Suomen senaatti

Wikipedia
Ohjattu sivulta Hallituskonselji
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Entinen Senaatintalo, nykyinen Valtioneuvoston linna Helsingin Senaatintorilla

Keisarillinen Suomen senaatti oli vuosina 1809–1918 toiminut Suomen suuriruhtinaskunnan korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin. Se jakautui kahteen erilliseen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon, jotka vastasivat nykyisiä valtioneuvostoa ja korkeinta oikeutta. Talousosasto oli edelleen jaettu toimituskuntiin, jotka vastasivat nykyisiä ministeriöitä. Senaatin jäseniä kutsuttiin senaattoreiksi vuodesta 1858 alkaen.[1] Senaattorin tehtävä oli luottamustoimi, ei virka.[2]

Senaatti perustettiin vuonna 1809 nimellä keisarillinen hallituskonselji. Nimi muuttui 1816 Keisarilliseksi senaatiksi. Sen virallisena puheenjohtajana toimi Suomen kenraalikuvernööri, mutta hän ei yleensä käytännössä osallistunut sen työskentelyyn. Vuodesta 1822 kummassakin osastossa toimi erityinen varapuheenjohtaja, joka tosiasiallisesti johti käytännön toimintaa. Sitä ennen osastoja oli johtanut niiden vanhin jäsen. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja vastasi periaatteessa nykyistä Suomen pääministeriä ja oikeusosaston varapuheenjohtaja korkeimman oikeuden presidenttiä.

Senaatti oli luonteeltaan keisarillinen hallintovirasto, jonka jäsenet olivat vastuunalaisia ainoastaan keisarille, eikä sillä ollut parlamentaarista vastuuta säätyvaltiopäiville tai eduskunnalle ennen keisarivallan kukistumista maaliskuussa 1917. Senaattorit nimitettiin keisarillisella valtaluvalla periaatteessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan, joskin erityisesti autonomian ajan lopulla senaattia uusittiin tiheämminkin. Toisaalta samat henkilöt saattoivat jatkaa senaattoreina vuosikymmenten ajan luvan aina uusiutuessa.[3] Senaatti jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa Suomen itsenäistymisen jälkeen. Loppuvuodesta 1918 senaatin talousosasto nimettiin valtioneuvostoksi ja senaattorit ministereiksi. Oikeusosaston tilalle oli vähän aiemmin perustettu korkein oikeus. Eräät talousosaston tehtävistä siirtyivät korkeimman hallinto-oikeuden hoidettaviksi.

Hallituskonseljin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Matthias Calonius

Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin, sille oli luotava oma keskushallinto. Ruotsin vallan aikana Suomeen oli luotu toimiva läänin- ja paikallishallinto, mutta valtakunnallinen keskushallinto oli sijainnut Tukholmassa. Suunnitelmia hallinnon järjestämiseksi tehtiin jo Suomen sodan (1808–1809) alussa, ja 1. joulukuuta 1808 perustettiin Suomen kenraalikuvernöörin virka. Myös oman hallituksen perustamisesta Suomeen päätettiin jo vuonna 1808, mutta koska voimassa pidetyn Ruotsin lain mukaan päätökselle oli saatava säätyjen suostumus, asia joutui odottamaan maaliskuussa 1809 avattuja Porvoon valtiopäiviä. Valtiopäivillä hallituskysymystä valmistelemaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun piispa Jakob Tengström ja juridisena asiantuntijana Turun akatemian lainopin professori Matthias Calonius, ja joka teki säädyille ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonseljin ohjesäännöksi.

