Siirtokuntien kongressi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Siirtokuntien kongressi äänestämässä itsenäisyydestä.

Siirtokuntien kongressi toimi Pohjois-Amerikan kolmentoista siirtokunnan asukkaiden edustuslaitoksena 1770– ja 1780-luvuilla. Nimitystä käytetään kolmesta peräkkäin toimineesta kongressista:

Siirtokuntien kongressi muodostettiin alun perin koordinoimaan amerikkalaisten vastineet Britannian hallintoa vastaan, mutta siitä tuli sotilasliittouman hallintoelin tilanteen kärjistyttyä sodaksi. Kaikki kolme kongressia kokoontuivat Philadelphiassa, joskin toinen mannermaakongressi joutui välillä toimimaan evakossa brittijoukkojen miehittäessä kaupunkia.

Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien ja amerikkalaisten väliset ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien valtionvarainministeri Charles Townshend

Amerikan siirtokuntien brittivastaisuus alkoi vuonna 1763, jolloin Yrjö III antoi kuninkaallisen julistuksensa, jossa määriteltiin tarkoin siirtokuntien länsiraja. Appalakkien länsipuolelle muuttaneiden uudisasukkaiden oli palattava takaisin ja jätettävä läntiset maa-alueet intiaaneille.[1] Ohiolaakson jättäminen sen alkuperäisille asukkaille herätti katkeruutta siirtolaisissa, ja lisäsi erimielisyyksiä siirtokuntien ja Englannin hallituksen välillä. Siirtolaiset vaativat lisää oikeuksia päättää omista asioistaan, ja englantilaiset pelkäsivät siirtokuntien itsenäistyvän liikaa.[2]

Ongelmat kärjistyivät entisestään, kun Englannin parlamentti hyväksyi kesällä 1767 valtiovarainministeri Charles Townshendin kehittämät lait. Siirtokuntalaiset olivat tyytymättömiä uusiin lakeihin ja alkoivat boikotoida brittien merikauppaa. Englantilaiset joutuivat palkkaamaan tullivirkailijoita Amerikan suuriin satamakaupunkeihin, ja siirtolaiset puolestaan lisäsivät mielenosoituksiaan emämaata vastaan. Englantilaiset sotalaivat kuljettivat sotilaita rauhoittamaan mielenosoituksia. Tilanne johti Bostonin verilöylyyn, jossa brittisotilaat surmasivat viisi mielenosoittajaa.[3]

Verilöylyn jälkeen siirtokuntien verotuksesta luovuttiin teetullia lukuunottamatta. "Whigit" eli liberaalit patriootit kampanjoivat "vapauden poikina" teetulleja vastaan. Kampanjan vuoksi suurin osa teelaivoista joutui palaamaan siirtokuntien satamista. Kapinamielialaansa tehostaakseen vapauden pojat palkkasivat joulukuussa 1773 mohawk-intiaaneiksi naamioituneet siirtolaiset heittämään Bostonin satamaan ankkuroitujen brittilaivojen teelastit veteen. Tapaus tunnetaan historiassa Bostonin teekutsuina.[4]

Siirtokuntien kongressit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen mannermaakongressi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannissa Bostonin tapahtumat tulkittiin avoimeksi kapinaksi brittihallitusta vastaan. Parlamentti lakkautti Massachusettsin itsehallinnon ja asetti koko siirtokunnan kruunun alaiseksi.[5] Samanaikainen vuoden 1774 Quebecin laki esti siirtokuntien leviämisen Ohiolaaksoon ja merkitsi uhkaa siirtokuntien läntisten suunnitelmien murskaantumiselle.[6]

Siirtokunnat aloittivat tuntuvat vastatoimet brittihallintoa vastaan ja niiden kirjeenvaihtokomiteat (Committee of Correspondence) järjestivät ensimmäinen mannermaakongressin 5. syyskuuta 1774 Philadelphiassa .[7] Paikalle kokoontui 56 edustajaa, heidän joukossaan muun muassa John Adams, Samuel Adams, John Jay ja George Washington. Puheenjohtajana toimi Peyton Randolph. Vain Georgian ja Kanadan edustajat jättivät saapumatta.[5] Monet kokouksen edustajat olivat valmiit taipumaan brittihallintoon, mutta myös täydellistä itsenäisyyttä kannatettiin. Kongressi lähetti Yrjö III:lle osoitetun vaatimuksen Massachusettsin itsehallinnon palauttamiseksi. Samalla kongressi ilmoitti siirtokuntien boikotoivan kaikkia brittiläisiä tuotteita, kunnes parlamentti lakkauttaa Townshendin "sietämättömät lait"[7]

Toinen mannermaakongressi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Adams
Benjamin Franklin

