U2

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo rockyhtyeestä. Muita merkityksiä on sivulla U2 (täsmennyssivu).
U2
(1976– )
U2 esiintymässä Madison Square Gardenissa marraskuussa 2005.
U2 esiintymässä Madison Square Gardenissa marraskuussa 2005.
Tiedot
Tyylilaji: rock
alternative rock
post punk
Kotipaikka: Irlannin lippu Dublin, Irlanti
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.u2.com
Jäsenet
Bono laulu
The Edge kitara
Adam Clayton basso
Larry Mullen Jr. rummut
Levy-yhtiöt
Interscope Records  
Mercury Records  

U2 on irlantilainen rock-yhtye. Vuonna 1980 esikoislevynsä julkaissut yhtye nousi vuosikymmenen lopulla yhdeksi maailman suosituimmista ja tunnetuimmista rock-yhtyeistä. U2 on myynyt maailmanlaajuisesti noin 170 miljoonaa levyä, joista 50 miljoonaa Yhdysvalloissa. Vuonna 2006 U2 sai viisi Grammy-palkintoa, jolloin U2:n saamien Grammyjen määrä nousi 22 palkintoon.

U2 on vieraillut Suomessa vuonna 1982 Turun Ruisrockissa October-kiertueella ja Helsingin olympiastadionilla PopMart-kiertueella vuonna 1997 sekä kaksipäiväisesti vuonna 2010 osana U2 360° -kiertuetta.

Talouslehti Forbes arvioi yhtyeen olleen vuonna 2009 maailman taloudellisesti menestynein esiintyjä 100 miljoonan euron tuloilla.[1]

Yhtyeen jäsenet basisti Adam Claytonia lukuunottamatta ovat tiettävästi tunnustavia kristittyjä: heidän taustansa on nuoruudenajan evankelisessa herätysliikkeessä. Raamatullisuus korostui kokoonpanon alkuajan levytyksissä Boy ja October ja on vilahdellut sanoituksissa myöhemminkin.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2:n konsertti Anaheimissä 1. huhtikuuta 2005. Kuvassa kitaristi The Edge.

Yhtyeen perustaminen ja alkuajat (1976-1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye sai alkunsa 26. syyskuuta, vuonna 1976, kun 14-vuotias Larry Mullen Jr. laittoi koulunsa ilmoitustaululle ilmoituksen, missä etsittiin muusikoita yhtyettä varten. Larryn pieneksi yllätykseksi kuusi poikaa vastasi ilmoitukseen. "Larry Mullenin yhtye" harjoitteli ensimmäistä kertaa Larryn keittiössä. Harjoituksissa olivat mukana Paul Hewson (Bono), David (The Edge) ja Dick Evans, Adam Clayton ja Ivan McCormick, joka ei viihtynyt yhtyeessä kuin muutaman päivän. Myöhemmin tämän jälkeen bändin kokoonpanoksi tuli Bono laulajana, Adam Clayton basistina, Larry Mullen Jr. rummuissa ja Evansin veljekset kitaristeina. Nimeksi valittiin Feedback.

Yhtye soitti aluksi pääosin Beatlesin kappaleita. 17. maaliskuuta 1978 yhtye osallistui Dublinissa kykykilpailuun uudella nimellä The Hype. The Hype voitti kykykilpailun ja sai palkkioksi 500 puntaa sekä studioaikaa demon tekemiseksi.

Dick Evansille koulutus oli tärkeämpää kuin bändi, joten hänestä päätettiin lopulta luopua (myöhemmin Dick liittyi dublinilaiseen punk-yhtyeeseen, Virgin Prunesiin). Nelihenkinen yhtye tarvitsi jälleen uuden nimen. Eräs studiotyöntekijä antoi heille muutamia ehdotuksia, joista he valitsivat "vähiten kamalimman" eli U2:n, josta he myöhemmin oppivat pitämään.

