Varastettu kuolema
| Varastettu kuolema | |
|---|---|
.jpg) Ilmari Tapiovaaran alkuperäinen juliste. |
|
| Ohjaaja | Nyrki Tapiovaara |
| Käsikirjoittaja | Erik Blomberg, Eino Mäkinen, Matti Kurjensaari |
| Tuottaja | Erik Blomberg |
| Säveltäjä | George de Godzinsky |
| Kuvaaja | Olavi Gunnari, Erik Blomberg |
| Leikkaaja | Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara |
| Pääosat |
Tuulikki Paananen Ilmari Mänty Santeri Karilo |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Erik Blomberg Oy |
| Ensi-ilta | 4. syyskuuta 1938 |
| Kesto | 101 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | suomi, ruotsi, venäjä, englanti |
| Budjetti | 680 000 mk |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Varastettu kuolema on vuonna 1938 valmistunut Nyrki Tapiovaaran ohjaama jännityselokuva. Sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista elokuvista,[1] vaikkei se aikalaisarvioijilta saanut juurikaan kehuja. Varastettu kuolema on talvisodassa kaatuneen Nyrki Tapiovaaran toinen pitkä elokuva. Hän ehti lyhyeksi jääneellä urallaan ohjata ainoastaan viisi elokuvaa, joista viimeinen jäi kesken.[2] Elokuvan pääosissa ovat Tuulikki Paananen, Ilmari Mänty ja Santeri Karilo. Pääosiin valittiin suurelle yleisölle tuntemattomia näyttelijöitä, ja myös sivurooleihin kiinnitettiin teatterinäyttelijöitä.[3]
Varastettu kuolema sisältää paljon tyylikokeiluja, minkä vuoksi sen yhtenä tehtävänä on pidetty myös erilaisten kuvaus-, kerronta- ja leikkaustekniikoiden testaamista. Tapiovaara sai elokuvaan vaikutteita sekä Neuvostoliitosta että Ranskasta. Varastettu kuolema tunnetaan erityisesti aikaansa edellä olleesta kuvauksestaan sekä Helsingin kaupunkimiljöön hyödyntämisestä. Elokuva innoitti runsaasti myöhempiä ohjaajia, vaikkei se saanutkaan suoranaisia seuraajia.[4]
Nykyään Varastettua kuolemaa pidetään Tapiovaaran kriittisenä kommenttina 1930-luvun poliittiseen tilanteeseen.[5] Hän käytti avustajina kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen toiminnassa mukana olleita harrastajanäyttelijöitä[6], minkä takia Etsivä keskuspoliisikin seurasi tarkkaan kuvauksia.[7] Elokuvan lähtökohtana oli Runar Schildtin novelli Lihamylly, mutta lopulliseen käsikirjoitukseen siitä jäi vain alkuasetelma sekä kolme päähenkilöä. Lisäksi novellin tapahtumat siirrettiin sisällissodan ajalta ensimmäisen sortokauden vuosiin 1904–1905. Elokuva kertoo nuorista aktivisteista, jotka käyvät maanalaista taistelua Venäjän viranomaisten harjoittamaa sortovaltaa vastaan. Lisäksi se sisältää kahden päähenkilön välisen rakkaustarinan.[5]
Juoni
.jpg)
Varastetun kuoleman alussa nuoret suomalaiset aktivistit valmistelevat ”Julistusta Suomen kansalle”. Osa aktivisteista ei enää usko sanojen riittämiseen ja harkitsevat jo aseiden hankkimista. Aktivistien johtohahmo Robert Hedman yrittää kätkeä muistikirjansa joutuessaan ruumiintarkistukseen. Muistikirjan ottaa itselleen hämäräperäisen liikemiehen Jonni Claessonin ystävätär Manja.[8]
Muistikirjan katoamisesta pelästyneet aktivistit ovat siirtämässä kirjapainoaan, kun asekauppias Claessonin painostamana Manja ottaa yhteyden heihin. Manja vie aktistivit Claessonin luo. He eivät pääse sopimukseen asekaupasta, mihin Claesson vastaa kiristyksellä. Manja tapaa myöhemmin Robertin ja vakuuttaa Claessonin olevan tosissaan. Manjan ja Robertin suhde kehittyy läheiseksi, ja Manja ehdottaa aktivisteille, että nämä varastaisivat aseet Claessonilta.[8]
Aktivistit onnistuvat varkaudessaan, mutta he joutuvat viemään ruumisarkussa kuljettamansa aseet hautausmaalle turvaan myöhästyttyään junasta. Santarmit olivat urkkijoidensa avulla jo aktivistien perässä ja löytävät Robertin asunnosta ruumisarkun, jossa on kaikkien yllätykseksi ruumis. Aktivistit onnistuvat seuraavana päivänä vaihtamaan asearkun ruumisarkkuun liikenneseisauksen ansiosta.[8]
Santarmit yllättävät Robertin ja Manjan, kun nämä ovat kokoamassa kuularuiskuasetta. He onnistuvat pakenemaan takaportaiden kautta. Robert palaa kaikesta huolimatta asunnolleen ja joutuu pidätetyksi. Manja hakee Robertin äidiltä apua. Tämä lähettää Robertille ruokakorin, jonka leivästä Robert löytää aseen ja viestin.[8]
