Gilbert du Motier de Lafayette

Wikipedia
Ohjattu sivulta La Fayette
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Marie-Joseph-Paul-Roch-Yves-Gilbert du Motier de La Fayette
6. syyskuuta 175711. lokakuuta 1779 - 20. toukokuuta 1834
Lafayette

Lisänimet "Kahden maailman sankari"
Syntymäpaikka Chavaniac Ranska
Kuolinpaikka Pariisi, Ranska
Palvelusvuodet 1777–1778, 1781
Ylin sotilasarvo kenraalimajuri
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Yhdysvaltain vapaussota

Marie-Joseph-Paul-Roch-Yves-Gilbert du Motier de La Fayette, markiisi de La Fayette tai de Lafayette (6. syyskuuta 175720. toukokuuta 1834 Pariisi) oli ranskalainen aristokraatti, kenraali ja poliitikko, joka liittyi vuonna 1777 Amerikan siirtokuntien armeijaan Iso-Britannian kuningaskuntaaa vastaan käydyssä sodassa. Sodan aikana hän ystävystyi George Washingtonin kanssa ja johti menestyksellisesti oman maansa joukkoja Yorktownin piirityksessä 1781. Myöhemmin Lafayette osallistui Ranskan suuren vallankumouksen (1789-1799) alkuvaiheisiin ja heinäkuun vallankumoukseen (1830).

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gilbert du Motier syntyi 6. syyskuuta 1757 vauraaseen raskalaiseen aatelissukuun Haute-Loiressa Ranskan departementti numero 43:ssa. 700-vuotta sotilaina palvelleeseen sukuun syntynyt Gilbert sai lähes kaikkien sotilaiden suojeluspyhimysten nimet välttääkseen monien esi-isiensä kohtalon taisteluissa. Hänen isänsä kuoli Pohjois-Amerikan maaperällä käydyssä seitsenvuotisessa sodan taistelussa Englantia vastaan Lafayetten ollessa vasta 2-vuotias. Gilbertin äiti palveli Pariisin hovissa ja asui Palais du Luxembourgissa isänsä ja iso-isänsä kanssa. Hän ehti vain harvoin käydä katsomassa Gilbertiä, joka varttui Chavaniacissa kahden isänpuoleista sukua olevan tätinsä hoivissa. Vaikka Gilbertillä oli aristokraattien tavoin monia erikoisoikeuksia, niin hänen lapsuutensa oli melko ankara. Gilbertin paras ystävä oli häntä itseään vanhempi serkkutyttö. Muut kylän lapset joutuivat kohtelemaan nuorta markiisia kunnioittavasti; pojat tervehtivät häntä nostamalla hattuaan ja tytöt niiasivat.[1]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marie Adrienne Francoise de Noaille

Vuonna 1768 Gilbert muutti äitinsä luo Pariisiin ja aloitti opinnot kaupungin maineikkaimmassa collegessa 11-vuoden iässä. Huhtikuussa 1770 hänen äitinsä ja iso-isänsä kuolivat kahden viikon sisällä. Gilbert peri jättiomaisuuden, joka takasi 120 000 livren vuositulot. Hänen holjoojanaan toimi hänen iso-isoisänsä.[2]

Vuonna 1771 Lafayette yleni vänrikiksi nuorten kuninkaallisten muskettisoturien (King's Black musketeers} yksikössä, jossa hänen iso-isoisänsä oli aikoinaan toiminut kapteenina. Palvelukset sisälsivät etupäässä erilaisia seremonioita ja sotilasparaateja. Samanaikaisesti La Fayette opiskeli sosiaalisia taitoja, miekkailua ja ratsastusta kahdessa eri koulussa, jotka oli tarkoitettu korkea-arvoisten perheiden jälkeläisille. Täytettyään 16-vuotta Lafayette solmi iso-isoisänsä järjestämän avioliiton 14-vuotiaan Maria Adrienne Francoisin kanssa, joka edusti vanhaa ranskalaista Noaillesien sukua.[3]

Ranskan hovissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliiton jälkeen Lafayette jäi asumaan appensa ja vaimonsa taloon Versaillesissa. Samalla hän jatkoi opintojaan collegesssa ja ratsastuskoulussa, eräänä opiskelutoverinaan Ranskan tuleva kuningas Kaarle X. Lafayette ja hänen vaimonsa Adrianne ottivat osaa kuninkaalliseen hovielämään Marie-Antoinette hovissa, mutta Lafayette huomasi nopeasti, että tällainen elämä ei ollut häntä varten. Hän ei pitänyt juomisesta, eukä tanssimisesta, vaan alkoi keksiä tekosyitä päästäkseen eroon seurapiireistä.[4]

