Keski-Kannaksen rintama

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keski-Kannaksen rintama
Osa Suomen sisällissodan Karjalan rintamaa
Päivämäärä:

22. helmikuuta – 24. huhtikuuta 1918

Paikka:

Kivennapa, Kuolemajärvi, Kyyrölä, Muolaa, Terijoki, Uusikirkko

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Aarne Sihvo
Eduard Ausfeld

Oskar Rantala
Heikki Kaljunen

Vahvuudet

5 000–6 000[1][2]

n. 2 900[3]

Tappiot

187 kaatunutta[4]

ainakin 158 kaatunutta[4]

Keski-Kannaksen rintama oli Suomen sisällissodan Karjalan rintaman rintamalohko, joka levittäytyi noin 50 kilometrin matkalle Karjalan-kannaksen keskiosaan, ulottuen lännessä Kuolemajärven Kämärästä aina Neuvosto-Venäjän rajalle Kivennavan Lipolaan. Se oli Joutsenon ja Antrean rintamien ohella Karjalan kolmas päärintama, jolla käytiin taisteluja helmikuun lopusta huhtikuun puoliväliin. Taistelut päättyivät punaisten vetäytymiseen osan joukoista antautuessa tai paetessa Venäjälle.

Tapahtumat tunnetaan myös verisestä jälkiselvittelystään, jolloin valkoiset suorittivat alueen venäläisväestöön kohdistuneen etnisen puhdistuksen teloittamalla jopa 400 siviiliä.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurin itäpuolisen Kannaksen kartta.

Karjalankannaksella oli tärkeä strateginen merkitys sodan molemmille osapuolille. Sen halki kulki punaisten kannalta elintärkeä Helsinki–Pietari-rata, ja Viipurista pohjoiseen lähti Karjalan rata, joka oli valkoisten yhteys muualle Suomeen. Sotatapahtumien käynnistyessä tammikuun 1918 lopussa valkoiset yrittivät ottaa haltuunsa Viipurin, mutta joutuivat vetäytymään kaupungin pohjoispuolelle, jonne he perustivat tukikohtansa Antrean risteysasemalle. Punaisten haltuun jäi eteläinen Kannas osapuolten välisen rajan kulkiessa Vuoksen eteläpuolella.[5]

Keski-Kannaksen rintaman päälohkot olivat Muolaan Kuusaassa sekä Valkjärven kirkonkylän ympäristössä. Rintama ei ollut yhtenäinen, vaan muiden sisällissodan rintamien tapaan osapuolten hallitsemien kylien väliin jäi laajoja miehittämättömiä alueita.[5] Punaiset aloittivat oman hyökkäysvaiheensa helmikuun lopussa tavoitteenaan edetä Vuoksen eteläpuolella kulkevalle Pietari–Hiitola-radalle, jonka kautta oli mahdollisuus iskeä valkoisten selustaan Antreassa. Hyökkäykset kuitenkin torjuttiin ja maaliskuun puoliväliin mennessä rintamalinja vakiintui linjalle Kämärä – Muolaankylä – Hotokka – Kuusaa – Punnus – Valkeamatka – Veikkola – Lipola.[6] Tämän jälkeen taistelutoiminta rauhoittui kuukauden ajaksi ja punaiset keskittyivät lähinnä Pietarin radan liikenteen turvaamiseen.[5]

Karjalan rintaman kiivaimpien taisteluiden raivotessa Joutsenon ja Antrean lohkoilla, Keski-Kannas pysyi sivunäyttämön roolissa valkoisten 19. huhtikuuta aloittamaan suurhyökkäykseen saakka.[7] Heidän tarkoituksenaan oli edetä rajan pinnassa Valkjärveltä etelään ja katkaista Pietarin rata estääkseen punaisia lähettämästä apuvoimia Viipurin puolustukseen. Valkoisten suurhyökkäyksen käynnistyttyä punaiset eivät ylivoiman edessä ryhtyneet juurikaan vastarintaan, vaan vetäytyivät rautatietä kohti. Valkoiset saivat radan haltuunsa 24. huhtikuuta, jonka jälkeen alueella taistelleet joukot liittyivät samaan aikaan käynnistyneeseen Viipurin valtausoperaatioon.[8]

Taisteluja käytiin samanaikaisesti myös Valkjärven pohjoispuolella Raudussa, mutta Raudun taistelua ei lasketa Keski-Kannaksen rintamaan, koska siellä olleita punaisten joukkoja huollettiin Pietarista käsin omana taisteluosastonaan.[6]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eversti Ausfeld (oik.) Terijoella.

Helmikuun alussa seudulla oli vain jääkäri Weikko Läheniemen johtama pieni osasto Viipurin läänin suojeluskuntalaisia. Rintamaesikunta perustettiin Vuoksen varrelle Sakkolan Kiviniemeen.[9] Helmikuun aikana valkoiset keskittivät joukkojaan Heinjoelle, Mälkölään ja Valkjärvelle,[6] niin että kuun lopussa Mälkölässä ja Valkjärvellä oli yhteensä 350 suojeluskuntaista.[10] Maaliskuun puolivälissä tehtiin joukkojen uudelleenorganisoiti, jolloin ratsumestari Georg Elfvengrenin komentama Karjalan 1. rykmentti sai vastuulleen Venäjän rajalta Mälkölään ulottuvan alueen. Mälkölään, Valkjärvelle ja Rautuun sijoitettiin kuhunkin noin 600 miehen vahvuinen pataljoona.[11]

