Kemiallinen ase

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yhdysvaltain armeijan kemiallisista aseista käyttämä tunnus.
Sinappikaasua saanut kanadalainen sotilas, 1917–1918.
Englantilainen kaasupommi ensimmäisestä maailmansodasta, 1915.
Tynnyreihin varastoituja neuvostoliittolaisia kemiallisia aseita Albaniassa.
Kemiallisten aseiden uhreja Irakin–Iranin sodassa.
Ruotsin armeijan sotilaalla on kemialliselta aseelta suojaava suojanaamari ja suojapuku.

Kemiallinen ase on elollisia olentoja vammauttava, vaurioittava tai tappava yhdiste. Kemiallisiksi aseiksi lasketaan myös yhdisteet, jotka aiheuttavat eliöissä tilapäistä toimintakyvyttömyyttä.

Sotilaallisesti kemialliset aseet on perinteisesti jaettu kolmeen ryhmään: taistelukaasut, savut ja sytytysaineet. Taistelukaasuilla on tarkoitettu aseita, joiden vaikutus perustuu niiden myrkyllisyyteen. Taistelukaasuista vain osa on normaalilämpötilassa kaasuja. Savujen, lukuun ottamatta kaasuihin luettavia myrkkysavuja, vaikutus perustuu niiden kykyyn haitata näkyvyyttä. Sytytysaineilla pyritään synnyttämään tulipaloja tai kuumuus, joka eliminoi vastarinnan.

Yhdistyneet kansakunnat on määritellyt kemialliset aseet joukkotuhoaseiksi, joiden käyttöä pyritään rajoittamaan kansainvälisillä sopimuksilla. Kemiallisten aseiden valmistuksen, käytön ja tuhoamisen valvomiseksi on perustettu kansainvälinen organisaatio OPCW, jonka päämaja ja toiminnot ovat Alankomaiden Haagissa (OPCW:n kotisivut).

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemiallisten aseiden historia juontaa pitkälle, aina ensimmäisiin tahallaan levitettyihin - esimerkiksi juomaveden - myrkytyksiin. Kuitenkin nykyaikaisen kemiallisen sodankäynnin voidaan katsoa alkaneen ensimmäisestä maailmansodasta, jossa niiden käyttö oli laajamittaista. Kaasuaseet oli kielletty Haagin sopimuksella 1899.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisessä maailmansodassa kehiteltiin aluksi kyynelkaasun tapaista kaasua. Myöhemmin kehitettiin ja otettiin käyttöön yhä vaarallisempia kaasuja. Alussa kaasua vapautettiin lieriöistä, jotka avattiin hyökkäyshetkellä. Tämä menetelmä oli epävarma, sillä tuuli saattoi kuljettaa kaasun väärään suuntaan. Näin kävi esimerkiksi englantilaisten ensimmäisillä kokeiluilla kaasuhyökkäysten parissa Loosin taistelussa 25. syyskuuta 1915, kun sylintereistä vapautettu kloori levisikin myös omien joukkojen päälle.[1] Myöhemmin kaasuja alettiinkin levittää tykistön ampumilla kranaateilla.

Ensimmäisen laajamittaisen kaasuhyökkäyksen tekivät saksalaiset aamulla 22. huhtikuuta 1915. He vapauttivat 168 tonnia kloorikaasua ympärysvaltojen joukkoja vastaan.[2] Kaasun vaikutus ulottui noin 6,4 kilometrin säteelle, altistaen 10 000 sotilasta kaasulle, joista puolet kuoli asfyksiaan kymmenessä minuutissa.[2] Saksalaisjoukot olivat yllättyneitä kaasun tehokkuudesta.[2]

Sodan molemmat osapuolet omaksuivat kemialliset aseet ja käyttö laajeni länsirintamalla. Samalla kehitettiin myös vastatoimia kaasuhyökkäysten varalle. Ensimmäisenä ymmärrettiin, että sotilaat jotka lähtivät kaasupilviä karkuun saivat pahempia vaurioita kuin ne jotka eivät liikkuneet. Samoin sotilaat jotka makasivat maassa, kärsivät eniten kaasun ollessa tiheimmillään juuri maan pinnan läheisyydessä.[3] Saksalaisten käyttämä kloori oli myös helposti tunnistettavissa vihreän värinsä ja pistävän hajunsa takia, mikä vähensi sen tehokkuutta. Kloori on lisäksi vesiliukoista, joten pian sotilaat alkoivatkin suojata kasvonsa kastellulla kankaalla, mikä auttoikin kohtuullisesti kloorikaasuhyökkäyksissä.[4] Myöhemmin myös kaasunaamari otettiin käyttöön kummallakin puolella.

