John Jay

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
John Jay
Eliot Spitzer
Gilbert Stuartin maalaama muotokuva John Jay'stä
Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja
19. lokakuuta 178929. kesäkuuta 1795
Seuraaja John Rutledge
New Yorkin 2. kuvernööri
1. heinäkuuta 179530. kesäkuuta 1801
Varakuvernööri Stephen Van Rensselaer
Edeltäjä George Clinton
Seuraaja George Clinton
Tiedot
Syntynyt 12. joulukuuta 1745
New York, New York
Kuollut 17. toukokuuta 1829 (83 vuotta)
Bedford, New York
Puolue Federalistipuolue
Puoliso Sarah Livingston
Ammatti asianajaja
Uskonto episkopaali
Allekirjoitus John Jay Signature2.svg

John Jay (12. joulukuuta 1745 New York, New York17. toukokuuta 1829 Bedford, New York) oli yhdysvaltalainen poliitikko ja diplomaatti. Hänet lasketaan kuuluvaksi Yhdysvaltain perustajaisiin. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja (19. lokakuuta 1789 – 29. kesäkuuta 1795). Lisäksi hän toimi urallaan siirtokuntien kongressin presidenttinä (1778–1779), Yhdysvaltain ulkoministeriä edeltäneessä virassa United States Secretary of Foreign Affairs (1784–1789) ja New Yorkin osavaltion kuvernöörinä (1795–1801). Hän pyrki myös Yhdysvaltain presidentiksi useamman kerran.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Jay syntyi 12. joulukuuta 1745 Manhattanilla, New Yorkissa. Hän oli Peter Jayn ja Mary Van Cortlandtin seitsemään aikuisikään asti selvinneestä lapsesta kuudes. Pian Johnin syntymän jälkeen Jayt muuttivat Ryeen. Kaksi Johnin vanhemmasta sisaruksesta oli sokeutunut isorokon seurauksena ja kaksi muuta taas kärsi mielenterveydellisistä ongelmista.[1]

Jay meni 8-vuotiaana New Rochellessa, New Yorkissa, sijainneeseen sisäoppilaitokseen, josta hän kuusi vuotta myöhemmin siirtyi King’s Collegeen (nykyinen Columbian yliopisto). Jay valmistui collegesta loistavin arvosanoin vuonna 1764 ja ryhtyi opiskelemaan lakia Benjamin Kissamin opastuksella. Jay sai oikeuden lakimiehen ammatinharjoittamiseen New Yorkissa vuonna 1768.[2] Pian tämän jälkeen Jay ryhtyi opettamaan lakia Robert R. Livingstonin kanssa. Vuonna 1771 Jay avasi oman asianajotoimistonsa.[1]

Yhdysvaltain itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jay lähti politiikkaan samoihin aikoihin, kun Yhdysvaltojen suhteet emämaa Britanniaan alkoivat heikentyä, ja hän osallistui useisiin Yhdysvaltain itsenäisyyttä ajaneisiin poliittisiin tapaamisiin. Hänet valittiin syyskuussa 1774 kokoontuneeseen ensimmäiseen mannermaakongressiin, jossa hän oli 28-vuotiaana toiseksi nuorin edustaja. Jay oli mukana kirjoittamassa Address to the People of Great Britain (suom. Adressi Ison-Britannian kansalle) -nimistä adressia, jossa kritisoitiin Yhdysvaltain silloisen emämaan Britannian hallintoa. Adressia on pidetty yhtenä syynä sille, miksei Jay yrityksistään huolimatta saanut korjattua Iso-Britannian ja Yhdysvaltain välejä.[2] Vaikka Jay halusi tehdä selvän eron Iso-Britannian hallintoa kannattaneisiin lojalisteihin, hän vastusti radikaaleja toimenpiteitä itsenäisyyden saavuttamiseksi. Niinpä Jay ehdotti toisessa mannermaakongressissa Olive Branch Petition (”oliivipuun oksa -anomus”) -nimistä vetoomusta, jonka tarkoituksena oli estää Yhdysvaltain ja Britannian välisen sodan syttyminen.[1]

Vuonna 1783 Jay osallistui komiteaan, joka sopi Pariisin rauhasta yhdessä Britannian kanssa. Jay on Benjamin Westin kesken jääneessä maalauksessa ensimmäinen vasemmalta.

Jay vetäytyi mannermaakongressista vuonna 1776 eikä osallistunut Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoitukseen. Sen sijaan hän osallistui ahkerasti New Yorkin osavaltion hallituksen luomiseen. Hän osallistui 1777 New Yorkin perustuslain säätäneeseen konventtiin ja myöhemmin myös allekirjoitti osavaltion perustuslain. Perustuslain hyväksymisen jälkeen Jay nimitettiin New Yorkin korkeimman oikeuden ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna hänet valittiin uudelleen toiseen mannermaakongressiin, jossa hänet valittiin kongressin presidentiksi.[2][1]

Jay nimitettiin 1779 Yhdysvaltain ja Espanjan suhteista vastaavaksi ministeriksi. Käytännössä hänen tehtävänään oli saada Espanja tunnustamaan Yhdysvaltain itsenäisyys ja luoda talousyhteyksiä maiden välille. Jay vietti Espanjassa kolme vuotta, minkä jälkeen hän oli hetken aikaa Pariisissa. Vuonna 1782 John Jay kuului John Adamsin, Benjamin Franklinin, Henry Laurensin ja William Temple Franklinin kanssa komiteaan, joka sopi Pariisissa rauhasta Iso-Britannian kanssa.[2][1]

Itsenäistymisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin Jay nimitettiin Yhdysvaltain ulkoministeriksi. Tehtävä oli haastava, sillä sekä Yhdysvallat että Iso-Britannia rikkoivat kumpikin jatkuvasti Pariisin rauhan ehtoja. Ulkoministerinä Jay vakuuttui siitä, ettei Konfederaatioartikloilla pystyttäisi saavuttamaan tarpeeksi vahvaa keskusvaltaa.[1]

Vuonna 1787 Jay kirjoitti salanimellä Publius[3] kolme niin kutsutuista Federalist Papers -artikkeleista, joissa Jay, Alexander Hamilton ja James Madison perustelivat Yhdysvaltain perustuslain luomisen tärkeyttä. Perustuslaki hyväksyttiin myöhemmin samana vuonna. Vaikka Jay ei osallistunut perustuslailliseen konventtiin Philadelphiassa, hänellä oli merkittävä rooli sen suunnittelussa ja ratifioimiessa. Vuonna 1789 presidentti George Washington nimitti Jayn Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Vuonna 1794 Washington lähetti Jayn Lontooseen neuvottelemaan brittijoukkojen vetäytymisestä ja solmimaan paremmat kauppasuhteet Britannian kanssa[4]. Jay onnistui ensimmäisessä tavoitteessaan, mutta kauppasopimusta kritisoitiin, ja Washington joutui panemaan arvovaltansa peliin, ennen kuin kongressi ratifioi sopimuksen[4].[2][1]

Alexander Hamilton oli onnistunut kampanjoimaan Jayn New Yorkin kuvernööriksi sillä aikaa, kun tämä oli ollut Britanniassa. Hamilton pyrki Jayn kuvernööriviran avulla vahvistamaan federalistipuolueen, johon kumpikin miehistä kuului, asemaa New Yorkissa. Kahden kuvernöörikautensa aikana Jay pyrki muun muassa linnoittamaan osavaltiota Ranskan hyökkäyksen varalta, uudistamaan oikeuslaitosta ja kieltämään orjuuden. Lisäksi hän aloitti useita tie- ja kanavaprojekteja kohentaakseen osavaltion taloustilannetta. Jay oli kuvernöörinä hyvin suosittu, ja jopa hänen vastustajiensa on kerrottu arvostaneen häntä.[2][1]

Jay vetäytyi politiikasta vuonna 1801. Vielä saman vuoden aikana presidentti John Adams olisi halunnut nimittää Jayn uudelleen korkeimman oikeuden puheenjohtajaksi, mutta Jay kieltäytyi virasta vaimonsa vakavan sairauden takia. Vetäytymisensä jälkeen Jay kuitenkin osallistui aktiivisesti muun muassa American Bible Society -nimisen uskonnollisen järjestön toimintaan ja oli hetken jopa sen presidenttinä. Lisäksi hän osallistui orjuudenvastaisen liikkeen toimintaan. Jay kuoli lopulta 17. toukokuuta 1829.[2][1]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1774 Jay meni naimisiin vaikutusvaltaiseen sukuun kuuluneen Sarah Livingstonin kanssa.

John Jayn suku oli kotoisin Ranskasta. Jayn isänpuoleinen isoisä, Augustus Jay, joutui muuttamaan Ranskasta Yhdysvaltoihin, kun vuonna 1685 Nantesin edikti kumottiin ja protestanttien oikeuksia rajoitettiin. Augustus asettui aloilleen New Yorkiin, jossa hän onnistui kaupankäynnillä luomaan suvulleen vahvan aseman. Myöhemmin Augustus meni naimisiin ja sai Peter-nimisen pojan. Peter taas meni naimisiin Mary Van Cortlandtin kanssa ja sai yhteensä 10 lasta, joista seitsemän selvisi aikuisikään asti. Selvinneistä lapsista John oli järjestyksessään kuudes.[1]

John Jay meni keväällä 1774 naimisiin Sarah Livingstonin kanssa, joka oli silloisen New Jerseyn kuvernöörin William Livingstonin tytär. Vaimonsa vaikutusvaltaisen suvun ansiosta Jay sai luotua useita tärkeitä poliittisia kytköksiä Yhdysvaltain politiikan merkkihenkilöihin.[1] Jay sai Livingstonin kanssa kaksi poikaa, Peter Augustuksen ja Williamin. Peter August tuli myöhemmin tunnetuksi poliittisesta toiminnastaan ja William ahkerana orjuuden vastustajana.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l A Brief Biography of John Jay Columbia University. Viitattu 29.6.2012. (englanniksi)
  2. a b c d e f g John Jay (alkup. lähde: "Eminent Americans by Lossing, Benson J. Copyright ©1890. Published by Hovendon Company, New York.") Ushistory.org. Viitattu 27.6.2012. (englanniksi)
  3. Federalist No. 2 teachingamericanhistory.org. Viitattu 29.6.2012. (englanniksi)
  4. a b Roper, Jon: The complete illustrated guide to the presidents of America, s. 30-33. London: Lorenz Books, 2008. ISBN 978-0-7548-1858-8. (englanniksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]