Suomen senaatti
Keisarillinen Suomen senaatti oli vuosina 1809–1918 toiminut Suomen suuriruhtinaskunnan korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin. Se jakautui kahteen erilliseen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon, jotka vastasivat nykyisiä valtioneuvostoa ja korkeinta oikeutta. Talousosasto oli edelleen jaettu toimituskuntiin, jotka vastasivat nykyisiä ministeriöitä. Senaatin jäseniä kutsuttiin senaattoreiksi.
Senaatti perustettiin vuonna 1809 nimellä keisarillinen hallituskonselji. Nimi muuttui 1816 Keisarilliseksi senaatiksi. Sen virallisena puheenjohtajana toimi Suomen kenraalikuvernööri, mutta hän ei yleensä käytännössä osallistunut sen työskentelyyn. Vuodesta 1822 kummassakin osastossa toimi erityinen varapuheenjohtaja, joka tosiasiallisesti johti käytännön toimintaa. Sitä ennen osastoja oli johtanut niiden vanhin jäsen. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja vastasi periaatteessa nykyistä Suomen pääministeriä ja oikeusosaston varapuheenjohtaja korkeimman oikeuden presidenttiä.
Senaatti oli luonteeltaan keisarillinen hallintovirasto, jonka jäsenet olivat vastuunalaisia ainoastaan keisarille, eikä sillä ollut parlamentaarista vastuuta säätyvaltiopäiville tai eduskunnalle ennen keisarivallan kukistumista maaliskuussa 1917. Senaattorit nimitettiin keisarillisella valtaluvalla periaatteessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan, joskin erityisesti autonomian ajan lopulla senaattia uusittiin tiheämminkin. Toisaalta samat henkilöt saattoivat jatkaa senaattoreina vuosikymmenten ajan luvan aina uusiutuessa.[1] Senaatti jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa Suomen itsenäistymisen jälkeen. Loppuvuodesta 1918 senaatin talousosasto nimettiin valtioneuvostoksi ja senaattorit ministereiksi. Oikeusosaston tilalle oli vähän aiemmin perustettu korkein oikeus. Eräät talousosaston tehtävistä siirtyivät korkeimman hallinto-oikeuden hoidettaviksi.
Sisällysluettelo |
Hallituskonseljin synty [muokkaa]
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin, sille oli luotava oma keskushallinto. Ruotsin vallan aikana Suomeen oli luotu toimiva läänin- ja paikallishallinto, mutta valtakunnallinen keskushallinto oli sijainnut Tukholmassa. Suunnitelmia hallinnon järjestämiseksi tehtiin jo Suomen sodan (1808–1809) alussa, ja 1. joulukuuta 1808 perustettiin Suomen kenraalikuvernöörin virka. Myös oman hallituksen perustamisesta Suomeen päätettiin jo vuonna 1808, mutta koska voimassa pidetyn Ruotsin lain mukaan päätökselle oli saatava säätyjen suostumus, asia joutui odottamaan maaliskuussa 1809 avattuja Porvoon valtiopäiviä. Valtiopäivillä hallituskysymystä valmistelemaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun piispa Jakob Tengström ja juridisena asiantuntijana Turun akatemian lainopin professori Matthias Calonius, ja joka teki säädyille ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonseljin ohjesäännöksi.
Kiperin kysymys, jota komitea joutui pohtimaan, koski tulevan hallituskonseljin ja kenraalikuvernöörin välistä suhdetta. Alkuperäisten, joulukuussa 1808 tehtyjen suunnitelmien mukaan kenraalikuvernööristä oli tarkoitus tulla Suomen keskushallinnon kiistaton johtaja, joka olisi sekä toiminut hallituskonseljin puheenjohtajana että esitellut Suomen asiat keisarille. Muun muassa ensimmäinen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten oli ajanut tätä mallia. Tengströmin komitea kuitenkin poisti kenraalikuvernööriltä esittelyoikeuden, sillä Suomen asioiden esittely oli jo ehditty antaa erilliselle ministerivaltiosihteerille. Komitean ohjesääntöehdotus sai valtiopäivillä hyvän vastaanoton, vaikka Sprengtportenin seuraaja, kenraalikuvernööri Michael Barclay de Tolly vastustikin koko hallituskonseljin perustamista ja katsoi kenraalikuvernöörin kanslian riittävän Suomen hallinnoimiseen. Säädyt hyväksyivät ehdotuksen pienin muutoksin, joista merkittävin oli se, että konseljin jäseniltä edellytettiin suomalaista syntyperää. Keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18. elokuuta 1809.
Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan hallituskonselji jakautui talousosastoon ja oikeusosastoon, joista edellinen toimi Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpana siviilihallintoelimenä ja jälkimmäinen sen korkeimpana tuomioistuimena. Talousosasto jakautui edelleen viiteen toimituskuntaan: yleisen järjestyksen toimituskunta eli kansliatoimituskunta, valtiovaraintoimituskunta, kamari- ja tilitoimituskunta, kirkollistoimituskunta, sekä toimituskunta ruotujakoarmeijaa varten, minkä nimeksi vakiintui sotilastoimituskunta. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Käytännön toimintaa johtivat molempien osastojen varapuheenjohtajat. Kuhunkin toimituskuntaan kuului vain 2–4 virkamiestä.[2]
Hallituskonselji oli juridisesti Venäjän keisarin "sijaishallitus" Suomessa: keisari nimitti ja erotti konseljin jäsenet, ja konselji teki päätöksensä keisarin nimissä. Hallituskonseljin toiminnan laillisuutta valvomaan nimitettiin prokuraattori, joka oli kenraalikuvernöörin alainen virkamies.
Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinto yhdisteli ruotsalaisia ja venäläisiä vaikutteita. Kaksiosaisen hallituskonseljin esikuvana toimi Ruotsin vanha valtaneuvosto, kun taas kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin virat olivat peräisin venäläisestä hallintoperinteestä. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnosta tuli tämän vuoksi kaksinapainen: toisaalla korkeinta hallinto- ja tuomiovaltaa käyttänyt hallituskonselji, toisaalla ylimpänä hallintovirkamiehenä toiminut kenraalikuvernööri. Tämä kaksijakoisuus säilyi Suomen hallinnossa koko Venäjän vallan ajan ja aiheutti ongelmia etenkin sortokausien aikana.
Ensimmäisessä valtaluvassa määrätty talousosaston kokoonpano oli seuraava:
|
|
Talousosaston jäsenistä vain Tulindberg ja Idman olivat aatelittomia. Useimmat olivat virkamiehiä tai sotilaita. Ruotsin keskushallinnosta kokemusta oli vain Rotkirchillä. Tulindberg oli ainoa, jolla oli akateeminen loppututkinto. Mannerheim, von Troil ja de Geer laskettiin Anjalan liiton kannattajiksi.[3][4] Kansliatoimituskunnan apulaispäälliköksi nimetty liikemies Pehr Johan Bladh sai eron ennen kuin ehti aloittaa tehtävässään. De Geer oli tämän jälkeen vanhin jäsen.[5]
Senaatin myöhempi historia [muokkaa]
 |
Tämä artikkeli tai sen osio loppuu kesken ja tarvitsee laajennusta. |
Hallituskonseljin alkuperäisen ohjesäännön mukaan senaatin jäsenistä puolet tuli olla aatelisia ja puolet aatelittomia. Kuitenkin jo vuonna 1820 aatelisia oli jäsenistä kaksi kolmannesta ja suurimmillaan 1800-luvun puolivälissä peräti kolme neljännestä. Myöhemmin osuus kuitenkin laski: vuonna 1906 talousosaston 11 jäsenestä aatelisia oli 6 ja oikeusosaston 10 jäsenestä vain 2.[6]
Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm. niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 senaatti jätti nimestään pois sanan keisarillinen ja talousosaston varapuheenjohtajasta tuli koko senaatin puheenjohtaja.
15. marraskuuta 1917 eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa (Vaasan senaatti).
Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Puheenjohtajasta tuli pääministeri ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi.
| Senaatti[7] | Toimiaika |
|---|---|
| Mannerheimin senaatti | 1822–1826 |
| von Bornin senaatti | 1826–1828 |
| Falckin senaatti | 1828–1833 |
| Hjärnen senaatti | 1833–1841 |
| von Haartmanin senaatti | 1841–1858 |
| Nordenstamin senaatti | 1858–1882 |
| af Forsellesin senaatti | 1882–1885 |
| von Troilin senaatti | 1885–1891 |
| Tudeerin senaatti | 1891–1900 |
| Linderin senaatti | 1900–1905 |
| Strengin senaatti | 1905 |
| Mechelinin senaatti | 1905–1908 |
| Hjeltin senaatti | 1908–1909 |
| Markovin senaatti | 1909–1913 |
| Borovitinovin senaatti | 1913–1917 |
| Tokoin senaatti | 1917 |
| Setälän senaatti | 1917 |
| Svinhufvudin senaatti | 1917–1918 |
| Paasikiven senaatti | 1918 |
Senaatin oikeusosasto [muokkaa]
Senaatin oikeusosasto toimi Suomen korkeimpana oikeutena ja ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Se valvoi oikeudenkäyttöä koko maassa ja valmisteli yhdessä talousosaston kanssa niitä lakiehdotuksia, jotka hallitsija antoi eduskunnalle. Oikeusosaston puheenjohtajana oli varsinaisesti kenraalikuvernööri, jolla ei kuitenkaan ollut äänivaltaa siviilijutuissa (riita-asioissa). Muuten yleisesti puhetta johti varapuheenjohtaja. Oikeusosastoon kuului hänen lisäkseen vähintään kymmenen senaattoria sekä useita esittelijäsihteereitä, protokollasihteereitä ja kanslisteja, jotka toimivat asioiden esittelijöinä.[8][9]
Senaatti toimi tavallisesti kahdessa osastossa, ja sen tuomionvoipaisuudesta olivat voimassa samat määräykset kuin mitä hovioikeudesta oli säädetty. Hovioikeus oli tuomiovoimainen tärkeimmissä jutuissa viiden ja vähemmissä jutuissa neljän jäsenen läsnäollessa, kun vähintään kolme jäsentä olivat päätöksestä yksimieliset. Oikeudenkäynti senaatissa oli miltei yksinomaan kirjallista. Senaatilla oli oikeus purkaa tuomioistuinten lainvoimaisia päätöksiä erityisestä syystä ja määrätä, että juttu saadaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi.[8][9]
Senaatin oikeusosasto lakkautettiin 1. lokakuuta 1918 ja sen virkamiehet siirtyivät vastaaviin toimiin korkeimmassa oikeudessa. Myös oikeusosastossa vireillä olleet asiat siirtyivät korkeimpaan oikeuteen siltä osin, kun ne kuuluivat korkeimman oikeuden käsiteltäviksi. Osa asioista siirtyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Senaatin puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat [muokkaa]
- Ennen vuotta 1917 katso Suomen kenraalikuvernöörit
Senaatin puheenjohtajat [muokkaa]
- Oskari Tokoi (1917)
- E. N. Setälä (1917), vt.
- P. E. Svinhufvud (1917–1918)
- J. K. Paasikivi (1918) (varapuheenjohtaja, johti hallitusta pj:n ollessa myös valtionhoitaja)
Katso myös [muokkaa]
Aiheesta muualla [muokkaa]
Senaatti arkistolaitoksen Portissa
Lähteet [muokkaa]
- ↑ Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2. [Valtion] painatuskeskus, Helsinki 1995, s. 3–4.
- ↑ Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 16–17
- ↑ Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 19
- ↑ Valtionrakentaja. Valtiovarainministeriön historia I., s. 21
- ↑ Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2: Henkilömatrikkeli 1809–1994, s. 16, 106. Hallintohistoriakomitea ja valtion painatuskeskus, Helsinki 1995.
- ↑ Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, s. 25. Edita 2006.
- ↑ Esko Eerola: Keisarillinen Suomen senaatti. Viitattu 3.7.2009.
- ↑ a b Kustavi Grotenfelt: ”Hallinto”, Yhteiskunnallinen Käsikirja, s. 51–52. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.
- ↑ a b F. O. Lilius: ”Oikeuslaitos ja oikeudenkäyntimenettely”, Yhteiskunnallinen Käsikirja, s. 335. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.
