Irtolaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Irtolaisia Chicagossa vuonna 1929.

Irtolaisuus tarkoittaa sosiaalista tilannetta, jossa henkilöiltä (irtolaisilta) puuttuu kiinteä asuinpaikka[1] ja mahdollisuus säännölliseen toimeentuloon.[2] Irtolaisuuden kriteerinä on voitu pitää myös ns. laillisen suojelun puuttumista eli sitä, ettei maata tai itsenäistä elinkeinoa vailla olevalla henkilöllä ollut myöskään työnantajaa, joka vastasi hänestä yhteiskunnalle.[3]

Irtolaisuutta kehittyy tilanteissa, joissa osa yhteisön jäsenistä menettää toimeentulonsa ja joutuu luopumaan vakituisesta asuinpaikastaan. Maatalousyhteiskunnassa kato ja teollisen yhteiskunnan lama voivat synnyttää irtolaisuutta.

Irtolaisuutta on pidetty yhteiskunnallisena ongelmana mm. siksi, että siihen katsottiin liittyvän köyhyyttä ja rikollisuutta ja myös siksi, että se merkitsi tietyn väestöryhmän olemista ainakin osittain yhteiskunnallisen vallankäytön ulkopuolella.[4]

Irtolaisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irtolainen oli Suomessa vuoden 1883 irtolaisasetuksen mukaan ”se, joka ilman elatusta omista varoistaan tahi toisen huolenpidon kautta työttömänä kuljeksii harjoittaen siveetöntä ja säädytöntä elämää”.[5][6] Irtolaisuuden vältti, kun meni syksyisin pestuumarkkinoille ja pestautui maataloon töihin vuodeksi. Pestaaja sitoutui tarjoamaan ruuan ja asunnon.

Irtolainen voitiin tuomita irtolaislainsäädännön mukaisesti pakkotyöhön tai armeijaan.[7] Vuonna 1905 Suomessa irtolaisuudesta ja kuljeskelemisesta vangittiin yhteensä 2 120 henkilöä, joista 167 tuomittiin yleiseen työhön ja 1 858 laskettiin vapaaksi.[5]

Sääty-yhteiskunnan väestö jaettiin laillista suojelua tarjoaviin ("työnantajiin", kuten maanomistajiin, virkamiehiin ja kaupunkiporvareihin), laillista suojelua tarvitsemattomiin (torpparit ja avioituneet tilattomat) sekä suojelua tarvitseviin, joita koski palvelupakko. Heidän oli siis palveltava ylempiä väestöryhmiä, mikä tarkoitti vuosipestin ottamista. Palvelupakkoa tiukennettiin autonomian ajan alkupuolella, jotta saataisiin tilattomat pestautumaan tilallisten työvoimaksi. Irtolaisuus nähtiin siis esteenä työvoiman saamiselle. Kun työvoimaa oli tarjolla paljon, palkkatasokin pysyi alhaisena. Sen vuoksi myös rajoitettiin tilattoman väestön muuttamista pois kotiseudultaan. Nämä rajoitukset kärjistivät maaseudun sosiaalisia oloja 1800-luvun puolivälissä, sillä tilaton väestö köyhtyi. Vuoden 1852 irtolaisasetuksessa palvelupakkoa laajennettiin myös avioituneisiin itsellisiin. Tällöin palvelupakon alaisia oli noin 400 000 henkeä.[7]

Irtolaissäädöksiä lievennettiin vähitellen. Vuonna 1883 irtolaisiksi määriteltiin työtä vieroksuvat työkykyiset sekä huonomaineiset kuljeskelevat henkilöt. Irtolaislainsäädäntö kumottiin vuonna 1987.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen historia osa 5. Weilin + Göös 1986.
  • Suomen historia osa 6. Weilin + Göös 1987.
  • Ståhlberg, K. J.: Irtolaisuus Suomen lain mukaan, Päivälehden kirjapaino, Helsinki, 1893

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ståhlberg, s. 122
  2. Ståhlberg, s. 124
  3. Ståhlberg, s. 118-119
  4. Ståhlberg, s. 119
  5. a b K. J. Ståhlberg: Irtolaisuus ja kerjuu. Teoksessa Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 65–71. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.
  6. Ståhlberg, s. 116
  7. a b Zetterberg, Seppo et al: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 411–413. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  8. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 175. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • K. J. Ståhlberg: Irtolaisuus Suomen lain mukaan. Väitöskirja. (Näköispainos. Alkuteos julkaistu Helsingissä, Päivälehden kirjapaino, 1893). Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1695-3. Tietoa uusintapainoksesta.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä yhteiskuntaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.