Tulivuori

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee geologista piirrettä. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.
St. Helens-tulivuori purkautumassa 22. heinäkuuta 1980. Tulivuoren räjähdyspurkaus 18. toukokuuta 1980 ei ollut maailmanlaajuisesti mitenkään tavattoman voimakas, mutta se sai paljon huomiota[1].
Tulivuori St. Helensin vuorilla.
Vulcanon saari, josta sana "vulkaani".

Tulivuori on paikka, josta Maan sisuksista pääsee purkautumaan sulia ja kaasumaisia aineksia. Sanalla viitataan usein myös purkausaineksista syntyneeseen vuoreen.[2] Keskeisimpiä tulivuorityyppejä ovat jyrkkärinteiset kerros- tai laakeat kilpitulivuoret. Jopa useiden kilometrien pituisista halkeamista ovat muodostuneet puolestaan rakotulivuoret. Kaldera puolestaan on romahtanut tulivuori. Purkaustuotteet ovat peräisin maanalaisista sulan kiviaineksen säiliöistä, jotka ovat purkauskanavan kautta yhteydessä purkausaukkoon. Tulivuorenpurkaus voi vaihdella suhteellisen rauhallisesta laavavirtauksesta (magmapurkaus maanpinnalle) räjähdysmäisiin purkauksiin, joissa pyroklastista ainesta lentää korkealle ilmaan kilometrien korkeuteen.[3][4]

Maapallolla on noin 4 000 tulivuorta, joista noin 450 on purkautunut historiallisena aikana. Ne sijaitsevat pääasiassa mannerlaattojen saumakohdissa, joihin myös nuoret poimuvuoristot ovat sijoittuneet. Erityisen runsaasti niitä on Aasian itärannikon saarilla kuten Indonesiassa, Filippiineillä ja Japanissa sekä Keski-Amerikassa ja Andeilla.[5] Useita tulivuoria on myös esimerkiksi Välimeren maissa, varsinkin Etelä-Italiassa, sekä Islannissa.

Tulivuorten esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vulkanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuorten muodostuminen laattojen alityöntövyöhekkeillä.

Maan tulivuoritoiminnan ja vulkanismin lähde on sen vaipassa, joka on ohuen kuoren ja raskaan rautapitoisen ytimen välissä. Vaikka vaippa on kiinteää, se on niin kuumaa, että se virtaa hiljalleen. Avaruus on kylmä, minkä takia lämmin maapallo ei ole lämpötasapainossa ympäröivän avaruuden takia. Maa menettää siksi koko ajan lämpöänsä, ja samalla Maan sisäinen lämpö kulkeutuu ytimestä pinnalle.[6]

Lämmön epätasainen jakautuminen synnyttää niin sanotun konvektiokierron, jossa kuumaa vaippa-ainesta liikkuu ylöspäin ja viileää materiaalia alaspäin. Vaipan yläosassa sulaa kiveä eli magmaa tihkuu kuoreen, mitä tapahtuu erityisesti mannerlaattojen reuna-alueilla, missä maankuori on rikkonaista.[7]

Vulkanismiin liittyy myös tulivuorten lisäksi monia muitakin ilmiöitä, kuten geysirejä ja kuumia lähteitä, jotka muodostuvat, kun magma tai kiinteä mutta edelleen kuuma magmakivi kohtaavat pohjavettä.[8]

Laattatektoniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeet ja maailman tulivuoret.

Tulivuoria tavataan usein mannerlaattojen saumakohdissa, ja laattatektoniikka selittääkin suurimman osan tulivuorista. Tulivuoret ovat siksi usein ketjuissa, jotka kiertävät maapalloa. Hyvä esimerkki on Tyyntämerta kiertävä tulirengas, johon kuuluu saarikaaria ja vuoristoja.[9]

Tulivuoria on sekä lähenevien laattojen alityöntövyöhekkeillä että erkanevien laattojen hautavajoamissa. Sen sijaan toisiansa sivuuttavien laattojen reunavyöhykkeellä ei tulivuoria yleensä ole.[10] Atlantin valtameren keskiselänteellä etelässä Afrikan ja Etelä-Amerikan laatat loittonevat toisistaan, samoin pohjoisessa Pohjois-Amerikan ja Euraasian laatat. Islannin tulivuoret liittyvät tähän mannerlaattojen liikkeeseen. Toisaalta laatat saattavat myös painua toisiaan vasten, kuten esimerkiksi Etelä-Amerikan länsirannikolla sekä myös Välimeren alueella, jossa tämä ilmiö on synnyttänyt Italian tulivuoret. Tällöin laattojen hankaus, kitka, aiheuttaa magmapesäkkeiden synnyn.[11][12]

Valtamerten keskiselänteillä konvektio työntää hiljalleen kuumaa vaippaa ylöspäin. Paine on pienentynyt noin 60 kilometrin syvyydessä niin, että vaipan kivet sulavat osittain. Noin 10 prosenttia ultramafisista kivistä muuttuu mafiseksi magmaksi, joka täyttää mannerlaattojen erkaantumisesta aiheutuneet halkeamat, joista magma pääsee merenpohjalle. Mantereiden hautavajoamissa tapahtuu samanlaista ultramafisten kivien kohoamista ja sulamista. Mantereella myös maan kuori sulaa, jos sen sulamispiste on tarpeeksi alhainen.[13]

Alityöntövyöhykkeillä puolestaan merellistä maankuorta painuu vaippaan, mutta työntyvä kiila ei silti sula korkean paineen ansiosta. Kiilasta erittyy kuitenkin vettä, joka puolestaan pienentää sen yläpuolella olevan kiven sulamispistettä.[13] Kiilan yläpuolelta alkaa eriytyyn sulaa silikaattista kiviainetta, joka puolestaan muodostaa magmapesäkkeitä tunkeutuessaan maankuoreen. Kuuma aines kohoaa edelleen sulattessaan maankuorta. Pesäkkeeseen pääsee myös sulavasta kuoresta muodostuvia kaasuja, jotka kasvattavat kammion painetta. Lopulta kuumuus ja paine tekevät magmalle purkausaukon.[7]