Valkoisten joukot koostuivat edelleen karjalaisista ja vasta suurhyökkäyksen alla rintamalle saapui miehiä myös muualta valkoisten hallitsemalta alueelta, lähinnä Pohjanmaalta.[12] Joukot järjestettiin uudelleen 6. huhtikuuta päättyneen Tampereen taistelun jälkeen, jolloin Savon ja Karjalan ryhmistä muodostetun itäisen armeijan tehtäväksi tuli Viipurin sekä Karjalan kannaksen eteläosien valtaaminen.[7] Itäarmeija jaettiin kolmeen ryhmään, joista eversti Eduard Ausfeldin johtama sai vastuulleen Keski-Kannaksen rintaman. Ausfeldin ryhmä koostui majuri Gabriel von Bonsdorffin komentamasta 2. jääkärirykmentistä, kapteeni Lennart Oeschin komentamasta 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonasta, majuri Hugo Östermanin komentamasta 5. jääkärirykmentistä sekä ratsumestari Georg Elfvengrenin komentamasta Karjalan 1. rykmentistä. Lisäksi siihen kuului kaksi ratsuväen eskadroonaa sekä kaksi tykkipatteria. Ausfeldin ryhmän kokonaisvahvuus oli noin 6 000 miestä.[13]

Punaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terijoen punakaartin esikunta. Otto Säämänen (vas.), Rikhard Lakka, Heikki Kaljunen, Väinö Laitinen ja Konstantin Antonoff.

Punaisten itäisen rintaman ylipäällikkönä toimi Helsingin punakaartin III rykmentin päällikkö Oskar Rantala ja Kannaksen itäosan rintamia johti ylipäällikkönä Heikki Kaljunen. Punaisten joukot olivat lähinnä paikallisten punakaartien jäseniä, vaikka Antrean ja Joutsenon rintamilla taistelikin suuri määrä muualta Etelä-Suomesta, etenkin Helsingistä tulleita miehiä. Mukana oli myös tuntematon määrä vapaaehtoisia venäläisiä sekä Pietarin suomalaisen punakaartin jäseniä.[12] Rintamaesikunta perustettiin Terijoen rautatieasemalle, jonka jälkeen Kaljunen miehitti kaikki Pietarin radan asemat Terijoen punakaartin miehillä.[14]

Ylipäällikkö Kaljunen teki usein päätöksiä omatoimisesti Viipurin pääesikunnasta välittämättä. Kullervo Mannerin mukaan Kaljunen ei suostunut alistumaan Viipurin esikunnalle, vaan halusi määräyksiä suoraan punaisen kaartin ylipäälliköltä. Johtamista heikensi myös Kaljusen jatkuva poissaolo rintamalta, sillä hän teki useita matkoja muun muassa Viipuriin, Pietariin ja Helsinkiin.[15] Kaljusen omaan esikuntaan kuuluivat Konstantin Antonoff, Väinö Laitinen, Rikhard Lakka ja Otto Säämänen. Hänen adjutanttinaan toimi terijokelainen valokuvaaja Antonoff, joka myöhemmin suoritti punaupseerikurssin Neuvosto-Venäjällä.[16] Terijoki oli myös kansanvaltuuskunnan liikenneosaston rautatiekomissaarin Juho Riutan asemapaikka.[17]

Valkoisten siirrettyä joukkojaan Mälkölään ja Valkjärvelle punaiset perustivat niitä vastaan omat tukikohtansa Kuusaalle ja Valkeamatkaan. Heinjoen suunnalle ei sijoitettu taisteluosastoa, vaan seudulla punaiset pyrkivät ainoastaan suojaamaan Pietarin radan Kämärässä ja Galitzinassa.[6] Valkeajärven rintamalohkoa johti Kivennavalta kotoisin ollut talollisen poika Antti Tarkiainen, jonka kaaduttua 15. maaliskuuta tilalle tuli kivennapalainen työmies Matti Äkräs. Kuusaan rintamalohkoa johti aluksi Viipurin punakaartin rykmentinpäällikkö Väinö Hakala, jonka tilalle tuli maaliskuun alussa viipurilainen jarrumies Matti Sorsa.

Valkoisten tiedustelutietojen mukaan suurhyökkäyksen käynnistyessä punaisilla oli rintamalla noin 2 900 miestä.[3]

Punaisten hyökkäysvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäyssuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten ensimmäinen yleishyökkäyksen oli määrä alkaa kaikilla rintamilla 21. helmikuuta. Karjalassa sen tavoitteena oli hyökätä Vuoksen linjaa kohti yht'aikaisesti neljästä eri paikasta; lännessä Lappeenrannan suunnasta kohti Imatraa ja Jääskeä, Kannaksen keskiosassa Kivennavalta ja Perkjärveltä kohti Valkjärveä ja Muolaata, sekä idässä Raudun ja Raasulin kautta Kiviniemeen. Kivennavan ja Perkjärven osastojen oli tämän jälkeen määrä yhtyä Raudun osastoon ja edetä Heinjoen kautta valkoisten sivustaan Antreassa.[18]

Valkeajärven–Lipolan suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisia ampumaketjussa Valkjärvellä.