Vuonna 1979 U2 julkaisi ensimmäisen singlensä, U2-3:n. Se nousi Irlannin viralliselle singlelistalle ja sen rohkaisemana U2 teki ensimmäisen esiintymismatkansa ulkomaille, Ison-Britannian Lontooseen. Yhtye ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa huomiota yleisöltä ja kriitikoilta. Samana vuonna U2 esiintyi myös ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa televisiossa, Tom Snyderin juontamassa The Tomorrow Show'ssa, jossa yhtye esitti kappaleet I Will Follow ja Twilight, sekä antoi haastattelun.

Boy ja October (1980–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1980 U2:n manageri Paul McGuinnes sai yhtyeelle levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Lokakuussa 1980 ilmestyi U2:n ensimmäinen albumi Boy. Levy sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton. Bonon seksuaalisuutta ja pelkoa käsittelevät sanoitukset herättivät huomiota. Ensimmäinen single I Will Follow kertoo Bonon äidistä, joka kuoli Bonon ollessa ala-asteella. Toinen kappale Twilight taas kertoo homoudesta, mikä oli tuon ajan Irlannissa rohkeaa. U2 aloitti ensimmäisen kiertueensa, joka rajoittui Britteinsaarille. Konserttien ansiosta U2:n maine erinomaisena live-esiintyjänä vahvistui ja yhtye sai uusia ihailijoita.

Vuonna 1981 julkaistiin U2:n toinen albumi October. Bonon sanoitukset levyllä olivat usein uskonnollisia. Useiden kriitikoiden mielestä levy oli hieman sekava. Octoberin jälkeen U2 oli jo vähällä lopettaa, sillä Larry Mullen, Bono ja The Edge olivat huolissaan siitä, voiko kunnollinen kristitty olla rock-tähti. Muutaman viikon miettimisen jälkeen he tulivat siihen tulokseen, että he voivat jatkaa musiikin tekemistä. Yhtye aloitti October-kiertueen, joka ulottui myös Suomen Ruisrockiin vuonna 1982.

War ja Under a Blood Red Sky (1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 U2 julkaisi kolmannen studioalbuminsa, Warin. Levyn musiikki on aikaisempaa vihaisempaa ja esimerkiksi Larry Mullenin rummutusta voi luonnehtia sotilashenkiseksi. Levyn ensimmäinen kappale Sunday Bloody Sunday on väkivaltaa vastustava, Pohjois-Irlannissa vuonna 1972 tapahtuneen, Bloody Sundayna eli verisenä sunnuntaina tunnetun murhenäytelmän muistoksi tehty kappale. Kappaleen lopussa on viittaus Jeesukseen. Voimakas, tunteellinen kappale herätti huomiota ja on myöhemmin esimerkiksi valittu The Rock and Roll Hall of Fame -museon 500 Songs that Shaped Rock and Roll -listalle. Toisella kuuluisalla kappaleella New Year's Day tulevat esiin Adam Claytonin basistin taidotkenen mukaan?. Kappaleen 40 nimi ja sanat on otettu Raamatun psalmista 40.

Vuonna 1983 yhtye julkaisi ensimmäisen live-levynsä, Under a Blood Red Skyn, joka on nauhoitettu ja kuvattu Coloradon Red Rockin pyöröteatterissa. Levyn ja videoidun konsertin myötä U2:n suosio ja tunnettuus liveyhtyeenä kasvoi edelleen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.

The Unforgettable Fire ja Live Aid (1984–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työskentelyn neljännen studioalbuminsa parissa U2 aloitti tuottajien Brian Eno ja Daniel Lanois kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt The Unforgettable Fire on yksi kokeellisimmista U2:n levyistä. Verrattuna kolmeen edellisempään levyyn musiikki ei ole enää kiihkeän vihaista. Levyn ensimmäinen single Pride (In the Name of Love) on taas kannanotto ihmisoikeuksien puolesta. Siitä tuli ensimmäinen U2:n kappale, joka ylsi Ison-Britannian Top 5 -listalle.