Claesson on tällä välin yllättänyt Manjan, joka on toteuttamassa omaa osaansa pakosuunnitelmasta. Claesson vie Manjan väkisin asunnolleen ja uhkaa suunnitelman paljastamisella. Hän on jo soittamassa santarmeille, kun Manja heittää häntä raskaalla tuhkakupilla. Manja karkaa ja pääsee vaunujen kanssa vankilan luokse juuri ajoissa. Robert on sitonut vartijan ja pääse karkaamaan venäläisupseerin univormussa. Kasakat lähtevät ajamaan karkureita takaa. Ohjaksissa oleva Robert karistaa kasakat ja vie karkulaiset meren rantaan. Manja on kuitenkin haavoittunut kasakoiden luodeista. Robert kantaa hänet aktivistien purjeveneeseen, mutta Manja kuolee ja Robert joutuu sulkemaan Manjan silmät.[8]
Elokuvan taustaa
Varastettu kuolema sai alkunsa, kun kuvaaja Erik Blomberg jäi vaille töitä Teuvo Tulion Kiusauksen valmistuttua syksyllä 1937. Se oli Adams Filmin viimeinen tuotanto, jonka jälkeen Blomberg vuokrasi yhtiön tyhjäksi jääneen studion Helsingin Katajanokalta tarkoituksenaan tehdä ensimmäinen oma elokuvansa.[9] Toimittaja Lars Erik Carpelan ehdotti aiheeksi Runar Schildtin 1919 julkaistua novellia Köttkvarnen, joka ilmestyi suomeksi 1922 nimellä Lihamylly kokoelmassa Kotiinpaluu ja muita novelleja. Sen tapahtumat sijoittuvat sisällissodan ajalle kansanvaltuuskunnan hallitsemaan Helsinkiin, jossa puolalaissyntyinen Manja salakuljettaa venäläisiltä sotilailta hankkimiaan aseita maanalaisesti toimiville valkoisille. Novellin muut päähenkilöt ovat hämäräperäinen asekauppias Johnnie Claesson sekä asekuljetuksia organisoiva ylioppilas Robert Hedman.[10][11]
Blomberg muokkasi novellin elokuvakäsikirjoitukseksi yhdessä kuvaaja Eino Mäkisen kanssa, jonka kautta hän tutustui myös Nyrki Tapiovaaraan. Blombergin tarkoituksena oli ohjata elokuva itse, mutta lopulta hän tarjosi tehtävää Tapiovaaralle, koska ei vielä katsonut olevansa valmis ohjaajaksi. Tapiovaara oli jo vuonna 1937 tehnyt elokuvan Juha, ja lisäksi hänellä oli pitkä kokemus teatteriohjaajana. Blomberg puolestaan ryhtyi tuottajaksi ja toiseksi kuvaajaksi yhdessä Olavi Gunnarin kanssa. Hän pääsi nyt ensimmäistä kertaa vapaasti toteuttamaan omia kuvauksellisia näkemyksiään.[9]
Tapiovaaran tultua mukaan käsikirjoitusta muokattiin edelleen kokonaan uusilla kohtauksilla, joista vastasi hänen ystävänsä Matti Kurjensaari. Tapiovaara tiesi, ettei sensuurimääräysten vuoksi pystyisi käsittelemään sisällissodan tapahtumia haluamallaan tavalla, joten tarina siirrettiin ensimmäiselle sortokaudelle. Käsikirjoitus muuttui lopulta niin paljon, että Schildtin novellista jäi ainoastaan joitakin päähenkilöiden keskinäisiä kohtauksia. Maanalaisesti toimivista valkoisista tuli suomalaisia aktivisteja, joiden vastapuolena olivat venäläiset santarmit ja salainen poliisi ohrana.[12] Myös päähenkilöiden taustoja muokattiin hieman. Esimerkiksi Robert Hedman oli Schildtin novellissa köyhästä perheestä lähtöisin ollut lakitieteen ylioppilas, mutta elokuvassa hänestä tehtiin varakkaan yläluokkaisen perheen poika.[3] Elokuvan Hedmanilla on myös yhtymäkohtia Tapiovaaraan, sillä novellissa hän on kotoisin Tammisaaresta, mutta elokuvassa Tapiovaaran tavoin Hämeenlinnasta.[13]
Elokuvantutkija Sakari Toiviaisen mukaan aktivisteista tuli ainoastaan veruke, jolla Tapiovaara pystyi käsittelemään varsinaista aihettaan. Hän lisäsi käsikirjoitukseen oman näkemyksensä mukaisen poliittisen ulottuvuuden, vaikka säilyttikin alkuperäisen rakkaustarinan ja siinä keskeisenä olleen kolmiodraaman asetelman. Filmatisonti on rakenteeltaan päinvastainen Schildtin novelliin nähden. Hänen tarinansa päättyy umpikujaan ja pimeyteen, joka taas on valoon ja vapauteen pyrkivän elokuvan lähtöpiste. Vakavista teemoistaan huolimatta Varastettu kuolema sisältää runsaasti myös huumoria ja ironiaa.[9]