Amerikan vapaussota 1775-83[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikan vapaussotaan 1777[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvin pian avioitumisensa jälkeen Lafayette sai johtajuuden appensa rykmentissä, vaikka hänellä oli lupa johtaa joukkoja vasta 18-vuotiaana. Vuonna 1775 Lafayette pääsi komentajansa päivällisille, joilla vieraillut Englannin kuningas Yrjö III:n veli kritisoi maansa politiikkaa ja puolusti Amerikan vapaussotaa. Tämä vaikutti voimakkaasti Lafayetteen, ja hän päätti liittyä tuohon taisteluun, vapausaatteen ja tasa-arvon innoittamana. Lafayetteä innoitti myös hänen liittymisensä vapaamuurareihin, jotka puhuivat salaa kielletystä vapausaatteesta[5].

Benjamin Franklinin saapuessa Ranskaan hakemaan tukea vapaussodalle tuli hänen mukanaan Silas Deane, joka alkoi värvätä sotilaita. Lafayette sopi 7.12.1776 värväytymisestään kenraalimajurina[6] Kongressi ei voinut rahoittaa matkaa, joten 19-vuotias Lafayette varusti itse sotalaivan nimellä La victoire ("Voitto")[7] . Brittien saatua vihiä suunnitelmasta kuningas kielsi Lafayetteä lähtemästä ja määräsi hänet vankilan uhalla appensa rykmenttiin[8] .

Lafayette kuitenkin lähti 11 seuralaisen kanssa naiseksi pukeutuneina Amerikkaan 20.4.1777.[9] Kapteenin piti myydä lasti Länsi-Intiassa. Estääkseen matkalaisia jäämästä siellä kiinni, Lafayette osti lastin. Useimmista tovereistaan poiketen Lafayette opetteli laivassa englanninkielen osatakseen "vapauden kansan kieltä".

Brittiläiset sota-alusten saartaessa määräsataman Charlestonin Lafayette joutui rantautumaan Etelä-Carolinaan 13.6.1777. Hän pääsi kuuden seuralaisen kanssa yli kuukauden marssin jälkeen Philadelphiaan, jossa mannermaakongressi nimitti hänet kenraalimajuriksi heinäkuun lopulla. Tuolloin 19-vuotias Lafayette teki kunnianhimollaan ja vaatimattomuudellaan vaikutuksen siirtokuntien armeijan ylipäällikköön George Washingtoniin, ja päätyi tämän adjutantiksi. Pojaton Washington kutsui myöhemmin orpoa ranskalaista "pojakseen ja ystäväkseen".[10].

Sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette haavoittuu Brandywinen taistelussa.

Lukumääräisesti ylivoimaisten brittien ja hesseniläisten ammattisotilaiden saarrettua amerikkalaiset Brandywinen taistelussa 11.9.1777 Washington lähetti Lafayetten kenraali John Sullivanin avuksi. Jalkaan haavoittunut Lafayette onnistui hillitsemään kaoottisen paon järjestelmälliseksi perääntymiseksi. Washington kehui kirjeessään Lafayetten urheutta ja pyysi kongressilta tälle oman divisioonan tämän ulkomaalaisuudesta huolimatta.[11]

Marraskuussa 1777 vammastaan toipunut Lafayette ajoi 300 sotilaan kanssa pakoon samankokoisen hesseniläisosaston New Jerseyssä. Hyökkäys oli menestys amerikkalaisille ja toi paljon kunniaa Lafayettelle.[12] Samoihin aikoihin kenraalimajuri Thomas Conway punoi salajuonta Washingtonin korvaamiseksi Horatio Gatessilla. Washingtonin tärkeäksi tukijaksi noussut Lafayette harhautettiin Albanyyn aloittamaan hyökkäys Kanadaan. Lafayette epäili juonta ja varoitti Washingtonia. Albanyssä hän totesi joukot liian pieneksi talvihyökkäykseen ja kritisoi suunnitelmaa kongressille, joka perui sen ja erotti Gatesin sotaa johtavasta neuvostosta[13]

George Washington ja La Fayette Valley Forgessa.

