Krepost Sveaborg

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Krepost Sveaborg (Helsingin maa- ja merilinnoitus) on nimitys ensimmäisen maailmansodan aikaisille linnoituslaitteille Helsingin ympäristössä. Linnoitus oli osa laajempaa Pietari Suuren merilinnoitusta ja sen tehtävä oli suojata Suomenlahden sulkevan rannikkotykistön Suomen puoleisia asemia sekä Helsingin laivastotukikohtia Saksan maihinnousulta. Linnoituksen keskuspaikka oli Sveaborgin, suomalaisittain Viaporin linnoitus, joka tunnetaan nykyisin Suomenlinnana. Säilyneet linnoitteet on sisällytetty valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon[1].

Venäjän Itämeren laivaston suojaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viaporia ja Kruunuvuorenselkää ympäröivät Krepost Sveaborgin maa- ja meririntamat.

Viaporin merilinnoitus rakennettiin ruotsalaisten toimesta Helsingin edustalle 1740-luvulta alkaen. Merilinnoitukseen ja sen suojaamalle Kruunuvuorenselän ankkuripaikalle majoittui Ruotsin rannikkolaivasto. Suomen sodan aikana vuonna 1808 linnoitus siirtyi Venäjän haltuun. 1700-luvun linnoituksille tyypillinen bastionijärjestelmä jäi uusien ja tehokkaampien asejärjestelmien kehittymisen myötä vanhanaikaiseksi. Linnoitus laajeni 1800-luvun aikana lähisaarille sijoitettujen rannikkotykkipattereiden myötä. Viaporin linnoituksen laajeneminen huipentui ensimmäisen maailmansodan vuosina.

Sodan sytyttyä kesällä 1914 muodosti Saksa vahvan laivastonsa turvin vaarallisen uhan Suomenlahden pohjukassa sijaitsevalle Venäjän pääkaupungille Pietarille. Suomen suuriruhtinaskuntaa ryhdyttiin linnoittamaan kiireellä. Venäjällä pelättiin Saksan pyrkivän kohti Pietaria Suomen alueelle tehtävän maihinnousun avulla.

Vahvimmat sodan aikana Suomeen rakennetut linnoitteet sijoitettiin silloiseen Helsingin maalaiskuntaan ja Espooseen. Kaupungin ulkopuolelle korkeille paikoille ryhdyttiin rakentamaan Krepost Sveaborg -nimistä linnoitusta. Sen tehtävänä oli turvata sekä suuriruhtinaskunnan pääkaupunkia että etenkin Helsinkiin sijoitettua Venäjän Itämeren laivaston laivastotukikohtaa. Pääosa laivastosta oli sijoitettuna Tallinnaan, ja Helsingissä tukikohtaansa pitävien torpedoveneiden tehtävänä oli iskeä Tallinnaan mahdollisesti uhkaavan saksalaisen laivasto-osaston selustaan.

Ainoastaan linnoituksen hallinnollinen keskus sijaitsi Viaporin merilinnoituksessa. Varsinaiset puolustuslaitteet sijoitettiin laajaksi kehäksi Viaporin, Kruunuvuorenselän ankkuripaikan ja Katajanokalla sijaitsevan laivastoaseman ympärille. Mantereen puolelta laivastoasemaa kiersi kahdesta tai kolmesta rintamasta muodostuvat maarintama, ja meren puolelta kaupunkia kiersi rannikkotykistön pattereista koostuva meririntama. [2]

Maarintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen rintama – vuoden 1914 kenttälinnoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinittynyt maavalli Herttoniemen Rajakallion redutissa. Oikean alakulman rehevä heinikko peittää vallin ampumakoroketta.
Maavallia Herttoniemen Rajakallion redutista. Vasemmassa alakulmassa näkyvä kellertynyt heinikko peittää vallia katkovaa traverssia.

Linnoituksen rakentamisen ensimmäisessä vaiheessa kesällä 1914 ryhdyttiin Helsingin ympärille rakentamaan maarintamaa noin seitsemän kilometrin säteellä Viaporista. Suurelta osaltaan tämä kaupunkia manteren puolelta ympäröinyt, Otaniemestä Roihuvuoreen ulottunut linnoitusketju sijaitsi lähellä nykyistä Kehä I:tä. Kahdessa ketjussa Pikku Huopalahdesta Vantaanjoen suuhun ja Länsi-Herttoniemestä Roihuvuoreen kulkevien linnoitusketjujen piti estää saksalaisten pääsy liian lähelle laivastoasemaa.

