Tämä on hyvä artikkeli.

Joutsenon taistelut

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Joutsenon rintama)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Joutsenon taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Punaisten rakentamaa juoksuhautaa Penttilässä
Punaisten rakentamaa juoksuhautaa Penttilässä
Päivämäärä:

8. helmikuuta – 25. huhtikuuta 1918

Paikka:

Joutseno ja Jääski

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Aito Husso
Kalle Kuokkanen
Armas Ståhlberg †
Väinö Strömberg
Unio Sarlin
Armas Hirvelä

Viktor Ripatti
Juho Airaksinen
Henrik Suhonen
Walfrid Jalo
Jalmari Parikka

Vahvuudet

n. 1 000

n. 1 000–1 500

Tappiot

ainakin 85 kaatunutta[1]

ainakin 102 kaatunutta, mahdollisesti kymmeniä teloitettuja[1]

Joutsenon taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana helmi–huhtikuussa 1918 silloisten Joutsenon ja Jääsken pitäjien alueella. Ne muodostivat Karjalan rintaman läntisimmän rintamalohkon, joka ulottui Saimaan rannalta Joutsenosta noin 20 kilometriä itään Jääskessä sijaitsevaan Penttilän kylään. Punaisten tarkoituksena oli edetä tuolloin Ruokolahden pitäjään kuuluneeseen Imatran teollisuustaajamaan, josta he olisivat edelleen päässeet strategisesti tärkeälle Karjalan radalle. Myös valkoiset käynnistivät rintamalla useita hyökkäyksiä, mutta molempien osapuolten läpimurtoyritykset torjuttiin ja rintamalinja pysyi paikoillaan aina punaisten huhtikuun lopulla tapahtuneeseen vetäytymiseen saakka.[2] Nykyään taistelupaikat kuuluvat Lappeenrantaan ja Venäjän Lesogorskiin.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jänhiälässä kaatunut jääkärimajuri Armas Ståhlberg.

Yhteiskunnallisen tilanteen kiristyttyä vuodenvaihteen 1918 jälkeen nähtiin Lappeenrannan seudulla ensimmäinen väkivaltainen yhteenotto 17. tammikuuta, jolloin suojeluskuntalaiset ryöstivät Luumäen rautatieasemalla Mikkeliin matkalla olleen punaisten aselastin. Kaksi päivää myöhemmin Viktor Ripatin johtama Lappeenrannan työväen järjestyskaarti lähti hakemaan aseita takaisin, jolloin Taavetin kahakassa kuoli yksi jääkäri ja yksi järjestyskaartilainen. Lappeenrannan suojeluskuntalaiset jättivät kaupungin 26. tammikuuta, kun 36 suojeluskuntalaista poistui hiihtäen Taavetin kautta Savitaipaleelle, jossa he myöhemmin osallistuivat Savon rintaman taisteluihin. Tämän jälkeen Lappeenrantaa hallitsemaan jäi työväen järjestyskaarti, kunnes se sodan alettua 26. tammikuuta organisoitiin uudelleen punakaartiksi.[3]

Tilanne Joutsenon suunnalla pysyi rauhallisena puolentoista viikon ajan, ja molempien osapuolten hajanaiset joukot liittyivät yhteen, esimerkiksi Lappeenrannasta siirtyi valkoisia Imatralle ja toiseen suuntaan taas liikkui isompia punaisten joukkoja Ensosta ja Jääskestä.[2] Punaisten tarkoituksena oli Lappeenrannan ympäristössä edetä pohjoiseen Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Joutsenon suuntaan. Kahdella ensimmäisellä paikkakunnalla käydyt taistelut lasketaan kuitenkin kuuluviksi Savon rintamaan, koska ne olivat irrallaan Joutsenon suunnalla käydyistä taisteluista. Lopulta rintama muodostui punaisten miehitettyä Joutsenon kirkonkylän helmikuun alussa, ja samalla Joutsenon taistelut käynnistyivät.[3]

