Kielo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kasvia. Etunimestä katso Kielo (nimi).
Kielo
Convallaria majalis l.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophyta
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Asparagales
Heimo: Parsakasvit Asparagaceae
Alaheimo: Nolinoideae
Suku: Kielot Convallaria
Laji: majalis
Kaksiosainen nimi
Convallaria majalis
L.[1]
Levinneisyyskartta
Vihreä: C. majalis L. var. majalis, punainen: C. majalis L. var. keiskei, violetti: C. majalis L. var. montana
Vihreä: C. majalis L. var. majalis, punainen: C. majalis L. var. keiskei, violetti: C. majalis L. var. montana
Synonyymit
Muodot
  • C. majalis L. var. majalis[4]
  • C. majalis L. var. keiskei[4]
  • C. majalis L. var. montana[4]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kielo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kielo Commonsissa

Kielo (Convallaria majalis) on Convallaria-sukuun kuuluva monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Se on myös sukunsa ainoa laji, vaikka jotkut tutkijat katsovatkin sen eri maantieteelliset muodot omiksi lajeikseen. Kielo kukkii touko–kesäkuussa valkoisin, hyväntuoksuisin kukin. Sen lehdet ovat ehytlaitaiset ja kielen muotoiset, joiden perusteella se on saanut suomenkielisen nimensä. Lajin tieteellinen nimi puolestaan viittaa Raamatun Laulujen lauluun.

Kielo on kaikilta osiltaan myrkyllinen kasvi ja siitä on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa ainetta. Tästä syystä sitä on käytetty myös muun muassa sydänlääkkeenä jo vuosisatojen ajan. Tämän lisäksi kieloa on käytetty muun muassa joulukukkana ja puutarhakasvina. Kielosta on jalostettu myös koristekasveja. Kieloja kasvaa monentyyppisissä metsissä napapiirin eteläpuolelta Etelä-Eurooppaan ulottuvalla alueella. Edellä mainitut kielon muut muodot kasvavat Amerikassa ja Aasiassa samoilla leveysasteilla. Kielo valittiin kansanäänestyksellä Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967.[5] Muualla maailmassa kielon voi nähdä esimerkiksi useiden paikkakuntien vaakunoissa.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielon ja muiden kasvien tuntomerkkejä
Kielon kukkia
Oravanmarjan kukkia
Kalliokielon kukkia
Lehtokielon kukkia
Kielon lehtiä
Karhunlaukan lehtiä

Kielo kasvattaa 15–25 senttimetriä korkean varren, joka on tyveltään sinipunainen tai vihreä. Kielolla on kaksi suurta, ehytlaitaista ja pitkäruotista lehteä, joiden lapa on 10–20 cm pitkä ja muodoltaan soikea.[2][6] Joissakin tapauksessa yksittäisessä versossa voi olla yksi tai kolmekin lehteä.[7] Kielo kukkii touko-kesäkuussa, jolloin lehtien muodostamasta tupesta kasvaneeseen kukkavarteen puhkeaa 6–12 hyväntuoksuista kukkaa. Valkoiset, yhdyslehtiset ja pullean kellomaiset kukat sijaitsevat nuokkuvassa, terttumaisessa kukinnossa.[2][6] Kukinnan lopuksi kielo kasvattaa pieniä kellanpunaisia marjoja, jotka nekin, kuten koko muu kasvi, ovat myrkyllisiä.[2][6] Marjojen sisällä on sinisiä siemeniä.[8] Kielo kasvattaa vaakasuoran juurakon, joka haaroittuu voimakkaasti. Juuret ovat muodoltaan hoikkia ja niiden pinta on suomuinen.[2]

Lähteestä riippuen kielosta erotetaan myös joitakin ulkonäöltään poikkeavia maantieteellisiä muotoja. Esimerkiksi kielon pohjoisamerikkalainen muoto C. majalis L. var montana eroaa ulkonäöltään jonkin verran nimimuodosta. Sen lehdet ovat pidemmät ja leveämmät kuin nimimuodolla, lisäksi eroja on muun muassa kukkavarren pituudessa ja versojen tiheydessä.[9]

Muut samankaltaiset lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielon kanssa ulkonäöltään samankaltaisia lajeja ei tavata Fennoskandiassa.[4] Suomessa kasvaa kolme samaan entiseen kielokasvien heimoon Convallariaceae kuulunutta lajia: kalliokielo, lehtokielo sekä oravanmarja. Ne kuitenkin erottaa kielosta helposti lehtien ja kukkien perusteella.[2] Italiassa on kirjattu muutamia myrkytystapauksia, kun ihmiset ovat keränneet luonnosta kieloja karhunlaukkana ja käyttäneet niitä ruoan valmistuksessa, vaikka lajien ulkonäkö ja tuoksu ovat selvästi erilaiset.[10]

Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielon ja sen lähilajien taksonomiassa on tapahtunut 2000-luvulla useita muutoksia ja esimerkiksi maantieteellisten muotojen luokittelu on vielä toistaiseksi epävarma. Edellä mainittu muoto C. majalis L. var montana katsotaan usein myös omaksi C. majuscula -lajikseen.[9][11] Toisten tutkijoiden mukaan kyseessä puolestaan on kielon alalaji, jolle on annettu tieteellinen nimi C. majalis L. subsp. majuscula.[12]

Pohjoisamerikkalaisen kielon lisäksi aasialaisen kielon C. majalis L. var. keiskei taksonominen asema on epäselvä, sillä tämänkin muodon katsotaan toisinaan muodostavan oman lajinsa C. keiskei tai C. japonica.[13] Lisäksi kielon kaukasialaiset populaatiot on joskus luettu omaksi lajikseen C. transcaucasica.[3] Aiemmin myös kiehkurakielo (Polygonatum verticillatum) on luettu kuuluvaksi kielon kanssa samaan sukuun.[14]

Myös ylemmän tason luokittelussa on tapahtunut muutoksia. Kielo ja sen lähisukuiset lajit luokiteltiin pitkään omaan kielokasvien heimoonsa (Convallariaceae), mutta uusimman, vuonna 2009 julkaistun APG III -luokittelun mukaan ne kuuluvat nykyään parsakasvien heimoon (Asparagaceae) ja sen Nolinoideae-alaheimoon. Kyseinen alaheimo puolestaan tunnettiin aikaisemmassa, vuonna 2003 julkaistussa APG II -luokittelussa ruskuskasvien heimona (Ruscaceae).[1][2]

Ekologia ja genetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielon marjoja

Kielo lisääntyy suvullisesti siementen avulla. Kukkien pölytys voi tapahtua joko itse- tai ristipölytyksenä, mutta siemeniä sisältäviä marjoja syntyy yleensä vain ristipölytyksessä.[15] Kukissa ei ole mettä, vaan kielo houkuttelee pölyttäjiä pelkästään tuoksullaan.[8] Kielon suvullisen leviämisen mahdollistavat pienet nisäkkäät, erityisesti erilaiset jyrsijät, jotka levittävät kielon marjoja uusille alueille.[16] Mahdollisesti myös jotkut linnut syövät marjoja ja ulostavat niiden siemenet uusille kasvupaikoille.[8]

Itäneistä siemenistä muodostuu uusia versoja yleensä 2–3 vuoden kuluessa.[17] Uudella kielokasvustolla menee noin kahdeksan vuotta itämisestä ensimmäiseen kukintaan.[16] Kielokasvuston halkaisija suurenee keskimäärin noin 15 senttiä vuodessa, mikä mahdollistaa kloonin iän suurinpiirteisen arvioinnin.[18] Vanhimmat kielokasvustot voivat olla iältään 200–300 vuotta vanhoja. Yleensä kasvuston versoista vain noin 2–3 prosenttia on kukallisia.[8] Kielon juurakko muodostaa laajan maanalaisen verkoston, jonka avulla kielo lisääntyy suvuttomasti.[2][6] Tämä lisääntymismuoto on huomattavasti suvullista lisääntymistä yleisempi.[17] Kielo myös talvehtii juurakkonsa avulla, sillä kasvuston maanpäälliset osat kuolevat syksyllä.[2][6]