Ensimmäisen maailmansodan tuloksena kehitettiin fosgeeni, sinappikaasu, kloropikriini ja syanidikaasu. Ranska käytti ensimmäisenä fosgeenia vuonna 1915.[5] Tämä kaasu oli klooria vaikeampi havaita, sillä se oli väritöntä ja hajultaan neutraalimpaa, mikä teki siitä tehokkaamman taistelukaasun. Samalla se oli klooria tappavampi, vaikka aika altistuksesta ensioireisiin saattoikin olla yli 24 tuntia.[6] Sinappikaasu taas oli saksalaisten vuonna 1917 kehittämä kaasu, joka ei välttämättä ollut kaikista kaasuista tappavin, mutta sai pahan maineensa muun muassa pitkän vaikutusaikansa johdosta. Ilmaa painavampi sinappikaasu kun saattoi pysyä maassa jopa viikkoja tai kuukausia sääoloista riippuen.[7] Altistuneilla myös kivuliaat oireet - esim. ihorakkulat, näkövauriot, oksentelu, sisäinen ja ulkoinen verenvuoto - kestivät pitkään. Samoin kuolettavasti sinappikaasulle altistuneet saattoivat kärsiä jopa nejästä viiteen viikkoa ennen kuolemaa.[8]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laadittiin Geneven (1925) sopimus biologisista ja kemiallisista aseista.[9]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen hermokaasu, tabuuni, kehitettiin vuonna 1936, sariini 1938 ja somaani 1944.lähde? Toisen maailmansodan voittajavaltiot jatkoivat, sopimuksista huolimatta hermokaasujen kehittelyä Saksan tietojen pohjalta ja vuonna 1952 Iso-Britannia kehitti VX-kaasun, joka on tähänastisten tietojen mukaan tappavin hermokaasu.

Kansainvälisellä Pariisin sopimuksella (1993) sovittiin taistelukaasujen kehittämisen, valmistuksen, käytön ja varastoinnin kieltämisestä sekä niiden hävittämisestä.[10][11] Sopimuksen allekirjoitti 164 maata ja sen on ratifioinut 75 maata. Ratifioinnin jättivät tekemättä Iran, Kiina ja Venäjä. Allekirjoittajamaat sopivat täyttävänsä sopimuksen ehdot vuoteen 2007 mennessä. Sopimuksen ulkopuolelle jättäytyivät muun muassa Libya ja Irak.[10]

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan seurauksena Neuvostoliitto kehitti VX-kaasulle vastineen, V-kaasun.

Kemiallisten aseiden käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pysyvyyden mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ilmakaasut
    • Kaasumaisia tai helposti kaasuuntuvia yhdisteitä
    • Käytetään kun kohteeseen halutaan lyhytaikainen vaikutus (minuutteja)
  • Maastokaasut
    • Huonosti haihtuvia, öljymäisiä yhdisteitä
    • Käytetään kun halutaan pitkäaikainen vaikutus (kuukausia)

Myrkyllisyyden mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chemical Warfare in World War I: The American Experience, 1917-1918 Combat Studies Institute. Viitattu 2012-01-10.
  2. a b c Battles: The Second Battle of Ypres, 1915 First World War.com. Viitattu 5. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  3. Edmonds and Wynne (1927): pp. 177-8.
  4. Edmonds and Wynne (1927): p. 217.
  5. Nye, Mary Jo (1999). Before big science: the pursuit of modern chemistry and physics, 1800-1940. Harvard University Press, 193. ISBN 0-674-06382-1. 
  6. Staff: Facts About Phosgene 22 February 2006. CDC. Viitattu 2008-05-23.
  7. Staff: Facts About Sulfur Mustard 22 February 2006. Centers for Disease Control and Prevention. Viitattu 2006-08-10.
  8. Sidell, F. R.; Urbanetti, J. S.; Smith, W. J.; Hurst, C. G. (1997). "Chapter 7. Vesicants", in Sidell, F. R.; Takafuji, E. T.; Franz, D. R.: Medical Aspects of Chemical and Biological Warfare. Office of The Surgeon General, Department of the Army, United States of America. ISBN 9997320913. OCLC 489185423. Viitattu 2007-08-08. 
  9. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1975/19750015 Finlex 15/1975: Asetus bakteriologisten (biologisten) ja toksiiniaseiden kehittämisen, tuottamisen ja varastoimisen kieltämiseksi ja niiden hävittämiseksi tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta
  10. a b Oscar Nissinen, Oliver Nilsson ja Miska Räikkönen
  11. http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/1994/19940247 Finlex HE 247/1994: Hallituksen esitys Eduskunnalle kemiallisten aseiden kehittämisen, tuotannon, varastoinnin ja käytön kieltämistä sekä niiden hävittämistä koskevan yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä laiksi rikoslain muuttamisesta

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kemiallinen ase.