Joutsenossa taistellutta valkoisten Karjalan ryhmän 3. rykmenttiä johti muun muassa jääkärimajuri Armas Ståhlberg, joka kuitenkin kaatui huhtikuun puolivälissä.[4] Punaisten puolelta taisteluun osallistui paikallisten punakaartilaisten lisäksi runsaasti Helsingistä lähetettyjä joukkoja. Punaisten rintamakomentajana oli aluksi Viktor Ripatti,[5] ja Penttilässä taistelleita joukkoja puolestaan komensi näyttelijä Jalmari Parikka.[6]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelut käynnistyivät 8. helmikuuta, kun molemmat osapuolet yrittivät ottaa Joutsenon kirkonkylän haltuunsa. Punaiset olivat jo edellisenä päivänä edeneet kirkonkylän eteläpuolelle kunnan Lappeenrannan puoleiseen osaan. Punaisilla oli tuolloin Lappeenrannassa noin tuhat miestä, joita komensi Lappeenrannan punakaartin päällikkö Viktor Ripatti. Osapuolet kohtasivat sattumalta Joutsenon kirkonkylässä, koska kummallakaan ei ollut etukäteen tietoa toistensa aikeista. Molemmat erehtyivät luulemaan vihollisen joukkoja apuun lähetetyiksi omien vahvistuksiksi, ja sekaannusta lisäsi vielä se, että kummallakin oli käytössään sama tunnussana ”joutseno”. Punaiset pääsivät kuitenkin valkoisia parempiin taisteluasemiin ja onnistuivat pitämään kirkonkylän hallussaan.[7]

Tämän jälkeen punaisten tarkoituksena oli ylipäällikkönsä Ali Aaltosen laatiman suunnitelman mukaan edetä Vuoksen pohjoisrantaa pitkin Imatran, Jääsken ja Antrean kautta Räisälään ja sieltä edelleen Käkisalmeen.[3] He hyökkäsivät ensimmäisen kerran Imatran suuntaan 13. helmikuuta. Hyökkäys tapahtui kahdella osastolla, joista Ripatin johtama 600 miehen ryhmä eteni Joutsenon Korvenkylään neljä kilometriä Imatran koillispuolelle ja Vuoksenniskan punakaartin päällikön Jalmari Parikan johtama 200 miehen osasto puolestaan kiersi Jääsken Penttilän kylään, joka oli parikymmentä kilometriä Imatran eteläpuolella sijaitseva maanteiden risteyspaikka. Korvenkylässä punaisia oli aluksi vastassa vain noin 50 valkoista, jotka kuitenkin onnistuivat pysäyttämään heidät konekivääritulellaan. Punaiset joutuivat lopulta vetäytymään valkoisten saatua vahvistuksia. Valkoisten kannattajista tyhjentyneen Penttilän he sen sijaan saivat haltuunsa ilman taistelua. Seuraavana yönä valkoiset hyökkäsivät kylään, mutta tulitaistelu taukosi aamuun mennessä ja Penttilä jäi Parikan joukkojen haltuun.[8]

Viktor Ripatti

Seuraavana päivänä valkoiset tekivät tykistönsä tukemana vastahyökkäyksen Korvenkylään, ja punaiset joutuivat perääntymään aluksi Joutsenon kirkonkylään ja sieltä edelleen Lappeenrannan suuntaan aina Lauritsalaan saakka. Samalla Ripatti lähetti perääntymiskäskyn myös Penttilässä olleelle Parikalle, joka vastentahtoisesti veti joukkonsa Joutsenoon. Hänen saapuessaan ei paikkakunnalla enää ollut kuin muutama vanhempi punakaartilainen vartioimassa vangiksi otettuja valkoisia. Parikka jäi itse muutaman miehen kanssa Joutsenoon ja piti kirkonkylää hallussaan vielä seuraavaan aamuun asti ennen paluutaan Lappeenrantaan.[8]

Punaisten perääntymisen jälkeen Joutseno jäi rintamalinjojen väliin ei-kenenkään-maaksi vajaan kahden viikon ajaksi, kun valkoisten voimat eivät riittäneet sen miehittämiseen ja hallussapitämiseen. Valkoisten joukkoja sitoivat erityisesti hieman idempänä Antreassa käydyt Ahvolan taistelut. Punaiset puolestaan hankkivat Viipurista tykistöä, jonka miehistöksi lähetettiin ensimmäisen maailmansodan itärintamalla taistelleita venäläisiä tykkimiehiä sekä Helsingissä tykistökoulutuksen saaneita punakaartilaisia. Parin viikon taistelutauon aikana Lappeenrannassa annettiin sotilaskoulutusta myös kaupunkiin kootuille tuhannelle punakaartilaiselle. Valkoiset puolestaan lähettivät punaisten hallitsemille alueille partioita, jotka tiedustelutehtävien ohessa sabotoivat junaratoja ja tuhosivat ainakin yhden sillan. 26. helmikuuta punaiset lähtivät jälleen liikkeelle yli tuhannen miehen voimin ja valtasivat Joutsenon kirkonkylän ja Honkalahden kylän taisteluitta.[9]