Ensimmäisen maailmansodan myötä muuttuva linnoitusarkkitehtuuri ei ehtinyt vaikuttaa vielä maarintaman ensimmäisen rakennusvaiheen aikana rakennettuun sisimpään linnoitusketjuun. Kivistä ladotut ja irtomaalla peitetyt maavallit eivät muodostaneet yhtenäistä linnoitusketjua, vaan puolustusasemat rakennettiin mahdollisuuksien mukaan mäkien harjoille vallien ympäröimiksi reduteiksi. Rakennustöissä käytettiin valmiita maastonmuotoja mahdollisuuksien mukaan hyväksi. Mäkilinnoitusten välisiä alueita linnoitettiin tarpeen mukaan maavalleilla.

Rintaman yksinkertaiset, puolestatoista kahteen metriä korkeat maavallit antoivat suojan kiväärimiehille. Miehistön lisäsuojaksi rakennettiin vallien sisäpuolelle noin 10 metrin välein lyhyitä poikittaisvalleja, traversseja, joiden tehtävänä oli erityisesti antaa suojaa vihollisen tykistön sirpaleilta. Samaa tarkoitusta varten rakennettiin myös miesten selkäpuolelle heitä takaa päin suojaavia maavalleja. Maavallit varustettiin ampumakorokkein, ja keskeisimpiin kohtiin rakennettiin varsinaisia tuliasemia, todennäköisesti konekiväärejä varten.

Venäjän kokemukset ensimmäisen sotavuoden aikana osoittivat maavallien suojiin rakennetut keveät kenttälinnoitteet heikoiksi ja liian lähellä laivastoasemaa sijaitseviksi. Vuonna 1915 päädyttiinkin jättämään sisimmän linnoitusketjun työt kesken ja siirryttiin rakentamaan vahvempaa kantalinnoitettua puolustusrintamaa kauemmaksi kaupungin keskustasta. [3] Rintamaan alun perin suunniteltu, Lauttasaaresta Meilahteen kulkevaa ketju sekä Kulosaareen, Laajasaloon ja Vartiosaareen kaavaillut linnoitteet jäivät rakentamatta. Myöskään linnoitukseen tarkoitetuista 20 tykkipatterista ei maastosta jälkiä löydy. Patterit ovat tosin saattaneet olla tilapäisiä kenttäpattereita.

Toinen ja kolmas rintama – vuosien 1915–1918 kantalinnoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnoitustöiden toinen vaihe alkoi vuonna 1915. Keveät kenttälinnoitteet korvattiin järeämmillä kantalinnoitteilla, joita ryhdyttiin rakentamaan kauemmaksi Suomenlinnasta. Helsinki muuttui valtavaksi linnoitustyöleiriksi. Töitä jatkettiin vielä vuonna 1917 ja 1918 Venäjän vallankumousten jälkeenkin. Rakennustöiden seurauksena rakennettiin toinen ja kolmas linnoitusvyöhyke Helsingin ympärille. Monet linnoitusrakenteista jäivät kuitenkin keskeneräisiksi töiden keskeydyttyä keväällä 1918. Maarintamalle rakennettiin yhteensä 36 tukikohtaa, jotka ulottuivat laajana kaarena Espoosta Itä-Helsinkiin. [4]

Linnoitustöiden toisen vaiheen aikana ehdittiin jo ottaa oppia maailmansodan tuomista kokemuksista. Linnoitusaluetta laajennettiin niin, että etulinjassa sijoitettiin varsinaiset taisteluhaudat ja tuliasemat, jotka yhdistettiin toisiinsa sekä taempana sijaitseviin ammusvarastoihin ja majoitustiloihin yhdyshautoja pitkin. Lisäksi tukikohtien välille rakennettiin kivettyjä teitä ammus- ja huoltokuljetusten helpottamiseksi.

Uusia linnoituslaitteita kaivettiin maahan, louhittiin kallioon sekä rakennettiin betonista. Maahan kaivetut varustukset tuettiin pääsääntöisesti hirsivarustuksilla. Taistelu- ja yhdyshautojen lisäksi rakennettiin katettuja konekivääri- ja kivääriasemia. Katetuista asemista käsin pystyttäisiin jatkamaan tähystystä ja jopa taistelua myös vihollisen tykistökeskityksen aikana. Tykistön tulelta suojautumista varten rakennettiin niin taisteluhautoihin kuin takamaastoonkin betonisia tai hirsillä tuettuja suojahuoneita sekä kallioon louhittuja luolia.