Nimi ”Varastettu kuolema” viittaa kohtaukseen, jossa konekivääriä salakuljetetaan ruumisarkussa. Schildtin novellin nimi ”Lihamylly” puolestaan tarkoitti juuri konekivääriä, jollaisena elokuvassa nähdään brittiläinen Lewis-pikakivääri. Aseeseen liittyy anakronismi, sillä todellisuudessa se oli käytössä vasta ensimmäisen maailmansodan aikana.[14]
Roolitus
Pääosat
Kuva-taidelehden Lyyli Ollilalle antamassaan haastattelussa Tapiovaara kertoi halunneensa elokuvaan uusia näyttelijöitä. Hän sanoi etsineensä ”tyyppejä”, jotka soveltuivat rooleihin omana itsenään. Pääosissa ovat Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman) ja Santeri Karilo (Johnny Claesson). Heistä ainoastaan Karilo oli ammattinäyttelijä, joka oli esiintynyt muun muassa Viipurin kaupunginteatterissa ja Turun Työväen Teatterissa, sekä tehnyt kaksi elokuvaroolia. Tuulikki Paananen oli amerikansuomalainen tanssija, joka oli mukana jo vuotta aikaisemmin valmistuneessa Tapiovaaran esikoisohjauksessa. Ilmari Mänty oli ulkoministeriön virkamiehenä työskennelleen Ralph Enckellin salanimi. Hän oli aikaisemmin näytellyt Kansallisteatterin tiloissa toimineessa ranskankielisessä harrastajateatterissa, josta Enckell kertomuksensa mukaan löydettiin elokuvaan teatterinjohtaja Eino Kaliman suosituksen perusteella. Blomberg kuitenkin on sanonut nähneensä Enckellin lavalla ja todenneensa Tapiovaaran kanssa hänen olevan juuri sopivan ”herraskakara” roolia varten.[3] Ruotsinkielinen Enckell puhui suomea vieraalla korostuksella, mikä joidenkin kriitikoiden mukaan antoi hänestä kuvan kankeana näyttelijänä.[9]
Sivuosat ja avustajat
Tapiovaara valitsi suurimman osan sivuosien esittäjistä ja avustajista tuntemiensa harrastelijanäyttelijöiden joukosta.[5] Hän oli vuodesta 1934 lähtien vieraillut ohjaajana Helsingin Työväen Näyttämöllä toimien jonkin aikaa myös sen johtajana. Elonet-tietokanta tuntee 25 näyttelijän nimet rooleineen, joiden lisäksi teatterihistorioitsija Mikko-Olavi Seppälä on selvittänyt kahdeksan mukana olleen harrastelijanäyttelijän henkilöllisyydet vertaamalla heitä Työväen Näyttämön käsiohjelmien valokuviin. Elokuvaan päätyi kaikkiaan neljätoista teatterin jäsentä.[3]
Naissivuosiin kiinnitettiin kokeneet teatterinäyttelijät Annie Mörk, Bertha Lindberg ja Hertta Jack-Leistén, jotka eivät aikaisemmin olleet juurikaan tehneet elokuvarooleja. Muista sivuroolien esittäjistä ammattimaisia näyttelijöitä olivat ensimmäisessä elokuvaroolissaan nähtävä Jalmari Parikka (alkuteksteissä virheellisesti Ilmari) sekä aikaisemmin kahdessa elokuvassa näytellyt Aku Peltonen. Parikka oli esiintynyt työväenteattereissa eri puolilla maata jo 1910-luvulta lähtien, ja Peltonen oli Hämeenlinnan Työväen Teatterin kokenut näyttelijä. Kumpikin teki myöhemmin urallaan kymmeniä elokuvarooleja.[3] Varakasta ruotsinkielistä aktivistia näyttelee Arne Runeberg. Viisi muuta ovat suomenkielisiä työläisaktivisteja, joiden rooleissa nähdään Viljo Kervinen, Aatos Konst, Paavo Kuoppala, Yrjö Salminen ja Holger Vigrén. Heistä kolme ensin mainittua olivat esittäneet vastaavia hahmoja jo aikaisemmin, kun Työväen Näyttämöllä pyöri sortovuosiin sijoittuva Ere Kolun näytelmä Voittajat.[15]
Myös venäläisiä sotilaita, santarmeja ja ohranan poliiseja esittävillä Työväen Näyttämön jäsenillä oli aikaisempaa kokemusta samankaltaisista rooleista.[16] Emil Kokkonen näyttelee venäläistä sotamiestä humoristisessa kohtauksessa, jonka pohjana on hänen vuonna 1936 Työväen Näyttämölle tekemänsä rooli sotamies Švejkinä. Jaroslav Hašekin romaanista oli vuotta aikaisemmin julkaistu katkelma Tulenkantajat-lehdessä. Se aiheutti kansainvälistäkin huomiota herättäneen painokanteen, joka kumoutui vasta korkeimmassa oikeudessa. Teoksella oli suuri symboliarvo, minkä vuoksi Tulenkantajiin kuulunut Tapiovaara ilmeisesti otti Švejkiä muistuttavan hahmon elokuvaansa.[7]