Hyökkäys käynnistettiin 22. helmikuuta, jolloin Antti Tarkiaisen johtaman 150 miehen pääjoukon kohteena olivat Valkjärven kirkonkylä ja Oravaniemi. Toinen 50 miehen sivustaosasto suuntasi Lipolaan ja Orjansaareen sekä toinen Muolaan kirkonkylään ja Pamppalaan. Hyökkäys jäi lähinnä tiedusteluksi, sillä ainoat kahakat käytiin Valkjärven Suontaassa, josta pääjoukko palasi seuraavana päivänä.[6]

Itäisellä siivellä tehtiin uusi hyökkäys 26. helmikuuta. Punaiset etenivät Lipolan kautta Tarpilaan, jossa käydyn taistelun jälkeen he jatkoivat Suontaan kylään. 3. maaliskuuta punaisten tykistö tulitti Valkeamatkaa, jolloin osa kylässä olleista valkoisista pakeni. Seuraavana päivänä Tarkiaisen joukot valtasivat vielä Kahkaalan ja Nirkkolan. 6. maaliskuuta käynnistyi venäläisen luutnantin Semen Nikitinin suunnittelema koukkaus Valkeamatkaan jääneiden valkoisten sivustaan. 30-miehinen hiihto-osasto onnistui iskemään selustan kautta puolustusketjun itäpäähän, jonka jälkeen loputkin valkoiset jättivät kylän. Valkoiset kokosivat vielä rivinsä ja tekivät 100 miehen voimin punaisten torjuman vastahyökkäyksen. Tämän jälkeen valkoiset vetäytyivät Kiviniemeen ja Tarkiaisen joukot ottivat Valkeamatkan haltuunsa.[6]

Hyökkäys jatkui 8. maaliskuuta, jolloin punaiset valtasivat Veikkolan ja Kostialan taisteluitta. Eteneminen pysähtyi Valkjärven kirkonkylään, jonka valkoiset olivat miehittäneet 300 miehen voimin. Rintamalinja asettui nyt Valkeamatkan ja Veikkolan välisille kukkuloille. Seuraava taistelu käytiin 15. maaliskuuta, jolloin valkoiset hyökkäsivät Valkeamatkaan ja Veikkolaan 400 miehen vahvuisella osastolla. Punaisten rintamapäällikkö Tarkiainen kaatui Valkeamatkassa jo taistelun alkuvaiheessa, jonka jälkeen punaisten puolustus joutui hajalle ja he menettivät kaatuneina ainakin 14 miestä. Punaiset kuitenkin saivat pidettyä kylän hallussaan, kun myös valkoisten päällikkö Alex Lempinen kaatui ja hänen tilalleen astunut upseeri siirsi miehensä Veikkolaan luullessaan sinne hyökänneiden joukkojen olevan saarroksissa.[6]

Punaiset lamaantuivat Tarkiaisen kaatumisen jälkeen ja Valkeamatkan rintama hiljeni puoleksitoista viikoksi lähes kokonaan. Toiminnasta vastasi ainoastaan valkoisten asemia tulittanut tykistö, kunnes punaiset tekivät 26. maaliskuuta lähinnä taistelumoraalin ylläpitämiseksi järjestetyn hyökkäyksen, joka vaati kolme kaatunutta.[6] Kuun vaihteessa punaiset ampuivat tykistötulta Valkjärven kirkonkylään, jolloin kansakoulu ja Valkjärven kirkko tuhoutuivat 2. huhtikuuta.[19]

Kuusaan suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkjärven kansakoulun rauniot.

Kuusaan rintamalohkolla Väinö Hakalan johtama 250 miehen vahvuinen Viipurin punakaartin VIII rykmentti aloitti 25. helmikuuta etenemisen kohti Pölläkkälää ja pääsi ilman vastarintaa Kuusaan hoviin saakka. Hyökkäys jatkui seuraavana päivänä, mutta nyt punaiset juuttuivat tulitaisteluun Salmenkaitajoen sillalle ja päättivät vuorokauden kuluttua vetäytyä takaisin Kuusaalle. Seuraavan viikon aikana he vahvistivat joukkojaan 450 mieheen ja uudeksi ylipäälliköksi tuli Matti Sorsa. 5. maaliskuuta punaiset tekivät toisen epäonnistuneen hyökkäyksen Salmenkaitajoen sillalle ja ampuivat samalla tykistötulta valkoisten majapaikkaan Mälkölään.[6]

Punaisten 10. maaliskuuta käynnistyneen toisen yleishyökkäyksen alla Sorsan joukot vahvistuivat vielä 600 mieheen. Kolmas yritys Salmenkaitajoen sillan valtaamiseksi tehtiin 12. maaliskuuta, jonka jälkeen rintamaesikunta päätti jatkossa olla osallistumatta Heinjoen suuntaan tehtävään yleishyökkäykseen. Toimintaa jatkettiin ainoastaan rintamalohkon sivustoilla. Oikealla sivustalla joukkoja siirrettiin Valkeamatkan suuntaan, jossa rintama ulotettiin 17. maaliskuuta Punnukseen ja sieltä edelleen 23. maaliskuuta Sarkolaan ja Jutikkalaan. Vasenta siipeä johtanut pataljoonapäällikkö Oskar Ström yritti samaan aikaan turhaan edetä Galitzinasta ja Kämärältä Ristseppälään. 27. maaliskuuta Viipurin tiedusteluosasto pidätti Sorsan, koska hän oli jättänyt Kopralan valkoisten haltuun. Miehistön asettuessa tukemaan Sorsaa hänet vapautettiin, ja kahta päivää myöhemmin Sorsa esiintyi Terijoella järjestetyissä sankarihautajaisissa ylipäällikkö Kaljusen rinnalla.[6]

Valkoiset puolestaan yrittivät 3. huhtikuuta vallata Kuusaan kolmen komppanian voimin. Punaiset tekivät vielä seuraavana päivänä lyhyen vastahyökkäyksen, jonka jälkeen rintamalohkon tilanne rauhoittui valkoisten suurhyökkäykseen saakka. Valkoisten asemia tulittaneen punaisten tykistön lisäksi seudulla nähtiin ainoastaan muonan- ja rehunhankintamatkoilla syntyneitä pieniä kahakoita.[6] Vielä ennen suurhyökkäystä Kuusaalle ilmestyi Pölläkkälästä yli 100 punaisen siviilin joukko, jonka valkoiset olivat lähettäneet matkaan elintarvikehuoltoaan keventääkseen.[20]

Valkoisten suurhyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten sankarihautajaiset Terijoella. Haudan ääressä ylipäällikkö Kaljunen.