Laattojen sisäosissa olevat tulivuoret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuoria esintyy myös niin sanottujen kuumien pisteiden kohdalla. Tällaisia tulivuoria on noin viisi prosenttia tunnetuista tulivuorista. Kuumat pisteet liittyvät syvältä Maan vaipasta ylöspäin nouseviin konvektiovirtauksiin, pluumeihin. Kun kuuma piste pysyy paikallaan ja mannerlaatta sen päällä liikkuu, syntyy tulivuoriketjuja. Vanhemmat tulivuoret sammuvat niiden siirtyessä kauemmaksi magmalähteestä, ja samalla kuuman pisteen päälle muodostuu uusi nuorempi ja aktiivinen tulivuori. Tällainen tulivuoriketju on esimerkiksi Havaijin saaristo. Saaristo vanhenee luoteeseen mentäessä, kun taas Kīlauea ja Mauna Loa ovat Maan aktiivisimpia tulivuoria.[14]

Pieniä yksittäisiä tulivuoria voi syntyä myös syvien maankuoren halkeamien kohdalle. Niiden kautta magmataskuista on mahdollista nousta magmaa myös maanpinnalle. Tällaisia taskuja on niin sanotulla alhaisen seismisen nopeuden vyöhykeellä, joka alkaa 50–150 kilometrin syvyydestä ja jatkuu noin 300 kilometrin syvyyteen. Jos sinne kerääntyy tarpeeksi magmaa, se alkaa jo oman nosteensa seurauksena nousta pinnalle. Maankuoren halkeamat nopeuttavat prosessia.[14]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peruspiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuoreksi sanotaan paikkaa, josta Maan sisuksista pääsee purkautumaan sulia ja kaasumaisia aineksia.[2] Osa purkauksista tapahtuu vuorilla, mutta osa tulivuorista on kilometrien pituisia maankuoren halkeamia.[15]

Tulivuorista voidaan erottaa tiettyjä peruspiirteitä, jotka yhdistävät kaikkia tyyppejä. Tulivuoren alla on magmasäiliö, josta purkautuva magma nousee maanpinnalle kanavaa pitkin ja purkautuu lopulta kraatterista. Keskuskanavan lisäksi magma voi purkautua myös sivukanavia pitkin esimerkiksi vuoren rinteestä. Vuorityyppisissä tulivuorissa purkausmateriaali kasautuu purkausaukon ympärille ja muodostaa vuoren. Materiaali voi koostua jähmettyneestä laavasta, mutta siinä voi olla mukana myös erikokoisia kappaleita, joita tulivuoresta on lentänyt purkauksen yhteydessä.[15]

Kerros- ja kilpitulivuoret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikon Popocatépetl on kerrostulivuori.
Mauna Loa on kilpitulivuori.

Tulivuoret jaetaan rakenteensa puolesta kahteen päätyyppiin, keskustulivuoriin ja purkaushalkeamiin. Keskustulivuoret voivat olla jyrkkärinteisiä kerrostulivuoria tai loivarinteisiä kilpitulivuoria.[16] Tulivuoren keilan rakenne riippuu magman koostumuksesta. Emäksinen basalttilaava voi virrata kraatterista pitkällekin, ennen kuin se jähmettyy, ja siitä muodostuu laakeita kilpitulivuoria. Happamat lipariittiset ja puolihappamat andesiittiset laavat ovat sitkaampia, ja pääasiassa niistä koostuneet tulivuoret ovatkin jyrkkärinteisiä ja kartiomaisia.[5]

Kerrostulivuori muistuttaa rakenteelta perinteistä vuorta. Niiden huiput kohoavat jyrkästi ja alarinteet ovat loivempia.[17] Kerrostulivuoria löytyy kaikilta alityöntövyöhykkeiltä. Niitä syntyy, kun sulava mannerlaatta sukeltaa toisen alle ja vie samalla mukanaan merivettä ja merenpohjan sedimenttejä. Tulivuoren synnyttävä magma on sitkasta ja runsaasti kaasua sisältävää. Kerrostulivuorten purkaukset ovat räjähdysmäisiä, ja laavavirtojen lisäksi niissä sinkoutuu ilmaan tuhkaa ja kiven kappaleita. Jyrkkärinteinen ja usein symmetrinen purkauskartio syntyy, kun tefralaskeumat ja laavavirrat kasaantuvat päällekkäin.[18] Kerrostulivuoresta voi tulla pyöreälakinen, jos sen magma on hyvin sitkeää. Se jähmettyy nopeasti ja muodostaa kraatteriin purkauskanavan tukkivan laavatapin tai -kupolin. Seuraavan kerran purkautuessaan magma räjäyttää laavatapin ja muuttaa huipun muodon.[17]

Kerrostulivuorten yleisin kivilaji on Andien mukaan nimetty andesiitti, mutta niistä voi purkautua myös useita muita kivilajeja basaltista ryoliittiin.[19] Kerrostulivuoret eivät koostuu tasaisesti kerrostuneesta tuhkasta ja laavasta, vaan kerroksissa on paljon erilaisia kielekkeitä ja epäsäännöllisykksiä.[20]

Kilpitulivuoret ovat loivarinteisiä ja kupolin muotoisia laajoja vuoria. Niiden rinteiden kaltevuus ylittää harvoin kuutta astetta.[20] Niitä syntyy erityisesti niin sanottujen ”kuumien kohtien” päälle. Niissä maankuori on niin hauras, että basalttinen laava pääsee virtaamaan maan pinnalle. Muutamassa miljoonassa vuodessa laavavirta ehtii muodostaa laajan ja laakean vulkaanisen muodostuman.[21] Pienemmät kilpitulivuoret voivat syntyä lyhytkestoisempienkin purkausten seurauksena. Kilpitulivuorten huipulla on tyypillisesti jyrkkäreunainen kraatteri tai kaldera.[20]

Tuffikeilat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuffikeilat ovat melko pieniä ja jyrkkärinteisiä tulivuoria, jotka ovat rakentuneet pyroklastisesta materiaalista. Kartiomaisen rakennelman keskellä on kraatteri.[20] Useimmat tuffikeilat ovat alle 200 metriä korkeita, ja ne ovat muodostuneet pääosin varsin irtonaisesta aineesta. Tällaiset tulivuoret eivät ole siis kovinkaan kestäviä, ja ne rapautuvat varsin nopeasti.[22]

Kalderat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaldera on suuri pyörehkö painanne, jonka halkaisija on yli kilometrin. Termejä kraatteri ja kaldera käytetään joskus synonyymeinä, mutta kalderat ovat selvästi kraattereita suurempia. Kalderan sisällä voi kyllä olla myös kraatteri, kuten esimerkiksi Taaljärvellä Filippiineillä. Kalderoita esiintyy sekä kerros- että kilpitulivuorten yhteydessä.[20]

