Naulasaaren taistelu

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Naulasaaren taistelu
Osa Viipuri taistelua
Naulasaaressa antautuneita punaisia kuljetetaan Viipurin vankileirille.
Naulasaaressa antautuneita punaisia kuljetetaan Viipurin vankileirille.
Päivämäärä:

28.–29. huhtikuuta 1918

Paikka:

Viipurin mlk

Lopputulos:

punaisten antautuminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Aarne Sihvo
Aarne Salminen
Edmund Heimolainen
Aito Husso

Jalmari Parikka
Oskar Rantala
Otto Vuoristo
A. Backman

Vahvuudet

n. 800

n. 5 000–6 000 punakaartilaista ja siviiliä

Tappiot

n. 10–50

n. 500 kaatunutta

Naulasaaren taistelu oli Suomen sisällissodan taistelu, joka käytiin 28.–29. huhtikuuta 1918 Viipurin maalaiskunnan Naulasaaren ja Rasalahden kylissä.[1] Kyseessä oli Viipurin taisteluun liittyvä Karjalan rintaman viimeinen taistelu, joka oli myös koko sodan viimeisiä yhteenottoja valkoisten ja punaisten välillä.

Naulasaaren taistelu syntyi, kun valkoisten piirittämästä Viipurista paenneet tuhannet punaiset yrittivät läpimurtoa Haminaan johtavalla maantiellä tarkoituksenaan jatkaa kohti Kymenlaaksoa. Punakaartin taistelijoiden lisäksi kolonnassa oli mukana runsaasti siviilejä. Heitä vastassa oli kaksi vahvoihin puolustusasemiin linnoittautunutta valkoisten pataljoonaa. Vain muutamia tunteja kestäneestä yhteenotosta muodostui yksi koko sodan verisimmistä yksittäisistä taisteluista. Sekasortoisessa yhteenotossa osapuolet tulittivat toisiaan summittaisesti pimeässä ja taistelua käytiin myös mies miestä vastaan puukoin ja pistimin. Tuhoa kylvi erityisesti suojattomaan pakolaiskolonnaan valkoisten asemista ammuttu konekiväärituli. Naulasaaren taistelu päättyi lopulta aamun valjetessa noin 5 000–6 000 punaisen antautumiseen. Se vaati yli 500 kaatunutta, joista lähes kaikki olivat punaisia.[2]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset piirittävät Viipurin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset aloittivat hyökkäyksen kohti Viipuria 19. huhtikuuta, ja katkaisivat punaisten rautatieyteyden Pietariin neljä päivää myöhemmin. Tämän jälkeen punaiset vetäytyivät 23.–24. huhtikuuta kaikilta rintamanosilta kohti Viipuria. Seuraavien parin päivän aikana valkoiset saartoivat kaupungin, mutta 25.–26. huhtikuuta tehty ensimmäinen valtausyritys epäonnistui. 27. huhtikuuta kaupungin puolustus alkoi lopulta murtumaan ja osa punaisista pakeni meriteitse Pietariin. Joukossa oli suurin osa kansanvaltuuskunnan jäsenistä sekä runsaasti muita punaisten hallinnon edustajia, jotka olivat huhtikuun alussa siirtyneet Helsingistä Viipuriin. Kaupungissa oli taistelun alkaessa noin 7 000 punaista, joista alle 2 000 onnistui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle.[3]

Punaisten pakosuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnan paon jälkeen Viipurin punakaartin esikunta kokoontui Neitsytniemen tykistökasarmin saliin. Heillä ei tuolloin ollut enää yhteyttä Lahden seudulla ja Kymenlaaksossa olleisiin punaisiin, joten Viipurissa ei tiedetty tilanteen kehittymisestä muulla. Antautumisen sijasta päätettiin tehdä läpimurto ulos valkoisten saartorenkaasta. Kun itään johtava Pietarin rata oli katkaistu ja vihollisen vahvimmat osastot olivat kaupungin pohjoispuolella, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi yrittää länteen. Tarkoituksena oli edetä Kymenlaaksoon ja paeta Haminan sekä Kotkan satamien kautta Neuvosto-Venäjälle.[4] Mahdollisesti tarkoitus oli myös yhtyä punaisten pääarmeijan rippeisiin lännessä, koska todellista tilannetta ei tunnettu.[5]

