Dingo (yhtye)

Wikipediasta
12 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 26. heinäkuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta rockyhtyeestä. Australianvillikoirasta katso Dingo. Muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Dingo
Dingo Rovaniemen Iskelmäkesässä 2018.
Dingo Rovaniemen Iskelmäkesässä 2018.
Tiedot
Toiminnassa 1982–1986
1993–1994
1998–2002
2004–
Tyylilaji
Kotipaikka Suomi
Laulukieli
Jäsenet

Pertti Neumann, laulu
Jonttu Virta, kitara
Tom Eklund, bassokitara
Leena Peisa, kosketinsoitin
Saska Ketonen, rummut

Entiset jäsenet

Ks. Luettelo Dingon jäsenistä ja kokoonpanoista
Levy-yhtiö

Magnum Music, 2018
Suomen Musiikki, 2012–2013
Edel/AXR, 2005–2010
Finnlevy/Warner, 1983–1985, 1992–2004
Sonet, 1986
Bang Trax, 1986

Aiheesta muualla
Kotisivut

Dingo on suomalainen rockyhtye, joka on yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista yhtyeistä. Dingon kulta-aika oli vuosina 1984–1986.[1] Yhtyeen perustamisesta lähtien sen keulakuva on ollut laulaja-lauluntekijä Neumann. Dingon tunnetuimpia hittejä ovat ”Autiotalo” ja ”Levoton Tuhkimo”. Yhtye on myynyt Suomessa uransa aikana yhteensä yli 500 000 levyä[2][3].

Dingon esikoisalbumin Nimeni on Dingo (1984) aikaiseen kokoonpanoon kuuluivat Pertti Nieminen (nykyinen Neumann, laulu), Jonttu Virta (kitara), Juha ”Quuppa” Seittonen (rummut), Jarkko Eve (basso) ja Pete Nuotio (koskettimet). Even tilalle tuli Pepe Laaksonen vuonna 1984. Tällä tunnetuimmalla kokoonpanollaan yhtye julkaisi vuonna 1985 menestysalbumin Kerjäläisten valtakunta. Dingo on esiintynyt klassisessa kokoonpanossaan vuosina 1984–1986, 1998–2002 ja vuonna 2017.

Dingo hajosi ensimmäisen kerran lokakuussa 1986. Yhtye on tehnyt kolme paluuta 1980-luvun jälkeen. Ensimmäisen kerran vuosina 1993–1994, toisen vuosina 1998–2002 ja kolmannen vuodesta 2004 eteenpäin. Pertti Neumann on Dingon jäsenistä ainoa, joka on vaikuttanut yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa.[1] Vuosina 2004–2016 Neumann esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa Dingon nimellä, mutta monet eivät pitäneet näitä kokoonpanoja oikeana Dingona[4][5].

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon mukaan vuosien 1984–1985 Dingo-hysteria oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisen populaarikulttuurin historiassa. Kerjäläisten valtakunta -albumi ylitti platinalevyyn oikeuttaneen 100 000 myydyn kappaleen rajan ennennäkemättömän nopeasti, vain muutamassa päivässä. Dingon suosio ylitti ikä- ja sukupolvirajat. Yhtyeen musiikkia kuuntelivat niin teinit kuin eläkeikäisetkin. Vastaavaa palvonnan ilmapiiriä on von Baghin ja Hakasalon mukaan etsittävä Elvis Presleyn tai The Beatlesin ajoilta 1950- ja 1960-luvuilta.[6]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheet (1982–1983)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neumann alkoi vuonna 1982 koota itselleen uutta yhtyettä hajonneen MACin tilalle.[7] Yhtyeen rumpaliksi tuli Juha ”Quuppa” Seittonen ja kitaristiksi Kieltolaki-yhtyeen Jonttu Virta.[8] Neumann soitti aluksi bassokitaraa. Keväällä 1983 kokoonpanoon liittyivät kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola ja basisti Jarkko Eve, jotka täydensivät Dingon alkuperäisen kokoonpanon.[1]

Yhtye nimettiin Sous-Pierreksi, mutta nimi lyhennettiin pian Sohoksi.[9] Englannissa vaikutti kuitenkin jo samanniminen yhtye, joten yhtyeen nimeksi vaihdettiin Dingo. Nimen alkuperästä on erilaisia versioita. Neumann muisteli myöhemmin, että hän keksi nimen luettuaan ulkomaista lehteä kioskilla.[10] Jonttu Virran mukaan nimi keksittiin jo silloin olemassa olleesta kappaleesta ”Nimeni on Dingo”[9]. Dingoon tulivat mukaan basisti Jarkko Eve ja kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola.[11] Yhtyeen ensimmäinen harjoituspaikka sijaitsi Porin silloin uudella kulttuuritalolla Anniksella.[9]

Yhtyeen oli aluksi vaikea saada levytyssopimusta. Useamman levy-yhtiön johtaja lähetti yhtyeen demonauhat takaisin todeten, etteivät he nähneet Dingon musiikissa kaupallista potentiaalia.[12] Kieltäytyjien joukossa olivat muun muassa CBS, Poko Rekords ja Sony.[13] Sonyn silloinen tuotannosta vastannut markkinointipäällikkö Hans Rautio on myöhemmin kertonut hylkäyksen syyksi demonauhan huonon laadun ja laulajan ”originellin” tyylin, joka kaipasi hänen mukaansa vielä kehittämistä.[14] Yhtye teki uuden demokasetin nimeltä Hölmöläisten laiva.[12] Kesällä 1983 Finnlevyn edustaja kiinnostui kykyjenmetsästysretkellä Dingosta, ja yhtye sai levytyssopimuksen.[13]

Pori oli silloin levy-yhtiön erityisessä tarkkailussa, sillä samasta kaupungista oli samoihin aikoihin tullut läpimurtonsa tehnyt Yö.[15] Myöhemmin musiikkilehdet pyrkivät luomaan vastakkainasettelua Dingon ja Yön välille, koska molemmat yhtyeet oli perustettu Porissa ja julkaisseet esikoisalbuminsa samoihin aikoihin. Neumannin mukaan 1980-luvun vastakkainasettelu oli keinotekoinen ja yhtyeen jäsenet tulivat hyvin toimeen keskenään.[16] Hänen mukaansa kilpailuasetelma oli silloin pikemminkin porirockin ja manserockin välillä.[17]

Dingo muutti kokoonpanoaan ennen ensilevytystä: kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola vaihtui Pete Nuotioon[1], johon Eve oli tutustunut aikaisemmin. Neumannin sanojen mukaan Dingo tarvitsi toisenlaisen kosketinsoittajan.[18]

Dingon logon suunnitteli pop-taiteilija Markus Heikkerö.[19][20]

Menestysvuodet (1984–1986)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dingo esiintyi Helsingin Kaivopuistossa kesällä 1984. Kuvassa Neumann.

Dingon single ”Sinä ja minä” oli tammikuussa 1984 mukana Levyraati-ohjelmassa, jonka kappale myös voitti.[1] Huhtikuussa julkaistiin albumi Nimeni on Dingo, joka pysyi myydyimpien levyjen joukossa koko vuoden[21]. Yhtyeen tuottajaksi valikoitui Pave Maijanen. Toisena vaihtoehtona oli ollut Jimi Sumén, mutta Neumann päätyi vaihtoehdoista Maijaseen. Maijasen roolia Dingolle on luonnehdittu niin merkittäväksi, että hänestä on käytetty jopa nimeä ”kuudes Dingo”.[22]

Dingo tuli 1980-luvulla tunnetuksi myös Neumannin käyttämistä meikeistä ja värikkäästä pukeutumisesta.[23][24] Pukeutumisessa 1980-luvulla Dingo otti vaikutteita etenkin Hanoi Rocksilta.[23][18] Yhtyeen jäsenten meikkaaminen ja värikäs pukeutuminen herättivät myös vastustusta joissakin piireissä.[23] Yhtyeen jäsenet saivat kuulla huutelua ja nimittelyä.[24]