Valkoisten alkuperäinen 7. huhtikuuta laadittu suunnitelma käsitti ainoastaan hyökkäyksen Viipuriin Imatra–Antrea-linjalta, mutta neljä päivää myöhemmin sitä laajennettiin Pietarin radan katkaisulla.[13] Kapteeni Axel Rappe ehdotti rataa katkaistavaksi Viipurin molemmilta puolilta. Itäpuolella hän tarjosi paikaksi Säiniön ja Perkjärven välistä rataosuutta, mutta ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim halusi katkaista radan vain yhdestä paikasta mahdollisimman läheltä rajaa.[21] Lopulta suunnitelmaksi tuli edetä Kivennavan kautta radalle, jossa Raivolan molemmin puolin sijaitsevat rautatiesillat räjäyttämällä estettäisiin punaisia vetämästä joukkojaan Viipuriin sekä vietäisiin venäläisiltä mahdollisuus apujoukkojen lähettämiseen.[22] Tehtävään määrätystä Ausfeldin ryhmästä tehtiin Mannerheimin käskystä erityisen vahva juuri venäläisten muodostaman uhan varalta. Tämän vuoksi 5. huhtikuuta vallattuun Rautuun jätettiin hyökkäyksen käynnistyessä yksi pataljoona varmistuksena rajan suuntaan.[23] Pietarin radan katkaisuun laskettiin kuluvan kolme päivää, jonka jälkeen Ausfeldin ryhmän oli tarkoitus liittyä Viipurin hyökkäykseen Heinjoella.[13]

12. huhtikuuta aloitetut tiedusteluretket ja valmistavat hyökkäykset vaativat seitsemän päivän aikana 39 valkoisen hengen. Punaisten tappiot olivat noin 30 kaatunutta.[24] Ensimmäiseksi valkoiset valtasivat punaisten itäisimmän tukikohdan Lipolassa. Hyvissä asemissa ollut 300 miehen puolustus kesti aluksi jääkärikapteeni Lauri Kumlinin johtaman osaston hyökkäyksen, mutta illalla punaiset päättivät vetäytyä, kun valkoiset ilmestyivät myös heidän sivustaansa. Punaiset perääntyivät aluksi Kauksamoon, missä joukot koottiin uudestaan, ja muutamaa päivää myöhemmin ne etenivät takaisin pari kilometriä Lipolan eteläpuolelle. 14. huhtikuuta valkoiset hyökkäsivät Valkeamatkaan, jossa punaiset onnistuivat pitämään asemansa. Kylän itäpuolella sijaitsevasta Veikkolasta he sen sijaan vetäytyivät lähes taisteluitta Suontaan ja Tarpilan kyliin. Veikkolan lisäksi valkoiset miehittivät oikealla sivustalla Kahkaalan ja Nirkkolan.[20]

Kuusaan rintamalla valkoiset valtasivat 15. huhtikuuta Punnuksen pohjoispuolella sijaitsevan Terimäen. Punaiset kuitenkin ottivat kylän takaisin vajaan 100 miehen vahvuisen venäläisen apujoukon hyökätessä Valkeamatkasta. Punaiset olivat joutuneet turvautumaan vapaaehtoisten venäläisten apuun joukoissaan ilmenneiden kieltäytymisten ja rintamapakojen vuoksi. Punakaartilaisten lisäksi mukana oli myös pakko-otettuja miehiä.[20] 19. huhtikuuta käydyssä puhelinneuvottelussa Viipurin siirtynyt ylipäällikkö Manner lupasikin Kaljuselle apuvoimia.[21] Punaiset alkoivat siitä huolimatta tyhjentämään Terijokea ja paikkakunnalta lähti kolme pakolaisjunaa 20.–22. huhtikuuta.[25]

Hyökkäys käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisia marssimassa kohti Terijokea.

Itäarmeijan komentajan kenraalimajuri Ernst Löfströmin antaman käskyn mukaan hyökkäyksen oli tarkoitus käynnistyä 20. huhtikuuta. Eversti Ausfeld päätti kuitenkin aloittaa jo päivää aikaisemmin, jolloin jääkärikapteeni Edvard Hanellin johtama osasto eteni Valkjärven eteläpuoliselle alueelle.[26] Varsinainen suurhyökkäys käynnistyi heti puolenyön jälkeen 20. huhtikuuta. Ensimmäinen taistelukosketus syntyi kolmelta aamuyöllä Tarpilassa, jota puolustaneet 300 punaista joutuivat nopeasti perääntymään lukumäärältään ylivoimaisen Hanellin osaston edessä. Samalla myös Valkjärven ja Suontaan punaiset päättivät vetäytyä Perkjärvelle. Lipolan eteläpuolella sijaitsevassa Kauksamossa oli noin 300 miestä, joiden joukossa oli vapaaehtoisia venäläisiä ja pietarinsuomalaisia. Kumlinin johtama valkoisten osasto hyökkäsi kylään varhain aamulla, jolloin punaiset jättivät nopeasti asemansa huomatessaan valkoisten koukkaavan myös heidän sivustaansa. Punaiset vetäytyivät Kivennavalle, josta 40 pietarinsuomalaista palasi varmistamaan kirkonkylästä pohjoiseen johtavaa maantietä. Suurin osa venäläisista lähti takaisin rajan taakse.[23][22] Kauksamon valtauksen jälkeen Kumlin pääsi illalla etenemään vapaasti hieman Kivennavan pohjoispuolella sijaitsevalle Ahijärvelle saakka.[21]