Kielo kasvaa useimmiten laajoina kasvustoina. Sen japanilaisella alalajilla tehdyssä tutkimuksessa suurimmat havaitut kloonikasvustot olivat halkaisijaltaan yli 40 metriä; toisaalta samassa tutkimuksessa yhdeltä kasvupaikalta laskettiin jopa 56 eri yksilöä vastaavaa genotyyppiä.[19] Aikaisemmissa geneettisissä tutkimuksissa on havaittu, että normaali diploidi kromosomiluku on 38, joten lajin solujen tumassa on 19 erilaista kromosomia. Niiden lukumäärä on sama ainakin japanilaisissa ja korealaisissa sekä eurooppalaisissa että yhdysvaltalaisissa kannoissa.[7][20] Kielon kromosomistossa tapahtuu toisinaan myös polyploidisaatiota, joka voi johtaa uusien muotojen syntyyn.[21]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielon nimimuoto C. majalis L. var. majalis kasvaa luontaisesti Fennoskandiassa noin napapiirin korkeudelle asti. Koillisessa levinneisyys ulottuu Pohjanlahden pohjoispuolelta Keski-Venäjälle Moskovan itäpuolelle. Sieltä lajin luontaisen levinneisyyden kaakkoisraja ulottuu Adrianmeren rannoille, ja etelässä se jatkuu Pohjois-Italiaan ja Ranskaan, aivan maan eteläisintä rannikkoa lukuun ottamatta. Espanjassa ja Portugalissa kieloja kasvaa vain aivan maiden pohjoisimmissa osissa, Pyreneiden tuntumassa. Keski-Euroopan ohella kielo on levittäytynyt Englantiin ja Walesiin sekä Irlannin eteläisimmälle rannikolle. Lisäksi nimimuotoa tavataan pienehköllä erillisalueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä kannaksella.[4] Suomessa kielo on harvinainen Kainuussa ja Etelä-Lapissa ja puuttuu kokonaan pohjoisemmasta Lapista. Maan eteläisemmissä osissa se on yleinen.[2][22]

Lajin muoto C. majalis L. var. montana on levinneisyysalueeltaan pohjoisamerikkalainen. Sitä tavataan seitsemässä Yhdysvaltain itäisessä osavaltiossa, Georgiassa, Kentuckyssä, Pohjois-Carolinassa, Pennsylvaniassa, Tennesseessä, Virginiassa ja Länsi-Virginiassa.[11] Muotoa C. majalis L. var. keiskei puolestaan tavataan itäisessä Aasiassa. Muodon levinneisyysalue kattaa Venäjän itäisimpien osien lisäksi alueita Mongoliasta, Kiinasta, Japanista ja Korean niemimaalta sekä Myanmarista.[23] Kielon nimimuoto majalis on levinnyt lisäksi muun muassa Yhdysvaltojen, Kanadan ja Japanin alueelle. Nämä kasvustot ovat kuitenkin saaneet alkunsa ihmisen istuttamista yksilöistä, joten tämä muoto luokitellaan molemmissa maissa haitalliseksi vieraslajiksi.[24][25][26]

Kielo kasvaa kuivissa ja tuoreissa kangasmetsissä, metsänreunoilla, kivikkoisilla rinteillä, lehdoissa, lehtoniityillä sekä lettokorvissa.[2][22] Aasialaisen C. majalis L. var. keiskei -muodon tyypillisiä kasvupaikkoja ovat ylänköalueiden ja vuoristojen alarinteiden avoimet ruohostomaat, mutta sitä tavataan myös kosteilla niityillä ja puolivarjoisissa, hammastammien ja mongoliantammien muodostamissa metsissä.[13] Kielon kasvustot ovat runsaampia ravinteikkaimmilla mailla.[27] Vain pieni osa kielon versoista kukkii vuosittain, ja kuivilla paikoilla kukat voivat jäädä puuttumaan kokonaan.[18]

Uhanalaisuus ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kielo ei ole suojeltu tai uhanalainen laji.[28] Lisäksi muun muassa Iso-Britanniassa ja Sveitsissä laji on luokiteltu elinvoimaiseksi. Tästä huolimatta laji on kokonaan tai osittain rauhoitettu useissa Sveitsin kantoneissa.[29][30] Myös Puolassa laji on osittain rauhoitettu, eikä lajin luonnonvaraisia yksilöitä saa kerätä ilman lupaa.[31][3] Kokonaan rauhoitettu kielo on ainakin Bulgariassa, Kreikassa ja Slovakiassa.[32][33][34] Sveitsin ohella lajilla on voimassa oleva uhanalaisuusluokitus osissa Espanjaa, missä se on luokiteltu vaarantuneeksi sekä Slovakiassa, jossa laji on silmälläpidettävä.[35][36]

