Yorktownin piiritys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Yhdysvaltain vapaussodan taistelua. Sisällissodan taistelusta katso Yorktownin piiritys (1862)
Yorktownin piiritys
Osa Yhdysvaltain Vapaussota
John Trumbull: Yorktownin antautumisessa lordi Cornvallisia edusti prikaatinkenraali O'Hara
John Trumbull: Yorktownin antautumisessa lordi Cornvallisia edusti prikaatinkenraali O'Hara
Päivämäärä:

28. syyskuuta - 19. lokakuuta 1781

Paikka:

Yorktown, Virginia

Lopputulos:

Ranskalais-amerikkalaisen armeijan voitto; vapaussodan päättyminen

Osapuolet

Iso-Britannia
Hesse-Kassel
Ansbach-Bayreuth

Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Ranskan lippu Ranska

Komentajat

Charles Cornwallis
Charles O'Hara
August von Voigt

George Washington
Comte de Rochambeau
La Fayette
Comte de Grasse
Alexander Scammel

Vahvuudet

Britannia
9000 sotilasta

Amerikkalaiset:
8 000 sotilasta
3 100 miliisiä
Ranska
7 800-8 800 sotilasta
29 sotalaivaa

Tappiot

156 kuollut
326 haavoittunut
7 157 vangittu[1]

85 kuollut
199 haavoittunut[1]

Yorktownin piiritys tai Yorktownin taistelu oli 28. syyskuuta - 19. lokakuuta 1781 käyty piiritys amerikkalais-ranskalaisten ja brittien välillä Yhdysvaltain vapaussodassa. Piiritys päättyi brittien antautumiseen.

Yorktownin piiritystä pidetään Yhdysvaltain vapaussodan viimeisenä suurena taisteluna. Amerikkalaiset vangitsivat brittien komentajan Charles Cornwallisin ja noin 7500 sotilasta.

Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaisvahvistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittijoukkojen ylipäälliköksi vuonna 1778 nimetty Henry Clinton keskitti mahdollisimman paljon brittien voimista vapaussodan eteläisille taistelukentille. Kenraali Cornwallisin johtama brittiarmeija valtasi Savannahin ja Charlestonin kesän 1780 aikana. Clinton uskoi Cornwallisin pystyvän erottamaan eteläiset siirtokunnat pohjoisista ja supistamaan siirtokuntien armeijan ylipäällikkö George Washingtonin huoltokuljetuksia ja lisävahvistuksia.[2]

Washingtonin armeijan eteläisiä joukkoja johtanut kenraali Horatio Gates menestyi huonosti ja hänen armeijansa joutui pakenemaan Etelä-Carolinassa käydyn Camdenin taistelun jälkeen elokuussa 1780. Saamaton Gates korvattiin myöhemmin kenraali Nathanael Greenellä, joka värväsi uuden armeijan.[3] Greenen ansiot eteläisillä sotanäyttämöillä nostivat siirtokuntien armeijan mahdollisuuksia kääntää sota amerikkalaisten eduksi. Talvella 1781 Cornwallisin joukot jättivät Pohjois-Carolinan Greenen painostuksesta ja aloittivat siirtymisen kohti Virginiaa.[4]

Vuoden 1780 aikana Ludvig XVI lähetti 6 000 ranskalaista sotilasta tukemaan Washingtonin armeijaa.[5] Joukot saapuivat Rhode Islandille Comte de Rochambeaun alaisuudessa, ja liittyivät amerikkalaisiin joukkoihin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ranskalais-amerikkalaisen armeijan tarkoitus oli iskeä brittien hallitsemaa New Yorkia vastaan.

Laivastojen kohtaaminen Chesapeakenlahdella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Intiasta lisävahvistuksi saapunut amiraali Comte de Grassen sotalaivasto purjehti elokuussa 1781 Chesapeakenlahdelle Virginiaan New Yorkin sijaan. Syynä muutokseen oli Cornwallisin brittijoukkojen asettuminen Yorktownin kaupunkiin. Laivastoon kuului 24 linjalaivaa ja kuusi fregattia. De Grassen lippulaiva Ville de Paris oli varustettu 110 tykillä ja oli oman aikakautensa suurin sota-alus.[6]

Heti ranskalaislaivaston saapumisen jälkeen brittien sota-alukset pyrkivät Chesapeakenlahdelle, mutta de Grassen laivasto ajoi englantilaisalukset takaisin merelle. Samanaikaisesti Virginiaa kohti marssi ranskalais-amerikkalaiset armeija, joka piti Philadelphian kaduilla suuren paraatin.[7] [8]

Piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cornwallisin armeija käytti useita viikkoja Yorktownin ja Yorkjoen toisella puolella olevan Gloucester Pointin ympäristöjen linnoittamiseen. Sotilaat polttivat erillään olevien ulompien puolustuslinjojen ympäriltä aluskasvillisuutta ampuma-aloilta. Sisemmät rintamalinjat olivat huomattavasti vahvempia. Ne käsittivät toisiinsa yhteydessä olevia juoksuhautoja, redutteja ja vahvan patteriston. Cornwallisin käytössä oli kaikkiaan 65 kenttätykkiä, joista suurimmat oli tuotu brittialuksilla.[9]