Esikunnan päätöksen jälkeen lähetit levittivät sanaa eri puolilla kaupunkia majailleille punakaartilaisille ja lopulta halukkaita lähtijöitä löytyi useita tuhansia. Aseissa olleiden punakaartilaisten lisäksi mukaan liittyi jo aseensa luovuttaneita kaartilaisia, joita oli leiriytyneenä kaupungin puistoihin, sekä runsaasti siviilejä, joihin kuului perheenjäseniä ja muita punaisten kannattajia. Viipurissa piileskeli kuitenkin suojeluskuntalaisia, joiden kautta tieto pakoyrityksestä levisi kaupunkia piirittäneille valkoisille.[4]

Valkoiset miehittävät Viipurin länsipuolen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Sihvon komentaman Karjalan 2. rykmentin osastot aloittivat etenemisen Antrean rintamalta etenemisen kohti Viipria 23. huhtikuuta. Joukot kiersivät Kavantsaaren, Syvänlahden, Kilpeenjoen, Juustilan ja Hanhijoen kautta Viipurin länsipuolelle Hovinmaahan, jonka ne valtasivat 27. huhtikuuta. Tämän jälkeen joukot siirrettiin yötä vasten Hovinmaan ja Tienhaaran eteläpuolelle niin, että jääkäriluutnantti Aarne Salmisen johtama 4. pataljoona sijoitettiin Rasalahteen, vänrikki Jussi Närväsen 5. pataljoona Suur-Merijoelle ja varavänrikki Edmund Heimolaisen 10. pataljoona Naulasaareen.[6] 11. pataljoona jätettiin reserviksi Hovinmaahan.[7]

10. pataljoona saapui Naulasaarelle 28. huhtikuuta vastaisena yönä. Venäläisten rakentamia betonivarustuksia miehittäneet punaiset vetäytyivät taisteluitta Tienhaaraan, josta käsin alettiin päivän valjettua ampumaan tykistöllä Naulasaareen. Valkoiset puolestaan hyökkäsivät puolen päivän aikaan Tienhaaraan.[8] He eivät kuitenkaan saaneet sovittua tukea Hovinsaaressa olleelta tykistöltään, eivätkä Tienhaaran pohjoispuolella olleilta osastoilta, vaan punaisten konekiväärituli ajoi peltoaukean yli hyökäneet valkoiset takaisin asemiinsa Naulasaareen.[6] Perääntymisen jälkeen pataljoonan päävoimat vedettiin Rasalahteen, ja Naulasaareen jätettiin ainoastaan ratsumestari Aito Husson johtama etuvartio kolmella konekiväärillä varustettuna. Valkoiset eivät odottaneet enää laajaa hyökkäystä, vaan kuvittelivat vajaan 100 miehen osaston pystyvän pysäyttämään Haminan suuntaan mahdollisesti pyrkivät punaiset.[8]

Punaisten pako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset murtautuivat 28. huhtikuuta Viipurin itäiselle esikaupunkialueelle, jonne heitä vastaan oli jätetty pienellä miehityksellä varustetut puolustuslinjat.[9] Samaan aikaan noin 6 000 punaista järjestäytyi marssikolonnaksi läntisen Sorvalin kaupunginosan torilla,[4] josta se lähti liikkeelle noin kello 10 aikaan illalla.[9] Valkoisten miehittäessä kaupungin keskustaa, eteni punaisten kolonnan kärki kohti Sorvalista noin neljän kilometrin päässä sijaitsevaa Tienhaaran kylää.[4]

Punaisilla oli johtajinaan Jalmari Parikka, Oskar Rantala ja Otto Vuoristo sekä ilmeisesti myös pari muuta komppanianpäällikköä. Tiedusteluosastoa johti Viipurin rintamapäällikkönä toiminut A. Backman, joka kuitenkin törmäsi valkoisten ratsastavaan tiedusteluosastoon vajaan kilometrin päässä Tienhaarasta Haminan maantien ja Naulasaaren kylään johtavan maantien risteyksessä. Vihollisen käsiin joutunut Backman ammuttiin ilmeisesti Rasalahdessa seuraavana päivänä.[4][10]