Myrkyllisyyden vuoksi kielolla ei juuri ole luontaisia vihollisia, sillä lajin versot kelpaavat ravinnoksi ainoastaan kielokukolle (Lilioceris merdigera).[8] Lisäksi ainakin yhdeksän sienilajia loisii kielolla. Näitä ovat esimerkiksi kotelosieniin kuuluva Gloeosporium convallariae, joka aiheuttaa lehtiin ruskeita pilkkuja, ruostesieniin kuuluva Puccinia sessilis, sekä harmaahomeen sukuinen Botrytis paeoniae[37][38] Lajia uhkaavina tekijöinä on luonnollisten uhkatekijöiden sijaan mainittu keräämisen ohella metsien hakkuut, lehtimetsien umpeenkasvu, kieloa kasvavien alueiden ylilaidunnus sekä esimerkiksi villisikojen maata tonkiessaan aiheuttamat juurakkovauriot.[3][39] Koska kielo leviää usein klonaalisesti, voi lajin kasvustojen perinnöllinen monimuotoisuus olla alhainen. Tämä voi johtaa eristyneiden kasvustojen huonompaan kykyyn selviytyä elinympäristön muutoksista.[17]

Myrkyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värjätty mikroskooppikuva kielon maavarren poikkileikkauksesta. 1. epidermi eli pintasolukko, 2. parenkyymi- eli perussolukko, 3. endodermi eli kuoren sisäkerros, 4. perussolukko, 5. puusolukko, 6. nila.
Konvallatoksiini on yksi kielon sisältämistä myrkyllisistä glykosideista

Kielosta on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa glykosidia.[40] Näistä yleisimpiä ja potenteimpia sydänglykosideja ovat kielossa esimerkiksi konvallatoksiini, konvallariini, konvallamariini, konvallatoksoli, konvallosidi, desglukokeirotoksiini ja lokundjosidi. Näiden glykosidien vaikutus on samankaltainen kuin sormustinkukan glykosideilla.[40][41][42] Glykosidiyhdisteet sijaitsevat pääosin kielon solujen vakuoleissa.[43] Kasvissa on myös kelidonihappoa, erilaisia alkaloideja ja saponiineja.[42]

Kuivatuissa kielon lehdissä glykosidien osuus on 0,2–0,6 prosenttia painosta.[44] Yhdisteitä on selvästi enemmän vanhoissa kuin nuorissa versoissa.[45] Määrä on silti pieni ja henkeä uhkaavat myrkytykset ovat harvinaisia, vaikka joidenkin lähteiden mukaan jopa pelkkä maljakkoveden juominen voisi johtaa hengenvaaralliseen myrkytykseen.[8][41] Kielon aiheuttamaa myrkytystä voidaan hoitaa lääkehiilellä tai vakavammissa tapauksissa vastamyrkyillä.[46] Kielomyrkytyksen oireita ovat suun ja mahalaukun limakalvojen ärtyminen sekä pahoinvoinnin tunne, oksentelu ja ripuli. Myrkytys voi myös kiihdyttää virtsaneritystä, aiheuttaa huimausta ja ahdistavaa tunnetta rinnassa. Jos saatu myrkkyannos on ollut suuri, oireet johtavat heikentyneeseen sydämen toimintaan ja rytmihäiriöihin sekä ääritapauksessa tajuttomuuteen ja lopulta kuolemaan.[8]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles-André van Loo, La Marquise de Pompadour en jardinière (Markiisitar de Pompadour puutarhurina), noin 1754–1755. Markiisittaren korin kukkien joukossa on myös kieloja.

Kielon makeatuoksuisia kukkia käytetään kukkakimpuissa ja -asetelmissa.[47] Kieloja käytettiin joulukukiksi jo 1880-luvulla, joten ne kuuluivat hyasinttien ja syreenien tapaan ensimmäisiin joulukukkiin. Sitä varten kukat hyödettiin eli saatiin lämpöä ja valoa säätelemällä kukkimaan luonnollisen kukinta-ajan ulkopuolella, keskitalvella.[48] Suomessa kieloa on ollut tapana istuttaa myös pihoille, joihin taimet on saatu joko luonnosta tai muutamalta kieloa kasvattavalta taimitarhalta. Pihan perennapenkeissä kieloa voidaan käyttää reunuskasvina, mutta se soveltuu myös maanpeitekasviksi. Kielot suositellaan istutettaviksi tavalliseen puutarhamultaan, puolivarjoiseen paikkaan.[6] Kielosta on koristekäyttöön jalostettu useita erilaisia muotoja ja lajikkeita. Näitä ovat esimerkiksi vaaleanpunakukkainen muoto C. majalis var. rosea, lehdiltään valkoraidallinen lajike ’Albostriata’ ja keltaraidallinen ’Aureovariegata’.[49]