Kun toinen mannermaakongressi kokoontui toukokuussa 1775, vapaussota oli jo alkanut. Huhtikuiset Lexingtonin ja Concordin taistelut olivat vaatineet kymmeniä uhreja, ja brittijoukot olivat vetäytyneet Bostoniin, jossa Uuden Englannin militia piiritti niitä. Kongressi oli edelleen valtuutettu tekemään sovinnon brittien kanssa, mutta samalla vastuu Amerikan vallankumouksen johdosta siirtyi sen käsiin. Uuden Englannin radikaalit aktivistit taivuttivat edustajansa John Adamsin puhumaan kongressissa uuden armeijan perustamisen puolesta.[8] Myös militia asetti kaiken toivonsa kongressiin. Tarkoitus oli siirtokuntien saattaminen puolustuskuntoon, uuden sotaväen kokoaminen ja rahoituksen sekä muonituksen järjestäminen.[9] Yksimielisellä päätöksellä kongressi hyväksyi siirtokuntien armeijan perustamisen ja nimitti sen ylipäälliköksi kenraali George Washingtonin. Valinta ei perustunut yksinomaan Washingtonin sotakokemukseen vaan myös diplomaattiseen kyvykkyyteen ja armeijan johtamista edellyttäviin taitoihin.[10]

Keväällä 1776 mannermaakongressi nimesi viisihenkisen komitean valmistelemaan itsenäisyysjulistusta. Komiteaan kuuluivat John Adams, Benjamin Franklin, Thomas Jefferson, Robert R. Livingston ja Roger Sherman. Julistuksen pääasiallinen kirjoittaja Jefferson kirjasti siihen kymmeniä muutosesityksiä Franklinilta ja Adamsilta. Luonnos esiteltiin kongressille 28. kesäkuuta, ja se allekirjoitettiin 4. heinäkuuta 1776. Julistus yhdisti toisiinsa Connecticutin, Georgian, Pohjois-Carolinan, Etelä-Carolinan, Massachusettsin, Marylandin, Virginian, Pennsylvanian, Delawaren, New Yorkin, New Jerseyn, New Hampshiren ja Rhode Islandin. Eräs itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista oli amerikansuomalainen poliitikko John Morton.[11]

Mannermaakongressin hyväksymä siirtokuntien paperiraha vuodelta 1779.

Kongressi joutui tekemään monia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä olleet eduksi amerikkalaisille. Eräs tällainen oli yritys sulkea intiaanit sodan ulkopuolelle. Kongressi lähettämä viesti irokeesien liittokunnalle pyysi näitä pysymään erossa sodasta. Vaikka osa intiaaneista taipui kongressin pyyntöön, monet heimot värväytyivät brittiarmeijan palvelukseen.[12]

Rahatalouden helpottamiseksi kongressi painatutti kahden miljoonan dollarin edestä siirtokuntien omaa paperirahaa, joka tunnettiin aluksi nimellä "Spanish Milled Dollar". Vuosien 1776 - 1778 aikana seteleitä painettiin yli 40 miljoonan dollarin edestä.[13] Rahan arvo oli kuitenkin vähäinen. Valley Forgen talvileirillä keväällä 1778 paikalliset kauppiaat kieltäytyivät myymästä armeijalle edes elintarvikkeita koska siirtokuntien painattaman rahan arvo oli täysin riippuvainen sodan lopputuloksesta.[14] Tulevina vuosina rahan arvo aleni entisestään, ja kongressi lainasi rahaa Ranskalta, Hollannilta ja Espanjalta.[15]

Konfederaation kongressi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisyyssodan koordinoimiseksi siirtokunnat tarvitsivat mannermaakongressia pysyvämpää yhteistyöelintä ja päättivät uudesta konfederaation kongressista. Se kokoontui ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1781 ja korvasi toisen mannermaakongressin konfederaatioartiklojen astuttua voimaan. Siirtokunnat yhtyivät tuolloin liittokunnaksi ja kauan harkinnassa ollut perustuslaki hyväksyttiin.[16] Uuden kongressin jäseniksi tulivat automaattisesti kaikki toiseen mannermaakongressiin nimitetyt. Samalla Amerikan siirtokunnista tuli seuraavien vuosien ajaksi konfederaatio (valtioliitto), joka käytännössä oli itsenäisten valtioiden muodostama puolustusliitto.[14]

Konfederaation kongressin tehtäviin kuului muun muassa rauhansopimuksen allekirjoittaminen siirtomaiden puolesta. Sillä ei kuitenkaan ollut verotusvaltaa, eikä yksikään siirtokunnista ollut halukas parantamaan liittokunnan yhteisiä raha-asioita. Siirtokuntien armeijan ylläpito osoittautui entistä vaikeammaksi, ja osa upseereista oli valmis kapinaan kongressia ja Washingtonia vastaan.[17]

Syyskuussa 1783 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen konfederaation kongressi jätettiin ilman suurta päättösvaltaa koska amerikkalaiset pelkäsivät sen muuttuvan brittihallituksen kaltaiseksi sortovallaksi. Tämä vaikutti kongressin saamattomuuteen ja joskus vain muutaman jäsenvaltion edustajat saapuivat kokouksiin. Liittokuntien edustajat riitelivät keskenään ja pyrkivät ajamaan omia etujaan. Kullakin valtiolla oli omat tullisääntönsä ja kauppalakinsa ja kongressin ehdotukset liittovaltion yhteisistä kauppa- ja meriliikennettä koskevista laista eivät saaneet kannatusta.[18]