Dingon kokoonpano muuttui jälleen juhannuksen 1984 jälkeen, kun basisti Jarkko Eve lähti soolouralle. Syyksi kerrottiin musiikilliset erimielisyydet ja se, ettei Dingoon mahtunut kahta johtajaa. Neumannin tavoin myös Eve halusi olla esillä ja laulaa kappaleita.[25] Neumann kutsui tilalle MAC:n ajoilta tutun Pepe Laaksosen.[26] Samalla muodostui yhtyeen tunnetuin kokoonpano.[27][28] Saman vuoden syksyllä julkaistiin singlenä kappale ”Autiotalo”, jonka ansiosta Dingo teki lopullisen läpimurtonsa. ”Autiotalo” on edelleen Dingon myydyin single.[29][1]

Vuosi 1985 oli Dingon menestyksekkäin. Helmikuussa yhtyeen toisen albumin kansikuvia kuvattiin Agadirissa Marokossa[30][31]. Seuraavassa kuussa albumi Kerjäläisten valtakunta nousi levylistojen kärkeen. Levy myi viikon aikana yhteensä 125 000 kappaletta ja muodostui silloin Suomen kaikkien aikojen myydyimmäksi suomalaiseksi albumiksi. Vuoteen 2013 mennessä[3] albumia oli myyty yhteensä yli 190 000 kappaletta. Se on kaikkien aikojen neljänneksi myydyin suomalainen albumi.[32][33] Suuri suosio näkyi myös yhtyeen konserttipalkkioissa. Dingon keskimääräinen palkkio konsertista oli 30 000 markkaa, mikä oli kolme kertaa muita suomalaisia rock-yhtyeitä enemmän.[34] Dingo sai juhannuksena 1985 yhdestä ainoasta konsertista 130 000 markan palkkion, mikä oli ennenkuulumattoman suuri summa sen ajan Suomessa.[35]

Dingo-hysteria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon poikkeuksellisen nopeasti noussut suosio johti myös ennennäkemättömään ilmiöön, ”Dingo-hysteriaan”[36][37]. Hysteria alkoi keväällä 1984 pian sen jälkeen, kun Dingo oli esiintynyt Levyraadissa ja julkaissut ensimmäisen singlensä. Yhtyeen jäsenet saivat ensikosketuksen hysteriasta maaliskuussa 1984, jolloin yhtye aloitti kiertueensa Evijärvellä. Paikalle oli saapunut 3 700 lipun ostanutta ihmistä, joista monet huusivat ja kirkuivat yhtyeen nähdessään. Dingon jäsenille hysteria tuli yllätyksenä.[38] Yhtye oli jakamassa nimikirjoituksia Pukevassa Helsingissä. Tilaisuus muuttui nopeasti kaoottiseksi, kun paikalle tulleet hysteeriset fanit kaatoivat tavaratalon hyllyjä. Lopulta Pukevan johtaja määräsi Dingon poistumaan paikalta ennen kuin fanit tuhoaisivat koko myymälän.[39][23]

Dingo-hysterian aikaan Neumannin käyttämät sifonkihuivit yleistyivät hetkellisesti myös katukuvaan. Huiveja jopa markkinoitiin Dingon nimellä, vaikka yhtyeellä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa.[40]

Näkyvimmin Dingoa fanittivat teini-ikäiset tytöt.[41][10] Fanit pyrkivät idolinsa lähelle, ja kova puristus ihmisjoukossa saattoi aiheuttaa kymmenien tyttöjen pyörtymisen.[42] Dingo-hysteria ulottui yhtyeen jäsenten arkeen. Dingon jäsenet eivät voineet liikkua enää kadulla ilman, että hysteerinen fanijoukko piiritti heidät.[43]

»Dingon levyjä myydään kuin Päätalon kirjoja ja tyttöjä kaatuu kuin Yli-Vainion kokouksissa mummoja.»
(Toimittaja Arvo Tuominen television A-studiossa, 1985.[44])

Hysteeriset fanit yrittivät päästä väkisin myös takahuoneeseen[45] tai yhtyeen keikkabussiin ja juoksivat sen perässä.[46][43][47] Innokkaimmat fanit myös leiriytyivät Dingon jäsenten asuntojen lähelle nimikirjoituksen toivossa.[48][49] Poriin tehtiin myös järjestettyjä matkoja, joihin sisältyi Dingon jäsenten asuinpaikkojen esittely.[48] Esimerkiksi rumpali Quuppa huomasi eräänä päivänä nurmikkoa ajaessaan, että hänen toimiaan seurasi kadun varrella linja-autolastillinen ihmisiä.[50]

Yhtye alkoi vähitellen turhautua suursuosion aiheuttamiin lieveilmiöihin[51], ja esimerkiksi haastattelujen määrää rajoitettiin.[52] Turvallisuussyistä myöskään lehtien kuvaajia ei päästetty enää lavalle tai yhtyeen takahuoneeseen. Dingo rajoitti myös nimikirjoitustilaisuuksien järjestämistä eikä jäänyt jakamaan nimikirjoituksia faneille konserttien jälkeen[53]. Tiedostusvälineissä tiukentuneet linjaukset tulkittiin ylimielisyydeksi ja lehtien kirjoittelu Dingosta muuttui kriittisempään suuntaan.[54][17]

Yhtyeen jäseniä kuljetettiin eräässä vaiheessa konserttipaikkoihin laatikoissa, mutta fanit huomasivat tämän muutaman kerran jälkeen. Jäsenet olivat tukehtua laatikkoihin, kun ympäröivät fanit tukkivat ilmareiät.[34] Myös Dingo-vastaisuutta oli ilmassa. Kerran keikka-auton jalkatilasta löytyi dynamiittinalli, joka oli kytketty auton etulamppujen johtoihin.[55][23]

Juha Vainio julkaisi vuonna 1985 kappaleen ”Mies joka tapasi Dingon”. Kappale perustuu idealtaan tositapahtumiin. Vainio tapasi Neumannin eräässä televisio-ohjelmassa ja neuvoi häntä riimittämisessä[56]. Ohjelman tultua tv:stä ulos nuoret tytöt kysyivät Vainiolta kadulla, oliko hän se, joka tapasi Dingon. Lisäksi he pyysivät nimikirjoitusta.[57] Kappale ei kerro varsinaisesti näistä tapahtumista, vaan kappaleessa henkilö tapaa Dingon bensa-automaatin luona ja tulee sen takia tahtomattaan kuuluisaksi. Kappaleellaan Vainio ottaa humoristisesti kantaa Dingo-hysteriaan ja siitä seuranneeseen yksityisyyden menetykseen.[58]

Oma levy-yhtiö ja uudet levyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon levytyssopimus Finnlevyn kanssa päättyi vuonna 1986, jolloin Dingo perusti oman levy-yhtiön Bang Traxin yhtyeen manageriksi siirtyneen Lasse Norreksen kanssa.[59] Yhtyeen jäsenet perustivat myös Dingo-osakeyhtiön, jolle palkattiin erillinen toimitusjohtaja.[60][61] Myöhemmin sama toimitusjohtaja tuomittiin 150 000 markan sakkoihin valtiolle.[62]

Levy-yhtiö Sonet julkaisi Dingon englanninkielisen singlen ”The House Without a Name” / ”Tell Me Now” Britanniassa ja muissa Euroopan maissa, joissa sillä oli toimintaa.[63] Englanninkieliset sanat kappaleisiin teki Joseph Meikle. Singlen johdosta Dingo vieraili helmikuussa Lontoossa Music Box -televisio-ohjelmassa. Yhtyeen maailmanvalloitus jäi kuitenkin tekemättä. Myöhemmin Neumann on maininnut suurimmaksi syyksi sen, ettei halunnut vaihtaa laulukieltä suomesta englanniksi.[64] Hänen mukaansa tilanteeseen vaikutti myös se, että Dingon keikkoja oli myyty Suomessa vuosiksi eteenpäin eikä yhtyeellä ollut aikaa keskittyä ulkomailla kiertämiseen.[65]

Maaliskuussa ilmestyi kolmas albumi Pyhä klaani, joka oli tyyliltään huomattavasti aiempia levyjä synkempi. Albumia myytiin selkeästi vähemmän kuin edellisiä albumeita, noin 80 000 kappaletta.[17] Julkisuudessa Pyhää klaania arvosteltiin epäonnistuneeksi levyksi[66] samalla, kun iskelmäartistien 25 000 kappaleen myyntimääriä ylistettiin.[67]

