Lahjoitusmaa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lahjoitusmaa on maa-alue, jolta kannettavan veron kruunu on luovuttanut palkaksi, palkkioksi, eläkkeeksi tai korvaukseksi aateliselle maanherralle eli donataarille. Ruotsissa perinnöllisiä lahjoitusmaita alettiin jakaa Juhana kolmannen aikana. Norrköpingin päätöksessä vuonna 1604 säädettiin perinnöllisyyden koskevan vain miehiä ja uuden hallitsijan tuli aina vahvistaa donataarin oikeus perintöön.

Kreivi- ja vapaaherrakuntia koski määräys perinnön jakamattomuudesta ja sen kuuluvan aina vanhimmalle pojalle. Niille kuului myös paikallishallinto ja tuomiovalta alueella.

Lahjoitusmaiden määrä kasvoi hallitsemattomasti kuningatar Kristiinan aikana, mutta sitä kompensoitiin peruutuksilla eli reduktiolla. Pahimmillaan lahjotus manttaalien määrä Suomessa oli 26 % vuonna 1652.

Ruotsiin levisi eurooppalainen feodaalioikeus, joka mahdollisti oikeuksien laajentamisen aina täydelliseen maanomistukseen saakka. Kehitys oli erityisen tuhoisaa talonpojille, jotka menettivät perinteisen omistuksen viljelemäänsä maahan. Tilannetta kuitenkin helpotti Iso reduktio vuonna 1680, jolloin lähes kaikki lahjoitukset peruttiin. Ne donataarit jotka saivat peruutuksen jälkeen pitää lahjoituksen saivat maahan täyden maanomistusoikeuden.

Pietari Suuri aloitti toisen laajamittaisen lahjoitusmaakauden Vanhassa-Suomessa 1700-luvun alkupuoliskolla. Suomen säätyvaltiopäivät lunasti Vanhan-Suomen lahjoitukset takaisin vuosina 1867-90.[1] Sen jälkeen talonpojat joutuivat lunastamaan maat itselleen pitkäaikaisten lainojen avulla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Lahjoitusmaa”, Otavan Iso Tietosanakirja 5, s. 180. Helsinki: Otava, 1963.