Albanyssa Lafayette ehti kuitenkin värvätä amerikkalaisten puolelle irokeesien liittokuntaan kuuluvat oneidat, joka käyttivät 20-vuotiaasta kenraalista nimitystä Kayewla ("pelottava ratsumies" tai "suuri soturi").[14] Kun suurin osa siirtokuntien armeijasta jäi talvileirille Valley Forgeen, niin oneidat kantoivat heille maissia ja muita elintarvikkeita ja auttoivat nälkiintyneitä ja sairauksien ryntelemia sotilaita ruoanlaitossa.[15]

Maaliskuussa 1778 Ranska tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden ja maiden väliset salaiset sopimukset julkistettiin.[16]

Barren Hillin taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

18.5.1778 Washington lähetti Lafayetten johtamaan 2200 miehen tiedusteluretkeä Barren Hilliin Pennsylvaniassa. Seuraavana aamuna britit saivat tiedon Lafayetten leiristä, ja lähettivät kaikkiaan 11 000 miestä iskemään Lafayetten sotaväen vasempaan sivustaan. Kenraali William Howen johdolla britit yrittivät saartaa vihollisensa, mutta Lafayette onnistui organisoimaan nopean perääntymisen. Määrällistä ylivoimaa teeskentelemällä hän määräsi osan miehistään kapuamaan metsäiselle Barren Hillille ja tulittamaan brittijoukkoja samalla kun pääjoukko vetäytyi kohti New Yorkia.[17] [18]

Cyrus Edwin Dallin (1889): Lafayette

Paluu Ranskaan 1779[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan ja Amerikan suhteiden vaarannuttua Lafaytte pyysi ja sai luvan palata Ranskaan, jonne saapui helmikuussa 1779. Kuningas määräsi hänet kahden viikon kotiarestiin luvattomasta Amerikan-matkasta. Silti 21-vuotias kenraali otettiin Pariisissa vastaan sankarin. Kuningas halusi tavata hänet ja otti hänet jälleen palvelukseensa Lafayetten esiteltyä suunnitelmansa brittejä vastaan. Yhdessä Benjamin Franklinin kanssa Lafayette sai Ranskan lähettämään 6000 ranskalaisen sotilaan lisäjoukon. Huhtikuussa 1780 hän saapui uudelleen Amerikkaan järjestettyään lisää tukea vallankumoussodalle.[19]

Takaisin Amerikkaan 1781[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yorktownin taistelun kartta

Toukokuussa 1781 Lafayette liittyi uudelleen Washingtonin armeijaan. Hän seurasi kenraali Charles Cornwallisin brittijoukkoja, joka olivat menossa valmistelemaan hyökkäystä Philadelphiaan, ja vältti tämän yritykset siepata korkean PR-arvon omaava ranskalainen. Lafaytten näyttävät toimet houkuttelivat paljon uusia miehiä värväytymään mukaan. Kesäkuussa kenraali Anthony Waynen joukot liittyivät häneen. Viikkokausien marssiminen ja huonot olosuhteet aiheuttivat miesten kapinointia ja sotilaskarkuruutta, joiden seurauksena Wayne teloitutti kuusi karkuria pelotukseksi muille. Lafayette päinvastoin lupasi vapauttaa palveluksesta kaikki halukkaat odotettavissa olevan suuren vaaran vuoksi - yksikään ei halunnut.[20]

Elokuussa Cornwallis saapui Yorktowniin, jonne Lafayette saartoi britit. Kaupunkiin piti rakentaa satama brittilaivastolle. Ranskalaisen laivaston saavuttua ensimmäisenä ja torjuttua brittilaivaston Cornwallisin osasto oli ansassa. Lafayettea pyydettiin hyökkäämään heti, jotta ranskalaiset saisivat kunnian voitosta, mutta Lafayette ei halunnut uhrata suurta osaa joukoistaan vaan odotti Washingtonin saapumista ennen hyökkäystä. Lafayetten 400 miehen oikea siipi valtasi linnakkeen[21] pelkin pistimin, brittien vastahyökkäys epäonnistui ja Cornwallis antautui 19.10.1781.[22].

Paluu Ranskaan 1782[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette palasi Ranskaan sankarina vuodenvaihteessa 1781-82. Hänet ylennettiin kenttämarsalkaksi. Hän valmisteli sotaretkeä Länsi-Intiaan mutta 20.1.1783 solmittu Yhdysvaltojen ja Britannian rauhansopimus peruutti sen.

Orjuudenvastustaja ja aktivisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ystävänsä Thomas Jeffersonin kanssa Lafayette sai solmittua USA:n ja Ranskan välisen kauppasopimuksen USA:n velan vähentämiseksi.

Jo 1777 Lafayette oli tukeutunut mustiin vapaussodassa, ja häneen vaikutti suuresti Condorcet'n orjuudenvastainen pamfletti (1781)[23]. Lafayette liittyi ranskalaiseen orjuudenvastaiseen yhdistykseen Mustien ystävien seura, joka vaati orjakaupan lopettamista ja tasa-arvoa vapaille mustille. Kirjeissään Washingtonille (1783) hän ehdotti orjien vapauttamista viljelijöiksi.[24] Washingtonin vastustaessa Lafayette perusti Ranskan Guayanaan tilan, jolla kokeili orjien kouluttamista ja vapauttamista.[25]

Lafayette ja Washington Mt. Vernonissa vuonna 1784.