Talousvaikeudet johtavat hajoamiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajan mukana Dingon kustannukset kasvoivat, kun yhtyeen apulaisiksi palkattiin jäsenten ammattitaidottomia kavereita. Leveilevä rahankäyttö söi yhtyeen taloutta.[68][69] Yhtyeen jäsenet itse uskoivat, että he eivät vain saaneet tarpeeksi palkkaa, koska joku muu rikastui heidän kustannuksellaan.[70][61]

Dingolle tarjottiin 1980-luvulla useita rahakkaita yhteistyösopimuksia, joihin yhtye ei kuitenkaan tarttunut. Yhtyeelle ehdotettiin esimerkiksi Dingo-purukumin ja Dingo-farkkujen valmistamista. Kieltäytymisen taustalla oli Neumannin pelko siitä, että yhtyeen rock-uskottavuus kärsisi oheistuotteiden takia.[61][71] Silti 1980-luvulla valmistettiin erilaisia Dingo-aiheisia fanituotteita. Neumann on sanonut, että tuotteet olivat useimmiten piraattituotteita, joiden myynnistä yhtye ei saanut rahaa.[72] Menettely oli mahdollista sen takia, että Neumann rekisteröi Dingon tavaramerkiksi vasta 2000-luvun alussa.[73][74]

Vuonna 1986 Dingo teki siihen mennessä Suomen suurimman jäähallikiertueen, joka osoittautui lopulta tappiolliseksi, ja Dingon alamäki alkoi.[61][62] Yksi kiertueen järjestäjistä oli varastanut Dingolle kuuluvista palkkioista noin 500 000 markkaa ja kadonnut jäljittämättömiin.[75][76] Vaikka kyseisen henkilön nimi on yhtyeen jäsenten tiedossa, he eivät ole koskaan kertoneet sitä julkisuuteen.[77] Myös suosio oli laskussa, ja yhtyeen jäsenillä oli sisäisiä ristiriitoja.[78][79][80] Parhaiten ansaitsevan Neumannin leveilevä rahankäyttö herätti muissa pahaa verta.[79]

Pahimmat riidat olivat Neumannin ja Pete Nuotion välillä. Tilanne heidän välillään oli niin paha, etteivät he olleet Pyhä klaani -albumin äänityksen aikoihin puheväleissä keskenään eivätkä suostuneet olemaan studiossa samaan aikaan.[81] Elokuussa Pete Nuotio lähti Dingosta ja alkuperäinen kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola tuli takaisin yhtyeeseen.[82] Esiintymiset eivät kuitenkaan onnistuneet, ja lopulta yhtye hajosi. Dingon viimeinen esiintyminen oli Nivalan Tuiskulassa 4. lokakuuta 1986, jolloin Neumann ilmoitti muille jäsenille ja yleisölle konsertin jäävän Dingon viimeiseksi.[75][83] Neumannille lopettamispäätös oli niin raskas, että hän hajotti esiintymispaikan takahuoneen remonttikuntoon esityksen jälkeen.[75]

Yhtye ilmoitti 7. lokakuuta 1986 Café Metropolissa pidetyssä tiedotustilaisuudessa lopettavansa niin esiintymisen kuin levyttämisenkin, mutta mahdollisesta jatkosta ei haluttu eikä voitu puhua mitään. Ennen hajoamista Dingolle oli myyty keikkoja vuoteen 1988 asti, jotka kaikki peruttiin.[84] Samalla Dingo-osakeyhtiö asetettiin konkurssiin.[77] Dingon hajoamisesta ilmoitettiin Yleisradion tv-uutisissa, Kymmenen uutisissa, Ajankohtaisessa kakkosessa, lehdissä ja radiossa.[84] Vaikka Neumann oli miettinyt yhtyeen hajoamista pitkään, monelle tieto tuli yllätyksenä.[85] Esimerkiksi yhtyettä tuottanut Pave Maijanen kuuli Dingon hajoamisesta ensimmäistä kertaa televisiouutisista.[85] Yleisimmin yhtyeen hajoamisen syiksi on sanottu yhtyeen kasvaneet talousongelmat, julkisuuteen kyllästyminen ja hiljalleen hiipunut suosio. Sekä Pave Maijasen että manageri Lasse Norreksen mukaan perimmäinen syy yhtyeen hajoamiseen olivat sen jäsenten loppuvaiheessa huonontuneet keskinäiset välit.[85][86]

Dingo rikkoi vuosien 1984–1986 aikana kaikki siihen asti tehdyt levy- ja konserttimyynnin ennätykset Suomessa.[85][87] Vuoteen 2013 mennessä Dingon levyjä oli myyty yhteensä yli 500 000 kappaletta. Pelkästään yhtyeen kolmea 1980-luvun albumia on myyty yhteensä lähes 377 000 kappaletta.[3]

Hajoamisen jälkeen (1986–1993)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1986–1993 Dingon jäsenet vaikuttivat musiikin saralla kukin omalla tahollaan.[1] Neumann kokosi Pepe Laaksosen kanssa vuonna 1987 S.E.X.-yhtyeen, joka hajosi julkaistuaan pari singleä ja yhden albumin. Jonttu Virta soitti QQ Blue -yhtyeessä, Pepe Laaksonen julkaisi oman soololevynsä Veli kuu ja Quuppa vaikutti useissa eri kokoonpanoissa. Vuosien 1986–1992 aikana Neumann julkaisi kolme sooloalbumia ja toimi 1990-luvun alussa EMI:n tuotantopäällikkönä.[88][89]

Neumann ja Quuppa soittivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa samassa yhtyeessä, joka tunnettiin ensin nimellä Neumann & Albion Rockers ja myöhemmin nimellä Neumann. Kokoonpano julkaisi muutaman singlen ja albumin Kotiinpaluu.[90]

Dingo esiintyi maaliskuussa 1990 Nuotiota lukuun ottamatta Porissa cp-gaalassa, jonka Neumann isännöi. Nuotion tilalle kosketinsoittimia soitti Pave Maijanen. Yllätysesiintymisen jälkeen Dingo ei jatkanut.[91]

Syksyllä 1992 Dingolle tarjottiin 100 000 markkaa yhdestä konsertista, mutta yhtye ei suostunut tarjoukseen. Neumannin mukaan kieltäytymisen taustalla oli samoihin aikoihin julkaistu Neumannin sooloalbumi Tähti ja meripoika ja samanniminen omaelämäkerta.[67] Saman vuoden lopulla ”Levottomasta Tuhkimosta” tehty remix-versio nousi radioiden soitetuimpien kappaleiden kärkeen.[92]

Ensimmäinen paluu (1993–1994)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1993 ilmestyi kokoelmalevy Tuhkimotarina.[56] Kesällä Dingo palasi lavoille lähes tunnetuimmassa kokoonpanossaan. Tällä kertaa koskettimissa oli Pave Maijanen, sillä Pete Nuotio ei lähtenyt mukaan vedoten henkilökohtaisiin syihin. Maijanen ei kuitenkaan ollut yhtyeen virallinen jäsen.[93] Myöhemmin Nuotio kertoi Nuoret sankarit: Dingon tarina -dokumentissa kyseisen paluun olleen mielestään ajoitettu väärin.[94]

Suuren keikkasuosion seurauksena yhtye päätti jatkaa konsertointia ja julkaisi syksyllä uuden singlen ”Perjantai”.[95] Se päätyi myös samana syksynä julkaistulle Sinä & Minä -kokoelmalevylle.[96]

Dingo aloitti vuoden 1994 alussa uuden studioalbumin äänityksen.[95] Via Finlandian julkaistiin 30. huhtikuuta 1994, tasan kymmenen vuotta yhtyeen ensialbumin Nimeni on Dingon jälkeen. Albumin tunnetuin kappale on ”Elämäni sankari”. Albumia myytiin 13 000 kappaletta, mikä oli alle silloisen 15 000 kappaleen kultalevyrajan.[34][3][96][95] Myöhemmin levyn verrattain heikon menestyksen syyksi on arvioitu sitä, että ajoitus oli väärä eikä Dingon tapainen suomirock ollut suosiossa.[97] Toiseksi syyksi on nähty se, että albumilla ei ollut ”Perjantain” kaltaisia suuria hittejä.[95] Kesän konserttien jälkeen Dingo ilmoitti jäävänsä tauolle.[97]