Hajuvesiteollisuus käyttää oikeita kieloja, mutta tuoksua on osattu tuottaa myös synteettisesti jo 1900-luvun alusta.[50] Kielo on osana kymmenissä klassisissa parfyymeissä, ja sen sanotaan olleen Christian Diorin suosikkikukka.[51] Venäjällä naiset ovat myös hieroneet kielon juurien nestettä poskiinsa saadakseen ne rusottamaan.[52]

Kieloa on käytetty sen myrkyllisyydestä huolimatta lääkkeenä vuosisatojen ajan. Sen kukista on muun muassa tehty aivastuspulveria, ja sitä on käytetty epilepsialääkkeenä.[4] Kasvia on kuitenkin käytetty erityisesti sydämen toimintahäiriöiden lääkkeenä.[53][54] Kielon myrkykyllisiä ainesosia on käytetty myös muiden sydänglykosidien tapaan sydämen vajaatoiminnan lääkkeenä. Niillä on sama positiivinen inotrooppinen vaikutus ja negatiivinen kronotrooppinen vaikutus kuin esimerkiksi digitaliksella. Positiivinen inotrooppinen vaikutus tarkoittaa sydämen supistuskyvyn tehostumista ja negatiivinen kronotrooppinen vaikutus puolestaan sydämen lyöntitiheyden laskua. Näiden yhteisvaikutuksena sydämen hapenkulutus vähenee, minkä seurauksena sydämen hyötyosuus paranee. Tämä vaikutus saadaan näkyviin vain sairaassa, laajentuneessa sydämessä. Terveelle sydämelle ei näillä aineilla ole teoriassakaan hyötyä. Vaikutusmekanismi perustuu osittain kalsiumionien soluunottoon.[55] Brittiläisessä kansanlääketieteessä kielon on kerrottu myös auttavan eri tavoin valmistettuna muun muassa muistin vahvistamisessa, puhekyvyn parantamisessa ja maalaisjärjen kehittymisessä. Erityisesti kielon on kerrottu tehoavan Bellin halvauksen ja sisäisten verenvuotojen hoidossa.[54] Suomessa katovuosina on kielon juurakoita käytetty lisäksi leivän ainesosana.[53]

Kasvin nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulujen laulua kuvaava fresko italialaisen luostarin seinällä: Kuin lilja ohdakkeiden keskellä.

Kielon lajinimi majalis tulee latinan toukokuuta tarkoittavasta sanasta Maius ja suvun nimi Convallaria latinan sanasta convallis ’laakso’.[4] Suvun ja lajin nimen taustalla on Raamatun Vanhan testamentin Laulujen laulu, jossa tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan, vaikka Raamatun kasvi onkin todennäköisesti ollut madonnanlilja (Lilium candidum) eikä kielo. Tämän kertomuksen pohjalta saksalaiset kasvitieteilijät alkoivat kuitenkin jo 1500-luvulla kutsua kieloa ”laaksojen liljaksi”, Lilium convallium, josta nimen käyttö levisi myös muualle Eurooppaan. Carl von Linné muokkasi nimityksestä kielon nykyisen tieteellisen nimen.[18][56] Myös kielon ruotsinkielinen nimi liljekonvalj on väännös edellä mainitusta latinankielisestä nimestä.[4]

Suomenkielisen nimensä kielo on saanut lehtiensä muodon mukaan: perinteisiä nimiä olivat lehmänkieli, häränkieli ja koirankieli, joiden pohjalta Elias Lönnrot vakiinnutti kasvin nimeksi kielon.[57] Myöhemmin Kielo on vakiintunut Suomessa myös naisen etunimeksi.[58] Kielo on lisäksi ollut yksi suosituimmista lehmän nimistä.[59]

Kielo kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteen mukaan 1. toukokuuta Ranskan kaduilla myydään kieloja.[60] Kielo on ollut kevään symboli jo muinaisilla kelteillä. Vuonna 1561 kuningas Kaarle IX sai pienen kielokimpun tuomaan onnea, ja siitä lähtien hän lahjoitti hovin naisille kielokimppuja toukokuun ensimmäisenä.[61] Varsinkin kieloa, jossa on 13 kukkakelloa samassa varressa, pidetään erityisesti onnea tuottavana esineenä. Ranskassa kieloja saa myydä vappukukiksi ilman myyntilupia tai tulo- tai arvonlisäveroa.[62]

Suomalainen kymmenpenninen vuodelta 1990.