Vuonna 1784 Lafayette palasi Amerikkaan. Edustajainhuoneelta hän pyysi "vapautta koko ihmiskunnalle" ja hoputti orjien vapauttamista.[26] Moni osavaltio antoi hänelle syntyperäisen kunniakansalaisuuden,[27] [28][29] näiden joukossa myös Connecticut, Massachusett ja Virginia.[30][31] [32]

1780-luvulla Lafayetten koti (Hôtel de La Fayette) toimi Pariisin amerikkalaisten päämajana. Benjamin Franklin, sekä John Jay ja John Adams puolisoineen söivät siellä joka maanantai päivällistä perheen ja liberaalien aatelisten kuten Clermont-Tonnerre ja Madame de Staël kanssa.[33]

Ranskan vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisoikeusjulistus, jonka luonnoksen Lafayette esitteli säätykokoukselle.

Vuonna 1786 kuningas kutsui velkakriisin vuoksi "huomattavien neuvoston" koolle ja nimitti Lafayetten siihen. Lafayette vaati veronkorotusten sijaan julkisten menojen vähentämistä[34]. Hän vaati laajempaa säätykokousta, joka edustaisi muitakin kuin aatelia ja papistoa.[35] 8.8.1788 kuningas suostui tähän. Lafayette valittiin aatelin edustajana[36].

Kansanvallan puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyjen yleiskokous (Estates-General) kokoontui 5.5.1789. Lafayette kuului "Kolmenkymmenen komiteaan", joka vaati äänestämistä pääluvun eikä säädyn mukaan, jolloin tavallinen kansa ("kolmas sääty", tosin enimmäkseen keskiluokka) saisi enemmistön yli aatelin ja papiston.[37] Kun asia ei ratkennut, osa papistoa ja jokunen aatelinen siirtyi kolmannen säädyn kokoukseen, joka 17.6. julistautui kansalliskokoukseksi.[38] Kokoustila suljettiin, jolloin kansalliskokous kokoontui tennishallissa ja vannoi "Pallohuoneen valan": he eivät hajaantuisi ennen kuin perustuslaki on säädetty.[39] Lafayette liittyi kansalliskokoukseen 46 muun kanssa ja 27.6. loput tulivat perässä.

Ihmisoikeuksien julistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11.7.1789 Lafayette esitteli "Ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistuksen" luonnoksen[40], jonka hän oli tehnyt ystävänsä Thomas Jeffersonin (USA:n Pariisin-suurlähettiläs, USA:n itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja, myöhempi presidentti) avulla.[41]

Jefferson oli innokas vallankumouksen tukija, joka oli antanut kotinsakin Lafayetten vallankumouksellisten kokoontumispaikaksi. [41]

Kansalliskaartin komentajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayetten vala Fête de la Fédérationissa, 14. heinäkuuta 1790. Kuvassa oikealla tuolloinen Autunin piispa Talleyrand. Seisomassa oleva lapsi on La Fayetten poika Georges Washington de La Fayette. Maalaus 18. vuosisadalta. Musée Carnavalet.

Camille Desmoulins järjesti aseellisen kansanmellakan. Kuninkaan armeija saartoi Pariisin. Kansalliskokous perusti oman armeijan, "Kansalliskaartin", ja nimitti varapuheenjohtajansa Lafayetten sen kenraaliksi. Lafaette ideoi nimen ja sini-valko-punaisen kokardin.[40][42]

5.10.1789 "Pariisin naiset" marssivat Versaillesiin leipäpulan vuoksi. Lafayetten kansalliskaarti seurasi. Kuningas hyväksyi kansalliskokouksen ja Lafayette korvasi useimmat kuninkaan henkivartijat kaartilaisilla. Väkijoukon murtautuessa palatsiin Lafayette rauhoitti tilanteen ja sai kuninkaan siirtymään Pariisin Tuileries'n palatsiin rauhanomaisesti, väkijoukon toiveiden mukaisesti. [43][44][45][46]. [46]

Kansalliskaartin vapaaehtoisten upseerin säilä. Suojaimessa Lafayetten kuva noin vuodelta 1790.

12.5.1790 Lafayette perusti Pariisin pormestari Jean Sylvain Baillyn kanssa "Vuoden 1789 seuran" tasapainottamaan jakobiiniklubin vaikutusvaltaa[47]. 14.7.1790 hän vannoi palvelevansa kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan hyväksymää perustuslakia.[48] Lafayette siis toivoi tasavaltaista perustuslaillista monarkiaa itsevaltiaan tilalle.