Sunnuntaiaamuna 21. huhtikuuta punaiset jatkoivat vetäytymistään Kivennavalta Raivolaan. Viimeisetkin puolustajat jättivät kirkonkylän lyhyen taistelun jälkeen niin, että hieman ennen kello kymmentä Viipurin pääesikunta sai tiedon rintaman luhistumisesta. Jäljellä oli enää Raivolassa rataa puolustanut 15-miehinen osasto.[23] Valkoisten päävoimat saapuivat nyt Kivennavalle, jonne perustettiin esikunta.[21]

Punaisten itäisen rintaman ylipäällikkö Oskari Rantala oli yllättäen siirtänyt Terijoen puolustukseen luvatut lisäjoukot aamuyöllä 21. huhtikuuta Antrean rintamalle Pullilaan. Terijoelle lähes yksin jäänyt Kaljunen ilmoitti illalla siirtyvänsä Perkjärvelle, jossa oli Valkjärven suunnalta vetäytyneitä punaisia. Seuraavana yönä hänet vangittiin Rantalan määräyksestä perääntymisen vuoksi ja kuljetettiin Viipuriin. Antamansa selvityksen jälkeen Kaljunen palasi jo illalla 22. huhtikuuta Terijoelle, jonne pääesikunta lupasi jälleen lähettää apuvoimia. Lisäksi Kaljusella oli Rantalan käsky ampua kaikki, jotka jatkossa yrittivät paeta Venäjän puolelle. Terijoen ja lähitaajamien puolustukseen saatiin lopulta koottua noin 500 rintaman itäisimmistä osista kerättyä miestä.[23]

Terijoen, Raivolan ja Kuokkalan taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisia sotilaita Raivolassa.

21. huhtikuuta Kivennavalle saapunut ratsumestari Elfvengrenin pääjoukko joutui odottamaan kelirikon vuoksi jälkeenjäänyttä kuormastoa ja tykistöä, jolloin hyökkäyksen jatko myöhästyi vuorokaudella.[24] Tänä aikana valkoiset miehittivät Muolaan kirkonkylän 22. huhtikuuta.[22] Eversti Ausfeldin kuultua samaan aikaan perättömiä huhuja Venäjän puolella koottavista joukoista, päätti hän muuttaa päämajan sotasuunnitelmaa. Radan katkaisun sijaan Ausfeld suunnitteli ottavansa sen kokonaan haltuunsa Rajajoelta Uudellekirkolle saakka. Hyökkäystä varten muodostettiin kolme osastoa, joista majuri Bonsdorffin kahden pataljoonan tehtäväksi tuli hyökätä Terijoen itäpuolelle Kuokkalaan, majuri Rainer Stahelin johtaman 2. jääkäripataljoonan länsipuolelle Raivolaan, ja kahdelle karjalaiselle pataljoonalle jäi kauempana lännessä sijaitsevan Uudenkirkon aseman valtaus. Elfvengrenin johtaman ratsuväkiosaston piti samanaikaisesti edetä Terijoelle sekä varmistaa Rajajoki ja Inon linnake. Ausfeldin tietämättä Elfvengren vahvisti omaa osastoaan liittämällä siihen toisen karjalaisista pataljoonista.[22]

Aamulla 23. huhtikuuta valkoiset hyökkäsivät kahden pataljoonan voimin Raivolaan. Sen puolustukseen oli koottu noin 300 punaista, joita tuki Terijoelta lähetetty panssarijuna. Hyökkäyksestä kuultuaan Kaljunen päätti pyytää apua Pietarin sotilaspiirin päälliköltä K. S. Jeremejeviltä, mutta avun lähettämisestä tuli mahdotonta, kun valkoiset hyökkäsivät hetkeä myöhemmin myös Terijoelle ja Kuokkalaan. Terijoelle ilmestyi vain pieni valkoisten etujoukko, jonka punaiset onnistuivat helposti torjumaan, mutta 200 miehen puolustamaan Kuokkalaan hyökättiin Jäppilän kautta lähes kolmen pataljoonan voimin. Kaljunen lähetti heidän tuekseen panssarijunan, joka pysäytti hyökkäyksen, mutta kello 13:n aikaan se joutui pahoin vaurioituneena palaamaan Terijoelle. Kuokkalaa yrittivät auttaa myös Venäjän puolelle Valkeasaareen vetäytyneet punakaartilaiset, mutta he eivät yrityksestään huolimatta kyenneet koukkaamaan valkoisten selustaan. Iltapäivän aikana Kuokkalan puolustus lopulta vetäytyi ylivoiman edessä, ja kello 17:n mennessä suurin osa punaisista oli siirtynyt Ollilaan, josta heidät evakuoi Valkeasaaresta lähetetty juna.[23] Kuokkalassa kaatui 28 valkoista, punaisten tappioiden ollessa 68 kaatunutta tai antautuneena teloitettua.[21]

Valkoiset polttavat punaisten hautaseppeleitä Terijoen valtauksen jälkeen.
Valkoisten pääesinkunnan tiedinanto, jossa kerrotaan mm. Lipolan valtauksesta.