Ohranan rooleissa esiintyneet rakennusmies Kössi Leino ja maalari Emil Inkinen olivat molemmat sisällissodan veteraaneja, jotka sodan jälkeen olivat aktiivisesti mukana kommunistien maanalaisessa toiminnassa. Leino oli johtanut salaista entisten punakaartilaisten rintamamiesjärjestöä sekä värvännyt vapaaehtoisia Espanjan sisällissotaan. Hän oli ollut vankeudessa kahteen eri otteeseen yhteensä kuuden vuoden ajan. Inkinen oli vuonna 1931 saanut kolmen vuoden tuomion poliittisesta toiminnastaan ja vapautumisensa jälkeen vaikuttanut Työväen Näyttämön hallinnossa. Santarmia esittänyt Pentti Raunio oli Työväen Näyttämön johtaja ja pääohjaaja.[7]
Kuvausryhmään soluttautunut Etsivän keskuspoliisin ilmiantaja oli santarmiupseeria esittänyt kokenut harrastajanäyttelijä Kusti Laitinen. Hän oli paennut sisällissodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle piilotellen myöhemmin Ruotsissa, kunnes palasi kotimaahan sodassa kadonneen veljensä henkilöllisyydellä. Ennen kiinnijäämistään Laitinen ehti toimia muun muassa kiertävänä psykoterapeuttina. Armahduksensa jälkeen hän sai vielä vuonna 1932 uuden vankilatuomion kommunistisesta toiminnasta. Kuvausten alkaessa Laitinen työskenteli Työväen Näyttämön ilmoitushankkijana. Häneen oli teatterissa suhtauduttu jo pitkään epäluuloisesti ja vihjailtu olevan poliisin ilmiantaja. Laitinen toimikin vuosina 1937–1940 Etsivän keskuspoliisin tiedonantajana nimellä ”Toivo Kallio”.[7]
Muiden avustajien joukossa olivat muun muassa Helsingin Työväen Teatterin pitkäaikainen näyttelijä Lida Salin sekä toimittaja Eino H. Ahti, joka esiintyi taiteilijanimellään Gabriel Tossu. Hän kirjoitti kuvauksista tuoreeltaan pakinan sosialidemokraattiseen Elanto-lehteen. Kuvausryhmän kirvesmiehenä työskennellyt Kansallisteatterin eteisvahtimestari Carl Johan Lindström vilahtaa elokuvassa useassa pienessä roolissa.[3]
Kuvaukset
Varastetun kuoleman käsikirjoitus sijoittui talveen, mutta kuvaukset tehtiin lumettomana aikana keväällä 1938. Ne alkoivat Katajanokalla Pikku-Satamakatu 6:ssa sijainneessa Adams-Filmin studiossa 13. maaliskuuta ja jatkuivat kesään saakka. Katajanokalla tehtiin myös kaupunkiin sijoittuvat ulkokuvaukset, kun taas päätöskohtaukset kuvattiin Espoon Westendissä ja Otaniemessä sijaitsevan Hagalundin kartanon mailla.[17] Elokuvan budjetti oli noin 680 000 markkaa eli nykyrahassa noin 250 000 euroa.[11] Rahoituksen järjestämisessä auttoi itsekin elokuvatuottajana toiminut Eva-Lisa Viljanen, jonka isä oli vuorineuvos Matti Viljanen.[17]
Kuvaajina toimivat Erik Blomberg ja Olavi Gunnari, ja äänittäjänä Lauri Pulkkila. Lavastajina olivat Kaarlo Oksanen ja Ilmari Tapiovaara. Kuvausryhmässä työskentelivät muun muassa naamioitsija Rakel Linnanheimo sekä lavastajan apulaisena toiminut Hans Brückner. Musiikin sävelsi George de Godzinsky, joka myös esittää sen yhdessä orkesterinsa kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jossa Godzinsky toimi säveltäjänä. Alkuperäisen elokuvajulisteen suunnitteli Ilmari Tapiovaara ja vuoden 1954 uusintakierroksella käytetyn graafikko Leo Engel.[17]
Etsivä keskuspoliisi kuuli elokuvasta 5. huhtikuuta, jolloin tiedonantaja ”F. A.” ilmoitti Tapiovaaran tekevän Katajanokalla ”arkaluontoista filmiä”. Hän oli itse kuullut asiasta Hietalahdessa parturiliikettä pitäneeltä naiselta, joka oli mukana Työväen Näyttämön toiminnassa. Kuvausryhmässä ollut ilmiantaja Kusti Laitinen antoi ensimmäisen raporttinsa kuukautta myöhemmin. Laitinen kertoi muun muassa, että Hedmanin roolia esitti suomea hyvin huonosti puhunut mies, jota hän piti Ranskan suurlähetystön henkilökuntana. Lisäksi Laitinen paljasti, että myöhemmin tunnetuksi tullut ruumisarkkukohtaus kuvattiin Helsingin yliopiston patologian laitoksella professori Väinö Lassilan avustamana.[18] Lassila oli yksi 1930-luvun merkittävimpiä suomalaisia ihmisoikeusaktivisteja.[19]
Levitys
Varastettu kuolema tuli ensi-iltaan 4. syyskuuta 1938, jolloin se nähtiin Helsingin lisäksi Kotkassa, Kuopiossa, Porissa, Tampereella, Turussa ja Viipurissa. Sitä levitettiin arviolta seitsemällä teatterilevityskopiolla.[8]
Elokuva keräsi noin 280 000 katsojaa, mikä oli vuoden keskiarvoa vähemmän.[17] Se jäi teatteriesityskertojen määrässä selvästi vuoden keskitason alapuolelle.[8]
Teema, tyyli ja vaikutteet