Seuraavaksi Ripatti sai Viipurin esikunnalta käskyn jättää paikkakunnalle varmistukseksi sata miestä ja suunnata pääjoukon kanssa Ravattilan ja Penttilän kylien kautta Jääskeen. Hänen johtamansa Joutsenon rintaman esikunta antoi kuitenkin tehtävän Jalmari Parikan johtamalle osastolle, johon kuului 200 Vuoksenniskan ja 250 Lappeenrannan punakaartin miestä. Vahvistuksenaan heillä oli kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä.[3] Leppälän kylässä punaiset joutuivat tulitaisteluun valkoisten lentävää osastoa vastaan ja ennen saapumistaan Penttilän kylän läheisyyteen kohtasivat vastarintaa myös kahdessa muussa paikassa. Osasto ei heti edennyt kylään saakka, vaan Parikka päätti yöpyä hieman kauempana. Valkoiset puolestaan hyökkäsivät yön aikana tyhjään kylään olettaessaan sen olevan jo vihollisen hallussa. 1. maaliskuuta aamun valjetessa punaiset lopulta miehittivät Penttilän.[9]

Taistelut muuttuvat asemasodaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parikan joukot hyökkäsivät Penttilässä 2. maaliskuuta tarkoituksenaan edetä aina kymmenen kilometrin päähän Vuoksen länsirannalle saakka. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi nopeasti valkoisten puolustusasemiin. Samalla Parikka sai Ripatilta viestin, jonka mukaan Viipurin ja Helsingin esikunnat olivat pelätessään joukkojen joutuvat saarroksiin ehdottomasti kieltäneet häntä etenemästä Penttilää pidemmälle. Parikka soitti Helsinkiin punaisten ylipäällikölle Eero Haapalaiselle ja selitti, kuinka heillä olisi mahdollisuus tehdä läpimurto jopa Ensoon ja Jääskeen saakka. Haapalainen kielsi edelleen Parikkaa etenemästä ja määräsi hänet vetämään miehensä takaisin Penttilään mutta lupasi lähettää paikalle osan Helsingistä pian saapuvista vahvistuksista.[9] Rintama vakiintui näin linjalle Pulpin tehdas–Hiidenmäki–Ravattila–Nevala, [3] jonka jälkeen taistelut muuttuivat seuraavan vajaan kolmen viikon ajaksi asemasodaksi, ja kummallakin Joutsenon rintamanosalla nähtiin vain yksittäisiä tiedustelupartioiden välisiä yhteenottoja.[9]

Valkoiset organisoivat joukkonsa maaliskuun alussa uudelleen niin, että Imatran alueen joukot nimettiin Karjalan ryhmän 3. rykmentiksi, jonka päälliköksi tuli ratsumestari Aito Husso. Hänet siirrettiin muihin tehtäviin jo 15. maaliskuuta, ja tilalle nimettiin jääkäriluutnantti Kalle Kuokkanen, jonka tilalle puolestaan tuli runsaan viikon kuluttua jääkärimajuri Armas Ståhlberg. Rykmenttiin kuului kolme pataljoonaa, joissa kussakin oli kolme komppaniaa, sekä vielä itsenäinen konekivääriosasto, ratsuväen osasto ja lentävä osasto. Pataljoonien päälliköiksi nimettiin Veikko Raatikainen, luutnantti Edvard Astola sekä jääkäri Hjalmar Raatikainen. Lentävän osaston päällikkönä toimi myöhemmin Joutsenon taisteluista muistelmateoksen kirjoittanut Eino I. Parmanen. Rykmenttiin kuuluneista kolmesta Karjalan ryhmän pataljoonasta 7. pataljoona oli sijoitettu Imatralle, 8. pataljoona Joutsenoon ja 9. pataljoona Jääskeen.[9] Sodan alettua myös Savon rintamalle lähteneet Lappeenrannan suojeluskuntalaiset liittyivät maaliskuun alussa Joutsenon rintaman joukkoihin.[3]