Valkoisten hyökätessä Raivolan puolustajat olivat asemissaan kylän pohjoispuolella sijaitsevilla kukkoloilla. Lyhyen taistelun jälkeen punaiset vetäytyivät rautatieaseman ympäristöön, minne valkoisten eteneminen pian pysähtyi. Hyökkääjien kierrettyä punaisten sivustoihin, taistelu jatkui verisenä junien tuodessa punaisille lisävoimia ja kuljettaessa haavoittuneita pois.[21] Punaiset kestivät noin kello 19:n saakka, jolloin heitä tukenut panssarijuna joutui vaurioituneena palaamaan Terijoelle.[23] Punaisia tuki Raivolassa myös Viiprista lähetetty venäläisvalmisteinen panssarijuna ”Voloi Kapitalism” (Alas kapitalismi), joka oli teknisesti ylivertainen suomalaisiin panssarijuniin verrattuna.[27] Panssarijunien poistuttua majuri Östermanin pääjoukko taisteli tiensä Raivolan kylän läpi asemalle, josta viimeiset punaiset samalla perääntyivät sytyttäen lähtiessään asemarakennuksen palamaan.[22] 12 tuntia kestänyt taistelu päättyi lopulta iltayhdeksältä. Punaisia kaatui tai teloitettiin noin 150. Valkoisten tappiot olivat 20 kaatunutta ja 50 haavoittunutta.[21]

Taistelut jatkuivat seuraavaksi Terijoella, jossa Raivolasta perääntyneet punaiset asettuivat venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamiin vahvoihin varustuksiin. Elfvengrenin johtama osasto juuttui kiivaaseen taisteluun ja päätti irrottautua, kun Kuokkalan suunnasta ei lähetetty pyydettyjä apuvoimia.[21] Terijoelle jääneiden punaisten tilanne oli nyt lohduton, sillä he olivat motissa, eikä Viipurista pystytty miehistöpulasta ja ratarikoista johtuen lähettämään apua. Kaljusen ainoa vaihtoehto oli murtautua valkoisten linjojen läpi ja pyrkiä Venäjälle, jonne oli Viipuria lyhyempi matka. Vielä myöhään illalla punaiset aloittivat joka suuntaan ulottuneen raivokkaan tykistötulituksen, jonka suojissa joukot vedettiin puolustusasemista ja koottiin rautatieasemalle. Terijoella olleet 500 miestä nousivat junaan, joka yöllä 24. huhtikuuta lähti Panssarijunan nro 4:n saattamana kohti itärajaa.[23][28] Ennen poistumistaan punaiset ehtivät miinoittamaan rautatieaseman.[21]

Kellomäessä punaiset ohittivat ensimmäisen valkoisten linjan helposti, mutta pian sen jälkeen rata oli poikki ja panssarijunan etummainen veturi putosi kiskoilta. Junat palasivat Kellomäen asemalle, jossa ne vaihdettiin toiselle raiteelle ja matka pääsi jatkumaan. Hieman ennen Kuokkalan asemaa miehet jalkautuivat ketjumuodostelmaan ja kylässä käytiin molemmilta osapuolilta raskaita tappioita vaatinut taistelu. Lopulta valkoiset vetäytyivät ja aamuyöllä punaisten junat jatkoivat itään, jossa heillä oli vastassaan vielä Rajajoen siltaa vartiomaan jätetty Elfvengrenin komppania. Valkeasaareen perääntyneet punakaartilaiset olivat Kuokkalan taistelun äänet kuultuaan valmistautuneet lähtemään apuun, mutta Kaljusen pahoin vaurioituneet junat pääsivät perille kello 5.40 ennen heidän liikkeellelähtöään. Venäläiset riisuivat kaikki Valkeasaareen saapuneet suomalaiset aseista vielä saman aamupäivän aikana ja palauttivat heidän ottamansa valkoiset vangit Suomen puolelle.[23][28]

Kuusaan suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vangittuja punakaartilaisia Terijoen asemalla.

Kuusaan suunnalla valkoiset hyökkäsivät vasta 23. huhtikuuta. Punaiset torjuivat Hotokkaan ja Muolaankylän Ilvekseen kohdistuneen hyökkäyksen raskaassa taistelussa, mutta päättivät seuraavana päivänä irrottautua asemistaan ja vetäytyä Galitzinan asemalle. Kuusaalla ja Punnuksessa olleet punaiset lähtivät perääntymään 25. huhtikuuta, mutta joutuivat hajalle törmättyään valkoisiin Kangaspellossa. Kuusaan rintama romahti lopullisesti seuraavana päivänä Lavolassa, jossa punaiset luopuivat aseistaan ja kalustostaan paeten länteen kohti Viipuria.[20]

Loppuratkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten poistuttua valkoiset miehittivät 24. huhtikuuta Terijoen kylän sekä Tyrisevän ja Uudenkirkon välisen rautatien ilman vastarintaa. Heillä oli nyt hallussaan yli 40 kilometrin pituinen rataosuus lähes puoleenväliin Viipuria.[22] Uudellekirkon miehitykseen määrätty Karjalan rykmentti saapui paikalle myöhästyneenä kirkonkylän ollessa jo valkoisten hallussa, mutta osallistui Perkjärven valtaukseen.[21] 24. huhtikuuta majuri Hugo Östermanin komentama 800 miehen pataljoona eteni piirittämään Suomenlahden rannalla sijaitsevaa Inon linnaketta, jota miehittäneet venäläiset matruusit olivat aluksi halukkaita antautumaan, mutta Kronstadtista saamansa määräyksen jälkeen pitivät lopulta asemansa. Kiista ratkaistiin myöhemmin hallitusten välisillä neuvotteluilla.[29] 25.–27. huhtikuuta jääkäriluutnantti Ilmari Relanderin johtama ratsuväkiosasto sai haltuunsa Puumalan, Humaljoen ja Härkölän rannikkopatterit.[22][21]

Punaisten itäisen rintaman viimeiset joukot vetäytyivät samanaikaisesti Raivolasta ja Kuusaan suunnalta kohti Koivistoa. Suurin osa jäi valkoisten vangiksi Johanneksen ja Uudenkirkon välisissä metsissä.[20] Punaisten rintaman luhistuttua valkoiset käynnistivät hyökkäyksensä Viipuriin 24. huhtikuuta ja saivat kaupungin haltuunsa viisi päivää myöhemmin. Karjalan rintaman taistelut olivat ohi samana päivänä Viipurin länsipuolella päättyneen Naulasaaren taistelun myötä.