Kerrostulivuoren kaldera muodostuu, kun tulivuoren purkauksen jälkeen sen huipulle jäänyt rakennelma romahtaa tulivuoren sisäosaa kohti. Kilpitulivuoren kalderan uskotaan syntyvän, kun rakotulivuori tai sivuttaissuuntainen intruusio tyhjentää huipun alla olleet magmakammiot. Tämän seurauksena huippu romahtaa, kun se jää ilman tukea.[20] Monet kalderat, kuten Yellowstonen kaldera ovat jättimäisiä, ja moniin kalderoihin syntyy kraatterijärviä.[23]

Merenalaiset tulivuoret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merenalaiset tulivuoret ovat usein kartiomaisia, vaikka ne ovat muodoltaan moninaisia. Jotkin entiset saaret saattavat olla painuneet merenpinnan alapuolelle, kun niitä tukenut maankuori on jäähtynyt ja tullut tiheämmäksi. Tällaisten tulivuorten huiput ovat voineet rapautua tasaisiksi, tai sitten niiden huipulla on korallimuodostelma. Suurin osa tunnetuista merenalaisista tulivuorista ovat matalassa vedessä, mutta muutaman tuhannen metrin syvyydessä olevat vuoret ovat todennäköisesti yleisiä. Syvässä meressä olevia vuoria lienee erityisesti merten keskiselänteillä. Matalassa vedessä olevat vuoret tunnetaan, koska niiden räjähdysmäiset purkaukset havaitaan helposti. Syvemmällä olevat tulivuoret eivät purkaudu samalla tavalla, sillä vedenpaine vähentää räjähdysmaista kiehumista.[20]

Purkaushalkeamat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Purkaushalkeamat ovat tulivuoria, joiden purkaus tapahtuu jopa kymmenien kilometrien mittaisisista maan kuoren halkeamista.[16] Niistä suuri osa sijaitsee valtamerten loittonemisvyöhykkeillä. Kuivalla maalla tällaisia tulivuoria on vain muutamissa paikoissa, kuten Islannissa, missä Atlantin keskiselänne halkaisee saaren kahtia.[18]

Suurin osa purkaushalkeamista on 0,5–2 metriä leveitä ja useita kilometriä pitkiä. Magmaa täynnä olevat maanalaiset juonet voivat olla muutaman kilometrin syviä. Islannissa purkaushalkeamat ovat usein samansuuntaisia kuin mannerlaattojen siirrosvyöhyke. Uusi purkaushalkeama syntyy usein pari sataa metriä aiemmasta halkeamasta. Tällaiset tulivuoret eivät yleensä synnytä vuorimaista rakennelmaa, vaan basalttisesta laavasta rakentuu paksu laavatasanko.[20]

Laakiobasaltit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laakiobasaltit ovat maailman suurimpien laavapurkausten jäänteitä, mutta ne eivät suoraan vaikuttaisi istuvan laattateknoniseen teoriaan. Tällaiset suurpurkaukset voivat tapahtua keskellä isoa mannerta ja saattavat jopa aiheuttaa uuden mannerlaattarajan synnyn.[24] Laakiobasalttien muodostuminen on edelleen keskustelunalainen kysymys, mutta ne näyttävät liittyvän suurimassaisiin mutta melko lyhytkestoisiin magmapurkauksiin.[13]

Mahdollisesti laakiobasalttien taustalla voi olla useita erilaisia tekijöitä, sillä mikään esitetyistä tekijöistä ei selitä jokaisen tunnetun laakiobasalttiprovinssin syntymistä. Laakiobasalttipurkauksia voi esiintyä esimerkiksi alueilla, joissa vaipan lämpötila on epätavallisen korkea, tai jos vaipassa on jotain helposti sulavaa ainetta tai erilaisten maan pintaosiin vaikuttavien tapahtumien seurauksena. Viimeksi mainittuihin voivat kuulua esimerkiksi maankuoren passiivinen repeäminen, litosfäärin osittainen romahtaminen tai asteroiditörmäys.[24]

Kimberliitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kimberliitit ovat poikkeuksellisia tulivuoria, siellä niistä purkautuva aines on peräisin syvemmältä maan vaipasta kuin muiden purkausten. Kimberliittien magma nousee 150–450 kilometrin syvyydestä. Magma nousee myös todella nopeasti, tunneissa tai päivissä, eikä se juurikaan vuorovaikuta muun kiviaineksen takia. Siksi kimberliittien purkaustuotteet ovat ultramafisia ja vastaavat hyvin vaipan materiaalia.[25]

Kimberliittipurkauksia ei tunneta historialliselta ajalta. Nuorin kimberliitti on Tansanian Igwisi, joka on vain 10 000 vuotta vanha. Seuraavaksi nuorin on 30 miljoonan vuoden ikäinen.[25]

Aktiivisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuoret jaetaan aktiivisuuden perusteella aktiivisiin, nukkuviin ja sammuneisiin. Geologit eivät ole yksimielisiä jaottelukriteereistä, sillä tulivuori voi olla aktiivinen kuukausista jopa miljooniin vuosiin. Monet tulivuoret ovat purkautuneet useita kertoja, mutta eivät aivan viime aikoina ole osoittaneet aktiivisuutta.[26]

Purkautuva tulivuori on tietysti aktiivinen, mutta myös sellaiset tulivuoret lasketaan aktiiviseksi, jotka osoittavat merkkejä lähitulevaisuudessa tapahtuvasta purkauksesta. Tällaisia merkkejä ovat muun muassa toistuvat maanjäristykset tai kohoava magma.[27] Smithsonian-instituutin Global Volcanism Program laskee puolestaan aktiivisiksi tulivuoriksi kaikki ne, jotka ovat purkautuneet viimeisten 10 000 vuoden aikana. International Association of Volcanology pitää rajana puolestaan historiallisena aikana tapahtunutta purkausta.[26] Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen mukaan maapallolla on noin 1 500 mahdollisesti aktiivista tulivuorta. Niiden lisäksi on meren keskiselänteiden jatkuvasti purkautuvia tulivuoria. Aktiivisista noin 500 on purkautunut historiallisella ajalla.[28]