Vuonna 1996 Dingosta tehtiin tv-dokumentti Nuoret sankarit: Dingon tarina, joka oli Yle TV1:llä esitetyn Kunnian Kentät: Suomalaisen rockin 1980-luku -dokumenttisarjan neljäs sarja. Dokumentin käsikirjoitti ja ohjasi Axa Sorjanen. Dokumenttiin haastateltiin kaikkia klassisen kokoonpanon jäseniä sekä Lasse Norresta, Pave Maijasta ja alkuperäistä basistia Eveä.[94][98] Dokumenttiin tehdyt haastattelut on sittemmin julkaistu leikkaamattomina Yle Elävä arkistoon.[94]

Toinen paluu (1998–2002)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1998 Dingo esiintyi Hartwall-areenalla tunnetuimmassa kokoonpanossaan ensimmäistä kertaa 12 vuoteen. Esiintyminen oli osa Finlandia Trophy -taitoluistelukilpailua.[99] Tämän jälkeen yhtye kiersi esiintymässä vuosina 1999–2002. Vuonna 1999 julkaistu kokoelmalevy Parhaat myi platinaa.[33] Paluun myötä yhtyeen suosio oli uudelleen noussut ja yhtye huomasi, että Suomessa oli kasvanut kokonaan uusi Dingoa kuunteleva sukupolvi.[100][71]

Yhtye valmisteli uutta musiikkia.[98] Materiaalia ei kuitenkaan syntynyt, minkä seurauksena kosketinsoittaja Pete Nuotio ja rumpali Quuppa Seittonen erosivat yhtyeestä tammikuussa 2002. Myös muut jäsenet olivat turhautuneita siihen, ettei yhtye kyennyt uudistumaan. Nuotion ja Seittosen erottua yhtye jäi jälleen tauolle.[101] Neumann kuitenkin kertoi Dingon jatkavan miehistönvaihdoksista huolimatta.[102]

Dingo esiintyi 31. joulukuuta 2002 Tallinnassa Saku Suurhallissa erikoiskokoonpanolla. Konsertissa esiintyivät Neumann ja Jarkko Eve sekä kitaristina Jari ”Heinä” Nieminen, kosketinsoittaja Pekka Kuorikoski ja rumpali Vesa Aaltonen. Sama kokoonpano soitti vielä Vuokatin Katinkullassa yhden konsertin helmikuussa 2003 nimellä Neumann Band Plays Dingo.[103] Dingon entiset jäsenet eivät halunneet lähteä keikalle. Silti konserttia mainostettiin alkuperäisen Dingon keikkana, vanhalla kuvallakin, mikä suututti heidät:

»Dingon nimellä ja kuvalla myydään Tallinnan-konserttia, jossa laulaja Neumann esiintyy ilman muita bändin jäseniä.

Saku-hallin sivuilla uudenvuoden aaton show’ta esitellään maininnalla: ”illan erikoisvieras on legendaarinen suomalaisbändi Dingo, joka on suostunut palaamaan yhteen tätä iltaa varten”.

Yhtyeen ex-jäsenet kummastelevat toimintaa.

’Hävytöntä hommaa. Tässä tehdään liiketoimintaa ja hankitaan rahaa perusteilla, jotka koskettavat meitä ex-dingolaisia. Ei kai tällainen voi olla laillista eikä ainakaan rehellistä’, ihmettelee kosketinsoittaja Pete Nuotio Ilta-Sanomissa.»
([104])

Neumann puolustautui sanoen omistavansa Dingo-tavaramerkin ja voivansa perustaa yhtyeen uudestaan. Hän lisäsi, ettei voinut kieltäytyä keikkatarjouksesta, sillä muutoin Saku Suurhall olisi ottanut Aerosmithin esiintymään uudenvuodenaattona 2002.[105] Neumann kertoi pyytäneensä Virtaa ja Laaksosta mukaan keikalle, mutta he kieltäytyivät.[104] Myöhemmin Neumann on kertonut pitävänsä Dingoa hyvänä ja vahvana brändinä, jota kannattaa käyttää.[106]

Vaihtelevia kokoonpanoja 2004–2016

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dingo Raumanmeren juhannuksessa 2006.

Keväällä 2004 julkaistiin uusi kokoelmalevy Dingomania sekä samanniminen DVD. Samalla ilmoitettiin, että Dingo alkaisi jälleen keikkailla. Dingon 20-vuotisjuhlakiertue alkoi Raumanmeren juhannus -festivaaleilla juhannuksena 2004, ja kokoonpanossa olivat tällä kertaa mukana solisti Neumann, basisti Jarkko Eve, kitaristi Hombre Lampinen, kosketinsoittaja Sami Välimäki ja rumpali Juha Jokinen.[107] Paluukiertueen aloitusesiintyminen kuvattiin ja esitettiin saman vuoden syksyllä Yle TV2-kanavalla.[108] Toukokuussa 2005 Dingon kokoonpano vaihtui Neumannia ja Eveä lukuun ottamatta. Yhtyeen kokoonpanoa vahvistettiin Bomfunk MC’s -yhtyeen soittajilla, rumpali Ari Toikalla, kitaristi Erik Valkamalla ja koskentinsoittaja Pekka Siistosella[109]. Dingo julkaisi 8. kesäkuuta 2005 ”Musta leski” -singlen, joka oli ensimmäinen julkaisu tulevalta albumilta. Purppuraa-niminen studioalbumi julkaistiin 26. lokakuuta, ja sen tuottivat Antti Suomalainen ja Risto Asikainen.[110] Purppuraa ei kuitenkaan menestynyt hyvin. Albumi nousi korkeimmillaan Suomen viralliselle albumilistalla sijalle yhdeksän.[111]

Dingon kokoonpano uudistui jälleen vuonna 2007.[112] Dingon uudeksi rumpaliksi palkattiin Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari ja myöhemmin saman kevään aikana yhtyeen kosketinsoittajaksi vaihtui Robert Engstrand.[110] Loppuvuonna Mänty-Sorvari erosi yhtyeestä. Hänen tilalleen palkattiin Ville Siuruainen.[113]

Keväällä 2008 julkaistiin promosingle ”Skorpioninainen”, joka oli ensimmäinen singlejulkaisu Humisevan harjun paluu -albumilta. Heinäkuussa basisti Jarkko Eve ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja keskittyvän jatkossa soolouraansa. Even tilalle yhtyeeseen liittyi Vesa Kuhlman.[114][115] Lokakuussa 2008 julkaistiin uusi albumi Humisevan harjun paluu[115]. Albumi myi heikommin kuin Dingon aiemmat levyt. Julkaisuviikollaan albumi oli virallisella albumilistalla sijalla 22, mutta putosi seuraavalla viikolla pois listalta.[116] Samaan aikaan ilmestyi tribuuttialbumi Melkein vieraissa – Nimemme on Dingo.[117]

Dingon ensimmäinen livealbumi Live julkaistiin lokakuussa 2009. Albumilla oli livekappaleiden lisäksi bonuksena uusi studiolevytys ”Indiana”, josta julkaistiin myös promosingle radiokanavia varten.[118][119]

Marraskuussa 2011 Robert Engstrandin tilalle kosketinsoittajaksi liittyi Jani Hölli.[120]

Dingo alkoi keväällä 2012 levyttää albumia tuottajien Jimi Constantine ja Maki Kolehmainen kanssa. Heidän johdollaan albumilla päätettiin käyttää studiomuusikoita sekä ohjelmoituja soittimia, esimerkiksi rumpukonetta. Kesäkuussa radioiden soitettavaksi julkaistiin ”Adios Rosario” -single, ja loppuvuodesta julkaistiin toinen single ”Facebookissa”, joka sai ristiriitaisen vastaanoton erityisesti sosiaalisessa mediassa.[121] Pian julkisuuteen vuosi tietoja, joiden mukaan Dingon jäsenet eivät soitakaan albumilla. Voice-viihdemedia tavoitti kitaristi Erik Valkaman, joka vahvisti ettei soita albumilla.[122] Tammikuussa 2013 ilmoitettiin, että aiemmista suunnitelmista poiketen tuleva albumi julkaistaankin Neumannin sooloalbumina nimellä Oma Waterloo. Neumannin sooloalbumin julkaisusta huolimatta Dingo jatkoi konsertointia ja jotkut albumin kappaleista olivat parin vuoden ajan Dingon keikkaohjelmistossa.[123]

Dingon kokoonpano vaihtui kokonaan loppuvuonna 2014. Basisti Vesa Kuhlman ja rumpali Ville Siuruainen erosivat yhtyeestä. Myös kitaristi Erik Valkama ja kosketinsoittaja Jani Hölli vaihtuivat uusiin jäseniin. Kuusimiehiseksi laajentuneessa Dingossa soittivat Neumannin lisäksi kitaristit Esa Nummela ja Janne Kasurinen (välillä hänen tilallaan oli Mikko Virta), basisti Topi Karvonen, kosketinsoittaja Jere Ijäs ja rumpali Tero Rikkonen.[124]

Dingon kokoonpano vuosina 2015–2016.