Eteneminen tapahtui lähes päämäärättömästi ilman etukäteen suunniteltua reittiä, vaikka suunnitelman mukaan kolonnan kärjessä piti olla erityinen iskujoukko, joka tarvittaessa olisi saanut tukea Tiehaaran ja Hovinmaan asemien välillä operoivalta panssarijunalta.[4] Ratsumestari Husson komentama osasto oli kuitenkin jo edellisenä päivänä kaapannut punaisten panssarijunan ja saanut myös runsaasti vankeja.[11] Kyseessä oli ilmeisesti Wahlberg-nimisen punakaartilaisen johtama Panssarijuna nro 6, joka toimi Hovinmaan asemalla vielä 27. huhtikuuta.[12]

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läpimurto Naulasaaressa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten pakolaiskolonna saavutti noin kilometrin päässä Tienhaarasta Haminan maantien ja Naulasaaren kartanoon johtavan tien risteykseä sijainneet valkoisten asemat hieman ennen puoltayötä. Punaiset joutuivat hyökkäämään saman peltoaukean yli, jota pitkin valkoiset olivat aikaisemin päivällä yrittäneet edetä Tienhaaraan. He olivat vailla minkäänlaista suojaa, kun taas valkoiset olivat konekivääreineen asettuneet venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamiin vahvoihin betonilinnoitteisiin.[13]

Noin puolen yön aikoihin punaisten tykistö alkoi tulittamaan valkoisten asemia, jota pian seurasi etujoukon hyökkäys peltoaukean ylitse. Mukana oli myös naiskaartilaisia. Punaiset saivat heti yhden valkoisten kolmesta konekivääristä haltuunsa, ja onnistivat tuomaan omat panssarikilvin varustetut konekiväärinsä noin 10–20 metrin päähän valkoisten asemista. Lisäksi heillä oli käytössään käsikranaatteja, joiden toimivuus kuitenkin oli heikko.[8] Pimeässä punaiset eivät kuitenkaan voineet tähdätä varustuksiinsa linnoitautuneita valkoisia, mutta myös valkoiset joutuivat tulittamaan umpimähkään aseiden suuliekkejä kohti.[6] Yhteenotto muuttui nopeasti puukoin ja pistimin käydyksi lähitaisteluksi, ja lopulta valkoisten etuvartio murtui.[4]

Punaiset pysäytetään Rasalahdessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten kärkijoukon päästyä etuvartiosta lävitse, levittäytyi taistelu ympäristössä olevien Pien-Merijoen kartanon peltojen lisäksi myös lähitaisteluksi sen takana sijaitsevaan metsään.[4] Parin kilometrin päässä Rasalahdessa olleet valkoisten joukot yrittivät hyökkäyksestä kuultuaan tulla avuksi Naulaaaren tienhaaraan. Läpimurron tehneet punaiset onnistuivat kuitenkin torjumaan kaksi heidän hyökkäystään, jonka jälkeen valkoiset perääntyivät takaisin asemiinsa Rasalahteen.[8] Ylivoiman edessä hätääntyneiden valkoisten kuormasto oli jo komennettu lähtövalmiiksi ja pian luutnantti Salminen määräsi sen perääntymään pohjoiseen kohti Löytömäkeä.[6] Samalla annettiin käsky ampua Naulasaaren kartanossa vankeina olleet punaiset.[4] Kun valkoisten asekuormat olivat joutuneet lähtemään ensimmäisenä, alkoivat heidän ammuksensa käymään vähiin ja Salminen antoi joukoille perääntymiskäskyn. Lopulta ammusvaunut saatiin kuitenkin takaisin ja valkoiset jatkoivat puolustautumista.[6]