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punainen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luodinreikiä Terijoen asemalla, jossa Kaljusen kerrottiin ampuneen vankejaan.

Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan punaiset surmasivat tammi–huhtikuun 1918 välisenä aikana noin 40 henkilöä.[30] Ammutut olivat lähinnä suojeluskunta-aktiiveja tai vakoojina ja sabotööreinä pidettyjä, mutta joukossa oli myös kurinpidollisista syistä ammuttuja punaisia.[31] Eniten surmia tehtiin Muolaassa, jossa punaiset surmasivat 20 ihmistä.[32]

Ylipäällikkö Kaljunen ampui itse todennäköisesti 14 henkilöä ja oli toimeksiantajana seitsemässä muussa teloituksessa.[30] Kuulustelujen aikana Kaljusella oli tapana pelotella vankeja asettamalla heidät seisomaan seinää vasten ja ampumalla aivan kuulusteltavien pään viereen.[33] Maaliskuussa Kaljunen teloitti punavallan aikana Viipurissa toimineen salaisen suojeluskuntajärjestön päällikön entisen Venäjän armeijan alikapteenin Gunnar Ahlbladin. Myös kolme muuta suojeluskuntajärjestön jäsenenä ollutta entistä upseeria jäi vangiksi, mutta kaksi heistä onnistui pakenemaan.[34]

Valkoinen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan alueella teloitettiin ainakin 290 punaista.[35] Lisäksi valkoiset surmasivat elokuuhun 1918 mennessä vähintään 250–300, mahdollisesti jopa yli 400, Venäjän kansalaista. Heidän joukossaan oli punakaartin vapaaehtoisten ohella pääosin valkoisia kannattaneita siviilejä, Pietarin seudulta saapuneita pakolaisia, sekä entisiä tsaarinarmeijan sotilaita. Osa venäläisistä oli Suomen kansalaisia ja osa Venäjän kansalaisista oli kansallisuudeltaan muun muassa baltteja. Brittiläinen historioitsija Anthony Upton on kutsunut venäläisten teloituksia kansanmurhaksi,[36] ja niistä on myös käytetty termiä etninen puhdistus.[37]

Kannaksen kaakkoisosassa sijaitsivat 1700-luvulla syntyneet Kyyrölän ja Ala-Raivolan venäläisyhteisöt, joissa molemmissa oli vajaat 2 000 asukasta. Niiden maanomistussuhteet lahjoitusmaineen erosivat muusta Suomesta. Lisäksi Kannaksen eteläosassa oli paljon Pietarin seudun venäläisten kesäasutusta. Venäläisasukkaita oli ensimmäisen maailmansodan vuosina noin 50 000–70 000.[32] Terijoki, Kuokkala, Kellomäki ja Tyrisevä olivat kaikki taajamia, joissa suomalaisväestö oli vähemmistönä.[38] Kyyrölän ja Raivolan venäläisyhteisöjen asukkaat olivat kesäasukkaista poiketen Suomen kansalaisia.[32] Teloitusten uhreista ainoastaan osa tiedetään nimeltä. Kyyrölässä tunnetaan 70 uhrin henkilöllisyys, Uudenkirkon ja Terijoen seudulla 38, ja Raivolassa 12.[36] Surmatöiden motiivina oli sotapropagandan ja venäläisvihan lisäksi maanomistusolot. Teloitusten avulla venäläisten omistamia palstoja haluttiin siirtää suomalaisille.[38]

Terijoen venäläisiä matkalla Rajajoen asemalle kesällä 1918.

Kyyrölän venäläisyhteisöstä ainoastaan 43 liittyi punakaartiin, mutta valkoiset teloittivat sodan loppuvaiheessa 70–95 alueen venäläistä. Kaikki teloitetut eivät olleet punakaartilaisia tai edes työväenyhdistyksen jäseniä, vaan syyksi saattoi riittää pelkkä sukulaisuus. Joukossa oli myös ortodoksisen seurakunnan pappi Zahari Zemljanits. Paenneita kyyröläläisiä etsittiin Elfvengrenin komentaman Karjalan 1. rykmentin toimesta rajaseudalta ja Uudeltakirkolta. Kiinnisaatuja teloitettiin yhteensä 15. Sisällissodan terroria ensimmäisenä tutkineen Jaakko Paavolaisen mukaan Kyyrölässä teloitettiin yhteensä 218 punaista, joista 12 oli naisia ja 7 lapsia.[32] Ala-Raivolan venäläisyhteisöstä noin tuhat henkilöä pakeni sodan jaloista rajan taakse.[39]

Terijoella käynnistettiin alueen valtauksen jälkeen systemaattiset puhdistukset. Syksyllä 1917 alueelle oli jäänyt paljon venäläisiä kesäasukkaita, jotka eivät epävakaan tilanteen vuoksi halunneet palata Pietariin. Kannaksen suomalaisten nationalistien tarkoituksena oli torjua ”slaavilaista vaaraa” siirtämällä venäläisten maat suomalaisten haltuun ja karkottaa venäläiset. 27. huhtikuuta Terijoen komendantiksi nimitettiin everstiluutnantti Elfvengren, joka valitsi vt. poliisipäälliköksi nationalistien puuhamiehen Mikko Uotisen. He aloittivat samana päivänä venäläisten huvilanomistajien vangitsemiset ja teloitukset. Uhreiksi joutui muun muassa vuonna 1917 Terijoen kuntakokouksen puheenjohtajaksi valittu Mihail Baskin. Hän toimi aktiivisesti alueen venäläisväestön etuja ajaneessa liikkeessä, jonka 45 hengin ydinryhmästä vain neljän tiedetään varmuudella jääneen henkiin.[38]