Punaiset puolestaan saivat täydennykseksi muun muassa 7. maaliskuuta Pettilään saapuneen Helsingin punakaartin III rykmentin 1. pataljoonan eli niin sanotun Portun pataljoonan, joka oli koottu Katajanokan sotasataman telakkatyöläisistä. Kyseessä oli yksi punaisten eliittiyksiköistä, joka oli hyvin varustettu ja jonka miehillä oli myös aikaisempaa rintamakokemusta. Portun pataljoonan päällikkönä toimi Jussi Virolainen.[9] Punaiset käynnistivät 10. maaliskuuta kaikilla rintamilla uuden yleishyökkäyksen, mutta Lappeenrannan punakaarti kieltäytyi osallistumasta siihen oltuaan tyytymätön Viipurin esikunnan päätöksiin joukkojen siirroista. Erimielisyydet johtivat Viktor Ripatin syrjäyttämiseen, ja hänen tilalleen tuli Antreassa taistelleen Helsingin punakaartin I rykmentin 2. pataljoonan komentaja Juho Airaksinen.[3]

Yleishyökkäykseen osallistumisen sijaan punaiset hyökkäsivät 20. maaliskuuta Imatraa kohti tavoitteenaan Karjalan radan katkaiseminen Antreassa. Operaatioon liittyi myös Penttilän suunnalla vihollisen hämäämiseksi tehty valehyökkäys. Punaisten joukot onnistuivat kuitenkin etenemään vain seitsemän kilometrin päässä Joutsenosta sijaitsevaan Jänhiälän kylään. Seuraavan viiden päivän ajan rintamalla oli jälleen vain tiedustelutoimintaa, lukuun ottamatta yhteenottoa 22. maaliskuuta Jänhiälässä. Epäonnistumisen vuoksi Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin Tainionkoskelta kotoisin ollut Henrik Suhonen ja hänen haavoittumisensa jälkeen viikon kuluttua Walfrid Jalo.[3][9]

Taistelut Jänhiälässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalmari Parikka

Valkoiset hyökkäsivät 26. maaliskuuta punaisten haltuunsa saamaan Jänhiälään sekä seitsemän kilometriä Joutsenon kirkonkylän itäpuolella sijaitsevaan Ravattilaan. Jänhiälän suunnalla valkoisten pääjoukko eteni aamulla suoraan Korvenkylästä kohti Jänhiälää pienemmän osaston koukatessa Saimaan rantaa pitkin punaisten selustaan. Hyökkäys kuitenkin muuttui nopeasti puolustustaisteluksi, kun punaiset olivat sattumalta samaan aikaan aloittaeet oman hyökkäyksensä kohti Korvenkylää ja sekasortoon joutuneet valkoiset ajettiin tykki- ja konekivääritulella pakoon. Punaisten oman suunnitelman päämääränä oli vallata Korvenkylä ja edetä sieltä Imatralle. Taistelu pysähtyi Jänhiälän ja Korvenkylän välimaastoon, jossa se jatkui koko illan ja myös seuraavan yön, jolloin molemmat osapuolet kuitenkin käyttivät lähinnä tykistöään. Seuraavana päivänä esiintyi vielä laukaustenvaihtoa, kunnes punaiset perääntyivät takaisin Jänhiälään. Taistelun aikana punaisten tykistö ampui ainakin 2 000 kranaattia ja valkoiset puolestaan ampuivat arviolta 100 000 kiväärinpatruunaa. Molempien osapuolten tavoitteet jäivät täyttymättä, mutta toisaalta kumpikin pystyi torjumaan vastapuolen hyökkäyksen. Valkoiset menettivät kaatuineina ainakin seitsemän ja punaiset 18 miestä. Lisäksi yhdeksän punaisen tiedetään kadonneen.[9]

Ravattilan kylää hallussaan pitänyt Kaukaan punakaartin komppania pakeni tulitaistelun jälkeen kohti Konnunsuota. Valkoiset jatkoivat Penttilään johtavaa maantietä pitkin edelleen itään kohti Nevalan kylää. Jalmari Parikka oli kuitenkin katkenneista puhelinyhteyksistä päätellyt vihollisen suunnittelevan jotakin ja lähettänyt heitä vastaan Penttilästä osaston, joka onnistui ajamaan Penttilään suunnanneet valkoiset takaisin Imatralle.[9]