Bonon sanoitukset levyllä ovat monimutkaisempia ja kokeellisempia kuin edellisillä. Kappale MLK on kunnianosoitus Martin Luther Kingille. Kappale Bad kertoo heroiiniriippuvuudesta, joka oli yleistä Dublinissa 1980-luvulla. The Unforgettable Fire -kiertueen aikana Bono "piikitti" itseään mikrofonilla kappaleen aikana. Kiertue oli ensimmäinen U2:n kiertue, jolla he soittivat ulkoareenoilla.

Vuonna 1985 yhtye osallistui Live Aidiin, joka keräsi tukea Etiopiaa vaivanneen nälänhädän uhreille. Konserttia seurasi arviolta miljardi ihmistä ympäri maailmaa. Vaikka U2 ei ollut konsertin pääesiintyjiä, varasti se yleisön huomion 13-minuuttisen "Bad" kappaleen aikana. Bono nosti yleisön joukosta tytön lavalle ja tanssi hänen kanssaan. U2:n poistuttua lavalta muut yhtyeen jäsenet olivat varmoja, että heidän suuri mahdollisuutensa meni pilalle Bonon takia ja vaativat tätä eroamaan. Bono suostui miettimään osaansa yhtyeessä ja lähti tauolle. Parin kuukauden kuluttua Bono palasi yhtyeeseen ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Vuonna 1985 Rolling Stone -musiikkilehti julisti U2:n olevan 1980-luvun merkittävin yhtye.

The Joshua Tree ja Rattle and Hum (1987–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1987 U2 julkaisi viidennen studioalbuminsa, The Joshua Treen, joka debytoi Brittien listalla ykkösenä ja nousi parissa päivässä Yhdysvaltain virallisella listalla ykköseksi ja voitti myöhemmin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnon. Albumin kaksi ensimmäistä singleä nousivat USA:n listakärkeen ja näiden lisäksi avausraita Where The Streets Have No Name julkaistiin singlenä. Huhtikuussa 1987 yhtye aloitti Joshua Tree -kiertueen, joka kesti joulukuun loppuun saakka. Kiertue alkoi Yhdysvaltain sisäareenoilla, mutta siirtyi kesällä Euroopan stadioneille ja jatkui tämän jälkeen syksyllä Yhdysvalloisa myös stadioneilla.

Levy on huomattavan uskonnollinen ja single I Still Haven't Found What I'm Looking For on sanoitukseltaan myös gospel-kappale. Monet pitävät levyä U2:n parhaimpana albumina.

U2 alkoi kuvata ja nauhoittaa keikkojaan The Joshua Tree -kiertueen aikana, ja vuonna 1988 yhtye julkaisi uuden albumin Rattle and Humin, joka oli sekoitus livekappaleita ja uusia kappaleita. Rattle & Hum on hyvin amerikkalaishenkinen ja kaikki taltioinnit onkin otettu Yhdysvaltain kiertueelta. Vuonna 1989 bändi julkaisi Rattle and Hum -videon, jossa on mukana konserttimateriaalia ja dokumenttipätkiä U2:n elämästä Yhdysvaltain kiertueella esiintymisten välissä. Levy sisältää myös kaksi cover-kappaletta: Beatlesien Helter Skelterin, joka on kuvattu Lontoossa sekä Bob Dylanin All Along The Watchtowerin.

U2 aloitti Lovetown Tour -kiertueen Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Japanissa ja Euroopassa. Kiertueen kuuluisin Euroopan esiintyminen Dublinissa uuden vuoden aattona oli samalla myös U2:n viimeinen 1980-luvulla. U2:n oli tarkoitus päättää Lovetown-kiertueensa neljään perättäiseen Dublinin konserttiin, mutta kiertue jatkui vielä tammikuun puolella neljän joulukuussa perutun esiintymisen osalta.

