Fritz Haber

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Fritz Haber
Fritz Haber.png
Henkilötiedot
Syntynyt 9. joulukuuta 1868
Breslau, Saksa
Kuollut 29. tammikuuta 1934 (65 vuotta)
Basel, Sveitsi
Kansallisuus saksalainen
Tieteilijä
Tutkimusalue Kemia
Tunnetut työt Haber–Bosch-menetelmä
Born–Haber-sykli
Palkinnot Nobel-palkinto Nobelin kemianpalkinto (1918)
Koulutus ja ura
Tutkinnot Heidelbergin yliopisto
Humboldt-yliopisto
Technische Universität Berlin
Väitöstyön ohjaaja Robert Bunsen
Instituutti ETH Zürich
Karlsruhen yliopisto

Fritz Haber (9. joulukuuta 186829. tammikuuta 1934) oli saksalainen kemisti, joka sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1918 kehittämästään ammoniakin valmistusmenetelmästä,[1][2] Haber–Bosch-menetelmästä. Ammoniakki on tärkeä typpilannoitteiden ja räjähteiden valmistusaine.

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haber syntyi Breslaussa, Sleesiassa silloisessa Saksassa joka nykyisin on Wrocław, Puolassa, jossa hänen isällään oli luonnonvärien maahantuotiliike. Hänen äitinsä Paula, kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, ja hänen isänsä piti häntä syylisenä äitinsä kuolemaan.[3]

Opiskelu ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1886 hän alkoi opiskelemaan kemiaa yliopistossa Berliinissä, mutta siirtyi ensimmäisen lukukauden jälkeen Heidelbergin yliopistoon. Puolitoista vuotta sinne siirtymisensä jälkeen hänen opiskelunsa keskeytyivät kun hän joutui vuodeksi asepalvelukseen. Sen jälkeen hän siirtyi Berliiniin Charlottenburgiin tekniseen kouluun, jossa teki tutkimusta Carl Liebermannin kanssa. Hän ei saanut Charlottenburgista tohtorin tohtori arvoa, mutta sai sen Berliinin yliopistosta vuonna 1891 työskentelystään Liebermannin kanssa. Kun hän oli valmistunut hänellä ei ollut kolmeen vuoteen vakituista virkaa. Hän suoritti lyhyitä jatko-opiskeluita Zürichin teknillisessä korkeakoulussa ja Jenan yliopistossa, ja oli myös isänsä yrityksessä töissä.[3]

Vuonna 1894 Haber nimitettiin assistentiksi Karlsruheen tekniseen instituuttiin kemian- ja polttoainetekniikan osastolle. Vuonna 1906 hänestä tuli professori, ja hän pysyi Karlsruhessa vuoteen 1911 asti, kunnet hänet kutsuttiin johtamaan silloin perustettua Kaiser Wilhelmin fysikaalisen kemian ja elektrokemian laitosta Berliinin Dahlen esikaupungissa. Hän johti laitosta vuoteen 1933 jolloin erosi alkuvuodesta. Koska Haber oli ollut ennen kääntymistään uskonnoltaan juutalainen ja myös juutalaista sukua, hän muutti pois Saksasta vuonna 1933 vastalauseena kansallissosialistisen puolueen juutalaisvastaiselle politiikalle.[4] Hän lähti pakeni tämän jälkeen Englantiin jossa oli maanpaossa neljä kuukautta. Sinä aikana hän tyskenteli William Pope -yhdistyksessä Cambridgen yliopistossa.[3]

Hän kuoli sydänkohtaukseen muutama kuukausi myöhemmin 29. tammikuuta 1934 Baselissa, Sveitsissä, oleessan matkalla Palestiinaan keskustelemaan Daniel Sieffin tutkimusinstituutin perustamisesta.[3]

Kemialliset aseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haberia on sanottu myös kemiallisten aseiden isäksi, sillä hän oli osallisena kloorin ja muiden taistelukaasujen kehittämisessä ja käyttöönotossa ensimmäisen maailmansodan aikana.[5][6] Hänen vaimonsa, kemian tohtori Clara Immerwahrin arvellaan tehneen itsemurhan Haberin tämän roolin takia.[7] Hän siirtyi sodan päättyessä Sveitsiin, koska oletti joutuvansa syytteeseen sotarikoksista,lähde? mutta yleiseksi hämmästykseksi hänelle myönnettiin 1918 Nobelin kemianpalkinto.[5] Haber oli isänmaallinen saksalainen ja valvoi henkilökohtaisesti ensimmäisiä kokeita, joissa kaasua käytettiin venäläisiä vastaan ensimmäisen maailmansodan itärintamalla.[2]

Haberin kehitelmä oli myös toisen maailmansodan aikaisten keskitysleirien kaasukammioissa ihmisten surmaamiseen käyttämä Zyklon B -hyönteismyrkky. Myös hänen lähiomaisiaan kuoli tuhoamisleireillä.[2][8]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Daniel Charles, Mastermind: the Rise and Fall of Fritz Haber

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Hudson: Suurin tiede – kemian historiaa. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.
  • Henrik Ennart & Mats-Eric Nilsson, Döden i grytan, Ordfront, 2010
  • Kimmo Klemola: 1900-luvun tärkein keksintö Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Viitattu 30.7.2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hudson, s. 388
  2. a b c Klemola, s. 26–30
  3. a b c d Jensen, William B.: Fritz Haber Encyclopædia Britannica. 2018. Viitattu 27.03.2018 (englanniksi) .
  4. Hudson, s. 371
  5. a b Varho, Esko: Ensimmäisen kaasuhyökkäyksen uhrit kuolivat Belgian pelloilla päivälleen sata vuotta sitten Yle - Ulkomaat. 22.4.2015. Viitattu 27.03.2018.
  6. Mäkinen, Jari: Tänään on taistelukaasujen ikävä merkkipäivä: 5000 kuoli 10 minuutissa Tiedetuubi. 22.04.2016. Viitattu 27.03.2018.
  7. Dick, Jutta: Clara Immerwahr Jewish Women's Archive. Viitattu 27.03.2018 (englanniksi) .
  8. Ennart & Nilsson, s. 212

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]