Pohjoisesta edennyt punaisten pääjoukko sulloutui peltoaukealle yhdeksi massaksi, jota valkoiset pääsivät vapaasti tulittamaan konekivääreillään,[4] mutta myös Rasalahdessa käytiin lähitaistelua mies miestä vastaan.[6] Punaisten hyökkäys muistutti edellisenä päivänä Tuuloksessa käytyä Syrjäntaan taistelua, jossa punaiset epätoivoisesti rynnivät päin saksalaisten puolustuslinjoja. Molemmissa paikoissa kaatuneiden tilalle tuli koko ajan takaa uusia miehiä ja naisia.[4] Syrjäntaassa punaiset onnistuivat lopulta murtautumaan saksalaiten linjojen läpi, mutta Naulasaaressa hyökkäys pysähtyi ja valkoiset onnistuivat lyömään punaiset kerta toisensa jälkeen takaisin.[6] Pimeässä käydyssä sekasortoisessa taistelussa taaempana edenneet punaiset ampuivat myös vahingossa omiaan selkään. Haavoittuneita keräämään komennetun Kaarlo Hyvösen mukaan useita punakaartilaisia oli kaatunut takaapäin tulleesta luodista.[13] Aamun valjetessa valkoiset pystyivät ampumaan entistä tarkempaa tulta ja iskivät pakolaiskolonnan sivustoihin, jotka olivat täysin suojattomia.[4]

Punaisten antautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten tajuttua tilanteen epätoivoisuuden kokoontuivat päälliköt Tienhaaran asemalla, jossa tehtiin päätös antautumisesta. Jalmari Parikka lähti seitsemän aikaan aamulla kysymään valkoisilta antautumisehtoja, mutta Otto Vuoristo päätti ampua itsensä. Parikalle ilmoitettiin yllättäen, ettei antautuneita ammuta tutkimatta, vaikka Viipurissa oli samaan aikaan käynnissä laajat punaisten teloitukset, joihin sisältyi myös kaupungin venäläisväestön etninen puhdistus. Noin 5 000–6 000 punakartilaista luovutti aseensa ja antautui Tienhaaran aseman ja Naulasaaren ristyksen välillä aamupäivän aikana 29. huhtikuuta.[4] Vankeja sullottiin navetoihin, latoihin ja kaikkialle, missä vain tilaa oli. He joutuivat olemaan kylmässä ilman ruokaa kahden vuorokauden ajan.[13] Muutama sata punakaartilaista onnistui pääsemään valkoisten linjoista läpi, mutta suurin osa heistäkin jäi myöhemmin kiinni Virolahdella.[4] Joidenkin tietojen mukaan Tienhaaraan saapui Viipurista aamulla 29. huhtikuuta vielä noin 1 500 punaisen joukko, joka kuitenkin antautui taisteluitta.lähde?

Taistelun jäljiltä Naulasaaren ja Rasalahden pelloilla lojui silminnäköijäkertomusten mukaan läjäpäin kaatuneiden punakaartilaisten ruumiita ja kuolleita hevosia, sekä kymmenittäin haavoittuneita, jotka joutuivat virumaan tuntien ajan taivasalla. Tämän jälkeen haavoittuneita koottiin pikaisesti kyhättyyn kenttäsairaalaan, jossa punaisten sanitäärit pääsivät hoitamaan heitä. Sidetarpeita ja lääkkeitä ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan, minkä vuoksi suuri määrä haavoittuneista kuoli vammoihinsa. Lääkäri saatiin paikalle vasta seuraavan päivän iltana, mutta hän ei ollut juurikaan kiinnostunut hoitamaan punaisia ja saapui myös ilman välineitään. Myöhemmin illalla vaikeimmin haavoittuneita alettiin kuljettamaan sairasvaunuilla pois.[13]

Vankeja säilytettiin aluksi Suur-Merijoen kartanon ulkorakennuksissa sekä Pien-Merijoen, Naulasaaren ja Ykspään kartanoiden kivinavetoissa, kunnes vangit marssitettiin 1. toukokuuta Viipurin kaupunkiin. Siellä heidät sijoitettiin pääosin kaupungin keskustassa sijaitsevalle keskuskasarmille. Tienhaarasta ja Naulasaaresta vangitut 5 000–6 000 punaista muodostivat noin puolet kaikista Viipurin vankileirin vangeista. Viipurin vankileillä oli toukokuun toisella viikolla yhteensä 11 350 vankia.[14]