Kielo on valittu Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967, Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuonna.[6][53] Yleisradio järjesti kansalliskukasta kansanäänestyksen, jonka tuloksen pohjalta juhlavuoden kansalliskukkatoimikunta teki lopullisen valinnan.[63] Kukkiva kielo oli kuvattuna myös Antti Neuvosen suunnittelemassa suomalaisessa kymmenen pennin kolikossa, joka oli käytössä vuosina 1990–2001.[64] Suomen ohella kielo oli myös entisen Jugoslavian kansalliskukka.[65] Lisäksi kielo on kuvattuna useissa vaakunoissa, kuten norjalaisen Lunnerin ja ruotsalaisen Mellerudin kunnanvaakunoissa.[66][67]

Laulujen laulun lisäksi kielo on liitetty muun muassa myös Englannin Sussexista lähtöisin olevaan uskonnolliseen legendaan. 500-luvulta peräisin olevassa tarussa paholainen ilmestyy ranskalaiselle erakolle lohikäärmeen hahmossa, mutta tämä pysyy keskittyneenä rukoukseensa. Seuranneessa kolme päivää kestäneessä kamppailussa maahan pudonneista erakon veripisaroista kasvaa maahan kieloja, kun taas lohikäärmeen veri muuttuu myrkylliseksi ruohoksi.[63][68] Tarinan mukaan erakko olisi ollut ranskalainen vuonna 559 kuollut Pyhä Leonhard, vaikka hän ei todennäköisesti koskaan edes vieraillut Sussexissa.[68]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kathryn J. Atkinson, Deborah M. Fine, Tim J. Evans & Safdar Khan: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog. Journal of Veterinary Emergency and Critical Care, 2008, 18. vsk, nro 4, s. 399–403. (englanniksi)
  • Maria Laura Colombo, Francesca Assisi, Tiziana Della Puppa, Paola Moro, Fabrizio M. Sesana, Maurizio Bissoli, Rossana Borghini, Sandro Perego, Gabriele Galasso, Enrico Banfi & Franca Davanzo: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants. Journal of Pharmaceutical Sciences & Research, 2010, 2. vsk, nro 7, s. 417–425. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  • Kalle Hoppu, Harriet Mustonen ja Tiina Pohjalainen: Myrkylliset kasvit. Duodecim, 2011, 127. vsk, nro 13, s. 1385–1391. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.4.2013.
  • Leena Hämet-Ahti, Juha Suominen, Tauno Ulvinen & Pertti Uotila (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen & Markku Varjo (toim.): Suomalaisen luonto-opas. Tammi, 1987. ISBN 951-30-6601-0.
  • Masashi Ohara, Kiwako Araki, Etsuko Yamada & Shoichi Kawano: Life-history monographs of Japanese plants. 6:Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae). Plant Species Biology, 2006, 21. vsk, nro 2, s. 119–126. Artikkelin verkkoversio Viitattu 29.4.2013. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b The Angiosperm Phylogeny Group: An update of the Angiosperm Phylogeny Group classification for the orders and families of flowering plants: APG III. Botanical Journal of the Linnean Society, 2009, 161. vsk, s. 105–121. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k Hämet-Ahti ym: Retkeilykasvio, s. 484
  3. a b c d The Plant List: Convallaria transcaucasica Utkin ex Grossh. 2010. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h Arne Anderberg: Den virtuella floran Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 26.4.2013. (ruotsiksi)
  5. Kansalliskukka on myrkyllinen 26.5.2009. Turun Sanomat. Viitattu 23.2.2014.
  6. a b c d e f g Riikonen: Suomalainen perennakäsikirja, s. 279
  7. a b Hwan Su Yoon, Byeong Mee Min, Jae Wook Bang & Sung Min Boo: Morphology and Karyotype of Convallaria majalis (Liliaceae) in Korea. Korean Journal of Environmental Biology, 1999, 17. vsk, nro 3, s. 371–378. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 6.11.2013. (koreaksi), (englanniksi)
  8. a b c d e f g Paarlahti: Myrkkykasvit, s. 154–155.
  9. a b Alan S. Weakley: Flora of the Carolinas, Virginia, Georgia, and surrounding areas, s. 933. The University of North Carolina Herbarium, 2007. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.4.2013). (englanniksi)
  10. Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 421
  11. a b PLANTS Profile - Convallaria majuscula Greene American lily-of-the-valley 2013. United States Department of Agriculture - Natural Resources Conservation Service. Viitattu 26.4.2013. (englanniksi)