Lokakuussa 2015 yhtyeen kokoonpano vaihtui jälleen. Mukaan tuli kosketinsoittaja Petri Lapintie sekä virolaiset Rein T. Rebane (kitara), Vallo Vildak (rummut) ja Taago Daniel (bassokitara). ”Virolaiseksi Dingoksikin” kutsutun kokoonpanon kokosi yhtyeen tuolloinen ohjelmamyyjä Jari ”Holle” Holopainen, jolla oli hyvät yhteydet Viroon. Dingo oli keikkaillut Virossa jo pidempään. Samaan aikaan kun yhtye oli aiheuttanut Dingo-maniaa Suomessa, sitä oltiin ihailtu myös Virossa. Miehistönvaihdos huomioitiin Virossa television pääuutisia myöten, ja Neumann vieraili Virossa tekemässä myös pelkkää markkinointia.[106] Suomessa vastaanotto ei ollut yhtä myönteinen ja kyseinen kokoonpano kärsi Neumannin muistelmateoksen Neumann – Dingo-kipparin lokikirja mukaan rasismista ja vähättelystä.[125]

Yhtye esiintyi 8. lokakuuta 2016 Turussa erikoiskokoonpanolla, joka koostui Neumannin lisäksi Liivit Boys -yhtyeen soittajista. Yhtye esiintyi 8. lokakuuta 2016 Turussa erikoiskokoonpanolla, joka koostui Neumannin lisäksi Liivit Boys -yhtyeen soittajista. Kokoonpanossa soittivat Neumannin lisäksi kitaristit Tom Eklund ja Matti Kankkonen, basisti Simo Kuusela, rumpali Otto Haapanen sekä kosketinsoittaja Petteri Parkkila.[126][127]

Tunnetuimman kokoonpanon paluu (2017)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 2017 tiedotettiin Dingon palaavan tunnetuimpaan kokoonpanoonsa, jossa vaikuttavat Neumannin lisäksi kitaristi Jonttu Virta, basisti Pepe Laaksonen, rumpali Juha Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio.[128] Yhtye soitti kesällä 2017 seitsemän festivaalikonserttia sekä lokakuussa yhden konsertin Espanjassa.[129]

Dingon tunnetuimman kokoonpanon paluu tuli suurelle yleisölle yllätyksenä, sillä jäsenten huonot välit olivat laajalti tiedossa. Vielä 2010-luvun puolivälissä he eivät olleet yhteyksissä keskenään.[98] Pepe Laaksosen kanssa Neumann oli pitänyt koko ajan yhteyttä.[98] Neumann, Virta, Laaksonen, Seittonen ja Nuotio olivat kokoontuneet yhteen keskustelemaan sekä sopimaan vanhat erimielisyydet.[130]

Dingon paluu otettiin suuren yleisön keskuudessa vastaan ilahtuneesti, ja konserttisuosio kesällä 2017 oli todella suuri. Yhtye keskittyi vanhojen hittikappaleiden esittämiseen, mutta lupailivat uutta musiikkia tulevaisuudessa. Jäsenet korostivat yhtyeen sisäisen hengen olevan erinomainen.[131]

Joulukuussa 2017 Dingo ilmoitti, että rumpali Juha Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio eroavat yhtyeestä. Nuotio päätti keskittyä toisen soittimensa, vetopasuunan soittoon sekä hengelliseen musiikkiin. Seittonen kertoi myöhemmin Kouvolan Sanomien haastattelussa, etteivät henkilökemiat Neumannin kanssa kohdanneetkaan lupaavasta alusta huolimatta. Soittaminen onnistui, mutta taustalla oli liikaa kielteisiä asioita.[132][133]

Uran jatkuminen kahdella alkuperäisjäsenellä (2018–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 2018 tiedotettiin kosketinsoittaja Leena Peisan ja rumpali Saska Ketosen liittyneen yhtyeeseen.[134] Osittain uudistunut kokoonpano julkaisi singlen ”Tähtenä taivaalla” 18. toukokuuta 2018.[135] Kappaletta esitettiin muutaman vuoden ajan konserteissa.

Maaliskuussa 2024 kerrottiin basisti Pepe Laaksosen kuolleen nopeasti edenneeseen sairauteen.[136] Hänen tilalleen yhtyeeseen liittyi Tom Eklund huhtikuussa.[137]

Dingon debyyttilevyn Nimeni on Dingo julkaisusta tuli vuonna 2024 kuluneeksi tasan 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi albumista julkaistiin vinyylilevynä rajoitettu painos. Yhtye tekee kesän aikana myös kuusi erikoiskonserttia[138].

Yhtyeestä on tekeillä myös kirja.[139]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon musiikki määritellään suomirockiksi. Usein Dingon yhteydessä puhutaan myös termistä porirock sen alkuperäisen kotikaupungin mukaan.

Kahdella ensimmäisellä levyllään Nimeni on Dingo (1984) ja Kerjäläisten valtakunta (1985) yhtye yhdisti tuolloin suosiossa ollutta uusromanttista tyyliä perinteiseen suomirockiin. Kosketinsoittimet olivat keskeisessä roolissa Dingon kappaleissa, mikä oli poikkeuksellista tuon ajan suomalaisissa rock-yhtyeissä. Albumilla Pyhä klaani (1986) oli puolestaan tyyliltään edeltäjiään synkempi ja raskaampi. Ennen Dingon hajoamista julkaistulla ”Juhannustanssit”-singlellä yhtyeen tyyli lähenteli silloin muodissa ollutta hard rockia. Neumann on myöhemmin kertonut, että jos yhtye ei olisi hajonnut, se ei olisi tehnyt enää yhtäkään kahden ensimmäisen albumin tapaista levyä.[140]

Dingon sanoitukset kertoivat monesti nuorten ihmisten elämästä, kuten romanttisista ihmissuhteista. Innoitusta Neumann on saanut sanoituksiinsa myös kokemuksistaan merimiehenä[23]. Sanoitusten on luonnehdittu myös yhdistelleen perinteistä suomalaista molli-iskelmää sen ajan uusromanttiseen musiikkiin.[87]

Uransa alkuaikoina yhtyettä ei pidetty rock-kriitikoiden silmissä uskottavana, ja yhtyettä vähäteltiin avoimesti. Rock-lehdissä Dingoa nimiteltiin jopa ”vuoden töppäykseksi”. Myös yhtyeen jäsenten pukeutuminen herätti monissa ennakkoluuloja.[23] Osasyynä tähän oli se, että vielä 1980-luvulla Dingon kuuntelijoiden ajateltiin olevan pääasiassa teini-ikäisiä tyttöjä, vaikka yhtyeellä oli kuuntelijoita kaikissa ikäluokissa.[23][62] Sittemmin yhtyeen kuuntelijajoukko on laajentunut, ja 1990-luvulta lähtien konserttiyleisössä ovat korostuneet myös aikuiset miehet.[141][51][71]

Ensimmäisen paluunsa aikaan vuosina 1993–1994 Dingon musiikki muuttui perinteisemmäksi rockiksi ja aikuisrockiksi. Vuonna 1994 julkaistu Via Finlandia -paluulevy sisälsi pääosin vanhoja 1980-luvulta peräisin olevia kappaleita, jotka jäivät tuolloin levyttämättä.

2000-luvulla julkaistuilla albumeilla Purppuraa ja Humisevan harjun paluu Dingo siirtyi entistä enemmän iskelmämusiikkiin. Varsinkin Humisevan harjun paluulla yhtyeen musiikki on ottanut vaikutteita Neumannin soolotuotannosta. 2000-luvun levytyksillä yhtyeen musiikista on tullut myös aiempaa kitaravetoisempaa, mikä poikkeaa varsinkin yhtyeen 1980-luvun tuotannosta.