Albumit Achtung Baby, Zooropa ja Zoo TV-kiertue (1991–1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen U2 tapasi toisensa Itä-Berliinissä syksyllä 1990 uuden studioalbumin merkeissä. Yhtyeellä oli aluksi suuria erimielisyyksiä siitä, pitäisikö yhtyeen vaihtaa tyylilajia ja suuntaa, vai pitäisikö heidän pysyä vanhassa tyylissä, joka myi hyvin. U2 sai kuitenkin uuden innoituksen kappaleesta One, joka kertoo Bonon ja hänen isänsä suhteesta Bonon äidin kuoleman jälkeen. Marraskuussa 1991 U2 julkaisi erittäin kokeellisen albumin, Achtung Babyn, joka on lukuisten fanien ja kriitikoiden ylistämälähde?. Rolling Stone -lehden arvion mukaan U2 oli määritellyt rock-musiikin uudestaan tehden samalla itseironiaa, missä moni artisti on epäonnistunut.

Achtung Babyn myötä U2 sai paljon uutta yleisöä, myös niiden joukosta jotka eivät olleet innostuneet U2:n 1980-lvun tuotannosta. Onesta muodostui U2:n suosituin kappalelähde?. Levyn kappaleista myös Mysterious Ways toi yhtyeelle uusia ihailijoita. Toisaalta Achtung Babyn kokeellisuus myös karkotti vanhoja fanejalähde?.

"Lämpimään ylistysrockiin" U2 otti etäisyyttä Zoo TV -kiertueen viileällä roolileikillä. Bonon omahyväinen Mr. Macphisto -lusiferhahmo hauskutti yleisöä soittamalla keikoilla puhelimella esimerkiksi Bill Clintonille, Helmut Kohlin sihteerille ja taksikeskukseen.[2]

Vuonna 1992 U2 aloitti uuden kiertueen Yhdysvalloista, jossa U2 ei ollut konsertoinut yli neljään vuoteen. Valtava mediatapahtuma nimeltä Zoo TV keräsi stadionit täyteen. Zoo TV oli ennennäkemätön konserttikiertue, johon sisältyi musiikin lisäksi satoja televisioita, lentäviä Trabant-autoja, satelliitti-tv-linkkejä, lähetystorneja, myös lavahahmot The Fly, Mirrorball Man ja Mr. MacPhisto. Kaikkia lavahahmoja esitti Bono ja Mr. MacPhisto korvasi televisioevankelista Mirrorball Manin vuonna 1993. Konserttien tarkoituksena monen muun ohella oli pilkata rock-musiikin kaupallistumista. Kuitenkin Zoo TV oli niin sekava, että kaikki eivät ymmärtäneet sitä. Kiertue alkoi 29.2.1992 Floridasta, Yhdysvalloista ja päättyi 10.12.1993 Tokioon. Ennen kesän 1993 Euroopan kiertuetta julkaistiin uusi albumi, Zooropa.

Zooropa jatkoi U2:n kokeellista linjaa tuoden tyyliin mukaan enemmän koneita. Kappaleet Zooropa, Stay ja Johnny Cashin kanssa nauhoitettu The Wanderer olivat hittejä ympäri maailman.

Projekteja (1995)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1995 bändi jatkoi yhteistyötään muiden artistien kanssa julkaisten Brian Enon kanssa tehdyn albumin Original Soundtracks vol.1. Brian Enon suuren vaikutuksen vuoksi albumi ei ole U2:n, vaan se julkaistiin Passengers-nimellä. Albumin tunnetuin kappale on Miss Sarajevo, jolla Bono laulaa kuuluisan oopperalaulajan Luciano Pavarottin kanssa. Albumi ei saanut suurta huomiota kriitikoilta tai yleisöltä.

Samana vuonna elokuvaa Batman Forever varten yhtye teki ja julkaisi kappaleen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me".

POP ja PopMart-kiertue (1996–1998)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1996 alussa U2 alkoi työstää yhdeksättä studioalbumiaan, POPia. Albumi jatkoi U2:n kokeellista linjaa ollen kuitenkin enemmän pop-henkinen kuin aiemmat albumit. Levyn tekeminen kärsi ongelmista, ja sen julkaisupäivää jouduttiin monta kertaa siirtämään. Lopulta levy julkaistiin yhtyeen jälkikäteiskommenttien mukaan keskeneräisenä.