Varustusten etupuolelle rakennettiin maavalleilla suojattuja piikkilankaesteitä. Esteet suojattiin, jotta hyökkääjän olisi vaikeampi havaita ja tuhota niitä omalla tykistöllään. Esteet sijoitettiin siten, että konekiväärit pystyivät ampumaan pitkin esteitä vaikeuttaen niiden ylittämistä.

Linnoitteiden takamaastoon rakennettiin noin 55 tykistön tykkipatteria, joissa kussakin oli kahdesta kuuteen tykkiasemaa. Maarintamalle voitiin siis sijoittaa yhteensä noin 200 tykkiä. Tykkiasemat suojattiin hirsivahvisteisilla maavalleilla ja toisinaan myös kallioon louhituilla tai betonisilla suojilla. Myös patterit varustettiin miehistön suojahuoneilla sekä yhdyshaudoilla ja tieverkostolla.

Meririntama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutama viikko ennen sodan syttymistä aloitettiin kiireelliset linnoitustyöt ulommaisen linjan saarilla. Sodan aikana valmistuivat betoniset patterit Pyöräsaareen, Miessaaren, Rysäkarille, Katajaluodolle, Kuivasaareen, Isosaareen, Itä-Villinkiin ja myös Vuosaaren Skatanniemelle.

Vanhat, vuosisadan alussa linnoitetut saaret kuuluivat sisempään linjaan. Niilläkin uudistettiin pattereita ja rakennettiin uusia muun muassa Melkkiin ja Pihlajasaareen. Saariin asennettiin 57 ja 75 mm:n pikakanuunoita sekä ilmatorjuntatykkejä.

Linnoitustöistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnoitustöissä käytettiin ensin paikallista työvoimaa. Kun se ei riittänyt, tuotiin Venäjältä lisää työväkeä, jopa kiinalaisia.[5] Ensimmäiset 2 100 kiinalaista saapuivat maahan elokuussa 1916 ja heidät jaettiin viiteen ryhmään Espoon ja Helsingin maalaiskunnan alueille. Osan kiinalaisista kerrotaan olleen vankiloista vapautettuja rikollisia. Enimmillään kiinalaisia oli töissä vajaat 3 000 henkilöä. Asiaan perehtyneen historiantutkija Harry Halénin mukaan kiinalaisia ei käytetty varsinaisiin rakennustöihin, vaan he kaatoivat metsää linnoitteiden tieltä. Talven lähestyessä kiinalaisten olot huononivat, koska heillä ei ollut talvivarusteita eikä lämmintä majoitusta. Niinpä tottelemattomuus ja töistä kieltäytyminen lisääntyivät ja sattui jopa muutamia yhteenottoja kiinalaisten ja suomalaisten poliisien välillä. Viranomaisia työllistivät myös lisääntyneet rikokset, jotka pantiin kiinalaisten syyksi. Kenraalikuvernöörille alkoi sataa kirjelmiä, joissa vaadittiin kiinalaisten poistamista maasta, ja tammikuun 1917 loppuun mennessä Suomesta oli lähetetty pois jo yli 2 600 kiinalaista. Tiettävästi muutama kiinalainen jäi kuitenkin asumaan Suomeen.[6]

Työn turvallisuuteen ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota. Räjähdyksessä kivet lensivät taivaalle ja laajalle ympäristöön. Päivittäin sattui vakavia onnettomuuksia. Uhrit haudattiin hiljaisuudessa metsiin ja Malmin hautausmaalle. [7]

Kun Helsingin linnoitus valmistui, oli se vahvimpia sen ajan linnoituslaitteista. Tykkejä tässä maalinnoituksessa oli 463. Linnoituksen miesmäärä oli elokuussa 1917 seitsemän jalkaväkirykmenttiä, yhteensä noin 25 000 miestä.

Krepost Sveaborgin linnoitusketjua ei koskaan käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa. Ainoastaan sisällissodassa punaiset puolustautuivat paikoitellen linnoitteiden suojissa saksalaisten hyökkäystä vastaan.