Vaikutus suomalaiseen musiikkiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon suurella suosiolla oli vaikutus koko suomalaiseen rock-alaan 1980-luvulla. Yhtyeen suuri suosio kasvatti keikkapaikkojen suosiota ja kasvatti artistien saamia keikkapalkkioita. Vastaavanlainen vaikutus oli aiemmin Hurriganesilla 1970-luvulla. Dingon suursuosion myötä suomalaisten artistien ja yhtyeiden keikkamyynti muuttui ammattitaitoisemmaksi ja entistä useampi alkoi myydä keikkojaan ohjelmatoimiston kautta. Vielä aiempina vuosikymmeninä oli ollut tyypillistä, että keikkamyyntiä oli hoidettu yhtyeen tai sen lähipiiriläisten toimesta muun toiminnan ohella.[142] Dingon poikkeuksellisen suuresta suosiosta 1980-luvulla on tullut myös vertailukohde myöhempinä vuosikymmeninä menestyneille artisteille ja yhtyeille.[143][144]

1980-luvulla perustettiin useita yhtyeitä, jotka jäljittelivät Dingoa niin musiikiltaan tai pukeutumistyyliltään. Tunnetuimpia Dingoa jäljittelevistä yhtyeistä oli ”Lapin Dingoksikin” nimetty pudasjärveläinen Tanna ja porilainen Aika.[75] Suurimman Dingo-huuman aikana usea porilainen yhtye sai levytyssopimuksen lähinnä vain siksi, että ne tulivat samasta kaupungista Dingon kanssa. Harva Dingoa jäljittelevistä yhtyeistä kuitenkaan onnistui luomaan menestynyttä uraa. Yksi Dingon suosion avulla levytyssopimuksen saaneista yhtyeistä oli Mamba.[145]

Dingo on antanut vaikutteita useille suomalaisille artisteille ja yhtyeille.[146] Yhtyeen ovat maininneet esikuvakseen esimerkiksi HIMin laulaja Ville Valo[147], Apulanta, Maija Vilkkumaa, The Rasmus ja Jonne Aaron. Maija Vilkkumaa on tehnyt myös kappaleen nimeltään ”Dingo ja Yö”. Dingon tunnetuimmista kappaleista on tehty useita cover-versioita.[148] Dingolle on tehty tribuuttilevy Melkein vieraissa – Nimemme on Dingo, jolla suomalaiset artistit ja yhtyeet esittävät Dingon kappaleita omina versioinaan.

Dingo valittiin vuonna 2022 Suomen musiikin kunniagalleriaan. Yhtyettä käsittelevä näyttely oli esillä Musiikkimuseo Famessa.[149]

Musikaalit ja elokuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon tarinasta on tehty useita musikaaleja. Turussa Dingon musiikista tehtiin vuonna 2007 musikaali, jossa Romeo ja Julia -näytelmän taustalle oli lisätty Dingon tunnetuimpia kappaleita.[150] Porilainen Rakastajat-teatteri valmisti vuonna 2021 ensi-iltaan tulleen Alaston kaupunki -musikaalin porirockista.[151] Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan käsikirjoittama Autiotalo-musikaali nähtiin Rauman kesäteatterissa vuonna 2022, Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa vuonna 2023 ja Tampereen komediateatterissa vuonna 2024.[152]

Kesällä 2020 Radio Suomessa esitettiin 20-osainen Kaikki huutaa Dingo! -kuunnelmasarja, joka kertoo Dingon tarinan. Sarjan ohjasi Jarno Kuosa ja käsikirjoitti Kaisa Kuikkaniemi.[153]

Yhtyeen uran alkuvaiheista kertovan elokuvan Levoton Tuhkimo ensi-ilta on 25. joulukuuta 2024. Elokuvan kuvaukset alkoivat Porissa syyskuussa 2023. Elokuvan ohjaaja on Mari Rantasila.[154]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Dingon jäsenistä ja kokoonpanoista

Nykyiset jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pertti Neumann – laulu 1982–1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2004– (alkuperäinen jäsen)
  • Jonttu Virta – kitara, taustalaulu 1982–1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2017– (alkuperäinen)
  • Tom Eklund – bassokitara vuodesta 2024, aiemmin kitara 2016
  • Leena Peisa – koskettimet vuodesta 2018
  • Saska Ketonen – rummut vuodesta 2018