Kiperin kysymys, jota komitea joutui pohtimaan, koski tulevan hallituskonseljin ja kenraalikuvernöörin välistä suhdetta. Alkuperäisten, joulukuussa 1808 tehtyjen suunnitelmien mukaan kenraalikuvernööristä oli tarkoitus tulla Suomen keskushallinnon kiistaton johtaja, joka olisi sekä toiminut hallituskonseljin puheenjohtajana että esitellut Suomen asiat keisarille. Muun muassa ensimmäinen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten oli ajanut tätä mallia. Tengströmin komitea kuitenkin poisti kenraalikuvernööriltä esittelyoikeuden, sillä Suomen asioiden esittely oli jo ehditty antaa erilliselle ministerivaltiosihteerille. Komitean ohjesääntöehdotus sai valtiopäivillä hyvän vastaanoton, vaikka Sprengtportenin seuraaja, kenraalikuvernööri Michael Barclay de Tolly vastustikin koko hallituskonseljin perustamista ja katsoi kenraalikuvernöörin kanslian riittävän Suomen hallinnoimiseen. Säädyt hyväksyivät ehdotuksen pienin muutoksin, joista merkittävin oli se, että konseljin jäseniltä edellytettiin suomalaista syntyperää. Keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18. elokuuta 1809.

Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan hallituskonselji jakautui talousosastoon ja oikeusosastoon, joista edellinen toimi Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpana siviilihallintoelimenä ja jälkimmäinen sen korkeimpana tuomioistuimena. Talousosasto jakautui edelleen viiteen toimituskuntaan: yleisen järjestyksen toimituskunta eli kansliatoimituskunta, valtiovaraintoimituskunta, kamari- ja tilitoimituskunta, kirkollistoimituskunta, sekä toimituskunta ruotujakoarmeijaa varten, minkä nimeksi vakiintui sotilastoimituskunta. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Käytännön toimintaa johtivat molempien osastojen varapuheenjohtajat. Kuhunkin toimituskuntaan kuului vain 2–4 virkamiestä.[4]

Hallituskonselji oli juridisesti Venäjän keisarin "sijaishallitus" Suomessa: keisari nimitti ja erotti konseljin jäsenet, ja konselji teki päätöksensä keisarin nimissä. Hallituskonseljin toiminnan laillisuutta valvomaan nimitettiin prokuraattori, joka oli kenraalikuvernöörin alainen virkamies.

Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinto yhdisteli ruotsalaisia ja venäläisiä vaikutteita. Kaksiosaisen hallituskonseljin esikuvana toimi Ruotsin vanha valtaneuvosto, kun taas kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin virat olivat peräisin venäläisestä hallintoperinteestä. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnosta tuli tämän vuoksi kaksinapainen: toisaalla korkeinta hallinto- ja tuomiovaltaa käyttänyt hallituskonselji, toisaalla ylimpänä hallintovirkamiehenä toiminut kenraalikuvernööri. Tämä kaksijakoisuus säilyi Suomen hallinnossa koko Venäjän vallan ajan ja aiheutti ongelmia etenkin sortokausien aikana.

Ensimmäisessä valtaluvassa määrätty talousosaston kokoonpano oli seuraava:

Talousosaston jäsenistä vain Tulindberg ja Idman olivat aatelittomia. Useimmat olivat virkamiehiä tai sotilaita. Ruotsin keskushallinnosta kokemusta oli vain Rotkirchillä. Tulindberg oli ainoa, jolla oli akateeminen loppututkinto. Mannerheim, von Troil ja de Geer laskettiin Anjalan liiton kannattajiksi.[5][6] Kansliatoimituskunnan apulaispäälliköksi nimetty liikemies Pehr Johan Bladh sai eron ennen kuin ehti aloittaa tehtävässään. De Geer oli tämän jälkeen vanhin jäsen.[7]

Senaatin myöhempi historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen senaatin toimintaa ohjasi sille annettu ohjesääntö. Alkuperäisen hallituskonseljin ohjesääntö annettiin elokuussa 1809, ja se oli voimassa osittain muutettuna vuoteen 1892 saakka. Uusi senaatin ohjesääntö annettiin 13. syyskuuta 1892, jolla korvattiin aiempi ohjesääntö.