Nukkuvana pidetään sellaista tulivuorta, joka voi vielä joskus purkautua mutta joka ei ole purkautunut pitkään aikaan. Sammunut tulivuori on puolestaan sellainen, josta ei ole enää yhteyttä magmasäiliöön.[26] Nukkuvan ja sammuneen tulivuoren raja on vaikea vetää, sillä monet tulivuoret voivat olla purkautumatta jopa satoihin tuhansiin vuosiin. Samalla magmasäiliö voi jäähtyä myös hydrotermisen toiminnan, kuten kuumien lähteiden tai geysirien, kautta. Näin magma jäähtyy ympäröivän kivikerroksen lämpötilaan, eikä siihen kohdistu enää purkautumispainetta.[27]

Tulivuorenpurkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tulivuorenpurkaus

Purkaustyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stromboli purkautuu. Stromboli-tyypin purkauksissa tapahtuu pieniä räjähdysiä, joissa sinkoutuu ilmaan nestemäistä laavaa.[29]

Karkeasti ajateltuna tulivuorenpurkaukset voidaan jakaa rauhallisiin laavavirtauksiin ja räjähdysmaisiin purkauksiin. Laavavirtauksessa tulivuoresta syöksyy basalttista magmaa, jonka viskositeetti ja kaasupitoisuus ovat suhteellisen matalia. Räjähdysmäisissä purkauksissa magman viskositeetti ja kaasupitoisuus ovat selvästi suurempia. Viskositeetin ja kaasupitoisuuden lisäksi purkauksen voimakkuuteen vaikuttaa magman paineen alentuminen sen noustessa pintaan ja nukleaatioytimet, joita tarvitaan, jotta kaasu alkaa muodostaa kuplia.[30]

Magmaattiset purkaukset jaetaan useisiin tyyppeihin, joista tärkeimpiä ovat voimakkuusjärjestyksessä Islanti-, Havaiji-, Stromboli-, Vulcano-, Pélee- ja Plinius-tyypin purkaus.[31][30] Havaiji-purkaukset ovat rauhallisia basalttipurkauksia, joissa laava on kuumaa ja liikkuvaa. Stromboli-purkaukset ovat puolestaan kaasupurkauksia, joissa kaasu ryöpyttää punahehkuista laavaa ilmaan ja rinteille. Pélee-purkauksille tyypillistä ovat pyroklastiset pilvet, jotka ovat muodostuneet kuumista kokoonpuristuneista kaasuista ja osittain sulasta kiviaineksesta.[31]

Voimakkaimpia purkauksia ovat Plinius-tyypin purkaukset, joissa kaasu kuohahtaa magmassa ja saattaa repäistä koko magmakanavan rikki. Räjähdysmäisesti nousevat kaasut aiheuttavat valtaisan purkauspilven, joka voi nousta jopa stratosfääriin asti. Tuhkapilvissä voi esiintyä myös salamoita, jotka syntyvät staattisesta sähköstä.[30] Räjähdyspurkausten magma on sitkasta ja myös tukkii helposti purkausaukon. Tällainen purkaus voi jopa tuhota koko vuoren.[31]

Freatomagmaattiseksi purkaukseksi kutsutaan räjähdyspurkausta, jossa magma syöksyy pinnalle veden läpi.[32] Tulivuoren freaattinen purkaus puolestaan syntyy, kun maanpinnan alla oleva neste kuumenee magman, laavan, kuuman kiviaineksen tai vulkaanisen materiaalin seurauksena ja lopulta aiheuttaa räjähdyksen.[33]

Purkaustuotteet ja niiden vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laava ja laavavirrat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10 metriä korkea laavasyöksy Havaijilla.

Tulivuorista purkautuu muun muassa hehkuvansulaa magmaa, jota sen poistuttua kraatterista sanotaan myös laavaksi.[5] Laava on tulivuorten yleisin purkaustuote, kun mukaan lasketaan valtamerten keskiselänteiden purkaukset.[34] Maanpinnalla laava muodostaa jäähtyessään joko köysi- tai lohkarelaavaa, joille on annettu havaijinkieliset nimet pahoehoe- ja aa-laava.[35] Kemiallisesti niiden koostumus on sama, mutta niiden käyttäytymisen ero vaikuttaa johtuvan purkauslämpötilasta ja laavavirran nopeudesta.[34] Merenpohjalla purkautunut köysilaava tunnetaan tyynylaavana.[35]

Laavavirran nopeuteen vaikuttaa laavan tyyppi ja sen viskositeetti sekä maanpinnan kaltevuus. Lisäksi laavavirta voi virrata sekä laajana mattona että nopeammin kapeassa kanavassa tai laavatunnelissa. Basalttinen laava on juoksevaa, ja se voi edetä kymmenien kilometrin päähän purkauspaikasta, kun taas viskoosimpi andasiittinen laava yltää harvoin yli kahdeksaan kilometriin. Basalttisen laavan etureuna kulkee jyrkillä rinteillä 10 km/h, mutta ohuissa kanavissa ja laavatunneleissa nopeus voi ylittää jopa 30 km/h. Andasiittisen laavan nopeus puolestaan on vain muutamia kilometrejä tunnissa.[36]

Kuuma laava peittää, ympäröi, kaataa tai sytyttää kaiken, joka sen eteen tulee, mutta laavaan kuolee vain harvoin ihmisiä sen hitauden takia. Ihmisiä loukkaantuu lähinnä siksi, koska ne menevät liian lähelle katselemaan kuumaa laavaa. Laava voi kuitenkin muuttaa radikaalisti ympäristöä, sillä esimerkiksi asunnot voivat peittyä kymmenien metrien paksuisella mustalla kivikerroksella.[36]

Räjähdysmateriaali ja tuhkalaskeumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mies lakaisee tuhkaa kadulta Keludin purkautumisen aikaan 2014.