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Dingon diskografia

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Emma-gaala 1984 – Vuoden yhtye[156]
  • Emma-gaala 1984 – Vuoden iskelmä (”Levoton Tuhkimo”)[156]
  • Emma-gaala 1984 – Vuoden tuottaja (Dingon tuottaja Pave Maijanen)[156]
  • Emma-gaala 1985 – Vuoden yhtye[157]
  • Emma-gaala 1985 – Vuoden iskelmä (”Autiotalo”)[157]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia. Perustuu Radiomafian sarjaan. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22503-7.
  • Dingomania (Dingon virallinen verkkosivusto) Dingomania.fi.
  • Hämäläinen, Jyrki: Tähtien tuska ja kimallus. Tie, totuus ja elämöinti 1959–1993. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-112-583-4.
  • Levola, Kari: Kunnian kentät. Pori: Artmix, 1985. ISBN 951-996-556-4.
  • Nazarenko, Salla: Neumann. Dingo-kipparin lokikirja. Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-806-8.
  • Norres, Lasse & Nurmi, Paavo (toim.): Kuunaama. Tarinoita tähdistä. Espoo: Mistake Media, 2015. ISBN 978-952-681-654-8.
  • Parhaat-kokoelman kansilehtisessä julkaistu historiikki.
  • Saarela, Tommi: Pave Maijanen. Elämän nälkä. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-043-954-5.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g Lindfors, Jukka & Matilainen, Ville: ”Tääl on kovat dingot menossa” – porilaisbändi herätti 1980-luvun Suomessa ennennäkemätöntä hysteriaa Yle.fi. 2.7.2020. Viitattu 24.7.2024.
  2. ↑ Nazarenko 2017, s. 196–197.
  3. ↑ a b c d e f g Kulta- ja platinalevyt: Dingo Musiikkituottajat – IFPI Finland ry. Viitattu 1.7.2024.
  4. ↑ Saarela 2022, s. 385.
  5. ↑ Nazarenko 2017, s. 113.
  6. ↑ Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo: Iskelmän kultainen kirja, s. 497–500. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  7. ↑ Historia: Synty Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  8. ↑ Levola 1985, s. 79-80.
  9. ↑ a b c Welling, Ari: Dingo-ilmiö on täällä taas, kiersimme kitaristin kanssa bändin alkuaikojen tärkeät paikat Yle uutiset. 5.7.2020. Viitattu 28.6.2024.
  10. ↑ a b Salonen, Marita: Dingon tarina, osa 1: Aitous ja vilpittömyys kosketti faneja, mutta pian suhde muuttui raivoisaksi rakkaudeksi Kulttuuritoimitus. 28.6.2020. Viitattu 24.7.2024.
  11. ↑ Levola 1985, s. 79.
  12. ↑ a b Levola 1985, s. 80.
  13. ↑ a b Bruun ym. s. 370.
  14. ↑ Heikkilä, Mika: Muistatko vielä? Dingon ensimmäinen demo floppasi kunnolla – Tästä se johtui Iltalehti. 25.2.2024. Viitattu 29.6.2024.
  15. ↑ Saarela 2022, s. 358.
  16. ↑ Nazarenko 2017, s. 73.
  17. ↑ a b c Nazarenko 2017, s. 76.
  18. ↑ a b Parhaat-kokoelman kansilehtinen.
  19. ↑ Hänninen, Ville: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, s. 233. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. ISBN 978-952-222-776-8.
  20. ↑ Salonen, Marita: Dingon tarina, osa 2 – Neumann kommentoi nyt: ”Vaikee leikkii mitään psykologii, kun en o” Kulttuuritoimitus. 30.6.2020. Viitattu 25.7.2024.
  21. ↑ Saarela 2022, s. 361.
  22. ↑ Saarela 2022, s. 358–359.
  23. ↑ a b c d e f g h Bruun ym. s. 374.
  24. ↑ a b Nazarenko 2017, s. 68.
  25. ↑ Norres 2015, s. 15.
  26. ↑ Levola 1985, s. 90-91.
  27. ↑ Saarela 2022, s. 360.
  28. ↑ Nazarenko 2017, s. 67.
  29. ↑ Saarela 2022, s. 366–367.
  30. ↑ Saarela 2022, s. 372.
  31. ↑ Norres 2015, s. 16.
  32. ↑ Saarela 2022, s. 371.
  33. ↑ a b Kaikkien aikojen myydyimmät kotimaiset albumit 2013. IFPI. Viitattu 18.7.2024.
  34. ↑ a b c d Sirén, Juhani: Dingo-opas City. 5.8.2005. Viitattu 2.4.2018.
  35. ↑ Bruun ym. s. 372.
  36. ↑ Nazarenko 2017, s. 74-75.
  37. ↑ Norres 2015, s. 13.
  38. ↑ Nazarenko 2017, s. 72.
  39. ↑ Levola 1985, s. 93.
  40. ↑ Levola 1985, s. 136.
  41. ↑ Levola 1985, s. 118.
  42. ↑ Martin, Emmi (toim.): Minun Dingoni, s. 103, 114. Seura-lehden järjestämän kirjoitus- ja piirustuskilpailun satoa. Helsinki: Otava, 1986.
  43. ↑ a b Levola 1985, s. 26–27.
  44. ↑ Lindfors, Jukka: Dingomaniaa 8.9.2006. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 25.7.2024.
  45. ↑ Nazarenko 2017, s. 86.
  46. ↑ Nazarenko 2017, s. 87.
  47. ↑ Lehto, Oskari: Johanna oli 15, kun teinit sekosivat Dingosta Helsingin Uutiset. Viitattu 25.3.2018.
  48. ↑ a b Levola 1985, s. 29.
  49. ↑ Lindfors, Jukka: Dingo ja levottomat tuhkimot yle.fi. Viitattu 25.3.2018.
  50. ↑ Bruun ym. s. 374.
  51. ↑ a b Väänänen, Jukka: Dingon uusi tuleminen: Yhä klaani. Rumba, 20.5.1994.
  52. ↑ Norres 2015, s. 19.
  53. ↑ Levola 1985, s. 137.
  54. ↑ Levola 1985, s. 128.
  55. ↑ Seppinen, Leena: Dingon keikkabussi yritettiin räjäyttää 80-luvulla (maksullinen artikkeli) Iltalehti. Viitattu 2.4.2018.
  56. ↑ a b Väänänen, Jukka: Neumann – Menneisyyden taikaa etsimässä. Rumba, 8.4.1993.
  57. ↑ Nissilä, Salmi, Vainio, Virtanen, von Bagh: Juha Vainio – Legendan laulut, s. 60. Warner Music, 2008. ISBN 978-952-67044-0-1.
  58. ↑ Henriksson, Laura: Aivan kuin mainingit sois. Juha Vainion laulujen äärellä, s. 144–145. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5735-7.
  59. ↑ Norres 2015, s. 20.
  60. ↑ Saarela 2022, s. 373.
  61. ↑ a b c d Bruun ym. s. 376.
  62. ↑ a b c Hämäläinen 1993, s. 256.
  63. ↑ Dingo – The House Without A Name discogs.com. Viitattu 25.7.2024.
  64. ↑ Saarela 2022, s. 374.
  65. ↑ Nazarenko 2017, s. 80.
  66. ↑ Historia: Pyhä klaani Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  67. ↑ a b Hämäläinen 1993, s. 257.
  68. ↑ Norres 2015, s. 22–23.
  69. ↑ Makkonen, Nita: Manageri elämäkerrassaan: Dingo holtiton raha-asioissa Ilta-Sanomat. 19.5.2015. Viitattu 26.3.2021.
  70. ↑ Pennanen, Anne: 10 vuoden mykkäkoulu päättyi: Dingon paluu on vaimojen ansiota! Seiska.fi. 18.2.2017. Viitattu 26.3.2021.
  71. ↑ a b c Juhala, Jarmo: Dingo – 80-luvun nostalgian finaali. Rumba, 1999, nro 1.
  72. ↑ Neumann: Tähti ja meripoika. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12460-9.
  73. ↑ T:mi Dingo omistaja Pertti Neumann Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 29.6.2024.
  74. ↑ Rautvuori, Marjo: Heinäkuun tavaramerkki: Dingo suojaatavaramerkki.fi. Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 2.7.2024.
  75. ↑ a b c d Bruun ym. s. 377.
  76. ↑ Dingon hajoaminen teki myös uutishistoriaa Yle Satakunta. Viitattu 25.3.2018.
  77. ↑ a b Nazarenko 2017, s. 145.
  78. ↑ Hämäläinen 1993, s. 254.
  79. ↑ a b Lasse Norres työstään Dingon managerina: Ajoi skitsofrenian partaalle mtvuutiset.fi. 18.5.2015. Viitattu 26.3.2021.
  80. ↑ Kivistö, Aino: Lasse Norres: Tämän takia Dingo lopetti Studio55.fi. 18.5.2015. Viitattu 25.7.2024.
  81. ↑ Saarela 2022, s. 373–374.
  82. ↑ Norres 2015, s. 28.
  83. ↑ Historia: Juhannustanssit Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  84. ↑ a b Nazarenko 2017, s. 77.
  85. ↑ a b c d Saarela 2022, s. 377.
  86. ↑ Norres 2015, s. 28–29.
  87. ↑ a b Hämäläinen 1993, s. 255.
  88. ↑ Neumann, Pertti: Tähti ja meripoika (1992).
  89. ↑ Nazarenko 2017, s. 99.
  90. ↑ Saarela 2022, s. 381–382.
  91. ↑ Neumann marssitti Dingon takaisin lavoille (maksullinen) Iltalehti. 20.3.1990. Viitattu 6.7.2023.
  92. ↑ Hämäläinen 1993, s. 257–258.
  93. ↑ Saarela 2022, s. 382–383.
  94. ↑ a b c Sorjanen, Axa: Dingo – suosion hinta on nimensä veroinen 3.4.2014. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 6.7.2023.
  95. ↑ a b c d Nazarenko 2017, s. 102.