Lafayette yritti yhä ylläpitää järjestystä. Keväällä 1791 hän riisui aseista kuninkaan suojaksi asettuneet aateliset.[49]

Suosio hupenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20.6.1791 kuningasperhe yritti paeta mutta jäi kiinni. Äärivasemmiston Danton ja Robespierre syyttivät kuningasperheestä vastuussa ollutta Lafayettea "petturiksi".[50] Hän menetti suosionsa kansan silmissä. Kuningasvastainen mieliala nousi koko maassa.[51]

Kuvaus Champ de Marsin joukkosurmasta

17.7.1791 kuningasvastainen 10 000 hengen väkijoukko hirtti kaksi "vakoojaa" lyhtypylvääseen.[52] Pormestari julisti sotatilan ja Lafayetten kansalliskaarti hajotti väkijoukon ilman väkivaltaa.[53] Väkijoukko kuitenkin kokoontui uudelleen, osittain Georges Dantonin and Camille Desmoulinsin kiihotuspuheiden vuoksi. Kansalliskaartia kivitettiin, ja heitä kohti ammuttiin. Lafayette määräsi kaartin ampumaan varoituslaukauksen, mutta kun väkijoukko ei perääntynyt, kaartilaiset avasivat tulen. Arviolta jopa 50 ihmistä saattoi menehtyä tulituksen seurauksena.[52] Lafayette ja Baillyn tiet erosivat.

Vankeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

La Fayetten muistomerkki Olomoucissa

Ranska julisti sodan Itävallalle 20.4.1792. La Faeytte määrättiin yhden Metzin armeijan komentajaksi.[54] Sota sujui heikosti, armeijan pelättiin romahtavan taistelussa, joten Lafayette ym. pyysivät kansalliskokousta neuvottelemaan rauhasta.[55]

Kesäkuussa 1792 Lafayette palasi Pariisiin ja pyysi kansalliskokousta sulkemaan radikaaliklubit sekä puolustamaan perustuslakia.[56][57] 8.8.1792 kansalliskokous äänesti hänet pois virastaan.[58]

Lafayette yritti paeta Hollannin kautta Yhdysvaltoihin[59] mutta jäi itävaltalaisten vangiksi Belgiassa[60][61] ja vietti seuraavat vuodet eri vankiloissa. Välillä hän oli vuoden täydessä eristyksessä rangaistuksena pakoyrityksestä.[62]

Lafayetten Adrianne-vaimo joutui Pariisissa kotiarestiin 17.9.1792, terrorikaudella toukokuussa 1794 vankilaan, josta vapautui 22.1.1795. Conneticut lähetti koko perheelle kansalaispassit, mutta Adrianne halusi vankilaan miehensä vierelle. Syyskuussa 1797 Lafayettet vapautettiin. Napoleonin kaapattua vallan 1799 Lafayette sai luvan palata Ranskaan, mutta hän kieltäytyi palvelemasta Napoleonin armeijasta pitäen Napoleonin valtaa laittomana.[63]

Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schefferin maalaama muotokuva vuodelta 1824 Yhdysvaltain edustajainhuoneessa.

Thomas Jefferson pyysi vuonna 1803 Lafayetteä Louisianan kuvernööriksi, mutta tämä sanoi haluavansa työskennellä vapauden puolesta Ranskassa.[64] Adriannen kunto ei koskaan palautunut ennalleen hänen raskaiden vankilavuosiensa jälkeen. Lääkärit eivät kuitenkaan pystyneet diagnosoimaan hänen sairauttaan.[65] Adriannen viimeisinä elinviikkoina Lafayette kävi päivittäin vaimonsa sairasvuoteen äärellä kunnes korkea kuume uuvutti tämän lopullisesti jouluaattona 1807. Adriannen viimeiset sanansa Lafayettelle olivat: "Je suis toute à vous" ("Olen kokonaan sinun").[66]

Sata päivää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette valittiin edustajainhuoneeseen vuonna 1815. Napoleonin hävittyä Waterloon taistelun hän puolusti vaatimusta Napoleonin erosta syyttäen tätä kolmen miljoonan ranskalaisen kuolemasta vuosien varrella.[67]

Amerikan-kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Lafayette vuonna 1825. Matthew Harrisin muotokuva.
Simon Willardin markiisi La Fayetten Valkoisen talon kirjastoon tekemän vierailun muistoksi valmistama kello.