Tulivuoren purkauksen yhteydessä tapahtuvat räjähdykset tuottavat paljon kiinteää materiaalia pölystä suuriin kiviin. Vulkaaninen pöly on pienintä materiaalia, ja siitä hieman suurempaa materiaalia on vulkaaninen tuhka, jonka koko vastaa suurimmillaan riisin jyvää. Lapillit ovat puolestaan 2–64 millimetrin suuruisia kiviä. Sitä suurempia kappaleita kutsutaan joko vulkaanisiksi lohkareiksi tai pommeiksi. Lohkareet ovat usein vanha kiveä, kun taas pommit ovat hehkuvaa ja pehmeää materiaalia.[37]

Tuhkalaskeuma on selvästi yleisin tulivuorenpurkauksen aiheuttama seuraus. Pieni materiaali voi helposti kulkeutua pitkien matkojen päähän purkauspaikasta, ja laskeuma voi vaikuttaa yhteisöihin jopa tuhansien neliökilometrien alueella.[38] Hienojakoinen tuhka ei yleensä aiheuta suoria vaurioita, mutta muutaman senttimetrin kerros tuhkaa voi vaurioittaa rakennusten kattoja ja aiheuttaa satojen tuhoutumisia.[39]

Kasveille jo senttimetrin tuhkakerros voi olla vaarallista, ja muutama senttimetri tuhkaa voi tuhota viljelysmaan sukupolvien ajaksi. Karjalle puolestaan on vaarallista tuhkassa oleva fluori. Tulivuorenpurkaus voi aiheuttaa tuhansille naudoille ja lampaille fluoroosin. Ihmisellekin tilanne voi olla vaarallinen, jos fluoria päätyy juomavesijärjestelmään.[40]

Tuhkalaskeuma on kuitenkin myös varsin ravinnepitoista, joten sen päälle syntyy erityisen hedelmällistä maaperää.[39] Säännöllinen tuhkakerros tuottaa maaperään paljon rikkiä ja seleeniä, millä on suotuisia vaikutuksia maanviljelyyn. Merissä tuhka puolestaan lisää makroravinteita ja bioaktiivista metallia, jota ilman kasviplankton ei pysty kasvamaan pinnan läheisyydessä.[40]

Kaasut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ijentulivuoresta purkautuu rikkipitoisia kaasuja.

Tulivuorenpurkauksissa vapautuvista kaasuista yleisimpiä ovat vesihöyry, hiilidioksidi, rikkidioksidi ja rikkivety. Lisäksi esimerkiksi vetyä, heliumia, typpeä, vetykoloridia ja elohopeaa voi tulla kaasuna.[41]

Magmasta vapautuvan kaasun koostomukseen vaikuttavat lämpötila, paine sekä räjähdysherkän materiaalin yleiskoostumus. Hapen määrällä on erityisen suuri vaikutus, sillä sen seurauksena tietyt aineet ovat vakaampia kuin toiset. Jos vulkaaniset kaasut sekoittuvat ilmakehän kaasuihin, vesihöyry, hiilidioksidi ja rikkidioksidi ovat vakaassa tilassa. Jos puolestaan happea on vain vähän saatavilla, metaani, typpi ja rikkivety ovat vakaita.[41]

Pääsääntöisesti purkauksessa erittyvä hiilidioksidi laimenee ympäröivään ilmaan, mutta sopivissa olosuhteissa se voi valua ilmaa raskaampana alaville alueille. Hiilidioksidipitoisuuden nouseminen noin 15 prosenttia on ihmiselle hengenvaarallista.[42] Rikkidioksidi puolestaan ärsyttää ihoa, kudoksia ja silmien, nenän ja kurkun limakalvoja. Rikkidioksidipäästöt voi aiheuttaa myös happosateita ja ilman saastumista. Rikkivety on hajutonta korkeina pitoisuuksina ja myös erittäin myrkyllistä. Tuhkapartikkelien pinnalla on usein vetyhalideita, jotka voivat myös synnyttää happosateita ja tuhkan mukana myrkyttää vesijärjestelmiä, viljelmiä ja laitumia.[42]

Pyroklastiset pilvet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaarallisimpia ovat kuuman tuhkan ja kaasun pilvet, niin sanotut pyroklastiset pilvet. Lämpötila niissä on 600–700 °C, ja pilven nopeus voi olla jopa 100 km/h.[43]

Välilliset vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vyöryt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeron kaupunki vuoden 1985 laharin jäljiltä.

Tulivuorten rinteillä esiintyy yleisesti erilaisia irtoainesvyöryjä, sillä rinteillä on usein paljon tuhkaa, kiviä ja muuta irtoainesta. Vyörymä voi syntyä magmaintruusion, purkauksesta aiheutuneen räjähdyksen, paikallisten maanjäristyksen tai vesisateen seurauksena. Suuri mutta myös varsin harvinainen tapahtuma on irtoainesvyöry, jossa jopa kokonainen osa tulivuoren rinnettä sortuu ja vyöryy kymmenien kilometrien matkan.[44] Jos liikkuva aines on veden kyllästämää tai se päätyy jokiuomaan, se muuttuu irtoainesvirtaukseksi. Lahariksi puolestaan kutsutaan virtausta, jossa materiaalissa on merkittäviä määriä savea.[45]

Erilaisten maanvyöryjen vaikutus asutuilla alueilla voi olla valtaisa.[45] Nevado del Ruizin purkautuminen Kolumbiassa vuonna 1985 sai aikaan suuren mutavyöryn. Itse purkaus oli voimakkuudeltaan varsin maltillinen, mutta se aiheutti kraatterin ympäristössä ollen lumen nopean sulamisen. Puolessatoista tunnissa mutavyöry ehti 60 kilometrin päässä sijaitsevaan Armeron kaupunkiin, missä kuoli arviolta 22 800 ihmistä.[46]

Tsunami[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osittain veden alla sijaitsevan kalderan romahtaminen tai vyörymän syöksyminen voimalla vereen voi aiheuttaa tsunamin eli valtavan hyökyaallon.[47] Tsunameita voi syntyä myös, kun vedenalainen kaldera romahtaa tai kun vedenalainen purkausaukko räjähtää meriveden päästyä purkauskanavaan.[48]

Tsunamit voivat pahimmillaan vaatia tuhansia ihmishenkiä, sillä asutustiheys on usein tiheimmillään rannikkoalueilla.[48] Historiallisen ajan tunnetuin tulivuoren aiheuttama tsunami syntyi Krakataun purkauksessa 1883. Suurin osa Krakataun noin 36 000 kuolonuhrista johtui lähisaarille iskeneestä tsunamista.[49] Jos tulivuori on valtameren rannalla, se voi aiheuttaa megatsunamin. Tämä vaatisi sen että tulivuoresta romahtaisi pala suoraan mereen. Tällainen mahdollisuus saattaa tiedemiesten mukaan olla esimerkiksi La Palman saarella.[50]

