Suomen sisällissota
 |
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia. |
Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja.
Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat.
Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Vasta sodan jälkeen alettiin voittajien puolella korostaa sodan kansallista luonnetta vapaustaisteluna Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Vastaavasti hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi, jota ei voitettu.
Vapaussotakäsityksen heijastusta on muun muassa käytäntö nimetä moniin kaupunkeihin Vapaudenkatuja. 1960-luvulla historiankirjoituksen uudelleenarvioinnissa ryhdyttiin käyttämään nimitystä kansalaissota (engl. civil war). Esimerkiksi tasavallan presidentti Urho Kekkonen suosi tätä muotoa.
Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön sopivaa termiä sisällissota, joka on englanniksi sama kuin kansalaissota (civil war). Tämän termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapausota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.
Sodan juuret
Perustekijät
Sisällissodan juuret ovat Suomessa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa (taloudellisen toiminnan vapautuminen) ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei ratkaissut näitä ongelmia, koska Venäjän tsaari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa kului myös venäläistämispolitiikan vastustamisessa ja kielitaisteluissa. Lisäksi Fennomanian omaksumisen ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta sodan taustalla oli Venäjän tsaarivaltion sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan ja sen heijastuminen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset väistämättä ulottuivat myös Suomeen.
Lyhyemmässä katsannossa sotaan johti suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V.I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien vaikutuksen todellisesta merkityksestä vuoden 1918 sodan syttymiseen ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolsevikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti vuoden 1917 aikana Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän lisäksi Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917-1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla.
Jakautunut kansa
Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset - rahvas, itsenäinen-epäitsenäinen, omistava - ei-omistava väestö, työnantajat - työntekijät, ylä - alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli tsaarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa myös ulkopolitiikkaa käytettiin hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja) ja yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917-1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria).
Sotaa edeltäneet tapahtumat
Maaliskuun vallankumous
Vapauden huuma
Venäjän tsaari Nikolai II (Romanov) luopui Pietarissa vallasta 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. Maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja Väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnalllinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatoorisen tsaarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon.
Pelkojen ja toiveiden vuosi
Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesäkuuhun-heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen".
Tokoin senaatti
Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän tsaarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia. Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisella senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa.
Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917-1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan tsaarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti-Mannerheimin staabi-senaatin edustajat Berliinissä-Saksa ja Kansanvaltuuskunta-punakaartit-Venäjä).
Kriisin aihiot
Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti-toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin I maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 02.06.1917, jonka toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja lopulta elintarvikkeiden hinnat, päinvastaisesta pyrkimyksestä huolimatta kohosivat ja osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää Etelä-Suomessa ennen vuoden 1918 sotaa ei nähty. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä.
Valtalaki
Irrottautumisyritys
Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis-huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan sekä osin laillisuustavoitteiden vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen parlamentti. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I. Lenin suunnitteli kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan Väliaikaisen hallituksen asemaa.
Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin siis toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta.
Valtatyhjiö
Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema vallankaappausyritys päättyi veriseen tappioon 16.-18. heinäkuuta Vallassa säilynyt Väliaikainen hallitus ei suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi kuitenkin jo 19. heinäkuuta sen omaan eronpyyntöön. 1.-2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon.
Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö katkeroitui syvästi ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. Työväestössä epäiltiin Väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa ominpäin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle.
Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta lokakuun lopulle 1917. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917-1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin - ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha.
Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko
Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolshevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja mittavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia.
14 tunnin vallankumous
Pietarin bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He jopa uhkasivat käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18-8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen ammattijärjestö SAJ julistivat marraskuun 14. päivänä alkaen maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14-11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä SAJ:n riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja - ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13-12. Suurlakko päätetiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24.
Särkynyt peili
Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksantunnin-työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16.11. (senaatissa 27. marraskuuta 1917). Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Lisäksi suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu.
Itsenäisyys
Joulukuun kuudes
Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P.E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi - äänestyksen jälkeen - Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen omaavien mielestä suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyys oli joutunut suomalaisten sisäisen kiistelyn yhdeksi välikappaleeksi (äänestyksessä kyse oli kuitenkin vain muotoseikoista).