Presidentti James Monroe kutsui Lafayette yli vuoden vierailulle USA:han 1824-25 juhlimaan valtion 50-vuotista itsenäisyyttä[68]. Lafayette vieraili kaikissa osavaltioissa.[69].[70]

Matkallaan hän tunnisti väkijoukosta afro-amerikkalaisen James Armistead Lafayetten ja syleili tätä tiedustelijanaan käyttämäänsä orjaa, jonka oli sittemmin puhunut vapaaksi. Hän myös vieraili Thomas Jeffersonin luona.[71]

Vapauden puolustaminen jatkuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette oli ollut Ranskan edustajainhuoneen jäsen vuodesta 1815. Hän oli koko lainsäätäjän uransa aikana ajanut lehdistönvapautta, äänioikeuden laajentamista ja maailmanlaajuista orjuuden lakkauttamista.[72]

Kuningasvallan palattua Lafayette työskenteli kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien kaventamista vastaan, erityisesti sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen puolesta, sekä parlamentaarikkona että salaisen Carbonari-vallankumousseuran Ranskan suurmestarina.[73].

Heinäkuun vallankumous 1830[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle X:n hallinnon muuttuessa konservatiivisemmaksi hän osallistui taas voimakkaammin vuoden 1830 heinäkuun vallankumoukseen johtaneisiin tapahtumiin.[74] 27.7.1830 pariisilaiset alkoivat rakentaa barrikadeja. Lafayette perusti komitean väliaikaiseksi hallitukseksi. 29.7. komissio pyysi Lafayetteä ryhtymään diktaattoriksi, mutta hän kieltäytyi ja siirrätti kruunun Ludvig Filip I:lle, joka vielä tuolloin esiintyi perustuslakia puolustavana. Tämä nimitti Lafayetten kansalliskaartin komentajaksi mutta erotti tämän Lafayetten johtaessa tasavaltalaista oppositiota.[73]

La Fayette ja Orléansin herttua, 31. heinäkuuta 1830.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayetten muistomerkki Pariisissa.

Lafayette puhui viimeisen kerran edustajainhuoneessa 3.1.1834, sai helmikuussa keuhkokuumeen, toipui, mutta kuoli 20.5.1834[75] Hänet haudattiin vaimonsa viereen maahan, jonka hän oli tuonut USA:sta tätä tarkoitusta varten.[76][77] Kuningas Ludvig Filip määräsi sotilashautajaiset, jottei kansa voisi osallistua. Väkijoukkoja kokoontui protestoimaan hautajaisten sulkemista.

Aatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalien vallankumousten sarja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Lloyd S. Kramerin mukaan Lafayette tuki laajempaa liberaalejien vallankumousten ja kansanliikkeiden sarjaa kuin kukaan muu: "Pohjois-Amerikasta (1770-luku) Ranskaan (1789), Etelä-Amerikkaan (1820-luku), Kreikkaan (-"-), Espanjaan (-"-), Ranskaan (1830), Belgiaan (1830) ja lopulta Puolaan (1831-33) - puhumattakaan Irlannin, Sveitsin, Italian ja Saksan kansallisista liikkeistä." Lafayette yhdisti ihmisiä ja tapahtumia ja oli näiden "liberaali vallankumouksellinen silta". [78].

Liberaalien ja oikeiston välissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokouksessa Lafayette ei kuulunut liberaaleihin vaan oikeistolaiseen kansallispuolueeseen, joskin hän oli useissa asioissa hyvin liberaali kannattaen laajaa äänioikeutta, orjuuden lakkauttamista, sananvapautta ja perustuslaillista, tasavaltalaista, parlamentaarista valtiota, tosin haluten kuninkaan toimivan valtionpäänä.[69]

Lafayette oli säätykokouksen 1789 aatelin edistyksellisimpiä edustajia ja hänen lankonsa Noailles oli keskeinen aateliston etuoikeuksien riisuja.[62].

Heinäkuussa 1790 häntä juhlittiin sankarina, joka puolusti demokraattisesti säädettyä perustuslakia ja oikeuksia anarkialta. Vuotta myöhemmin moni piti häntä jo tasavallan petturina.[62] Toisaalta monarkistit pitivät jo aiemmin häntä petturina, joka oli hylännyt kuninkaan ja aatelin edut[79]

Naisasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafaette tuki naisasiaa, etenkin oikeutta koulutukseen ja avioeroon[80].

Henkilöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti John Quincy Adams‎in mukaan "Lafayetten nimi on korkealla luettelossa ihmiskunnan puhtaista ja pyyteettömistä hyväntekijöistä"[81]

Elämänkerturin mukaan Lafayette arvosti mainetta ja kunniaa muttei kaivannut valtaa tai asemaa vaan halusi vain intohimoisesti edistää hyvää.[82]

USA:n vapaussodan edetessä Lafayette lausui: "Ihmiskunta on voittanut taistelunsa. Vapaudella on nyt kotimaa."[83] ja/tai "Ihmisyys on saanut kotinsa, vapaus ei enää ikinä tule olemaan vailla turvapaikkaa."[84]

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayetten kutsumanimi oli Gilbert. Tasavaltalaisena hän käytti mieluiten yksinkertaista nimeä "Lafayette".