Vaikutukset lentoliikenteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuorenpurkauksesta ilmaan noussut aines on vakava vaara lentoliikenteelle. Tuhkapilviä ja aerosoleja ei voi havaita tutkalla, eikä lentäjät välttämättä pysty erottamaan sellaista tavallisesta pilvestä.[51] Kivituhka naarmuttaa koneen etuosaa, jolloin siipien etureunan ja moottorien vahingoittuminen voi aiheuttaa vakavia vaaratilanteita. Ohjaamon ikkunat voivat myös naarmuuntuma läpinäkymättömiksi.[52] Mekaanisen naarmutuksen lisäksi purkauspilven happamat aineosat voivat aiheuttaa metallin syöpymistä, ja lasimaiset osat voivat sulaa ja takertua moottorin sisäosiin. Moottoreihin ajautuva tuhka voi myös tukkia niiden ilmanoton ja sammuttaa ne.[53]

Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (ICAO) on perustanu yhdeksän tiedotuskeskusta tiedottamaan lentoliikenteelle vaarallisista purkauksista ja ennustaa tuhkapilvien leviämistä.[54] Järjestö on myös kehittänyt purkauksista kertovan värikoodeihin perustuvan varoitusjärjestelmän.[55]

Vaikutus ilmastoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuorten ilmastovaikutukset liittyvät erityisesti korkealle ilmakehään kohoaviin tuhkapilviin.[56] Troposfääriin päätyvät purkaustuotteet päätyvät parissa viikossa sateen mukana takaisin maanpinnalle, mutta stratosfäärissä ollaan jo säätapahtumien yläpuolella. Siellä ne pystyvät vähentämään Auringon säteilyn pääsyä Maahan, mikä puolestaan viilentää ilmastoa.[57] Rikkidioksidi vaikuttaa viilentävästi, mutta kasvihuonekaasuihin kuuluva hiilidioksidi lämmittävästi.[56] Hiilidioksidia syntyy tulivuorenpurkauksissa kuitenkin niin vähän, ettei sillä ole juurikaan vaikutusta ilmaston lämpenemiseen.[58] Rikkidioksidi muuttuu stratosfäärissä rikkihapoksi, joka puolestaan tiivistyy nopeasti sulfaattiaerosoliksi. Auringon säteily heijastuu niistä osin takaisin avaruuteen, mikä puolestaan viilentää Maan ilmakehän alaosaa eli troposfääriä.[56]

Tunnetuista tulivuorenpurkauksista esimerkiksi 1900-luvulla El Chichónin vuoden 1982 ja Pinatubon vuoden 1991 viilensivä ilmakehää noin 0,5 astetta.[59] Ilmastovaikutukset kuitenkin myös vaihtelevat, sillä esimerkiksi Pinatubon purkauksen jälkeen pohjoisten leveysasteiden talvet leutonivat selvästi. Tämä johtui länsituulten voimistumisesta, mikä toi mantereelle lauhaa merellistä ilmaa.[58] Historiallisesti moniin purkauksiin on myös liitetty kylmiä aikakausia.[59] Esimerkiksi kesätöntä vuotta 1816 edelsi Tamboran purkaus. Tambora syöksi ilmaan 150 kuutiokilometriä vulkaanista ainetta ja noin 200 miljoonaa tonnia rikkipitoisia kaasuja. Ne levisivät nopeasti ympäri maapallon ja viilensi säätä maailmanlaajuisesti.[60]Toban purkauksen 75 000 vuotta sitten arvellaan aiheuttaneet maapallon pintalämpötilan laskemisen 3–5 asteella. Purkaus oli suurin, jota maapallolla on tapahtunut kahteen miljoonaan vuoteen.[61]

Purkauksen ennustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mittauspiste Vesuviuksen kraaterilla.

Purkauksia pyritään ennustamaan aiempia historiallisia tapauksia sekä esihistoriallisia kerrostumia tutkimalla. Tulivuorilla on myös tulivuoriobservaorioita, jotka tarkkailevat paikallisia maanjäristyksiä ja pinnan epämuodostumia, jotka voivat ennustaa tulevasta purkauksesta.[62] Ennen tulivuoren purkautumista, magman paine kasvaa vuorensisäisissä magmataskuissa, mikä aiheuttaa maan tärähtelyä. Mittausten avulla ei saada selville purkauksen tarkkaa paikkaa tai ajankohtaa, mutta pitkäaikainen seuranta ja tietojenkeruu säästää ihmishenkiä.[55]

Seurantajärjestelmien tehokkuus sai näyttöä St. Helensin purkauksessa vuonna 1980. Purkauksen ennustusmerkkejä saatiin hyvissä ajoin, jolloin tiedeyhteisöjen ja viranomaisten hyvän tiedonkulun ansiosta alue saatiin nopeasti tyhjennettyä.[55]

Purkausvoimakkuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulivuorenpurkauksen voimakkuuden mittaamiseen voidaan käyttää useita eri luokittelutapoja. Purkauksesta voidaan mitata esimerkiksi sen purkauspilven korkeutta, purkautuvan aineksen määrää, sinkoutuvien kappaleiden koon ja niiden sinkoutumisetäisyyden välistä suhdetta, hienojakoisen tuhkan määrää tai sen kestoa. Purkauksen räjähtävyyden arvioimiseen on kehitetty VEI-indeksi,[55] joka voi saada arvon väliltä 0–8. Purkaukseen ei liity lainkaan räjähdyksiä, jos VEI-arvo on 0. Sieltä valuu laavaa, mutta siihen ei liity räjähdyksiä. VEI-arvolla 5 purkauksen yhteydessä tapahtuu jo huomattavan suuri räjähdys. Tällaisia tapahtuu keskimäärin 20 vuoden välein. Maapallolla on vuoden 1500 jälkeen tapahtunut viisitoista VEI 5-, neljä VEI 6- ja yksi VEI 7 -luokan purkaus. Voimakkaimmassa luokassa on vain Tamboran vuoden 1815 purkaus.[55]

VEI-arvo on määritelty yli 5 000 purkaukselle viimeisen 10 000 vuoden ajalta. Mikään niistä ei ole lähelläkään VEI 8 -luokan teoreettista purkausta. Tällainen purkaus olisi erittäin tuhovoimainen, ja siinä vapautuisi yli tuhat kuutiokilometriä vulkaanista ainetta, se kestäisi yli 12 tuntia ja sen savupatsas kohoisi yli 25 kilometriin. Näin massiivessa purkauksessa ovat syntyneet jättiläiskalderat, kuten Yellowstonen kaldera.[55]

Muiden planeettojen ja kuiden tulivuoret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marsin tulivuori Olympus Mons on aurinkokunnan korkein tunnettu vuori.