Leninin kädenpuristus
Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen-julistus, kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan Fennomaanisen idealismin lapsia ja siksi he ryhtyivät asiassa ongelmia havaittuaan raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi. Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa - kädenpuristuksella.
Suojeluskunnat
Sisäisen järjestysvoiman puute maaliskuun vallankumouksen jälkeen johti miliisin ja ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhti-toukokuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset järjestyskuntien idut ja toukokuussa muodostettiin vastaavia työväenosastoja muualle Suomeen. Molemmat luotiin aluksi valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo kevään 1917 lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa alkoi korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Kesän 1917 aikana ei-sosialistien suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys-lokakuuhun 1917 mennessä 250-300. Perustamisen syynä oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta elintarvike- ja muiden poliittisten valtakiistojen aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivistien salaiset puuhat Suomen erottamiseksi Venäjästä alkoivat olla tässä vaiheessa etusijalla. Eri paikkakunnilla suojeluskuntien perustamisen motiivit saattoivat kuitenkin vaihdella paljonkin em. syiden välillä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka saattoi päätyä taistelemaan myös omia kansalaisia vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä.
Työväen järjestyskaartit
Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli suhtautunut työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Vaikka kaarteilla oli myös puolustuksellinen rooli vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. SAJ ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Silti työväenkaarteja oli 20. lokakuuta 1917 mennessä selvästi vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti edelleen kiihtyi, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä.
Aseiden valta
Työläisen vaihtoehdot
Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsinki, Kotka ja Turku sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta.
Eskaloituminen
Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta 1918 eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26-27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta 1918 alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta punaisten vallankumousneuvoston toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle ja 27. tammikuuta 1918 klo 23 nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin käskystä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.
Sodan osapuolten tavoitteita
Punainen ja valkoinen Suomi
Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat kyllä toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen tulisi olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi pitkällä aikavälillä voinut johtaa Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon sosialistisena osavaltiona, mutta tämä ei ainakaan ollut kansanvaltuuskunnan virallinen tavoite. Jälkihistorian mukaan em. riski olisi kuitenkin ollut olemassa ja ilmeisesti punaisen Suomen johtajissa, erityisesti punakaarteissa oli erilaisia näkemyksiä suhtautumisesta Neuvostoliittoon.
Vallankumoushallituksen laatima perustuslakiehdotus(23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä valtiosopimuksessa Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa Suomen valtiosäännöksi ei tätä nimitystä käytetty. V.I. Leninin mielestä suomalaiset sosialistit olivat valtiosopimusneuvotteluissa käytyjen hyvin tiukkojen valtakuntien välistä rajaa koskevien alueneuvotteluiden perusteella "länsimaisia, sovinistisia ja natsionalistisia sosiaalidemokraatteja". Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta.
Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien Jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon I maailmansodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen vapauttaminen. Hän pyrki toimillaan voimakkaasti edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa yhteistyössä Länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa.
Venäjä ja Saksa
Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Venäjä myönsi mm. Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimi myöhemmin kelpo suurvallan tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava sekä Saksan uhan että nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.
Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän ydinkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Muurmanskissa Kuolan niemimaalla.
Sodan kulku
Kahakointi Karjalassa
Suomen vuoden 1918 sodan on aiemmin katsottu alkaneen punaisten osalta 27.01.1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa.
Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa V.I. Lenin Suomen punaisille lupaamia aseita. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918.
Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari-Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23-24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa, että se tammikuun lopun tilanteessa, lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23-24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartin ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri W. Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918.
Sodan teille
Punaisten puolella punainen lyhty nostettiin Helsingin työväentalon torniin 27. tammikuuta 1918 klo 23 vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi. Punakaarti otti pian kaupungin haltuunsa ja muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkustikin sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka.
Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori-Ikaalinen-Kuru-Vilppula-Länkipohja-Padasjoki-Lusi(Heinola)-Mäntyharju-Savitaipale-Lappeenranta-Antrea-Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola, Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000-80 000 sotilasta. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)-komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä.
Punakaarti sodassa
Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta-14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuunottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27-29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä.
Venäjän armeija
Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuunottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000-70 000 ja 3. maaliskuuta Venäjän ja Saksan välisen rauhan (Brest-Litovsk) tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000-2 500 sotilasta taisteli 100-500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen.