POP meni suoraan listaykköseksi 28:n maan listoilla ja sai kuuntelijoilta varsin ristiriitaisen vastaanoton. POPin ongelmat alkoivat kasaantua, kun oli uuden kiertueen aika. Kappaleet olivat vaikeita sovittaa livemuotoon runsaan miksauksen ja samplauksen takia ja vuoden 1997 huhtikuussa alkunsa saanut PopMart-kiertue sai aluksi huonoja arvosteluja uusien kappaleiden heikon live-esityksen takia.

Pömpöösiksi[2] luonnehdittu PopMart oli vielä ZooTV:täkin suurempi konserttikiertue. Yhtyeen esiintymislavan keskellä oli noin 30 metriä korkea kultainen puolikaari, joka oli otettu McDonald's -yhtiön tunnuksesta, 50-metrinen televisio, kymmenen metriä korkea peilipallositruuna ja noin 40 metriä korkea cocktailtikku, jonka päässä oli tikun mittakaavassa oleva oliivi. Lisäksi eri puolilla soittopaikkoja oli torneja, joissa oli valoja ja diskopalloja. Jokainen lavaste vaihtoi väriä ja valaisi ympäristöään musiikin tahdissa. Bono heilui lavalla nyrkkeilijän viitassa futuristisen supermarketroinahelvetin ylipappina, on Ilta-Sanomien toimittaja Aleksi Kinnunen luonnehtinut[2].

Elokuussa 1997 PopMart-konsertti veti myös Helsingin Olympiastadionin täyteen yleisöä. Konsertti tapahtui 52 000 katsojan edessä, joka on suurin yksittäisen konsertin katsojamäärä Olympiastadionilla.[3] Lisäksi konsertti myytiin loppuun tunnissa.[4]

PopMartin lavasteiden ja mainonnan tarkoituksena oli lähettää sarkastinen viesti niille, jotka väittivät U2:ta kaupalliseksi. PopMartin päätyttyä U2 julkaisi ensimmäisen kokoelma-albuminsa, The Best of 1980–1990. Tämän jälkeen yhtye vetäytyi tauolle.

All That You Can't Leave Behind ja Elevation (2000–2001)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1999 alussa U2 kutsui Brian Enon ja Daniel Lanois'n tuottamaan yhtyeen uusinta albumia. Kriitikoiden ja brittilehtien mielestä U2 oli masentunut PopMartista saadusta arvostelusta ja yritti palata The Joshua Treen aikoihin. Lokakuussa 2000 U2 julkaisi uuden albuminsa, All That You Can't Leave Behindin, joka otettiin suurella suosiolla vastaan. Kriitikoiden mielestä U2 oli palannut juurilleen ja heidän mielestään levy oli U2:n kolmas mestariteos (The Joshua Treen ja Achtung Babyn kanssa). Albumi debytoi listaykkösenä 32 eri maassa ja ensimmäinen single, Beautiful Day oli suuri hitti ympäri maailman saaden lukuisia palkintoja, muun muassa kolme Grammya. Albumi itse sai myöhemmin neljä Grammya.

Bändin uusi kiertue, Elevation Tour oli aikaisempia kiertueita hillitympi lavasteiltaan ja se keskittyi uudella mantereella sisätiloihin ja Euroopassa stadioneihin. Harvat ulkoilmakeikat olivat New Orleansissa Super Bowlin väliajalla esitetyt kolme laulua ja kiertueen päättänyt Slane Castlen GoHome -konsertti Dublinissa.

Kiertueen jälkeen, vuonna 2002 U2 julkaisi jälleen kokoelma-albumin, The Best of 1990–2000 joka sisälsi kaksi uutta kappaletta, Electrical Storm ja The Hands That Built America. Kokoelma julkaistiin myös DVD:nä samalla nimellä.

How To Dismantle An Atomic Bomb (2004–2006)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2:n konsertti Anaheimissa.