Tilanne Joutsenon rintamalla rauhoittui jälleen puoleksitoista viikoksi, kunnes valkoiset aloittivat perjantaina 5. huhtikuuta uuden hyökkäyksen Jänhiälässä. Matkaan lähetettiin edellisen hyökkäyksen tapaan kaksi osastoa, joista toinen kiersi punaisten selustaan. Joukot lähtivät liikkeelle aamulla kello 5.00 mutta saapuivat perille vasta puolenpäivän jälkeen, kun kulkeminen kevätauringon pehmittämässä lumihangessa oli hidasta. Vielä edellisen hyökkäyksen aikaan oli jopa 30 astetta pakkasta. Punaiset eivät olleet mitenkään varautuneet hyökkäykseen, esimerkiksi Helsingin punakaartin miehet olivat saunomassa ja valmistautumassa kotilomaa edeltäviin tansseihin. Yllätyshyökkäyksen jälkeen punaiset onnistuivat kuitenkin kokoamaan rivinsä nopeasti ja kävivät puolustustaisteluun.[10]

Jänhiälässä taisteltiin nyt kolmella eri suunnalla: pääjoukko yritti läpimurtoa Jänhiälän ja Korvenkylään välisen maantien kautta, punaisten selustaan kiertänyt valkoisten komppania hyökkäsi kansakoululle majoittautuneita Helsingin punakaartilaisia vastaan, ja lisäksi Joutsenon suuntaa vartioimaan lähetetty osasto otti yhteen punaisten lähettämien apuvoimien kanssa.[10] Paikalle lähetettiin myös sadan Lappeenrannan vankilasta vapautetun vangin muodostama ”jääkärijoukkueeksi” nimetty komppania, joka onnistui raskaiden tappioiden jälkeen pakottamaan valkoiset vetäytymään Jänhiälästä tykistötulen avustamana.[3] Armas Ståhlberg antoi puoli kahdeksan aikaan illalla valkoisille perääntymiskäskyn, mutta punaisten saartamana ollut Astolan toinen komppania pääsi vetäytymään vasta kello 22:n jälkeen. Arviot valkoisten tappiosta vaihtelevat 20–26 ja punaisten 36–88 kaatuneen välillä. Haavoittuneita molemmilla osapuolilla oli 80–100. Kaatuneiden punaisten suuri määrä saattaa selittyä sillä, että valkoiset teloittivat yllätyshyökkäyksensä jälkeen antautuneita Helsingin punakaartilaisia.[10] Punaiset päättivät vetäytyä Jänhiälästä seuraavana iltana 6. huhtikuuta, koska uhka joukkojen saartamiseen oli edelleen ilmeinen.[3] Tämän jälkeen valkoiset miehittivät kylän, ja Joutsenon taistelujen painopiste siirtyi Penttilän suunnalle.[10]

Taistelut Penttilässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jänhiälän siirryttyä valkoisten haltuun taistelujen painopiste siirtyi Joutsenon rintaman itäosiin. Valkoiset aloittivat aamuvarhaisella 10. huhtikuuta hyökkäyksen Joutsenon ja Penttilän välisellä maantiellä sijaitseviin Nevalaan ja Ravattilaan. Nevalan he saivat haltuunsa taisteluitta, mutta Ravattilassa käytiin lyhyt yhteenotto, jonka jälkeen punaiset vetäytyivät kylästä kello 8 mennessä. Ravattilan valtauksen jälkeen valkoisten joukot jaettiin kahtia: toinen osa jatkoi hyökkäystä länteen kohti Joutsenon kirkonkylää ja toinen taas itään Leppälään. Ståhlbegin johtama osasto pääsi etenemään kirkonkylän tuntumaan, mutta joutui kuitenkin illan tullen palaamaan takaisin Imatralle. Valkoiset yrittivät samaan aikaan edetä Joutsenoon myös koillisesta Pätilän ja Karsturannan kautta, mutta puolen yön jälkeen tauonneiden taistelujen jälkeen valkoiset joutuivat palaamaan Imatralle myös tältä suunnalta.[10] Nevalan ja Ravattilan kylien menettämisen johdosta he joutuivat vetäytymään alueelta Saimaan kanavalle saakka, ja samalla suora maantieyhteys Penttilään katkesi.[3]