Valkokaarti sodassa
Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista tai asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska kaarti-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena.
Ratkaisu Tampereella
.jpg)
Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta-6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000-2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin.
Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan.
Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..."
Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918. Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918.
Saksa osallistuu sotaan
Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousuilla Hangossa 3. huhtikuuta (ja 7. huhtikuuta Loviisassa). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12. - 13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä) valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkittävästi punakaartien häviötä lyhentäen sodan kestoaikaa. Sodan pitkittyminen vain suomalaisten välisenä kamppailuna olisi ehkä lisännyt myös sodan uhrien määrää. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan.
Punaisten johto, Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 08.04. Viipuriin ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (Edvard Gylling) lukuunottamatta edelleen Pietariin 25. huhtikuuta. Vuoden 1918 sota päättyi 14. toukokuuta 1918, kun venäläiset sotilaat luopuivat Inon linnoituksesta Karjalan kannaksella. Sodan voittajat juhlivat saavutustaan Helsingissä järjestetyssä paraatissa 16. toukokuuta 1918.
Lentotoiminta
Punaisilla oli sodassa jonkin verran lentotoimintaa. Heille jäi käyttöön muutamia venäläisten lentoasemien koneita. Lentäjiä ei punaisilla ollut omasta takaa. He palkasivat joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä. Punaiset perustivat lento-osastoja Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Mitään varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt toiminnassaan saada mitään näkyvää aikaan. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla hajanaista ja satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johdosta, koneitten heikkokuntoisuudesta, huonosta huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä.
Punaisten lentotoiminta pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Täältä lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- ja toinen hävittäjäkone. Tampereelle saapui myös neljä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta Naistenlahdelta. Näiden koneiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui.
Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksestöntä. Jo sodan aikana jääkäreistä ainoa lentäjä alkoi hankkia kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta. Ks. Suomen ilmavoimat.
Terrori
Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen terrori, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Ilmeisesti sodan molempiin osapuoliin syntyneen trauman vuoksi terrori koteloitiin jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuoliseksi, vain primitiivisten vihantunteiden purkaukseksi. Uusin historiantutkimus liittää terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli eri puolilta I maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista (Neuvostoliitossa se yleistyi vasta kesällä 1918). Vaikka terrorissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja ainakin noin kolmannes punaisesta terrorista arvioidaan olleen ylempänä punakaartin johdossa suunniteltua ja organisoitua toimintaa (esim. Kouvolan ja Kymenlaakson sekä Toijalan seudun "terrorikeskukset"). Pääosan valkoisesta terrorista katsotaan olleen sodanjohdon ylätasolla suunniteltua ja harkittua sodankäyntiä taisteluissa vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä (Tikka, 2004).
Punainen terrori
Punaisten merkittävimpiä terroritekoja olivat mm. Suinulan verilöyly 31. tammikuuta 1918 Kangasalla ja valkoisten vankien surmat Viipurin lääninvankilassa 27. huhtikuuta 1918. Punaiset teloittivat hallitsemillaan alueilla noin 1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli runsaasti tammikuun lopusta helmikuun loppuun 1918 ulottuvalla jaksolla, noin 700. Maaliskuussa ne vähenivät (noin 200). Terrorin uusi nousu tapahtui huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa (noin 700). Terrorin motiivi oli vastapuolen valtarakenteiden ja johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen sekä myös henkilökohtaisempi aggressio ja ns. luokkavihakin. Pääosa teloitetuista oli suojeluskunta-aktiiveja, kartanon isäntiä, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Punaisessa terrorissa teloitettiin myös kirkon papistoa osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää.
Valkoinen terrori
Valkoisessa terrorissa puolestaan tuhottiin toisaalta kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan, mutta pääpaino oli punakaartien johtajien, puolueaktiivien sekä punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä; 7 000-9 000 uhriin. Terrori jakaantui ajallisesti eri tavoin kuin punainen terrori. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 teloitettuja oli noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300. Valkoisen terrorin synkimpiä tapahtumia oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin kaikkiaan noin 200 punaista. Lisäksi Lahdessa teloitettiin 1. toukokuuta-31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 100-150 punaisiin lukeutunutta naista. Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä ja noin 2 500 henkeä surmattiin.
