Kalliokielo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kalliokielo
Polygonatum odoratum.jpeg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophyta
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Asparagales
Heimo: Parsakasvit Asparagaceae
Alaheimo: Nolinoideae
Suku: Kalliokielot Polygonatum
Laji: odoratum
Kaksiosainen nimi
Polygonatum odoratum
(Mill.) Druce
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kalliokielo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kalliokielo Commonsissa

Kalliokielo (Polygonatum odoratum) on Euroopassa ja Aasiassa kasvava kukkakasvi. Sen ulkonäössä on tiettyjä yhtäläisyyksiä kielon (Convallaria majalis) kanssa ja kuten kielo, myös kalliokielo on myrkyllinen. Suomessa kalliokielo on yleinen maan eteläosissa, mutta rauhoitettu entisten Oulun ja Lapin läänien alueella.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliokielo kasvaa 20–40 cm korkeaksi. Varsi on pysty tai nuokkuva, särmikäs, uurteinen ja alaosasta punertava. Kahdessa rivissä kasvavat lehdet ovat varren kärkipuoliskossa. Ne ovat 5–10 cm pitkiä, kapeanpuikeita, poimuttomia ja alta sinivihreitä. Tuoksuvat, nuokkuvat kukat ovat tavallisesti yksittäin lehtihangoissa. Kooltaan torvimaiset kukat ovat 12–25 mm pitkiä ja väriltään hieman vihertävän valkoisia. Kalliokielo kukkii touko-kesäkuussa. Myrkylliset marjat ovat sinimustia ja vahapeitteisiä.[2][3]

Kalliokielo saattaa risteytyä lehtokielon (P. multiflorum) kanssa lajin yhteisillä esiintymisalueilla. Risteymää kutsutaan nimellä tarhakalliokielo (P. multiflorum x odoratum).[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliokieloa tavataan lähes koko Euroopassa. Levinneisyysalue jatkuu läpi keskisen Venäjän aina Kiinaan ja Japaniin saakka.[4] Suomessa kalliokieloa tavataan Etelä-Lappia myöten. Laji on yleinen Etelä-Suomessa Satakunnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon korkeudelle saakka. Pohjoisemmassa lajia tavataan vain satunnaisesti.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliokielo viihtyy monenlaisissa varjoisissa paikoissa, kuten kalliopengermillä, lehtokallioilla, kivikoissa, kivisillä mäillä, harjuilla, niityillä, rinnemetsiköissä, puronvarsilehdoissa ja lettokorvissa.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisemmin kalliokielon juurta on käytetty leipäjauhojen jatkeena nälkävuosina.[6][7] Lääkkeenä juurta on käytetty turvotuksen alentamiseen.[8] Kalliokielon ja lehtokielon risteymää tarhakalliokieloa viljellään koristekasveina.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuopion katoava kasvimaailma. Toim. Renvall, Pertti & Fagerstén, Reino & Knuutinen, Jorma & Vainio, Outi. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 6. Kuopio 2002.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 27.10.2009.
  2. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 485.
  3. Mossberg B. & Stenberg L.: Suuri Pohjolan kasvio, s. 686. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005. ISBN 951-31-2924-1.
  4. Den virtuella floran: Getrams Viitattu 27.10.2009.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2009: Kasviatlas 2008. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kasviatlas 2008: Kalliokielon levinneisyys Suomessa Viitattu 27.10.2009.
  6. Kuopion katoava kasvimaailma 2002, s. 134.
  7. Henriette's Herbal: Elias Lönnrot
  8. Suomen terveyskasvit 1982, s. 286.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]