Paitsi Maassa, tulivuoria tiedetään olevan ainakin Venuksessa, Marsissa sekä Jupiterin Io-kuussa.[63] Maapallon Kuussa ei esiinny tulivuorenpurkauksia, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan Kuunkin sisäosat ovat ainakin osittain sulia.[64] Joidenkin Kuun pinnanmuotojen, kuten merien, on kuitenkin oletettu syntyneen muinaisesta tulivuoritoiminnasta. Sen sijaan Kuun kraattereita ei ilmeisesti ole saanut aikaan tulivuoritoiminta vaan asteroidien ja meteoriittien törmäykset.

Venuksen pinnasta suurin osa on muodostunut tulivuoritoiminnan seurauksena, sillä laavakentät peittävät 85 prosenttia sen pinta-alasta. Venuksen pinnalla on lukuisia pieniä tulivuoria, jotka ovat jakaantuneet melko tasaisesti koko planeetan alueelle.[65] Venuksen tulivuoret ovat ilmaisesti purkautuneet pääsääntöisesti ilman tuhkaa muodostavia räjähdyksiä, ja purkautumisista on valunut rauhallisesti laavaa.[66] Laavavirrat ovat usein pitkiä, ja niiden uomat mutkittelevat planeetan pinnalla. Niin sanottu ”Venuksen Niili” on 6 800 kilometriä pitkä. Venuksen pinnalla on myös monia erilaisia vulkaanisia pinnanmuotoja. Koronat ovat rengasvuorten ympäröiviä tasanteita, ja ne ovat ilmeisesti vanhoja laavakupoleita, joiden keskiosa on vajonnut. Novat ovat puolestaan geometrisesti symmetrisiä kukkuloita.[67] Venuksen tulivuoria on pidetty sammuneina, mutta vuonna 2020 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin mahdollisesti 37 toimivaa tulivuorta.[68]

Marsin pinnalla on useita tulivuoria, mutta niitä pidetään kaikkia sammuneina. Marsin sisälämpö on jo kauan sitten hiipunut, ja planeetan kuorikerros on niin paksu, että sula kiviaines ei pääse enää pinnalle.[69] Vuonna 2020 löytyi kuitenkin todisteita Cerberus Fossae -halkeamasta geologisesti varsin tuoreesta tulivuoritoiminnasta. Arvioiden mukaan nuorin halkeamista saattaa olla vain 50 000 vuotta vanha.[70] Historiallisesta tulivuoritoiminnasta Marsin pinnalla on monia todisteita, kuten tuffikeiloja sekä laavavirtausten ja tuhkapurkausten jäänteitä. Eroosio on kuitenkin kuluttanut monia laavamuodostelmia.[71] Marsin huomattivammat tulivuoret ovat esimerkiksi Arsia Mons, Ascraeus Mons, Hecates Tholus, Olympus Mons ja Pavonis Mons, joista jotkut ovat korkeampia kuin mikään vuori Maassa.[72] Olympus Mons on jopa koko Aurinkokunnan suurin vuori.[73]

Tvashtar Paterae -tulivuori Jupiterin Io-kuussa syöksee savua 335 km:n korkeuteen kuun pinnasta

Jupiterin kuu Io on vulkaanisesti aktiivisempi kuin mikään muu Aurinkokunnan taivaankappale. Siellä on satoja aktiivisia tulivuoria, joista osa syöksee laavaa kymmenien kilometrien korkeuteen. Ion vulkanismi johtuu sitä repivistä vuorovesivoimista. Jupiter vetää kuutansa puoleensa, mutta samaan aikaan Iohon kohdistuu myös pienempi vetovoima sen naapurikuista Europasta ja Ganymedeksestä.[74] Vuorovesivoiman seurauksena Ion pintakerroksiin kohdistuu voimakasta kitkalämpöä, joka pitää sen pinnanalaiset kerrokset sulina.[75] Ion tulivuoritoiminnassa on paljon selvittämätöntä, sillä tulivuoret eivät ole kuun pinnalla mallien mukaisesti. Suurimmat purkaukset tapahtuvat vain toisen pallonpuoliskon alueella, ja aktiivisin tulivuori on noin 20 000 neliökilometrin laajuinen kaldera Loki Patera.[76] Silikaattipitoinen laava on äärimmäisen kuumaa; jopa 1 630 °C. Jatkuvien purkausten seurauksena Ion pinta on myös koko ajan uusiutumassa, ja sen pinta on myös värikäs.[77]