Varastettu kuolema on historiallinen seikkailuelokuva, ja siitä puuttuu samanlainen isänmaallinen paatos, jota on monissa muissa aktivismia käsiteilleissä elokuvissa, kuten Jääkärin morsiamesssa, Aktivisteissa ja Helmikuun manifestissa. Varastettua kuolemaa on pidetty yleisenä kertomuksena vapaustaistelusta ja aatteellisuudesta sekä myöhempien tulkintojen mukaan myös konkreettisena allegoriana 1930-luvun vasemmiston maanalaisesta toiminnasta.[4] Lisäksi elokuvan keskeisenä teemana on rahaan ja kaupankäyntiin liittyvä petos.[9]
Varastettu kuolema on kokeellinen elokuva, joka yhdistää ranskalaisen impressionismin ja neuvostoliittolaisen montaasielokuvan vaikutteita tavalliseen seikkailukertomukseen.[4] Elokuvassa on paljon tyylikokeiluja, minkä vuoksi sen yhtenä tehtävänä on pidetty myös erilaisten kuvaus-, kerronta- ja leikkaustekniikoiden testaamista. Tapiovaara oli ennen kuvausten alkua tehnyt opintomatkan Pariisiin, missä hän tutustui eurooppalaisen elokuvan viimeisimpiin virtauksiin.[12] Ranskalaisia vaikutteita hän otti erityisesti René Clairin tuotannosta.[10] Esimerkiksi hautajaissaattuekohtauksen pitkäpartaiset arkunkantajat on lainattu suoraan Clairin vuoden 1924 elokuvasta Entr’acte.[12]
Varastetussa kuolemassa on nähtävissä myös piirteitä aikakauden neuvostoliittolaisista elokuvista.[10] Niihin Tapiovaara oli tutustunut vuonna 1934 toimintansa aloittaneessa elokuvakerho Projektiossa, jossa olivat mukana myös useat muut kuvausryhmän jäsenet.[11] Johannes Takasen Aino-veistoksen käyttäminen välikuvina viittaa tutkija Sakari Toiviaisen mukaan ”Kulesovin kokeeksi” kutsuttuun leikkaukseen, jonka venäläinen ohjaaja Lev Kulešov kehitti 1910–1920-luvuilla. Lisäksi Varastetussa kuolemassa on vaikutteita Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinista sekä Vasiljevin veljesten elokuvasta Tšapajev.[9] Tutkija Kari Yli-Annalan mukaan Tapiovaaran ekspressionistinen valon ja varjon käyttö sekä diagonaaliset sommittelut ovat samankaltaisia kuin konstruktivististen valokuvaajien Aleksandr Rodtšenkon ja László Moholy-Nagyn töissä.[20]
Varastetussa kuolemassa puhutaan suomen lisäksi ruotsia, venäjää ja englantia, mutta tekstitystä ei ole. Ratkaisullaan Tapiovaara halusi pyrkiä autenttisuuteen sekä korostaa ihmisten välistä sanatonta yhteyttä ja kehonkielen merkitystä.[9] Lisäksi mukana on runsaasti improvisoituja kohtauksia, joista tunnetuin on Manjan ja Robertin pako naruilla roikkuvaa pyykkiä täynnä olevan sisäpihan halki.[21] Talon asukkaan naruille ripustamia valkoisia vaatteita ei poistettu, vaan kuivumassa olleet pyykit päätettiin jättää kuvaan.[22] Lopun pakokohtaus on toteutettu rinnakkaisleikkauksella, joka ei sisällä lainkaan dialogia.[9] Elokuvahistorioitsija Peter von Baghin mukaan loppu on ”runollinen ja komea”.[23]
Peter von Baghin mukaan Varastettu kuolema on elokuva kaupungista. Siinä kohtaavat jännitteisesti kaksi Helsinkiä, ja elokuvassa kuvataan kaupunkia kävelyjen, salaisten kohtaamisten, käytävien, porttisyvennysten, portaiden, katujen ja asuntojen kautta. Hänen mukaansa selvimmin esillä on suomenruotsalainen porvarillisuus, varovaisuus, omaisuuden kähmintä, jähmettynyt arvovalta sekä esineiden ja vanhojen rakenteiden painolasti.[24] Toinen puoli Helsingistä on läsnä enemmän viitteellisesti.[23]
Poliittiset viittaukset ja tulkinnat
Varastetun kuoleman yhtymäkohdat 1930-luvun yhteiskunnalliseen tilanteeseen havaitsivat jo Raimo Kinisjärvi, Jukka Rossi ja Pentti Kejonen vuonna 1979 Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirjaan toimittamassaan artikkelissa. Vuonna 1995 elokuvasta tutkielman laatineen Anneli Lehtisalon mukaan tuolloin ei kuitenkaan ollut riittävästi näyttöä aktivistien ja kommunistien rinnastamiseen, vaan Tapiovaaran yhteiskuntakritiikin pystyivät havaitsemaan vain hänen poliittiset näkemyksensä jakaneet. Sen sijaan vuonna 1986 julkaistun Tapiovaaran elämäkerran kirjoittaneen Sakari Toiviaisen mukaan Varastettu kuolema toi jo 1970-luvulla enemmän mieleen kommunistit kuin aktivistit.[9][12]