Venäläisiä ehdittiin muutamassa päivässä teloittamaan useita kymmeniä, ennen kuin Viipurin komendantti K. N. Rantakari saapui paikkakunnalle ja vapautti Elfvengrenin ja Uotisen tehtävistään. Elfvengrenin seuraajaksi nimitettiin kapteeni Kai Donner, joka puolestaan määräsi teloitettavaksi viisi venäläistä rangaistuksena väitetystä yöllisestä ammuskelusta. Kesäkuuhun mennessä Terijoen seudulla teloitettiin mahdollisesti jopa yli 200 venäläistä.[38] Teloitusten lisäksi Elfvengren määräsi venäläisille siviileille elintarvikkeiden jakelukiellon, joka lisäsi kuolonuhrien määrää. Se oli virallisesti voimassa 11. toukokuuta saakka, mutta jatkui käytännössä vuoden loppuun asti. Toimenpiteitä seurasi kesäasukkaiden joukkomuutto Venäjälle, ja vuonna 1919 alueella oli enää noin 3 200 Venäjän kansalaista.[36]

Kyyrölän ja Terijoen lisäksi teloituksia tehtiin paljon Uudellakirkolla, missä punakaartilaisen ohella ammuttiin mahdollisesti 57 venäläistä siviiliä.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kangasniemi, Tapio: Tappajan muotokuva : Heikki Kaljunen ja muutama muu. Pirkkala: Charis ja Eleos, 2014. ISBN 978-952-67891-1-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9.
  • Loima, Jyrki: ”Kyyrölän, Raivolan ja Kannaksen kesäasutusalueen venäläiskohtaloita 1918”, Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Svedlin, Thure: Vapaussota : yleiskuvaus Suomen vapaussodan kulusta. Helsinki: Otava, 1939.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Roselius 2006, s. 137–138.
  2. ↑ Svedlin 1939, s. 203.
  3. ↑ a b Donner, Kai ; Svedlin, Thure ; Nurmio, Heikki: Suomen vapaussota VIII : viimeiset sotatoimet Itä-Suomessa, s. 227–228. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1927.
  4. ↑ a b Roselius 2006, s. 136, 140.
  5. ↑ a b c Roselius 2006, s. 109–110.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Lappalainen 1981, s. 78–82.
  7. ↑ a b Roselius 2006, s. 136–138.
  8. ↑ Roselius 2006, s. 137–139.
  9. ↑ Svedlin 1939, s. 58.
  10. ↑ Svedlin 1939, s. 90.
  11. ↑ Svedlin 1939, s. 164–165.
  12. ↑ a b Roselius 2006, s. 112.
  13. ↑ a b c Svedlin 1939, s. 201–205.
  14. ↑ Kangasniemi 2014, s. 136.
  15. ↑ Kangasniemi 2014, s. 130–131.
  16. ↑ Kangasniemi 2014, s. 134.
  17. ↑ Esikunnan tiedusteluosaston Luettelo B Esikunnan Tiedusteluosasto. 29.5.1918. Suomen Sukututkimusseura. Arkistoitu 5.1.2020. Viitattu 18.3.2020.
  18. ↑ Svedlin 1939, s. 87.
  19. ↑ Koponen, Paavo: Karjalan kirkkokummut, s. 194. Espoo: Tammi, 1999. ISBN 951-31143-1-7.
  20. ↑ a b c d e Lappalainen 1981, s. 206–208.
  21. ↑ a b c d e f g h i j k Hyytinen, Harri: Suomen tie itsenäisyyteen : vapaussodan ratkaisutaistelut, s. 171–178. Helsinki: Books on Demand, 2018. ISBN 978-952-80373-0-9.
  22. ↑ a b c d e f g Svedlin 1939, s. 205–209.
  23. ↑ a b c d e f g h Lappalainen 1981, s. 209–213.
  24. ↑ a b Roselius 2006, s. 139–140.
  25. ↑ Kangasniemi 2014, s. 169.
  26. ↑ Donner ym. 1927, s. 191.
  27. ↑ Sillanmäki, Jouni: Panssarijunia Suomessa – suomalaisia panssarijunissa, s. 40–41, 64–65. Hämeenlinna: Panssarimuseo, 2006. ISBN 978-952-92549-6-5. Teoksen verkkoversio (Docplayer).
  28. ↑ a b Sillanmäki 2009, s. 64.
  29. ↑ Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I, s. 301–305. Porvoo ; Helsinki: WSOY, 1967.
  30. ↑ a b Kangasniemi 2014, s. 116–118.
  31. ↑ Kangasniemi 2014, s. 128.
  32. ↑ a b c d Loima 2004, s. 191–192.
  33. ↑ Kangasniemi 2014, s. 115.
  34. ↑ Harjula, Mirko: ”Ryssänupseerit” : ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 309. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
  35. ↑ Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 18.3.2020.
  36. ↑ a b c Loima 2004, s. 197–200.
  37. ↑ Loima, Jyrki: Sisällissota kääntyi etniseksi puhdistukseksi. Aamun koitto, 2000, nro 22, s. 10–11. Joensuu: Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunta. ISSN 0355-9009. Viitattu 18.3.2020.
  38. ↑ a b c d e Loima 2004, s. 194–197.
  39. ↑ Loima 2004, s. 193–194.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Keski-Kannaksen_rintama&oldid=20878236”