Kainin arvet
Terrori oli eittämättä tehokas ja pelottava ase sisällissodan aikana. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella oma terrori toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennenkaikkea lehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen sanomalehdet kuvasivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia. Keväällä 1918 niin punaisella kuin valkoisellakin puolella lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". Eivätkä kirjoitukset jääneet sotilaiden joukossa aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman terrorin avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". Terrorin eräs keskeinen ja pitkäaikainen vaikutus oli sen aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti (ja asiaan liittyy vieläkin tabuja, joista ei mielellään puhuta). Vuoden 1918 suomalaiset eivät keveää "henkistä perintöä" jälkeentulevaisilleen todellakaan jättäneet.
Sodan jälkeiset tapahtumat
Quo vadis Finlandia ?
Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin, joista toinen kannatti kavennettua demokratiaa, Saksan merkittävää vaikutusta maassa (eli kavennettua itsenäisyyttä) ja monarkian luomista Suomeen. Toinen osa ei-sosialisteista kannatti maltillisempaa linjaa, joka korosti tasavaltaista demokratiaa ja kansallisia arvoja sekä Suomen vahvaa itsenäisyyttä. Sota pirstoi myös työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolsevikkien tukemina.
Valtaa Suomessa piti porvarillinen senaatti, ns. tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja Saksa. Suomen senaatilla oli sodan päätyttyä useita keskeisiä huolenaiheita. Maan talous oli pohjalukemissa, sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet vuonna 1917. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti Suomen vapautta nostaa vientiään. Teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulaa. Tilanne palautui normaaliksi vasta vuonna 1920. Eräs suurimpia ongelmia oli elintarvikepula. Vuoden 1917 kriisiin liittyviä vakiintuneita lauseita "nälkä oli punikki" olisi uudemman historiantutkimuksen mukaan syytä muuttaa muotoon "nälänhädän pelko oli punikki". Vuonna 1917 todella kärsittiin elintarvikepulasta, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Sen sijaan vuoden 1918 sota toi nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen, mm. 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.
Suomen senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioihin liittyvä salainen noottien vaihto (tehtiin senaatin tietämättä) sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Toukokuussa 1918 Suomen armeijan organisointiin saksalaisten avulla liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Eduskunta otti Suomen lipuksi siniristilipun punaisen leijonalipun sijaan. Vanhan lipun värin katsottiin viittaavan liiaksi sosialismiin. Tynkäeduskunta sääti lopulta lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta ja Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi.
Suomen paikka
Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin, mutta samansuuntaisin ilmaisuin: Saksan alusmaa tai sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa itseasiassa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat I maailmansodan kurimuksessa. Suomi jäi vähäpätöisenä Pohjois-Eurooppalaisena maana vailla merkittäviä mahdollisuuksia suuren Saksan ja Venäjän väliin vuonna 1914, mutta odotusten vastaisesti maailmansodan loppuvaiheessa suurvallat olivat heikentyneet pitkäksi venyneessä sodassa. Joulukuussa 1917 koittikin "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta, Saksa ei edennyt idässä ja Neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahtotilasta. Ja onneksi itsenäisyys oli juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli samaa mieltä ja tämä "itsenäisen Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi.
Historian tragiikkaa vain oli, että Suomen kansan sisäinen hajaannus johti lopulta sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (10. helmikuuta 1918). Lopputuloksena oli, että samat miehet, sekä porvarit että sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917 "kutsuivat" keskinäisellä sodallaan maahan Saksan ja siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan I maailmansodan lopputuloksesta.
Ratkaisu Saksassa
I maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja varsinkin kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi; kuninkaat saivat tuta millaista oli seistä yksin sodassa ilman tukea, vallan merkeistä riisuttuina tavallisina kansalaisina, kun sodan helvettiin kyllästyneet alamaiset ottivat valtaa omiin käsiinsä. Näin kävi Saksassakin ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ihmiset ratkaisivat kumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon; Saksan keisarikunta romahti 11. marraskuuta 1918 ja Suomen 6. joulukuuta 1917 saama itsenäisyys palautui voimaan täysimääräisenä.