Pitkän tauon jälkeen U2 alkoi levyttää uutta albumiaan Ranskassa heinäkuussa 2004. Työnimellä Vertigo kulkeneesta albumista vuoti osia internetin vertaisverkkoihin, jonka jälkeen Bono kiirehti sanomaan, että albumi julkaistaan iTunes-verkkokaupassa kuukauden sisällä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mutta U2 sai kaipaamansa työrauhan. Syyskuussa 2004 ensimmäinen single, Vertigo julkaistiin radiosoittoon ja siitä tuli hetkessä maailmanlaajuinen hitti. Marraskuussa 2004 U2 julkaisi viimein uuden albuminsa, How to Dismantle an Atomic Bombin (HTDAAB). Albumi teki uuden U2-ennätyksen debytoimalla 32 eri maan listaykkösenä myyden Yhdysvalloissa ensimmäisellä viikollaan 820 000 kappaletta. U2 oli vaihtanut uudella albumillaan tyyliä All That You Can't Leave Behindin poprockista perinteiseen kitararockiin.

U2 solmi monen fanin kauhuksi mainossopimuksen Applen kanssa, jossa U2 antoi Applelle oikeuden käyttää Vertigoa iTunesin mainostamisessa. Monien ihailijoiden ja kriitikoiden mielestä U2:sta oli nyt tullut se, mistä he olivat tehneet 1990-luvulla pilkkaa: kaupallinen yhtye. Samassa yhteydessä U2 teki myös Applen kanssa sopimuksen Complete U2 -kokoelman myymisestä iTunes-musiikkikaupassa. Complete U2 sisältää kaikki U2:n tähän asti julkaistut albumit, mutta myös ennenkuulumattomia kappaleita ja muuta materiaalia.

Maaliskuussa 2005 U2 kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen. Samana vuonna U2 aloitti Vertigo-kiertueen Yhdysvalloista. Yhtye palasi taas ulkoilma-areenoille, mutta lavasteet ja lavashow oli yhtä hillittyä kuin Elevation Tourilla. Kiertueen oli määrä ulottua myös Suomeen, mutta suomalaisten iltapäivälehtien mukaan Helsingin kaupunki oli kieltänyt yhtyeen esiintymisen Olympiastadionilla, koska stadionin nurmea piti säästää kesän yleisurheilun maailmanmestaruuskisoihin.

Vertigo-kiertue oli suurmenestys ja tuotti 389 miljoonaa dollaria, joka on kaikkien aikojen toiseksi eniten. Konsertteihin myytiin yhteensä 4,6 miljoonaa lippua ja sen kaikki 131 konserttia olivat loppuunmyytyjä. Varsinkin Euroopassa kiertue oli erittäin kovassa suosiossa ja esimerkiksi Dublinin Croke Parkilla yhtyeen kolmeen konserttiin myytiin yhteensä lähes 250 000 lippua. Ensimmäiset 160 000 lippua myytiin ennätysajassa, noin 50 minuutissa.[5] Amsterdamin Ajax Areenan kolme konserttia ja 165 000 lippua myytiin puolestaan noin puolentoista tunnin aikana loppuun[6]. Myös monet muut Euroopan stadionkonsertit myytiin loppuun alle tunnissa.[7]

Yhtyeen konsertista Milanon San Sirolla tehtiin kymmenen kappaleen konsertti-DVD, joka julkaistiin kokoelman U218-singles yhteydessä. Vertigo-kiertue jatkui syksyllä 2005 Pohjois-Amerikassa sisäareenoilla ja alkuvuonna 2006 vielä Etelä-Amerikan stadioneilla. Syksyllä 2006 yhtye kiersi vielä Australiassa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa. Kiertue päättyi 9. joulukuuta 2006 Havaijille, Honolulun Aloha Stadionille.