Elokuvaa 2000-luvulla tutkineen teatterihistorioitsija Mikko-Olavi Seppälän mukaan Varastettu kuolema on selkeästi poliittinen elokuva. Se voidaan tulkita Tapiovaaran ironiseksi aikalaiskommentiksi repressiivisen hallituspolitiikan synnyttämille jännitteille, joita vasemmistolaisten ja Etsivän keskuspoliisin välillä vallitsi.[10] Koska Tapiovaara ei aikakauden ilmapiirissä pystynyt tekemään suoranaisesti poliittisia elokuvia, hän joutui käyttämään epäsuoraa ja viitteellistä ilmaisua.[12] Seppälän mukaan Tapiovaara rinnastaa sortovuosien aktivistiliikkeen 1930-luvun kansalaisoikeusliikkeeseen, joissa kummassakin sivistyneistö ja työväestö toimivat yhdessä. Tätä alleviivatakseen hän valitsi aktivistien rooleihin sekä ruotsinkielistä porvaristoa että työväenluokkaisia harrastelijanäyttelijöitä. Varastetussa kuolemassa rinnastetaan toisiinsa myös Venäjän salainen poliisi ja Suomen Etsivä keskuspoliisi.[5] Seppälän tulkinnan mukaan Työväen Näyttämön jäsenten kiinnittäminen avustajiksi vahvistaa elokuvan luonnetta kritiikkinä, kun vankeustuomioita saaneet ja EK:n seuraamat miehet esittävät ironisesti salaisen poliisin ja santarmien rooleja.[13] Kaikkiaan kuusi elokuvassa esiintynyttä näyttelijää oli kärsinyt vankeustuomioita poliittisen toimintansa vuoksi.[5]
Seppälän mukaan elokuvan aktivisteja voidaan verrata myös laajemmin 1930-luvun liberaaleja ja sosialisteja yhdistäneeseen fasismin vastaiseen taisteluun. Tapiovaara ja edistyspuoluetta kannattanut käsikirjoittaja Matti Kurjensaari kuuluivat itsekin Suomen ”kansanrintamaliikkeeseen”, joka kamppaili sananvapauden ja kansalaisoikeuksien puolesta.[10] Teemansa myötä Varastettu kuolema vertautuu myös Jean Renoirin elokuvaan Marseljeesi, jossa vuonna 1937 kaatuneen kansanrintamahallituksen vaiheita käsitellään Ranskan vallankumouksen tapahtumien kautta.[13]
Vastaanotto
.jpg)
Varastettu kuolema ei ensi-iltansa jälkeen juurikaan saanut kehuja, vaan sitä moitittiin sekavaksi, juoneltaan hataraksi ja liioiteltujen kuvauksellisten tehokeinojensa johdosta liian taiteelliseksi. Aikalaiskriitikoiden mielestä elokuva oli pettymys, koska Blombergia ja Tapiovaaraa pidettiin lupaavina elokuvantekijöinä.[13][25] Sen sanottiin olevan myös amatöörimäinen, ja loppuratkaisua luonnehdittiin pateettiseksi ja sentimentaaliseksi.[9] Myönteisesti elokuvaan suhtautuneet kriitikotkin moittivat sen ”dekadenssia”, kuten selittämättä jääneitä yksityiskohtia, runsasta lavastusta tai äärimmäisiä kuvakulmia.[4] Myöhemmin Varastettua kuolemaa on analysoinut muun muassa brittiläinen elokuvahistorioitsija Peter Cowie, joka on kuvannut käsikirjoitusta ”uskomattoman banaaliksi”. Toisaalta hän on kehunut Tapiovaaran kykyä elävöittää jokainen kohtaus omilla mielikuvillaan.[9] Myös Peter von Bagh kutsui vielä vuonna 2005 julkaistussa Suomalaisen elokuvan uudessa kultaisessa kirjassa Varastettua kuolemaa sekavaksi ja juonta lapselliseksi. Hänen mukaansa juoni oli käsitelty taitamattomasti: siinä oli sotkua, toistoa ja pitkitystä.[24]
Aikalaisarvoissa Helsingin Sanomien Eino I. Hukkinen kirjoitti elokuvan olevan kokonaisuutena melko hajanaisen, mutta näki ohjauksessa lukuisia onnistuneita kohtauksia, joissa hänen mukaansa oli ”filmaattista vaistoa”. Hukkinen kehui myös näyttelijöitä lukuun ottamatta Ilmari Mäntyä, jonka roolisuoritusta hän piti laimeana.[26] Muista näyttelijöistä huomiota kiinnitettiin erityisesti pääosan esittäjään Tuulikki Paanaseen sekä sivuroolissa olleeseen Annie Mörkiin.[13] Hufvudstadsbladetin kriitikon Hans Kutterin mukaan taiteellinen anti sisältyi alkuosaan, kun taas loppu oli tyypillistä jännityselokuvaa.[11]
Elokuvan sisältämiä poliittisia viittauksia eivät huomioineet kuin äärioikeiston lehdet, jotka tyrmäsivät elokuvan täysin. Kansallismielisten hallussa ollut Ylioppilaslehti piti Varastettua kuolemaa ”kulttuurivasemmistolaisten” esiinmurtona, ja IKL:n äänenkannattaja Ajan Suunta kuvasi elokuvaa aatteellisesti ontoksi. Lehti moitti sitä myös isänmaanrakkauden, ”suomalaisen hengen” ja ”Suomen kansan vapaudentahdon” puutteesta, minkä vuoksi elokuvan aktivistit voisivat Ajan Suunnan mukaan yhtä hyvin olla venäläisiä vallankumouksellisia. Esitetyistä huomioista huolimatta keskustelu elokuvan poliittisuudesta ei jatkunut.[13]