Vasemmiston suhteen sisällissodan aiheuttama em. sisäinen jako säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta ei-sosialistien puolella Saksan sisäinen mullistus marraskuussa 1918 aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin ja Suomen linjaksi tuli tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin. Linjan symboliksi nousi kesällä 1919 itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittu K.J. Ståhlberg. SDP teki paluun Suomen eduskuntaan, suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä sodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa 3. maaliskuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen suvereenisuuden 06.-07. toukokuuta 1919.
Hävinneen kohtalo
Kaiken tämän tapahtumarikkaan Suomen ulko- ja sisäpoliittisen melskeen alle peittyi hiljainen, suomalaisten itse käsikirjoittama murhenäytelmä. Sodan päätyttyä valkoisten ja punaisten välillä 5. toukokuuta 1918 voittajien käsiin jäi noin 80 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi, toukokuussa 1918 nousi esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun 1918 alussa vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta vankeja myös vielä teloitettiin kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 75 000 punavankia. Heidän kohdaltaan päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen ja ennenkaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Tämä kohtalokas päätös johti, yhdessä vuoden 1918 sodan vuoksi Suomeen syntyneen vakavan elintarvikepulan kanssa onnettomuuteen, jollaista Suomen historiassa ei ollut ennen eikä ole sen jälkeen koettu. Elintarvikepula ei ilmeisestikään yksin riitä selittämään vankileireissä koettua tuhoa. Sen lisäksi kysymyksessä oli myös vankeihin kohdistunut harkittu rankaisumentaliteetti ja välinpitämättömyys, joiden merkitys korostui kesän 1918 alkupuolella.
Kuolemanlaaksot
Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Kesän alkaessa osa vangeista oli ollut ruokapulan vaivaamissa leireissä jo 2 kuukautta. Eduskunta sääti 29.05.1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan neutraalin lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää". Lisäksi 20.06.18 säädettiin laki ehdonalaistuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Tutkintatyöhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Prosessi oli jo itsessäänkin hidas ja raskas, mutta lisäksi sen alku viivästyi vielä niin, että oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa kunnolla vasta kesäkuun 1918 loppupuoliskolla. Siinä vaiheessa Suomen hallituksella oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi.
Tuhon aalto
Tutkintotuomareiden vielä loistaessa poissaolollaan vankileireissä liikkui tuomari, joka ei piitannut oikeustieteen filosofioista ja paradigmoista vaan valitsi tuomittavansa pääasiassa fyysisten ominaisuuksien perusteella - nälkäkuolema ja nälästä aiheutuneet tappavat sairaudet. Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2 900 vankia. Varsinainen tuonen niitto riehui heinäkuussa; uhreja oli noin 4 900. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 150 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienee ollut sekä hallituksen herääminen (tai herättäminen) katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että ns. vaarattomia vankeja alettiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000-13 000 suomalaista. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600-700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. Kolmessa vankileirissä vankien kuolleisuus nousi yli 10 %:in: Tammisaari, Hämeenlinna ja Suomenlinna. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset suolisto- ja kuumesairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa.
Tuntematon punavanki, joka joutui kesällä 1918 hautaamaan Hämeenlinnan vankileirin nuoria uhreja Ahveniston harjuun kirjoitti myöhemmin: "Sinne, männikkönummea alas maan mustaan korpeen päättyi Suomen lapsen tie. Ja ihanan enkelin käsi - vihassa nyrkkiin suljettu". Vankileirien tuskat kokeneiden ja sieltä hengissä selvinneiden sieluihin jäikin pysyvä haava. Vankileirit saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja - mm. Yhdysvallat ja Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina - ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista.
Tuomiot
Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 68 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain puolet niistä pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Valtaosa vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa noin 6 000. Lisäksi 60 000 Suomen kansalaiselta vietiin kansalaisluottamus määräajaksi.