  12. Kanchi N. Gandhi, James L. Reveal & James L. Zarucchi: Nomenclatural and taxonomic analysis of Convallaria majalis, C. majuscula, and C. montana (Ruscaceae/Liliaceae). Phytoneuron, 2012, nro 17, s. 1–4. ISSN 2153 733X. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 29.4.2013. (englanniksi)
  13. a b Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s.119
  14. The Linnaean Plant Name Typification Project: Convallaria verticillata The Natural History Museum. Viitattu 7.5.2013. (englanniksi)
  15. Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123–124
  16. a b Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123
  17. a b c Katrien Vandepitte, Isabel Roldán-Ruiz, Hans Jacquemyn & Olivier Honnay: Extremely low genotypic diversity and sexual reproduction in isolated populations of the self-incompatible lily-of-the-valley (Convallaria majalis) and the role of the local forest environment. Annals of Botany, 2010, 105. vsk, nro 5, s. 769–776. Artikkelin verkkoversio Viitattu 8.12.2013. (englanniksi)
  18. a b c Kielo, Convallaria majalis LuontoPortti. Viitattu 30.4.2013.
  19. Kiwako Araki, Kenichiro Shimatani & Masashi Ohara: Floral distribution, clonal structure, and their effects on pollination success in a self-incompatible Convallaria keiskei population in northern Japan. Plant Ecology, 2007, 189. vsk, nro 2, s. 175–186. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 7.11.2013. (englanniksi)
  20. 1. Convallaria majalis Linnaeus, Sp. Pl. 1: 314. 1753 Flora of North America. eFloras.org. Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  21. P. Verron & M. Le Nard: Characterization of five improved varieties and one wild accession of Lily of the Valley (Convallaria majalis L.) by isozyme analysis and assessment of genetic distances. Euphytica, 1993, 70. vsk, nro 1–2, s. 21–26. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 16.12.2013. (englanniksi)
  22. a b Kielo Pinkka - Lajintuntemuksen oppimisympäristö. Helsingin yliopisto. Viitattu 29.4.2013.
  23. GRIN Taxonomy for Plants - Taxon: Convallaria majalis L. var. keiskei (Miq.) Makino 2013. United States Department of Agriculture - Germplasm Resources Information Network. Viitattu 26.4.2013. (englanniksi)
  24. PLANTS Profile - Convallaria majalis L. European lily-of-the-valley 2013. United States Department of Agriculture - Natural Resources Conservation Service. Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  25. Dan Tenaglia: Convallaria majalis L. - Lily of the Valley Missouriplants.com. Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  26. Philip A. Thomas: Convallaria majalis (Ruscaceae) Global Compendium of Weeds. 4.10.2007. Hawaiian Ecosystems at Risk (HEAR) project. Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  27. Kielo on kansalliskukka Oppiminen. Yle. Viitattu 28.4.2013.
  28. Pertti Rassi, Esko Hyvärinen, Aino Juslén & Ilpo Mannerkoski (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Helsinki: Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Teoksen verkkoversio.
  29. Christine M. Cheffings & Lynne Farrell: The Vascular Plant Red Data List for Great Britain, s. 42. Joint Nature Conservation Committee, 2005. ISSN 1473-0154. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 7.12.2013). (englanniksi)
  30. Convallaria majalis L. Info Flora. Stadt Genf, Pro Natura, die Schweizerische Botanische Gesellschaft (SBG) & die Schweizerische Akademie der Naturwissenschaften. Viitattu 7.12.2013. (saksaksi)(ranskaksi)(italiaksi)
  31. Katarzyna J. Chwedorzewska, Halina Galera & Igor Kosiński: Plantations of Convallaria majalis L. as a threat to the natural stands of the species: Genetic variability of the cultivated plants and natural populations. Biological Conservation, 2008, 141. vsk, nro 10, s. 2619–2624. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.12.2013. (englanniksi)
  32. D. Lange & M. Mladenova: Bulgarian model for regulating the trade in plant material for medicinal and other purposes 1995. FAO. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  33. ΔΙΚΤΥΟ ΕΡΕΥΝΗΤΩΝ ΔΙΑΧΕΙΡΙΣΗΣ ΠΕΡΙΒάΛΛΟΝΤΟΣ: Καλώς Ήρθατε Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)(kreikaksi)
  34. Karol Marhold & Francis Hindák (toim.): Data for: Convallaria majalis Checklist of Non-Vascular and Vascular Plants of Slovakia. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)(slovakiksi)