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USA:n presidentti Andrew Jackson määräsi Lafayettelle samat kunnianosoitukset kuin presidentit John Adams ja George Washington olivat saaneet. Linnoituksissa ja aluksissa ammuttiin 24 laukausta, liput laskettiin puolitankoon 35 päiväksi ja upseerit pitivät huivia puolen vuoden ajan.[85] Kongressi pyysi koko kansaa pukeutumaan mustiin 30 päivän ajan.[86]

Yhdysvaltalainen 3 centin postimerkki vuodelta 1957 La Fayetten syntymän 200-vuotispäivän kunniaksi.

Valkoista taloa pohjoisessa reunustava puisto nimettiin jo 1824 nimellä Lafayette Park. Yliopistoja, sotalaivoja monumentteja ja tauluja on tehty tai nimetty hänen kunniakseen. USA:ssa on puolensataa kaupunkia tai kylää nimeltään Lafayette, Fayette tai Fayetteville. "Lafayette Street" -katuja lukemattomissa kaupungeissa, yksin New York Cityssä viisi, yksi kussakin kaupunginosassa.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan eversti Charles E. Stanton kävi itsenäisyysjulistuksen vuosipäivänä 4.7.1917 Lafayetten haudalla lausumassa kuuluisat sanansa "Lafayette, olemme tässä" ("Lafayette, we are here"). Sodan jälkeen USA:n lippu sijoitettiin haudalle pysyvästi. Joka vuosi 4.7. lippu vaihdetaan ranskalais-yhdysvaltalaisessa seremoniassa.[87] Lippua ei uskallettu poistaa edes natsien miehittäessä Pariisin.