Sodan uhrit
| Sodan uhrit | ||||
|---|---|---|---|---|
| Kuolintapa | Punaiset | Valkoiset | Muut | Yhteensä |
| Kaatunut | 5 199 | 3 414 | 790 | 9 403 |
| Teloitettu, ammuttu, murhattu | 7 370 | 1 424 | 926 | 9 720 |
| Kuollut vankileireillä | 11 652 | 4 | 1 790 | 13 446 |
| Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan | 607 | - | 6 | 613 |
| Kadonnut | 1 767 | 46 | 380 | 2 193 |
| Muut kuolintavat | 443 | 291 | 531 | 1 265 |
| Kaikki yhteensä | 27 038 | 5 179 | 4 423 | 36 640 |
| Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat | ||||
Vuoden 1918 sota oli II maailmansodan (vuodet 1939-1945) ja 1860-luvun suurten nälkävuosien ohella suurimpia katastrofeja Suomen historiassa. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä [1]. Tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna menetys oli keskimäärin noin 3 300 henkeä/kuukausi. Merkittävää on, että vähäisempi osa, vajaa 10 000 henkeä menehtyi sodan taisteluissa. Valtaosa uhreista kuoli valkoisessa ja punaisessa terrorissa sekä korkean vankileirikuolleisuuden takia. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa. Sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila).
Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa aiheuttaen katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus, hävinneiden ns. punaisen totuuden jäädessä taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmottaminen sodasta kesti 40-75 vuotta.
Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen (Saksan häviö I maailmansodassa) johti lopulta kansallisen kompromissin syntyyn. Sen avulla taattiin Suomen kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi. Historianfilosofien mukaan historiasta ja sodista ei yleensä opita mitään, mutta sisällissodan 37 000 uhrin haudoilla jälkipolvet voivat ainakin hetkeksi pysähtyä miettimään olisiko toisenlainen kehitys vuosina 1917-1918 voinut olla mahdollinen ja mitä sota voisi merkitä tulevaisuuden kannalta.
Sodan nimet
Nimitys kansalaissota pitää sotaa maan sisäisenä, vain kansalaisten välisenä sotana. Kuitenkin, koska sodassa oli mukana myös pääasiassa saksalaisia ja venäläisiä joukkoja, mutta myöskin esimerkiksi lättiläisiä eli latvialaisia palkkasotilaita, on haluttu puhua myös sisällissodasta. Sisällissota-nimitystä puoltaa sekin, että silloin voidaan verrata sotaa Yhdysvaltain ja Venäjän vastaaviin tapahtumiin. Usein myös sisällissotiin osallistuu muitten valtojen joukkoja, jotka katsovat hyötyvänsä jotenkin sisällissotaan sotkeutumisesta. Näin kävi myös Suomen suhteen ja on myös käynyt maailmalla. 1960-luvulla vakiintunutta kansalaissota-nimitystä käytetään kuitenkin kansallismuseossa ja monissa muissa "virallisissa" yhteyksissä.
Sanaa vapaussota on yleensä käytetty valkoisella puolella. Tällöin on haluttu viitata sotaan itsenäisyyden varmistajana. Valkoisten puoleltahan sotaan liittyi myös venäläisten joukkojen karkoittaminen maasta. Vapaussota-sanalla on myös viitattu siihen, että jos punaiset olisivat voittaneet, olisi Suomen itsenäisyys saattanut olla huterampi ja maa olisi saattanut pitkällä aikavälillä päätyä osaksi Neuvostoliittoa tai sen valtapiiriä. Usein kuitenkin unohdetaan, että Vaasan senaatin Saksan kanssa tekemä sopimus sitoi Suomen Saksaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Siten vuoden 1918 sota ei sinänsä varmistanut tai laajentanut Suomen itsenäisyyttä (esim. tammikuuhun 1918 verrattuna). Vasta Saksan keisarikunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa (ja Neuvosto-Venäjän heikkous) todella "vapautti" Suomen.
Leninin johtama Neuvosto-Venäjä myönsi Suomelle itsenäisyyden ensimmäisenä ulkovaltana, vaikka onkin esitetty, että tämä oli bolsevikkien taktiikkaa ja tähtäsi Suomen palauttamiseen Venäjän yhteyteen vallankumouksen myötä. Neuvosto-Venäjä lähetti punaisille aseita kuten Saksa valkoisille. Neuvosto-Venäjä myös tunnusti Suomen kansanvaltuuskunnan. Venäläiset joukot osallistuivat sotaan rajan yli mm. Laatokan Karjalassa ja Karjalan kannaksella siinä missä saksalaiset ja Saksassa koulutetut joukotkin muualla Suomessa.