Vuonna 1952 Varastettu kuolema esitettiin ensimmäisenä suomalaisena elokuvana Elokuvakerho Studiossa sekä Akateemisessa Filmikerhossa. Elokuva herätti tuolloin huomiota taiteellisten ansioidensa vuoksi, mutta sitä ei edelleenkään pidetty tyylillisesti eheänä.[25] Varastettu kuolema sai kriitikoilta arvostusta vasta vuonna 1954, jolloin Erik Blombergin leikkaama versio tuli teatterilevitykseen.[10] Suhtautuminen oli muuttunut varauksellisesta arvostavaksi ja Tapiovaaran katsottiin ottaneen paikkansa suomalaisessa elokuvassa. Vapaaseen Sanaan kirjoittanut Jörn Donner piti uusintaesitystä merkkitapauksena ja totesi elokuvan olevan edelleen ajankohtainen.[8] Varastettu kuolema oli myös Blombergin vuonna 1952 ohjaaman Valkoisen peuran ohella harvoja suomalaisia elokuvia, jotka 1950-luvulla herättivät mielenkiintoa ulkomaisilla filmifestivaaleilla.[27]
Kun elokuva vuonna 1964 esitettiin ensimmäistä kertaa televisiossa, sitä pidettiin jo yhtenä merkittävimmistä suomalaisista elokuvista.[25] Teemansa vuoksi se nousi myös 1960-luvun vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen suosikkielokuvien joukkoon.[6] 1990-luvulla Helsingin Sanomat kutsui Varastettua kuolemaa ”klassikoiden klassikoksi” ja Kansan Uutisten kriitikko Harri Moilanen ”ehdottomaksi klassikoksi”. Katso-lehden Antti Lindqvistin mukaan se oli yksi näkemyksellisimmistä suomalaisista elokuvista.[17] Vuonna 2012 Yleisradion kyselyssä parhaasta suomalaisesta elokuvasta Varastettu kuolema sai kolme mainintaa, kun voittajaksi äänestetty Komisario Palmun erehdys keräsi asiantuntijoilta 20 mainintaa.[28]
Muut versiot ja televisioesitykset
Erik Blombergin 15 minuutilla lyhentämä versio tuli elokuvateattereihin keväällä 1954.[10] Hän karsi lukuisia ”pahimmiksi krumeluureiksi” kutsumiaan yksityiskohtia, jolloin elokuvasta tuli perinteisempi ja suoraviivaisempi.[4] Varastettu kuolema restauroitiin ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin sitä esitettiin Suomen ensimmäisen kaupallisen elokuvaesityksen satavuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä Suomen elokuva-arkiston näytäntösarjassa.[29]
Vuonna 2017 elokuva restauroitiin uudelleen Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa. Blombergin leikkaamat 15 minuuttia lisättiin käsikirjoituksen mukaisiin paikkoihin ja samalla elokuvan sävyjä korjattiin.[11] Uudessa kokonaisuudessa korostuvat erityisesti Tapiovaaran tekemät tyylikokeilut.[30] Joulukuussa 2017 se oli yksi Lontoossa esitetyn ”Finland: Independence Day” -sarjan elokuvista.[31]
Varastettu kuolema esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran 14. maaliskuuta 1964, jonka jälkeen se on nähty MTV:n ja Yleisradion esittämänä toistakymmentä kertaa. Kun elokuva vuonna 1987 nähtiin televisiossa 16 vuoden tauon jälkeen, seurasi sitä 661 000 katsojaa.[8] Vuonna 2017 digitoitu ja restauroitu versio esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa saman vuoden joulukuussa. Varastettu kuolema julkaistiin ensimmäisen kerran DVD:llä elokuussa 2018, restauroituna versiona.[22]
Näyttelijät
|
|
Lähteet
- Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-1-12705-5
- Seppälä, Mikko-Olavi: Varastettu kuolema (1938) poliittisena elokuvana. Lähikuva, 2017, nro 3. Turku: Lähikuva-yhdistys. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
- Toiviainen, Sakari: Nyrki Tapiovaaran tie. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1986. ISBN 951-86011-5-1
- Uusitalo, Kari ym.: Suomen kansallisfilmografia 2. 1936–1941. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1995. ISBN 951-37158-2-5
Viitteet
- ↑ Nyrki Tapiovaaran välityö: Farssi Kahdesta Vihtorista. Helsingin Sanomat, 2.3.1974, s. 39. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Toiviainen, Sakari: Tapiovaara, Nyrki (1911–1940) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b c d e f Seppälä 2017, s. 15–17.