Vuonna 1784 alkanut yleinen talouslama ja Ohiolaakson lisääntyneet intiaanisodat huononsivat sodanjälkeistä tilannetta.[19] Kongressi ei kyennyt järjestämään asioita ja monet rauhansopimuksen määräykset jäivät täyttämättä. Uuden Englannin osavaltioiden päätökset maksaa vallankumouksen aikaiset velkansa kolmen vuoden sisällä johti tuntuvaan verotuksen kohottamiseen. Seuraus oli, että ulkomaiset lainanantajat Ranska, Hollanti ja Espanja eivät saaneet takaisin velkojaan.[20] Vuonna 1786 Massachusettsin pienviljelijöiden aloittama Shaysin kapina (1786–1787) verotusta vastaan levisi naapurivaltioihin ja korosti kongressin saamattomuutta.[18] Tämä pientilallisten vallankaappaus oli lähellä onnistua, sillä kapinalliset estivät oikeusistuimia määräämästä pientiloja pakkohuutokauppaan ja yrittivät kumota verolait.[21]

Philadelphian perustuslakikonventti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1787 George Washington matkusti Philadelphiassa järjestettävään perustuslakikonventtiin keskustelemaan vanhan perustuslain korjaamisesta. Paikalle kokoontui 55 valtuutettua kahdestatoista osavaltiosta Rhode Islandin jäädessä pois. Konventin keskustelut liittovaltion rakenteesta eivät aluksi johtaneet tulokseen ja neuvottelut venyivät yli kesän. Lopulta suvereniteettiongelmat osavaltion ja keskushallituksen välillä saatiin tyydyttävään päätökseen. Kaikille kävi selväksi, että Yhdysvalloista tulisi federaatio (liittovaltio) konfederaation (valtioliiton) sijaan. Äänioikeuskysymykset ratkaistiin eri tavoin eri puolilla maata, ja yleisenä kansalaisen äänioikeusvaatimuksena pidettiin maaomistusta.[22]

Ensimmäinen perustuslakiluonnos oli valmis elokuun alussa. Lopullinen ehdotus allekirjoitettiin 17. syyskuuta 1787.[21] Uudella kongressilla oli valta muun muassa määrätä veroja, tulleja ja rahtimaksuja, laatia lakeja ja julistaa sota sekä rahoittaa ja ylläpitää armeijaa ja laivastoa.[23]

Konfederaation kongressi jatkoi vuoden 1787 jälkeen vielä liiketoiminnan hoitamista ja kokoontui päätösvaltaisena viimeisen kerran 10. lokakuuta 1788. Sen jälkeen se lopetettiin. Siirtokuntien kongressin viimeinen tapaaminen oli 2. maaliskuuta 1789 vain kaksi päivää ennen kuin uusi perustuslaillinen hallitus otti sen paikan.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ferling, John: Almost a Miracle. OUP USA, 2009. ISBN 978-0195382921. (englanniksi)
  • Helo, Ari: Yhdysvaltain demokratian synty. Gaudeamus, 2014. ISBN 968-952-195-322-1. (englanniksi)
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9.
  • Kivekäs, K. F.: Yrjö Washington. Raittiuskansan kirjapaino, 1916. -.
  • Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
  • Mann, Barbara Alice: George Washington's War on Native America. University of Nebraska Press, 2009. ISBN 978-0803216358. (englanniksi)
  • Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
  • Ward, Christopher: The War of the Revolution. Skyhorse Publishing, 2011. ISBN 978-1616080808. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Waldman 1985. s. 109.
  2. Henriksson 1986. s. 56.
  3. Ferling 2009. s. 23.
  4. Mann 2009. s. 9.
  5. a b Helo 2014. s. 21.
  6. Ward 2011. s. 135 - 136.
  7. a b Lanning 2009. s. 39.
  8. Ward 2011. s. 137.
  9. Kivekäs 1916. s. 87.
  10. Lann 2009. s. 5.
  11. Amerikansuomalainen John Morton oli Yhdysvaltain perustajaisä yle.fi. Viitattu 15.2.2015.
  12. Henriksson 1986. s. 57.
  13. Lanning 2009. s. 239.
  14. a b Helo 2014. s. 45.
  15. Lanning 2009. s. 22.
  16. Kivekäs 1916. s. 109.
  17. Kivekäs 1916. s. 113 - 115.
  18. a b Kivekäs 1916. s. 129.
  19. Helo 2014. s. 47.
  20. Kivekäs 1916. s. 126.
  21. a b Helo 2014. s. 60.
  22. Helo 2014. s. 64 - 65.
  23. Helo 2014. s. 240 - 241.
  24. Continental Congress encyclopedia.com. Viitattu 23.2.2015. (englanniksi)