  35. Xavier Oliver: Llista de tàxons del Programa de Seguiment i Conservació de la flora amenaçada, s. 11. Delegació de la Garrotxa de la Institució Catalana d’Història Natural, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 7.12.2013). (espanjaksi)
  36. Červený zoznam rastlín Slovenska 2002. Štátna ochrana prírody. Viitattu 7.12.2013. (slovakiksi)
  37. D. W. Creelman: Summary of the prevalence of plant diseases in Canada in 1961. Canadian Plant Disease Survey, 1962, 42. vsk, nro 2, s. 23–102. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 17.12.2013. (englanniksi)
  38. Malcolm Storey: Convallaria majalis L. (Lily-of-the-valley) BioInfo. Viitattu 17.12.2013. (englanniksi)
  39. Linda G. Chafin: American lily-of-the-valley (pdf) Rare Plant Species Profiles. 2007, 2010. Georgia Department of Natural Resources. Viitattu 7.12.2013. (englanniksi)
  40. a b Atkinson ym: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog, s.399–403
  41. a b Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 422–423
  42. a b Committee for Veterinary Medical Products: Convallaria majalis: Summary Report (pdf) 1998. The European Agency for the Evaluation of Medicinal Products. Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  43. Wolfgang Löffelhardt, Brigitte Kopp & Wolfgang Kubelka: Intracellular distribution of cardiac glycosides in leaves of Convallaria majalis. Phytochemistry, 1979, 18. vsk, nro 8, s. 1289–1291. Artikkelin tiivistelmän verkkoversio Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  44. Scott & Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 258
  45. A. Máthé & W. Kubelka: Data to the Chemical Variability of Convallaria majalis L.. ISHS Acta Horticulturae, 1978, 73. vsk, s. 35–46. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  46. Hoppu ym: Myrkylliset kasvit, s.1388–1389
  47. Kukat häissä 1 (Myös kuvia) Naimisiin.info. Viitattu 16.11.2007.
  48. Joulun kukilla on pitkät perinteet Joulukukkia ostetaan yli sadalla miljoonalla eurolla. Kauppapuutarhaliitto. Viitattu 26.4.2013.
  49. Hanson: Designing an herb garden, s. 92
  50. Hannuksela M: Parfyymien historiaa Allergia- ja astmaliitto. Viitattu 26.4.2013.
  51. Petra Nyqvist: Kumma tieto Suomen kansalliskukasta: ”Saa siittiöt villiintymään” Uusi Suomi. 2012. Viitattu 28.4.2013.
  52. KONWALIA MAJOWA Convallaria maialis L. Internetowego Atlasu Roślin Leczniczych. 2000. Gdański Uniwersytet Medyczny. Viitattu 16.12.2013. (puolaksi)
  53. a b c Kurtto ym: Suomalaisen luonto-opas, s. 156
  54. a b Breverton: Breverton's Complete Herbal, s. 473
  55. Jouko Tuomisto – Matti K. Paasonen: ”Esko Iisalo:Sydänglykosidit”, Farmakologia js toksikologia, s. 386-387. Kolmas painos. Helsinki: Kandidaattikustannus, 1982. ISBN 951-99395-7-1.
  56. Douglas Harper: lily (n.) Online Etymology Dictionary. Viitattu 1.5.2013. (englanniksi)
  57. Kirsti Aapala: Vuohia kukkamaassa? 24.5.2005. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 26.4.2013.
  58. Nimipalvelu Väestörekisterikeskus. Viitattu 14.6.2012.
  59. Erja Mikkola: Lypsylehmien suosituimmat nimet ovat perinteisiä Tietosarka. 23.2.2012. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Viitattu 26.4.2013.
  60. Martin Jarvis: Muguet (Lily of the Valley) in France on 1st May 16.4.2013. Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  61. 1er mai : les origines de la fête du muguet et du travail L'Internaute. 2004. Viitattu 29.4.2013. (ranskaksi)
  62. Le premier mai, fête du travail et fête du muguet Le Mag Femmes. Viitattu 29.4.2013. (ranskaksi)
  63. a b Pentti Lempiäinen: Kielo, laakson lilja ja Suomen kansalliskukka 6.7.2011. Jyväskylän seurakunta. Viitattu 7.5.2013.
  64. Petri Neuvonen: Muistot - Antti Neuvonen. Helsingin Sanomat, 29.7.2011, s. B 5. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.5.2013.
  65. Breverton: Breverton's Complete Herbal, s. 474
  66. Trond Olav Svendsen: Lunner Store Norske Leksikon. 11.8.2011. Viitattu 8.5.2013. (norjaksi)
  67. Kommunvapnets historia Melleruds kommun. Viitattu 8.5.2013. (ruotsiksi)
  68. a b David Staveley: Dragons & Serpents In Sussex Sussex Archaeology & Folklore. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]