Maan tulivuoritoimintaa muistuttavaa toimintaa eli kryovulkanismia ovat avaruusluotaimet havainneet ainakin Jupiterin Europa-kuussa, Saturnuksen Titan- ja Enceladus-kuissa sekä Neptunuksen Triton-kuussa.[78] Kryovulkanismissa taivaankappaleen sisällä syntyy sulaa ainesta, ja kryomagma voi olla muun muassa vettä, metaania tai hiilidioksidia.[79]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano Encyclopædia Britannica. 1.10.2020. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 28.12.2020. (englanniksi)
  • Earle, Steven: Physical Geology – 2nd Edition. BCcampus, 2019. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.1.2021). (englanniksi)
  • Geologica – elävä ja muuttuva maapallo. Königswinter: Ullman, 2009. ISBN 978-3-8331-4381-6.
  • Kakkuri, Juhani: Tulivuoret – matkoja vulkaanien maailmaan. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30084-5.
  • Oppenheimer, Clive: Eruptions That Shook the World. Cambridge: Cambridge University Press, 2011. ISBN 978-0-521-64112-8.
  • Panchuk, Karla: Physical Geology, First University of Saskatchewan Edition. University of Saskatchewan, 2019. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.12.2020). (englanniksi)
  • Winberg, Lars: ”Tulivuorten purkausten vaikutus ilmastoon”. Teoksessa: Juhani Rinne, Jarmo Koistinen & Elena Saltikoff (toim.): Suomalainen sääopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26719-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Maapallon tulivuoret Oulun yliopisto.
  2. a b Tulivuori Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 20.12.2020.
  3. Volcanoes: The Nature of Volcanoes US Geological Survey. Viitattu 21.1.2012.
  4. Vulkanologiaa Oulun yliopisto.
  5. a b c Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv–Öö), s. 4317–4320, art. Tulivuori. Otava, 1974. ISBN 951-1-01521-4.
  6. Oppenheimer, s. 5.
  7. a b Kakkuri 2005, s. 18–19.
  8. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Hot Springs And Geysers Encyclopædia Britannica. Viitattu 24.1.2020. (englanniksi)
  9. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Volcanism And Tectonic Activity Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  10. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Volcanoes related to plate boundaries Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  11. Vulkanismi Opetushallitus, Etälukio. Viitattu 3.11.2012.
  12. Hawaiian Volcanoes USGS. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  13. a b c Panchuk: 11.5 Plate Tectonics and Volcanism openpress.usask.ca. Viitattu 28.12.2020. (englanniksi)
  14. a b Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Interplate volcanism Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  15. a b Panchuk: 11.1 What Is A Volcano? openpress.usask.ca. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  16. a b Kakkuri 2005, s. 19–20.
  17. a b Erityyppisiä tulivuoria Tieteen kuvalehti. Bonnier Publications. Viitattu 1.10.2015.
  18. a b Geologica 2009, s. 87.
  19. Types of volcano UKRI. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  20. a b c d e f g h Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Volcanic Landforms Encyclopædia Britannica. Viitattu 29.8.2020. (englanniksi)
  21. Geologica 2009, s. 88.
  22. Panchuk: 11.3 Types of Volcanoes openpress.usask.ca. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  23. Tulivuoret Peda.net. Viitattu 1.10.2015.
  24. a b Heinonen, Jussi: Maailman suurimmat laavapurkaukset Geologia.fi. 22.5.2018. Suomen Kansallinen Geologian Komitea. Viitattu 28.12.2020.
  25. a b Earle: 4.3 Types of Volcanoes opentextbc.ca. Viitattu 23.1.2021. (englanniksi)
  26. a b c Williams, Matt: What is the difference between active and dormant volcanoes? Phys.org. 19.9.2016. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)
  27. a b Klemetti, Erik: How We Tell if a Volcano Is Active, Dormant, or Extinc Condé Nast. 19.8.2015. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)
  28. How many active volcanoes are there on Earth? USGS. Viitattu 23.1.2021. (englanniksi)
  29. Strombolian Eruption Volcano Discovery. 22.4.2009. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  30. a b c Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Six types of eruptions Encyclopædia Britannica. Viitattu 29.8.2020. (englanniksi)
  31. a b c Kakkuri 2005, s. 22, 25.
  32. Eruption styles UKRI. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  33. Phreatic eruption USGS. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  34. a b Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Lava flows Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  35. a b Kakkuri 2005, s. 26–27.
  36. a b Lava flows destroy everything in their path USGS. Viitattu 29.12.2020. (englanniksi)
  37. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Explosions Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  38. Ashfall is the most widespread and frequent volcanic hazard USGS. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  39. a b Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Ash falls Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  40. a b Oppenheimer 2011, s. 30–31.
  41. a b Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Gas clouds Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  42. a b Volcanic gases can be harmful to health, vegetation and infrastructure USGS. Viitattu 15.12.2020. (englanniksi)
  43. Pyroclastic flow Encyclopedia Britannica
  44. Oppenheimer 2011, s. 38.
  45. a b Oppenheimer 2011, s. 39.
  46. Oppenheimer 2011, s. 40.
  47. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Avalanches, tsunamis, and mudflows Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  48. a b Oppenheimer 2011, s. 41.
  49. Oppenheimer 2011, s. 42.
  50. Mega-tsunami: Questions and Answers Horizon. 2004. BBC. Viitattu 3.11.2012.
  51. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Secondary damage Encyclopædia Britannica. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
  52. The Risk to Aviation from Airborne Volcanic Ash The 2nd International Conference on Volcanic Ash and Aviation Safety 2004
  53. Icelandic volcanic ash alert grounds UK flights BBC News 15.4.2010
  54. Volcanic Ash Advisory Centers 10.5.2018. NOAA. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
  55. a b c d e f Geologica 2009, s. 90–91
  56. a b c Volcanoes Can Affect Climate USGS. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
  57. Winberg 2012, s. 187.
  58. a b Winberg 2012, s. 188.
  59. a b Kakkuri 2005, s. 44–45.
  60. Kakkuri 2005, s. 48.
  61. Kakkuri 2005, s. 51.
  62. Decker, Barbara B. & Decker, Robert W: Volcano: Volcano forecasting and warning Encyclopædia Britannica. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
  63. Active volcanoes in the Solar System Volcano Discovery. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  64. M. A. Wieczorek, B. L. Jolliff, A. Khan, M. E. Pritchard, B. P. Weiss, J. G. Williams, L. L. Hood, K. Righter, C. R. Neal, C. K. Shearer, I. S. McCallum, S. Tompkins, B. R. Hawke, C. Peterson, J, J. Gillis, B. Bussey. "The Constitution and Structure of the Lunar Interior". Reviews in Mineralogy and Geochemistry 60 (1). doi:10.2138/rmg.2006.60.3. 
  65. Kakkuri 2005, s. 153.
  66. Volcanoes on Venus Oregon State University. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  67. Kakkuri 2005, s. 155.
  68. Choi, Charles Q: There May Be Active Volcanoes on Venus: New Evidence Space.com. 3.1.2020. Future US, Inc. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  69. Mars Volcanoes National Air and Space Museum. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  70. First Evidence of a Recently Active Volcano on Mars Discover Magazine. 24.11.2020. Kalmback Media Co. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  71. Kakkuri 2005, s. 156.
  72. Glacial, volcanic and fluvial activity on Mars: latest images European Space Agency. Viitattu 17.8.2006.
  73. Kakkuri 2005, s. 158.
  74. Io Solar System Exploration. 19.12.2019. NASA. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  75. Kakkuri 2005, s. 161.
  76. Anderson, Paul Scott: A closer look at Io’s weird volcanoes EarthSky. 5.8.2019. EarthSky Communications Inc. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  77. Io 23.1.2020. Encyclopædia Britannica. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  78. Pearson, Ezzy: Cryovolcanism in the Solar System BBC Sky At Night Magazine. 4.8.2020. Immediate Media Company Limited. Viitattu 10.1.2021. (englanniksi)
  79. Kryovulkanismi Tieteen termipankki. Viitattu 10.1.2021.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]