12. huhtikuuta valkoiset hyökkäsivät rintaman itäosassa Ravattilasta ja Suokumaalta kohti Leppälää, ja kolmas osasto kiersi Penttilän itäpuolelta kohti punaisten hallussa ollutta Konnun kylää. Leppälässä punaisilla oli kuitenkin selkeä miesylivoima, eikä Kontuunkaan tehty hyökkäys tuottanut tulosta. Seuraavana aamuna punaiset aloittivat tykistön tukemana vastahyökkäyksen Suokumaahan. Tarkoitus oli varmistaa Leppälän pysyminen punaisten hallussa, jotta sen kautta pystyttiin jatkossakin huoltamaan Penttilässä olleita joukkoja.[10]

Rintaman viimeinen varsinainen taistelu käytiin kaksi päivää myöhemmin, jolloin punaiset onnistuivat pitämään hallussaan Joutsenon kirkonkylän.[3][11] Valkoiset hyökkäsivät 14. huhtikuuta kirkonkylän tuntumassa Saimaan rannalla sijaitsevaan Honkalahteen. Punaiset olivat linnoittautuneet viereisessä Kesolassa sijaitsevaan Joutsenon yläpappilaan, jonne valkoiset tekivät uhkarohkean hyökkäyksen kahden kranaatinheittimen tukemana. Jääkärimajuri Ståhlberg määräsi hyökkäyksen, vaikka tiesi punaisten olevan hyvissä puolustusasemissa ja sen aiheuttavan omilleen suuria tappioita. Hjalmar Raatikaisen johtama etujoukko eteni parinsadan metrin päähän pappilasta ja jäi sen jälkeen turhaan odottamaan pääjoukon tukea. Lopulta hyökkääjät joutuivat palaamaan takaisin punaisten tulittaessa kiivaasti heidän peräänsä. Pääjoukon hyökkäys ei milloinkaan käynnistynyt, koska sitä komentanut Armas Ståhlberg oli kaatunut seuratessaan kiikarilla taistelun etenemistä korkealla kivellä seisten. Huhujen mukaan Ståhlberg tapatti itsensä tahallaan, koska oli koulutusvaiheessa Saksassa ampunut jääkäri Sven Saarikosken ja pelkäsi sodan jälkeistä kostoa. Epäonnistuneessa hyökkäyksessä kaatui hänen lisäkseen seitsemän muuta valkoista. Haavoittuneiden joukossa oli muun muassa etujoukkoa komentanut Raatikainen. Ståhlbergin kaaduttua hänen tilalleen tuli jääkäriyliluutnantti Väinö Strömberg, joka kuitenkin vaihdettiin jo muutaman päivän kuluttua jääkärikapteeni Unio Sarliniin.[10][11]

Punaisten vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joutsenossa kaatuneiden punaisten sankarihautajaiset Lappeenrannan kauppatorilla huhtikuussa 1918.

Honkalahteen tehdyn hyökkäyksen jälkeen Joutsenon rintaman taistelut laantuivat ja muuttuivat jälleen asemasodaksi. Molemmilla osapuolilla alkoi näkyä sotaväsymystä, esimerkiksi Helsingin punakaartilaiset alkoivat vaatia kotilomia, ja heidän keskuudessaan esiintyi jopa tahallista itsensä haavoittamista. Valkoiset puolestaan olivat menettäneet haavoittuneina ja kaatuneina niin paljon vahvuudestaan, ettei heillä ollut enää intoa laajamittaisiin hyökkäysoperaatioihin. Huhtikuun 24. päivään saakka rintamalla ammuttiin lähinnä tykistötulta ja sattui muutama punaisten satunnainen hyökkäysyritys kohti Ravattilaa.[10]

Viktor Ripatti kävi Viipurin esikunnassa vaatimassa punaisille 3 000 miehen lisävoimia,[3] mutta ainoastaan Penttilään lähetettiin pieni osasto epäluotettaviksi osoittautuneita pakko-otettuja. Valkoiset sen sijaan saivat täydennyksiä, niin että komentaja Unio Sarlin saattoi lopulta antaa hyökkäyskäskyn. Suunnitelman mukaan Leppälä saarrettaisiin 25. huhtikuuta ja samalla tehtäisiin suurhyökkäys kohti Penttilää.[10] Heidän tiedustelunsa mukaan Leppälässä piti olla 250 ja Penttilässä noin 1 000 punaista. Viipurin pääesikunta oli kuitenkin jo edellisenä aamuna antanut Joutsenon punaisille käskyn vetäytyä puolustamaan Viipuria. Penttilän suunnalla olleet joukot irrottautuivat asemistaan vielä seuraavan illan aikana ja vetäytyivät suoraan Viipuriin.[10] Joutsenon kirkonkylän joukot puolestaan marssivat 24.–25. huhtikuuta välisenä yönä Lappeenrantaan. Seuraavaan iltapäivään mennessä heidät siirrettiin junalla Viipuriin, jossa taistelu kaupungin hallinnasta oli käynnistynyt jo edellisenä päivänä.[3] Valkoiset aloittivat hyökkäyksensä aamulla kello 5 Penttilään suunnatulla 15 minuutin tykistökeskityksellä, mutta pian he lopulta huomasivat sekä Leppälän että Penttilän kylien olevan tyhjiä.[10]