Vapaussota-nimitystä voi käyttää myös punaisen puolen näkökulmasta, koska se oli omasta mielestään vapautumassa orjuuden kahleista (sääty-yhteiskunnasta demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan). Vapaussota-nimitys esiintyy mm. sota-arkistossa.
Veljessota korostaa sodan traagisuutta ja oli usein kirjaimellinen, vaikka yleisesti sillä halutaankin viitata suomalaisiin veljinä.
Punakapina yhdistää aatteen värin punaisen ja kapinan. Kun kapina onnistuu, siitä tulee vallankumous, mutta jos vallankumous kukistetaan, se jää vain kapinaksi. Kapinaa ja punakapinaa on käyttänyt myös työväestö. Joku voi myös tulkita sen sotaa vähätteleväksi sanaksi tai punaisia halventavaksi sanaksi.
Torpparikapinalla korostetaan yhtä sodan syytä. Torpparit olivat tyytymättömiä oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa ja halusivat paremmat olot. Historiantutkimuksessa ollaan kuitenkin nykyään yleisesti sitä mieltä, että torpparikysymyksen merkitys sodan syttymiseen oli itse asiassa vähäisempi kuin on luultu.
Luokkasota-nimityksellä halutaan kertoa, että sodan osapuolet edustivat eri yhteiskuntaluokkia. Yksinkertaistettuna näin voidaankin sanoa: valkoiset taistelivat porvarien ja maanomistajien johdolla, punaisten armeijan selkärangan muodostivat teollisuus- ja maatyöläiset. Luokkasodasta puhui ennen kaikkea äärivasemmisto. Lisäksi tätä nimitystä on käyttänyt mm. anarkosyndikalistinen lehti Kapinatyöläinen.
Monien mielestä vuoden 1918 sota (Suomessa) on ainoa neutraali ja objektiivinen nimi tälle sodalle. Sitä käyttävät eniten historian ammattitutkijat. Jotkut historiantutkijat kuitenkin pitävät nimeä liiankin värittömänä ja suosivat kuvailevampaa nimitystä "sisällissota" (analogisesti sellaisten nimien kuin talvisota tai jatkosota kanssa).
Vuoden 1918 tapahtumat on myös neutraali, mutta ei määrittele tapahtumia millään lailla, eikä ole kovin yleisesti käytetty. On myös ehdotettu uusia nimiä: murrossota (oltiin tietyssä murrosvaiheessa) ja itsenäisyyssota.
Itsenäistymisen vuodet -termillä voidaan viitata sisällissotaan ja samalla muihin vuosien 1917-1918 tapahtumiin.
Professori Pertti Haapala (www.uta.fi) on laatinut sodan eri nimistä mielenkiintoisen yhdistelmän: "Suomen vuoden 1918 sota oli sisällissotaa, jossa työväestö kävi luokkasotaa porvaristoa vastaan saavuttaakseen kansalaisuuden, jonka se sai - kiitos Suomen kansallisen vapautumisen, jonka puolesta porvaristo taisteli voidakseen kukistaa työväen kapinan ja vallankumouksen".
Kirjallisuutta
- Juhana Aunesluoma & Martti Häikiö toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
- Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällisodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
- Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914-1920. ISBN 951-37-1532-9.
- Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2004): Suomen poliittinen historia 1809-2003. ISBN 951-0-29104-8.
- Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
- Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osat I-II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
- Jussi T. Lappalainen, Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
- Ohto Manninen toim. (1992-1993): Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, osat I-III. ISBN 951-37-0730-X.
- Jaakko Paavolainen (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
- Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
- Jaakko Paavolainen (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-301-0155.
- Marko Tikka (2004): Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 951-746-651-X.
- Mikko Uola (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917-1918. ISBN 951-1-5440-0.
- Anthony F. Upton (1980-1981): Vallankumous Suomessa 1917-1918, osat I-II. ISBN 951-26-1828-1, ISBN 951-26-2022-7.
- Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
- Heikki Ylikangas (1993): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.
- Heikki Ylikangas toim. (1993): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. ISBN 951-717-768-2.