  96. ↑ a b Historia: Via Finlandia Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  97. ↑ a b Saarela 2022, s. 384.
  98. ↑ a b c d Koppinen, Mari: Dingo palaa: ”Kaffettelua”, tekstiviestejä ja heti yhdeksän tunnin treenit Porissa – Näin Suomi-rockin legenda päätyi yhteen 15 vuoden välirikon jälkeen (tilaajille) Helsingin Sanomat. 10.2.2017. Viitattu 6.7.2023.
  99. ↑ Nazarenko 2017, s. 109.
  100. ↑ Historia: Tunnetuimman kokoonpanon paluu Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  101. ↑ Dingo hajosi taas Ilta-Sanomat. 24.1.2002. Viitattu 6.7.2023.
  102. ↑ Dingo-Jontun talo pakkohuutokaupataan (maksullinen artikkeli) Iltalehti. 7.5.2002. Viitattu 6.7.2023.
  103. ↑ Lindström, Georg: Vesa Aaltonen. Tasavallan Presidentistä valtakunnan rumpaliksi, s. 242. Turku: Svart Musik, 2019. ISBN 978-952-689063-0.
  104. ↑ a b Dingon jäsenet raivostuivat Neumannille Ilta-Sanomat. 12.12.2002. Viitattu 21.7.2024.
  105. ↑ Neumann: Minä omistan Dingo-tavaramerkin Ilta-Sanomat. 20.12.2002. Viitattu 6.7.2023.
  106. ↑ a b Koppinen, Mari: Dingo on nyt enimmäkseen virolainen Helsingin Sanomat. 6.11.2015. Viitattu 6.7.2023.
  107. ↑ Historia: Uusi kokoonpano Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  108. ↑ Raumanmeri 2004: Dingo 26.9.2004. Yle areena. Viitattu 25.7.2024.
  109. ↑ Dingolta uutta materiaalia MTV Uutiset. 10.5.2005. Viitattu 24.6.2024.
  110. ↑ a b Historia: Purppuraa Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  111. ↑ a b Dingo: Purppuraa Suomen virallinen lista. IFPI. Viitattu 19.7.2024.
  112. ↑ Kangasjärvi, Mikko ja Poijärvi, Jukka: Jäin Yöksi, s. 199. Helsinki: Docendo, 2024. ISBN 978-952-382-687-8.
  113. ↑ Kaunisto, J. A.: Dingo vaihtoi miestä V2.fi. 1.2.2008. Viitattu 24.6.2024.
  114. ↑ Kaunisto, J. A.: Dingon alkuperäisjäsenten määrä väheni yhteen V2.fi. 29.7.2008. Viitattu 24.6.2024.
  115. ↑ a b Historia: Humisevan harjun paluu Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  116. ↑ a b Dingo: Humisevan harjun paluu Suomen virallinen lista. IFPI. Viitattu 19.7.2024.
  117. ↑ Dingo soi uutuuslevyllä ja tribuutilla (kirjautuneille) Iltalehti. 28.10.2008. Viitattu 18.7.2024.
  118. ↑ Dingo - Indiana (2009, CDr) Discogs.com. Viitattu 24.6.2024.
  119. ↑ Historia: Dingo Live Dingomania. Viitattu 24.6.2024.
  120. ↑ Uutiset Dingomania. 11.11.2011. Arkistoitu .
  121. ↑ Räsänen, Mikko: Dingo vaihtoi tyyliä - fanit raivoavat netissä Voice.fi. 13.12.2012. Viitattu 6.7.2023.
  122. ↑ Räsänen, Mikko: Mitä ihmettä, Dingon uutuuslevyllä ei soita Dingo? Voice.fi. 17.12.2012. Viitattu 6.7.2023.
  123. ↑ Koppinen, Mari: Miksi Dingo-levystä tuli Neumannin soololevy? (tilaajille) Helsingin Sanomat. 10.1.2013. Viitattu 6.7.2023.
  124. ↑ Dingo ja Neumann Official: Nimemme on Dingo: 12/2014- 15.12.2014. Facebook. Viitattu 24.6.2024.
  125. ↑ Nazarenko 2017, s. 109–112.
  126. ↑ Pertti Neumann ei tykkää puhua virolaisesta Dingosta: ”Vähän turhan kärjistettyä” Iltamakasiini. 18.8.2016. Viitattu 1.7.2024. (Arkistoitu – Internet Archive)
  127. ↑ Arvio: Dingon uusi suomalaiskokoonpano tuo mieleen yhtyeen 1980-luvun loiston Iltamakasiini. 16.10.2016. Viitattu 1.7.2024. (Arkistoitu – Internet Archive)
  128. ↑ Muurinen, Sakari: Nyt se on varmaa: Dingo palaa keikkalavoille ensi kesänä legendaarisella kokoonpanolla (maksullinen artikkeli) Aamulehti. 10.2.2017. Viitattu 1.7.2024.
  129. ↑ Aalto-Setälä, Julia: Neumann kertoo kirjassa uudesta naisystävästään (tilaajille) Iltalehti. 29.9.2017. Viitattu 26.7.2024.
  130. ↑ Högmander, Visa: Dingon klassinen kokoonpano sopi riitansa: ”Sotakirveet on haudattu” MTV Uutiset. 10.2.2017. Viitattu 12.7.2024.
  131. ↑ Meritähti, Päivi: Dingo viikonloppuna kotiyleisön edessä: ”Uskoisin, että tanner tömisee ja aitaa kaatuu” Yle uutiset. 3.8.2017. Viitattu 6.7.2023.
  132. ↑ Penttinen, Anne: Dingon entinen rumpali Juha Seittonen on kesätöissä Kuusankoskella ja asuu kesämökillä Jaalassa (maksullinen artikkeli) Kouvolan Sanomat. 19.6.2019. Viitattu 6.7.2023.
  133. ↑ Huusela, Jasmin: Dingo-yhtyeen kokoonpano muuttuu Iltalehti. 30.12.2017. Viitattu 2.1.2018.
  134. ↑ Dingo tekee paluun keikkalavoille uusitulla kokoonpanolla Ilta-Sanomat. 21.2.2018. Viitattu 3.3.2018.
  135. ↑ Lordin ja Hybrid Childrenin jäsenillä vahvistettu Dingo julkaisi uutta musiikkia Soundi. 18.5.2018. Viitattu 18.5.2018.
  136. ↑ Tänav, Alexia: Dingo-yhtyeen Pertti Laaksonen on kuollut mtvuutiset.fi. 22.3.2024. Viitattu 22.3.2024.
  137. ↑ Tervetuloa kokoonpanoon, Tom Eklund! Facebook. 30.4.2024. Dingo ja Neumann Official. Viitattu 29.6.2024.
  138. ↑ Dingo mukana festivaalikesässä 2.2.2024. Live Nation. Viitattu 29.6.2024.
  139. ↑ Unohtumattomia tarinoita Dingosta Suomalainen kirjakauppa. Viitattu 29.6.2024.
  140. ↑ Kunnian päivät 1983–1986 -kokoelman kansilehti.
  141. ↑ Nazarenko 2017, s. 112.
  142. ↑ Bruun ym. s. 375.
  143. ↑ Uusitupa, Ismo: Cheek on onnistumassa siinä, mihin Dingo kaatui Helsingin Sanomat. 11.9.2015. Viitattu 17.7.2024.
  144. ↑ Kokko, Tuomas: Hysteriaa Helsingin Sanomat. 30.3.2024. Viitattu 17.7.2024.
  145. ↑ Bruun ym. s. 378.
  146. ↑ Nazarenko 2017, s. 131.
  147. ↑ Nazarenko 2017, s. 134.
  148. ↑ Nazarenko 2017, s. 108.
  149. ↑ Musiikkimuseo Famen uusi kunniagalleria 2022 sykähdyttää – päätähtinä niin Dingo, Paula Koivuniemi kuin myös Eino Grön ja Erja Lyytinen Museot.fi. 8.4.2022. Viitattu 1.7.2024.
  150. ↑ Romeo ja Julia Dingon tahtiin Turun Sanomat. 19.1.2007. Viitattu 17.7.2024.
  151. ↑ Alaston kaupunki -musikaali rakastajat.fi. Viitattu 14.9.2021.
  152. ↑ Nurmi, Teemu: Neumann innoissaan Dingo-musikaalista, ja nyt myös uudet nuoret Dingosta – ”Oli pakko nipistää itseäni pari kertaa” Helsingin Uutiset. 28.4.2024. Viitattu 1.7.2024.
  153. ↑ Puukka, Päivi: Tänäkin kesänä saa koukuttua: ”Kaikki huutaa Dingo!” jatkaa suosittujen bänditarinoiden sarjaa radiossa ja Areenassa Yle uutiset. 20.6.2020. Viitattu 14.7.2020.
  154. ↑ Fräntilä, Jarkko: Dingo aiheutti hysteriaa Suomessa – nyt yhtyeen tarinasta tehdään elokuva Rumba. 15.03.2023. Viitattu 16.3.2023.
  155. ↑ Rajala, Vuokko: Viikon listat: Suomi-albumit Helsingin Sanomat. 20.5.1994. Viitattu 26.7.2024.
  156. ↑ a b c Voittajat 1984 Emma-gaala. IFPI. Viitattu 20.7.2024.
  157. ↑ a b Voittajat 1985 Emma-gaala. IFPI. Viitattu 20.7.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Neumann, Pertti: Tähti ja meripoika. Otava, 1992. ISBN 951-1-12460-9.
  • Schulgin, Maria & Forssell, Johnny-Kai & Kostamo, Pentti: Kaikki huutaa Dingoo. Gummerus, 1985. ISBN 951-20-2680-5.
  • Virta, Mika & Niemi, Suvi: Dingolle rakkaudella. Mesomusiikki, 1985. ISBN 951-99646-2-2.

Nuottijulkaisuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nimeni on Dingo. Helsinki: Fazer, 1984.
    • sisältää nuotit ja sanoitukset kaikkiin Nimeni on Dingo-albumin kappaleisiin.
  • Kerjäläisten valtakunta. Helsinki: Fazer, 1985.
    • sisältää nuotit ja sanoitukset kaikkiin Kerjäläisten valtakunta-albumin kappaleisiin.
  • Complete. Helsinki: Gummerus, 2001.
    • sisältää nuotit ja sanoitukset lähes kaikkiin vuosina 1984–1994 julkaistuihin suomenkielisiin kappaleisiin

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dingo (yhtye).
Dingo
Studioalbumit
Livealbumit

Live

Kokoelmat
VHS/DVD

 

Kansainväliset
Taiteenala
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Dingo_(yhtye)&oldid=22536159”