Sotasaalis oli lehtitietojen mukaan 50 tykkiä, yli 100 konekivääriä ja yli 400 kuormaa elintarvikkeita.[15]

Valkoisten itäarmeijan komentaja kenraalimajuri Ernst Löfström oli yöpynyt Viipurin pohjoispuolella Talissa, jonne hän herättyään kello 7.20 sai tiedon sekä Viipurin valtauksesta että punaisten antautumisesta Naulasaaressa.[16] Punaisten antautuminen merkitsi Viipurin taistelun ja samalla myös Karjalan rintaman sotatoimien päättymistä. Tämän jälkeen Karjalan kannaksella nähtiin enää yksittäisiä kahakoita pakomatkalla olleiden punaisten yrittäessä päästä valkoisten ketjujen läpi Venäjälle.[3]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelussa kaatui kaikkiaan noin 500 punaista,[5] mutta joidenkin väitteiden mukaan kaatuneita olisi ollut jopa 800.[15] Heidät haudattiin Naulasaareen joukkohautaan.[17]

Valkoisia taistelussa kuoli Suomen sotasurmat -tietokanna mukaan ainoastaan kymmenkunta, mutta haavoittuneita oli useita kymmeniä.lähde? Jotkut lähteet puhuvat kuitenkin noin 50 kaatuneesta valkoisesta.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 6.10.2017.
  2. Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 220. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
  3. a b Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 109–110. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8. Teoksen verkkoversio.
  4. a b c d e f g h i j k l m n Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918, s. 302–309. Helsinki: Siltala, 2013. ISBN 978-952-23418-7-7.
  5. a b Rosén, Gunnar: Sata sodan ja rauhan vuotta : Suomen Punainen Risti 1877–1977, s. 195–196. Helsinki: Suomen Punainen Risti, 1977. ISBN 951-99112-2-7.
  6. a b c d e f g Lallukka, A.: Naulasaaren taistelu Canadan Uutiset. 29.5.1919. Simon Fraser University Digitized Newspapers. Viitattu 6.10.2017.
  7. Mäntyvaara, Ilkka: Aikalaiskuvaus Karjalan rintamalta 1918 (PDF) (s. 11–12) 4.4.2017. Tampereen vapaussodan perinneyhdistys. Viitattu 6.10.2017.
  8. a b c d Naulasaaren taistelu (Mukana olleen kuvaamana). Karjala, 29.4.1919, nro 97A, s. 6. Kansalliskirjasto Viitattu 6.10.2017.
  9. a b ”Wiipuri – Walkoinen” 29. päiwän w. 1918 tunnussana. Karjalan Aamulehti, 29.4.1920, nro 98, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 6.10.2017.
  10. Brotherus, Valter A.: En ritt vid fronten. Tidskrift för hästskötsel, Marraskuu 1918, nro 8-9, s. 8. Kansalliskirjasto Viitattu 6.10.2017. (ruotsiksi)
  11. Harjula, Mirko: ”Ryssänupseerit” : ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 310. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
  12. Sillanmäki, Jouni: Panssarijunia Suomessa – Suomalaisia panssarijunissa, s. 64. Parola: Panssarimuseosäätiö, 2009. ISBN 978-952-92549-6-5.
  13. a b c d Hyvönen, Kaarlo: Viipurin valloitus ja valkoisten vankina, s. 7–9. Helsinki: Kehitys, 1919. Teoksen verkkoversio.
  14. Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8.
  15. a b Finnlands Freiheitskampf. Wiborgs Eroberung. Suomi – Finnland. Nachrichtenblatt für das deutsche Militär in Finnland, 10.5.1918, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 6.10.2017. (saksaksi)
  16. Keskisarja, Teemu: ”Ernst Löfström (1865–1937): unohdettu Viipurin valtaaja”, Muuttuvien tulkintojen Viipuri, s. 201. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2016. ISBN 978-952-67216-3-7. Teoksen verkkoversio.
  17. Valkoisetko ehdottamassa punaisten haudoille muistopatsaita?. Karjala, 13.8.1919, nro 183, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 5.10.2017.