Hallituskonseljin alkuperäisen ohjesäännön mukaan senaatin jäsenistä puolet tuli olla aatelisia ja puolet aatelittomia. Kuitenkin jo vuonna 1820 aatelisia oli jäsenistä kaksi kolmannesta ja suurimmillaan 1800-luvun puolivälissä peräti kolme neljännestä. Myöhemmin osuus kuitenkin laski: vuonna 1906 talousosaston 11 jäsenestä aatelisia oli 6 ja oikeusosaston 10 jäsenestä vain 2.[8]

Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm. niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 senaatti jätti nimestään pois sanan keisarillinen ja talousosaston varapuheenjohtajasta tuli koko senaatin puheenjohtaja.

15. marraskuuta 1917 eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa (Vaasan senaatti).

1. lokakuuta 1918 voimaan tulleella lailla senaatin oikeusosasto lakkautettiin, ja sen tilalle perustettiin korkein oikeus.[9] Samalla perustettiin myös korkein hallinto-oikeus, jolle siirtyivät ne hallinto-oikeudelliset valitusasiat, jotka aiemmin oli ratkaistu Senaatin talousosastossa.[10]

27. marraskuuta 1918, samalla kun Ingmanin I hallitus nimitettiin, senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Puheenjohtajasta tuli pääministeri ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori valtioneuvoston oikeuskansleriksi.[11]

Suomen senaatit luettelona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaatti[12] Toimiaika
Mannerheimin senaatti 1822–1826
von Bornin senaatti 1826–1828
Falckin senaatti 1828–1833
Hjärnen senaatti 1833–1841
von Haartmanin senaatti 1841–1858
Nordenstamin senaatti 1858–1882
af Forsellesin senaatti 1882–1885
von Troilin senaatti 1885–1891
Tudeerin senaatti 1891–1900
Linderin senaatti 1900–1905
Strengin senaatti 1905
Mechelinin senaatti 1905–1908
Hjeltin senaatti 1908–1909
Markovin senaatti 1909–1913
Borovitinovin senaatti 1913–1917
Tokoin senaatti 1917
Setälän senaatti 1917
Svinhufvudin senaatti 1917–1918
Paasikiven senaatti 1918

Senaatin oikeusosasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Senaatin oikeusosasto

Senaatin oikeusosasto toimi Suomen korkeimpana oikeutena ja ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Sillä oli myös muita lainvalmisteluun ja oikeudenkäyttöön liittyviä tehtäviä.

Senaatin puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vuotta 1917 katso Suomen kenraalikuvernöörit

Talousosaston varapuheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeusosaston varapuheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaatin puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaatti arkistolaitoksen Portissa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valtioneuvoston historiaa Valtioneuvosto. Viitattu 16.8.2013.
  2. Savolainen, Raimo (toim.): Oma hallinto, s. 73. Porvoo: Edita Publishing Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5635-2.
  3. Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2. [Valtion] painatuskeskus, Helsinki 1995, s. 3–4.
  4. Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 16–17
  5. Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 19
  6. Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 21
  7. Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2: Henkilömatrikkeli 1809–1994, s. 16, 106. Hallintohistoriakomitea ja valtion painatuskeskus, Helsinki 1995.
  8. Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, s. 25. Edita 2006.
  9. Laki Korkeimmasta oikeudesta (16 §) Finlex®. 22.07.1918. Viitattu 22.8.2013.
  10. Laki Korkeimmasta hallinto-oikeudesta (5 §) Finlex®. 22.07.1918. Viitattu 22.8.2013.
  11. Asetus Senaatin ja sen toimituskuntien nimen muuttamisesta. (Asetus nro 161/1918) Suomen asetuskokoelma. Annettu 27.11.1918. Viitattu 16.8.2013.
  12. Esko Eerola: Keisarillinen Suomen senaatti. Viitattu 3.7.2009.