Heinäkuun toisena päivänä 2005 U2 osallistui monen muun artistin kanssa Live 8 -hyväntekeväisyyskonserttiin Lontoon Hyde Parkissa, jossa yhtye esitti ensin yhteistyönä Paul McCartneyn kanssa konsertin avauskappaleen, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin ja sen jälkeen suurimmat hittinsä, Beautiful Dayn, Vertigon ja Onen.

Vuoden 2006 Grammy-gaalassa U2 sai 5 palkintoa, mukaan lukien Vuoden albumi ja Vuoden kappale (Sometimes You Can't Make it On Your Own).

Elokuussa 2006 Irlannin suurin sanomalehti Irish Independent uutisoi, että U2 siirtää "Rokki-imperiuminsa" Alankomaihin "verotuksellisista" syistä.

No Line On The Horizon (2006–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Q-lehdelle antamassaan haastattelussa Bono on kertonut, että U2 on aloittanut uuden albumin työstämisen. Bonon mukaan yhtätoista kappaletta työstetään studiossa konserttien välillä ja lisäksi The Edge on kirjoittanut lukuisia muita kappaleita. Bono on sanonut uuden albumin sisältävän vaikutteita hiphopista, sillä yhtye sai uutta intoa kierrettyään jonkin aikaa hiphop-tähti Kanye Westin kanssa.

U2 on tehnyt aloitteen myös yhteistyöstä jenkkibändi Green Day:n kanssa. He tekivät yhdessä cover-version The Skids- yhtyeen vuonna 1978 julkaisemasta punk-kappaleesta "The Saints Are Coming". 22. marraskuuta yhtye julkaisi kokoelman U218, joka sisältää 16 aiemmin tunnettua kappaletta, "The Saints Are Coming"-kappaleen ja yhden täysin uuden kappaleen, Window in the Skies.[8].

Tuottajina levyllä ovat vanhat tutut Brian Eno ja Daniel Lanois. U2 sekä Eno ja Lanois ovat viettäneet vuoden 2007 aikana sekä 2008 alussa useita yhteisiä sessioita työstäen uuden albumin sisältöä. Materiaalia on syntynyt niin paljon, että osa kappaleista voi mahdollisesti päätyä uudelle The Passengers -julkaisulle.

U2 julkaisi uusimman albuminsa No Line on the Horizon helmikuussa 2009. Albumilta julkaistiin singlenä kappaleet Get on your boots, Magnificent ja I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight.

Levyn julkaisun myötä yhtye suuntasi U2 360° -kiertueelle.

11.4.2011 U2 teki kaikkien aikojen taloudellisen keikkaennätyksen, kun sen Sao Paolon -esiintyminen rikkoi 558 miljoonan dollarin rajapyykin. Näin vuonna 2009 alkaneesta 360°-kiertueesta tuli kaikkien aikojen rahakkain. Edellinen ennätys oli Rolling Stonesilla.[9]

U2 julkaisi 9. syyskuuta 2014 uuden albumin Songs of Innocence ladattavaksi iTunesiin.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bono (oik. Paul David Hewson) - laulu (joskus myös kitara ja huuliharppu)
  • The Edge (oik. David Howell Evans) - kitara (joskus myös laulu, basso, piano)
  • Adam Clayton - basso (joskus kitara)
  • Larry Mullen Jr. - rummut

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmalevyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi yhtye on tehnyt muun muassa musiikkia elokuviin Batman Forever, Million Dollar Hotel ja Vaarallinen tehtävä. Vuonna 1995 he tekivät yhdessä Brian Enon kanssa nimellä Passengers albumin Original Soundtracks 1, jolla Luciano Pavarotti vieraili kappaleella Miss Sarajevo. Wide Awake in America (1985) -julkaisu listataan usein virheellisesti U2:n albumilistauksissa, mutta kyse ei ole albumista, vaan 4 kappaleen EP-julkaisusta. U2 on tehnyt myös useista konserteistaan EP-julkaisuja.