- ↑ a b c d e Laine, Kimmo: Varastettu kuolema Suomalaisen elokuvan festivaali. 2018. Varsinais-Suomen elokuvakeskus. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b c d e Seppälä 2017, s. 24–25.
- ↑ a b Karjalainen, Jussi: Klassikoista klassikoin: Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema. Helsingin Sanomat, 15.9.1995, s. D15. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b c d Seppälä 2017, s. 19–21.
- ↑ a b c d e f g h i Varastettu kuolema Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 2.2.2019.
- ↑ a b c d e f g h i j k Toiviainen 1986, s. 55–69.
- ↑ a b c d e f g Seppälä 2017, s. 9–12.
- ↑ a b c d e Blomberg, Erkka: Varastettu kuolema (Den stulna döden) 15.8.2017. Ekenäs Filmfest. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b c d e Toiviainen, Sakari: Varastettu kuolema director’s cut (1938) 2018. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b c d e f Seppälä 2017, s. 21–24.
- ↑ Alanen, Antti: Varastettu kuolema director's cut / Stolen Death Antti Alanen: Fil Diary. 15.8.2017. Blogspot.com. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Seppälä 2017, s. 18–19.
- ↑ Seppälä 2017, s. 12–15.
- ↑ a b c d e Uusitalo 1995, s. 250–256.
- ↑ Suhonen, Ville: Valtion viholliset – Etsivä Keskuspoliisi elokuvakulttuurin kintereillä. Filmihullu, 2014, nro 2. Artikkelin verkkoversio Ville Suhosen kotisivuilla. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Leikola, Anto: Lassila, Väinö (1896–1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 21.3.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Yli-Annala, Kari: ”Visions Seen through Felt Boots – ”The Carriers of the Fire” of Avant-Garde Art in the 1950s and 1970s in Finland”, A Cultural History of the Avant-Garde in the Nordic Countries 1950–1975, s. 434. Leiden; Boston: Brill, 2016. ISBN 978-900-43104-9-0
- ↑ Fränti, Mikael: Sortovuosien aktivistit asialla Nyrki Tapiovaaran Varastetussa kuolemassa. Helsingin Sanomat, 13.9.1990, s. D15. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema tulee DVD:lle restauroituna versiona 14.5.2018. Elokuvauutiset.fi. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ a b Bagh, s. 87.
- ↑ a b Bagh, s. 86.
- ↑ a b c 30-luvun kotimainen elokuva melkein ilman lapsenkenkiä. Helsingin Sanomat, 14.3.1964, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Hukkinen, Eino Ilmari: ”Varastettu kuolema”. Uusi kotimainen elokuva. Helsingin Sanomat, 6.9.1938, s. 6. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Soila, Tytti: ”Finland : Realism–Modernism”, Nordic National Cinemas, s. 84. London; New York: Routledge, 1998. ISBN 978-041-50819-4-8
- ↑ Sundqvist, Janne: Kriitikoiden lista: Mitkä ovat 92 parasta kotimaista elokuvaa? 13.11.2012. Yle Uutiset. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Fränti, Mikael: Entisöityjä aarteita Suomesta ja Yhdysvalloista elokuva-arkiston kesäsarjassa. Helsingin Sanomat, 30.4.1996, s. C6. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Sedergren, Jari: Ulkoministeriö 100. Orion : Ohjelmisto tammikuu–huhtikuu 2018, 2018, s. 14. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.8.2018.
- ↑ Suomalaisen elokuvan juhlasarja Lontoon Barbican -kulttuurikeskuksessa 28.11.2017. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 19.8.2018.