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotatoimien aikana tapahtuneessa terrorissa kuoli punaisten surmaamana 17 ja valkoisten surmaamana 19 henkilöä. Uhrit olivat suurimmaksi osaksi vakoilijoiksi tai vihollisen avustajiksi epäiltyjä. Huomionarvoista on, että valkoisten surmaamien joukossa oli useita naisia.[12] Lisäksi valkoiset teloittivat Jänhiälässä 5. huhtikuuta käydyn taistelun yhteydessä mahdollisesti jopa useita kymmeniä antautuneita punakaartilaisia. Joissakin lähteissä on tuolloin mainittu kaatuneiden punaisten määräksi jopa 80–90, mikä ei voi selittyä muulla kuin teloituksilla. Suurin osa ammutuista oli Helsingin punakaartin miehiä. Punaiset puolestaan saivat saman taistelun yhteydessä 27 vankia, joista kolme halusi vapaaehtoisesti siirtyä taistelemaan punaisten puolelle. Loput 24 vietiin Lappeenrantaan, jossa heidät ammuttiin juuri ennen punaisten perääntymistä Viipuriin. Vankeja teloitettiin Saimaan jäällä sekä Lappeenrannan rautatieasemalla.[10] Lappeenrannan haltuunoton jälkeen valkoiset aloittivat 26. huhtikuuta talo talolta edenneen puhdistuksen, jonka aikana saatiin noin 400 vankia. Lisäksi punaisia vangittiin kaupungin ympäristöstä, kuten Luumäeltä ja Taavetista. Kolmen seuraavan viikon aikana Lappeenrannassa teloitettiin ainakin 437 punaista tai sellaiseksi epäiltyä. Lappeenrannan vankileirille suljettiin noin 3 000 punavankia, joista kuoli 700.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toivanen, Pekka: ”Punaisten ja valkoisten sota Lappeenrannassa 1918”, Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita Lappeenrannasta ja sen asukkaista. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja 21. Lappeenranta: Etelä-Karjalan museo, 1999. ISBN 951-78503-8-7. Teoksen verkkoversio.
  • Weckström, Antti: Suomen sisällissodassa Joutsenon rintama-alueella kaatuneet ja sodan seurauksena kuolleet. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2016. Teoksen verkkoversio. Pro Gradu -tutkielma.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Weckström 2016, s. 82.
  2. ↑ a b Weckström 2016, s. 7–9.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Toivanen 1999.
  4. ↑ Ståhlberg, Armas (1892–1918) Kansallisbiografia. Viitattu 12.8.2018.
  5. ↑ Suomen sotasurmat -tietokanta Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 12.8.2018. Viitattu 26. toukokuuta 2007.
  6. ↑ Weckström 2016, s. 15
  7. ↑ Weckström 2016, s. 14–16.
  8. ↑ a b Weckström 2016, s. 19–21.
  9. ↑ a b c d e f g h i Weckström 2016, s. 23–35.
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l Weckström 2016, s. 37–57.
  11. ↑ a b Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 238-240. WSOY, 1956.
  12. ↑ Weckström 2016, s. 84–85.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parmanen, Eino I.: Vapaussodan tapahtumat Karjalan armeijakunnan kolmannen rykmentin toiminta-alueella. Porvoo: WSOY, 1924.
  • Parikka, Jalmari: Viimeinen taisto. Punaisen rintamapäällikön muistelmia vuodelta 1918. Porvoo: WSOY, 1938.
  • Vuori, Pertti: Kansalaissota Joutsenossa. Suomi 75 – joutsenolainen juhlakirja. Joutseno: Joutsenon kotiseutuyhdistys, 1992. ISBN 978-951-96686-0-4.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joutsenon_taistelut&oldid=21370660”