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • U23 (1979)
  • Another day (1980)
  • 11 O'clock, tick, tock (1980)
  • A day without me (1980)
  • I will follow (1980)
  • Fire (1981)
  • Gloria (1981)
  • A celebration (1982)
  • I will follow (live) (julkaistu ainoastaan Hollannissa) (1982)
  • New year's day (1983)
  • Sunday bloody sunday (1983)
  • Two hearts beat as one (1983)
  • "40" (julkaistu ainoastaan Saksassa) (1983)
  • Pride (in the name of love) (1984)
  • The unforgettable fire (1985)
  • With or without you (1987)
  • I still haven't found what I'm looking for (1987)
  • Where the streets have no name (1987)
  • In God's country (julkaistu ainoastaan Pohjois-Amerikassa) (1987)
  • One tree hill (julkaistu ainoastaan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa) (1988)
  • Desire (1988)
  • Angel of Harlem (1988)
  • When love comes to town (1989)
  • All I want is you (1989)
  • The fly (1991)
  • Mysterious ways (1991)
  • One (1992)
  • Even better than the real thing (1992)
  • Who's gonna ride you wild horses (1992)
  • Lemon (julkaistu cd:nä ainoastaan Australiassa ja Japanissa sekä keltaisena vinyylinä USA:ssa) (1993)
  • Stay (faraway so close!) (1993)
  • Hold me, thrill me, kiss me, kill me (alkuperäistä musiikkia elokuvasta Batman Forever) (1995)
  • Miss Sarajevo (julkaistu The Passengers nimellä = U2 ja Brian Eno) (1995)
  • Discothèque (1997)
  • Staring at the sun (1997)
  • Last night on earth (1997)
  • Please (1997)
  • If God will send his angels (1997)
  • Mofo (1997)
  • Sweetest thing (1998)
  • Beautiful day (2000)
  • Stuck in a moment you can't get out of (2001)
  • Walk on (2001)
  • Elevation (2001)
  • Electrical storm (2002)
  • Vertigo (2004)
  • Sometimes you can't make it on your own (2005)
  • All because of you (2005)
  • City of blinding lights (2005)
  • Original of the species (julkaistu ainoastaan sähköisesti ladattavana versiona) (2005)
  • One (U2 ja Mary J. Blige) (2006)
  • The saints are coming (U2 ja Green Day) (2006)
  • Window in the skies (2007)
  • Get on Your Boots (2009)
  • Magnificent (2009)
  • I'll go crazy if I don't go crazy tonight (2009)
  • I Will Follow (livenä Glastonburyssa) (2011)
  • Blow Your House Down (2011)
  • Ordinary Love (2013)
  • Invisible ((RED) edit) (2014)

U2 ja elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun lopulla U2 julkaisi livelevy Rattle and Humin yhteydessä samannimisen dokumenttielokuvan.[10]

Davis Guggenheim ohjasi 2011 From the Sky Down -dokumenttifilmin, joka puolestaan kertoo Rattle and Humin jälkeisestä taiteellisesta kriisistä ja Achtung Baby -albumin teon siihen tuomasta ratkaisusta. Dokumentissa kuvataan U2:n valmistautumista kesän 2011 keikkaan Glastonburyssa, jossa yhtye soitti albumin ensi kertaa alusta loppuun. Yhtyeen jäsenet kertovat dokumentissa kameralle levyntekoprosessista ja kuuntelevat vanhoja studionauhoituksia.[11]

U2:n esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jan Ekblad (toim.): U2 - Neljä kovaa Dublinista. Pop-Kirja, 2005.
  • Into The Heart, Niall Stokes (Carlton)
  • Eamon Dunphy: Unforgettable Fire: The Story of U2 (Penguin Books)
  • Neil McCormick: U2xU2, (Tammi kustannusosakeyhtiö) 2006
  • Neil McCormick: Bonon Doppelgängeri, (kustannusosakeyhtiö Sammakko)
  • Pimm Jal De La Parra: U2 Live: A Concert Documentary (Omnibus press) 2003
  • Michka Assayas: Bono on Bono: Conversations with Michka Assayas (Kirjapaja) 2006

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta U2.