USA:n vapautettua Korsikan 1943 kenraali George S. Patton lupasi siellä amerikkalaisten vapauttavan myös Lafayetten synnyinpaikan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clary, David: Adopted Son: Washington, Lafayette, and the Friendship that Saved the Revolution. Bantam Books, 2007. ISBN 9780553804355. (englanniksi)
  • Cloquet, Jules: Recollections of the Private Life of General Lafayette. Baldwin and Cradock, 1835. Ei ole. Google-kirjat (viitattu 22.8.2014).
  • Crawford, Mary McDermoth: Madame de Lafayette and Her Family. J. Pot & co, 1907. Ei ole. Google-kirjat (viitattu 26.8.2014).
  • De La Fuye, Maurice: The Apostle of Liberty: A Life of Lafayette. Thomas Yoseloff, Inc, 1956. ISBN 9780801055553. (englanniksi)
  • Doyle, William: Oxford history of the French Revolution. Oxford University Press, 1990. ISBN 0192852213. (englanniksi)
  • Gaines, James R.: For Liberty and Glory. W. W. Norton & Company, 2007. ISBN 978-0393061383. (englanniksi)
  • Glattaad, Joseph T & Martin, James.: Forgotten Allies. Macmillan Publishers, 2007. ISBN 9780809046003. (englanniksi)
  • Greene, Francis Vinton: The Revolutionary War and the Military History of the United States. Charles Scribner's Sons, 1911. Ei ole. (englanniksi)
  • Holdbrook, Sabra: Man in the Middle. Atheneum Books, 1977. ISBN 0689305850. (englanniksi)
  • Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
  • Kaminsky, John: A Necessary Evil?: Slavery and the Debate of the Constitution. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 0945612338. (englanniksi)
  • Neely, Sylvia: A Concise History of the French Revolution. Rowman & Littlefiel, 2009. ISBN 0742534111. Google-kirjat (viitattu 22.8.2014).
  • Palmer, Dave Richard: George Washington and Benedict Arnold: A Tale of Two Patriots. Regnery Publishing, 2006. ISBN 9781596980204. Google-kirjat (viitattu 22.8.2014).
  • Payan, Gregory: Marquis De Lafayette: French (Library of American Lives and Times. Rosen Publishing Group, 2002. ISBN 978-0823957330. (englanniksi)
  • Unger, Harlow Giles: Lafayette. John Wiley & Sons, 2002. ISBN 0471394327. (englanniksi)
  • Tuckerman, Bayard: Life of General Lafayette: With a Critical Estimate of His Character and Public Acts. Mead, Judd, 1889. Ei ole. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gaines 2007. s, 33.
  2. Gaines 2007. s, 34.
  3. Gaines 2007. s, 35.
  4. Gaines 2007. s, 36.
  5. Clary 2007. s. 28.
  6. Hollbrook 1977. s. 15.
  7. Hollbrook 1977. s. 19 - 20.
  8. Hollbrook 1977. s. 17.
  9. Charlemagne Tower (1894). The Marquis de La Fayette in the American Revolution, 34. 
  10. Clary 2007. s. 100.
  11. Hollbrook 1977. s. ?.
  12. Cloquet 1835. 2. 2003.
  13. Palmer 2006. s. 276 - 277.
  14. Glattaad 2007. s. 190, 315.
  15. Glattaad 2007. s. 208.
  16. Gaines, p. 33
  17. Hollbrook 1977. s. 38 - 29.
  18. Green3 1911 s. 140 -141.
  19. Lanning 2009. s. 164.
  20. Gaines 2007. s, 150.
  21. Holbrook, pp. 53–54
  22. Clary 2007. s. 330 - 338.
  23. Lafayette The Abolitionist, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  24. Kaminsky 2005. s. 34 - 35.
  25. Unger 2002. 216.
  26. Hirschfeld, p. 126
  27. Speare, Morris Edmund "Lafayette, Citizen of America"
  28. Folliard, Edward T. "JFK Slipped on Historical Data In Churchill Tribute" Sarasota Journal, 25 May 1973.
  29. Cornell, Douglas B. "Churchill Acceptance 'Honors Us Far More'" Sumter Daily Item, 10 April 1963.
  30. Officer, p. 171.
  31. Hollbrook 1977. s. 168.
  32. Gaines 2007. s. 198, 199, 204.
  33. Maurois, Adrienne: The Life of the Marquise de La Fayette, sivu 113
  34. Tuckerman 1889. s. 198
  35. Neely 2009. s. 47.
  36. Tuckerman 1889. s. 210
  37. Doyle, p. 74, 90
  38. Tuckerman 1889. s. 213
  39. De La Fuye 1956. s. 83.
  40. a b Gerson, pp. 81–83
  41. a b A REVOLUTIONARY WORLD, in "Thomas Jefferson", Library of Congress, July 22, 2010
  42. Doyle, pp. 112–13
  43. Hampson, p. 89
  44. Neely, p. 86
  45. Doyle, p. 122
  46. a b Clary 2007. s. 392.
  47. Thiers, p. vi
  48. Cloquet, p. 305
  49. Doyle, p. 148
  50. Gaines 2007. s, 345 - 346.
  51. Hollbrook 1977. s. 100.
  52. a b Neely 2009. s. 128.
  53. Andress, p. 51
  54. Broadwell, p. 28
  55. Andress, 72-5
  56. Doyle, p. 186
  57. Morris, Vol. I, p.458
  58. Broadwell, p. 37
  59. Clary, p. 409
  60. Hollbrook 1977. s. 114.
  61. Doyle 1990 s. 190,
  62. a b c From Hero To “Traitor”: The French Revolution, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  63. Holbrook 1997. s. 141 - 142.
  64. Kennedy, p. 210
  65. Gaines 2007. s, 438.
  66. Crawford, p. 318
  67. Gaines 2007. s. 427.
  68. Glathaar 2007. s. 3
  69. a b Clary 2007. s. 443 - 444.
  70. Loveland, p. 3
  71. ''Marquis de Lafayette'', Th. Jefferson Encyclopedia, Thomas Jefferson Foundation, Inc 15 October 2008. Wiki.monticello.org. Viitattu 9 August 2009.
  72. Clary 2007. s. 442 - 445.
  73. a b French Politics After 1800, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  74. Hollbrook 1977. s. 188.
  75. Payan 2002. s. 93.
  76. Clary 2007. s. 443 - 445, 447. 448.
  77. Kathleen McKenna: On Bunker Hill, a boost in La Fayette profile Boston Globe. 10 June 2007. Viitattu 5 May 2008.
  78. Freedom Everywhere! - National Self-Determination As One Of The “Rights Of Man”, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  79. Historiaa: Kiistelty sankari Lafayette, Yle.fi 22.9.2010
  80. Lafayette & Women, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  81. John Quincy Adams‎, todistus USA:n kongressille, 31.12.1834
  82. Jules Germain Cloquet, "Recollections of the Private Life of General Lafayette", 1836, Vol. I, pp. 23-24
  83. Edward Fecteau: "French Contributions to America", 1945
  84. "Memoirs de La Fayette" Vol. II, p. 50, kirjeessä vuonna 1780
  85. Gaines 2007. s. 448.
  86. Clary 2007. s. 448 - 449.
  87. Lafayette and the American Flag: The Fourth of July Ceremony Viitattu 31 July 2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wright, Constance (1959). Madame de Lafayette. New York: Holt, Rhinehart, and Winston. LOC 59-6675. 


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]