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymmenien kilometrien puolustuslinjan ja noin 600 puolustusasemaa käsittänyt Krepost Sveaborg oli suurin Suomessa siihen saakka koskaan toteutettu rakennushanke, suurempi kuin jatkosodan aikainen Salpalinja. Linnoitustöihin osallistui noin 10 000 suomalaista kautta maan. Työvoimasta ei ollut puutetta, sillä sodan aikainen inflaatio oli heikentänyt alkutuotannosta eläneen Suomen taloutta ja joutilasta väkeä riitti. Suomalaista miesväestöä ei myöskään viety rintamalle, koska Suomen suuriruhtinaskunnassa ei ollut yleistä asevelvollisuutta. Töihin pääsyn alaikäraja oli 15 vuotta ja monet 14-vuotiaat valehtelivat ikänsä päästäkseen työmaille. Linnoitteiden rakentamiseen tarvittiin joka alan ammattimiehiä: kirvesmiehiä, muurareita, betonimiehiä ja ajureita. Peruspalkka oli neljä markkaa päivältä, mikä ylitti reilusti silloisen rengin ja piian palkan, mutta erityisosaajille maksettiin enemmän; eniten ansaitsivat kivityömiehet. Töitä riitti myös naisille, jotka toimivat työmaiden muonittajina. Linnoitustöiden lieveilmiönä olivat kuitenkin työmiehiä asiakkaikseen houkutelleet prostituoidut. Varsinkaan maaseudulla ei 1910-luvulla juuri matkustettu kotikunnan ulkopuolelle, joten linnoitustöistä Helsingistä kotiin palanneet maalaiset voivat kehua nähneensä ”suurta maailmaa”.[8]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen jäivät maarintaman rakenteet rappeutumaan Helsingin seudun metsiin. Varustuksia myös purettiin, sillä etenkin betonirakenteiden vahvikkeena käytetyt rautaosat olivat arvokasta materiaalia. Suurin osa tuliasemien raudoitetuista katoista räjäytettiin irti romuraudan keräämisen yhteydessä. Linnoituksen meririntama jäi itsenäistyneen Suomen rannikkotykistön käyttöön aina 1990-luvulle saakka. Eräät Venäjän vallan aikana rakennetut kallioluolat palvelivat ammusvarastoina vielä 2000-luvun alkuvuosina[8]

Monet betoniset bunkkerit ja juoksuhaudat olivat myöhemmin lasten leikkipaikkoja ja asunnottomien yöpymissuojia. Jo miltei unohdettujen maalinnoitteiden kohtaloon havahduttiin vakavasti vasta 1970-luvulla, jolloin suurin osa niistä oli jo tuhoutunut uusien asuinalueiden, teiden ja katujen rakentamisen yhteydessä. Vielä säilyneet rakenteet päätettiin rauhoittaa muinaismuistolain nojalla. Pääkaupunkiseudulle 1910-luvulla rakennetuista linnoitteista arvioidaan olevan nykyisin jäljellä noin kolmasosa.[8]

Linnoitukset ovat vielä jäljellä, mutta huonossa kunnossa. Netistä löytyvät kuitenkin hyvät ohjeet rakenteista ja linnoituksille menevistä reiteistä. Suurin osa meririntaman pattereista sijaitsee puolustusvoimien hallinnassa olevilla saarilla, joille maihinnousu on kielletty ilman erityislupaa.

Kuvia Pirkkolassa ja Maununnevalla sijaitsevasta tukikohta XXIII:sta

Kuvia Haukilahden ja Westendin rajalla sijaitsevasta Tukikohta XXXIV:sta

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasse Laaksonen: Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset Helsingissä. Suojeluluettelo. Helsinki: Museovirasto, 1979. ISBN 951-9074-49-X.
  • Sirkku Laine: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä.. , 1996. ISBN 951-772-825-5.
  • Sirkku Laine: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Espoossa. Espoo: Espoon kaupunki, 1998. ISBN 951-857-352-2.
  • Markus Manninen: Viapori, merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa. , 2000. ISBN 951-25-1137-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. RKY: Pääkaupunkiseudun I maailmansodan linnoitteet 2009. Museovirasto. Viitattu 8.8.2014.
  2. Sirkku Laine: Maalinnoitus Espoossa s. 6-7
  3. Sirkku Laine: Maalinnoitus Espoossa s. 7
  4. Sirkku Laine: Maalinnoitus Espoossa s. 7
  5. Sirkku Laine: Maalinnoitus Espoossa s. 8
  6. Timo Myllyniemi: Kiinalaisia metsätöissä Espoossa. I maailmansota: Ilta-Sanomien erikoislehti 24. heinäkuuta 2014, s. 52–53. Helsinki: Sanoma News.
  7. Sirkku Laine: Maalinnoitus Espoossa s. 8
  8. a b c Timo Myllyniemi: Linnoitusten jäljillä. I maailmansota: Ilta-Sanomien erikoislehti 24. heinäkuuta 2014. s. 44–51. Helsinki: Sanoma News.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]