Washingtonin joukot siirtyivät lähemmäs Cornwallisin asemia 28. syyskuuta. Aluksi syntyi pieniä paikallisia taisteluita, kun amerikkalaisten etupartiot joutuivat kosketuksiin brittien ulompien puolustuslinjojen kanssa. Samaan aikaan kun ranskalais-amerikkalainen armeija saapui Yorktownin ulkopuolelle, Cornwallis sai viestin kenraali Clintonilta, joka lupasi lähettää täydennysjoukkoja ja laivaston paikalle. Tämä uutinen sai Cornwallisin jatkamaan taistelua. Hän kuitenkin määräsi joukkonsa luopumaan lähes kaikista ulommista puolustuslinjoista ja keskittyi sisemmän rintamalinjan puolustamiseen. Cornwallisin tilannetta huononsi se, että ranskalaiset alukset sulkivat pääsyn Chesapeakenlahdelle ja Atlantille. Juomakelvoton vesi ja niukat muonavarat lisäsivät sairauksia brittijoukkojen keskuudessa ja heikensivät puolustuskykyä. Cornwallisin armeijan passiivisuus antoi viholliselle hyvän tilaisuuden ympäröidä alue myös mantereen puolelta ilman että britit olisivat yrittäneet tunkeutua läpi.[10]

Washington lähettämässä ensimmäisen laukauksen

Lokakuun ensimmäisen viikon aikana ranskalais-amerikkalaiset joukot olivat lopullisesti saartaneet 9 000 brittisotilasta. Washingtonin tykistö pommitti brittien asemia samalla kun hänen sotilaansa kaivoivat juoksuhautoja päästäkseen tunkeutumaan brittien tärkeimpiin tukikohtiin. Lokakuun kolmannella viikolla amerikkalaiset valtasivat suurimman osan brittien puolustusasemista ja asettivat tykkinsä niin, että ne pystyivät tulittamaan Cornwallisin asemia. Britit pyrkivät vastahyökkäykseen, mutta amerikkalaistykistö ja pakomahdollisuuksien puuttuminen sai Cornwallisin antautumaan 19. lokakuuta 1781.[11]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antautumistilaisuudessa prikaatinkenraali Charles O'Hara edusti Cornwallisia, joka tekeytyi sairaaksi.[12] Brittiläisen orkesterin soittaessa kappaletta "The World Upside Down" O'Hara luovutti miekkansa ranskalaisjoukkojen komentajalle Rechambeaulle, jota piti enemmän vertaisenaan kuin Washingtonia.[11]

Viisi päivää Cornwallisin antautumisen jälkeen kenraali Clintonin lähettämä sotalaivasto purjehti New Yorkista Chesapeakenlahdelle. Lähes 30 laivaa toivat mukanaan 7 000 sotilaan armeijan, jolle ei ollut enää käyttöä.[13]

Washingtonin joukoille antautuneet brittiupseerit saivat pitää henkilökohtaiset aseensa ja omaisuutensa, ja valikoitu ryhmä selvisi ehdonalaisella vankeudella. Englantilaiset sotilaat ja merimiehet passitettiin Virginian ja Pennsylvanian vankileireille. Cornwallis matkusti New Yorkiin ja amiraali de Grassen laivasto purjehti takaisin Länsi-Intian saaristoon. Washingtonin armeija marssi Hudsonin jokilaaksoon New Yorkiin.[1]

Yorktownin piiritys päätti Amerikan vallankumouksen ja oli sodan viimeinen merkittävä taistelu. Piirityksen aikana 156 brittiarmeijan sotilasta kaatui, 326 haavoittui ja yli 7 000 jäi vangiksi. Amerikkalaisista kaatui 23 ja haavoittui 65. Ranskalaisten vastaavat määrät olivat 52 kaatunutta 134 haavoittunutta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ferling, John: Almost a Miracle. OUP USA, 2009. ISBN 978-0195382921. (englanniksi)
  • Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
  • Lengel, Edward: General George Washington: A Military Life (Sähköinen Google-kirja). Random House Publishing Group, 2005. ISBN 0-8129-6950-2. Google-kirjat (viitattu 16.3.2015).
  • Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944. (englanniksi)
  • Ward, Christopher: The War of the Revolution. Skyhorse Publishing, 2011. ISBN 978-1616080808. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Savas 2010. s. 336.
  2. Lanning 2009. s. 9.
  3. Lanning 2009. s. 234 - 235.
  4. Lanning 2009. s. 18.
  5. Lanning 2009. s. 89.
  6. Ward 2011. s. 885.
  7. Ferling 2009. s. 526.
  8. Lengel 2005. s. 335.
  9. Savas 2010. s. 330.
  10. Savas 2010. s. 330 - 331.
  11. a b Lanning 2009. s. 10.
  12. Ferling 2009. s. 537.
  13. Ward 2011. s. 895.