Singaporen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Varhaishistoria

Srivijaya (600-1300 -luku)
Temasek (1300-luku)
Malakan sulttaanikunta (1400-1511)
Johoren sulttaanikunta (1511-)

Imperialismin aikakausi

Brittiläinen imperiumi
Salmisiirtokunnat (1826–1946)
Singaporen taistelu (1942)
Malaijan liittovaltio (1948-1963)

n · k · m

Singapore on historiansa aikana sijainnut merkittävien vesireittien varrella Kiinan ja Intian välissä, Malakan niemimaan eteläkärjessä. Maan varhaishistoriassa se onkin ollut sekä intialaiskulttuurien, Malakan niemimaalta tulleiden sulttaanikuntien ja Jaavalta ja Sumatralta tulleiden hallitsijoiden vallan alla.[1]

Nykyaikaisen Singaporen syntyhetkenä pidetään vuotta 1819, jolloin Thomas Stamford Raffles sai luvan perustaa Englannin Itä-Intian kauppakomppanian tukikohdan Singaporen saarelle. Singapore kasvoi nopeasti ja siitä tuli merkittävä Britannian siirtomaahallinnon Aasian kaupan keskus. Vuonna 1897 Singapore yhdistettiin Salmisiirtokunniksi Malakan ja Penangin kanssa. Toisessa maailmansodassa Singapore oli japanilaisten miehittämä vuosina 1942–45. Sodan jälkeen maa sai sisäisen itsehallinnon vuonna 1959 ja vuonna 1963 Singapore liittyi Malaijan liittovaltioon, jolloin syntyi Malesian valtio.[2][3]

Erimielisyydet Malesian ja Singaporen välillä johtivat kuitenkin Singaporen erottamiseen Malesian liittovaltiosta vuonna 1965, jolloin syntyi itsenäinen Singaporen tasavalta. Singaporea johti itsevaltaisesti pääministeri Lee Kuan Yew maan itsenäistymisestä lähtien, vuoteen 1990 asti. Leen hallinnon alla Singapore nousi menestyväksi aasialaiseksi talousmahdiksi.[2][4]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hindulais-buddhalaisten kungingaskuntien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilijan näkemys Paramesvarasta, joka hallitsi Singaporen aluetta 1390-luvulla.

Nykyisen Singaporen alueen sijainti Malakan niemimaan eteläkärjessä on jo varhaisista ajoista lähtien ollut Kaakkois-Aasian kauppareittien risteyskohdassa. Sen kautta kulkivat kauppareitit Intiasta ja Arabiasta Kiinaan ja toisaalta muualta Malaijien saaristosta Kiinan ja Intian suuntaan. 600-luvulla Singaporen alueesta tuli osa Srivijayan valtakuntaa ja siellä on arveltu olevan pienikokoinen satama. 1300-luvulla saari tunnettiin myös nimellä Temasek. Temasekin varhainen kaupunki sijaitsi nykyisen Singaporejoen suulla.[1][5]

Vuonna 1299 Srivijayan pääkaupungin, Sumatralla sijaitsevan Palembangin prinssi Sang Nila Utama perusti Temasekin saarelle kauppatukikohdan ja antoi sille nimeksi Singapura, leijonakaupunki.[1] Nimen alkuperän kerrotaan legendan mukaan olevan hänen keksimänsä. Hänen kerrotaan nähneen maihin noustuaan eläimen, jota hän luuli leijonaksi. Oletettavasti nykyisen Singaporen alueella ei ole kuitenkaan koskaan elänyt aasianleijonia ja hän näki todennäköisemmin malakantiikerin tai aasiankultakissan.[6][7][8][9][10] Temasek kukoisti 1300-luvulla ja kaupungissa asui arviolta kymmenen tuhatta ihmistä.[1][5]

Srivijayan valtakunta vähitellen taantui, ja 1200-luvulta alkaen valtakunta alkoi vähitellen hajota. Hajoamista edesauttoi se, että kauppavalta alueella siirtyi vähitellen kiinalaisille aluksille. Lisäksi Srivijayan valtakunta oli useiden Jaavalta tulleiden hyökkäysten kohteena. Hajoamisen myötä alueen uudet nousevat suurvallat, Itä-Jaavalta tulevat Majapahit ja pohjoisesta Siamin alueelta tuleva Ayutthayan kuningaskunta, havittelivat entisen Srivijayan valtakunnan rippeitä itselleen.[11] Temasekin loiston aika kesti vain 80 vuotta, kun joko Majapahit tai Ayutthaya valtasi kaupungin.[5]

Sulttaanikuntien aika (1300-1600 luku)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palembangin kuningas Paramesvara pakeni 1388 Majapahitin valloituksia Temasekiin, Singaporen saarelle, josta sai turvapaikan. Hän kuitenkin murhasi Singapuran hallitsijan ja anasti vallan itselleen.[1] Paramesvara yritti taistella alueen herroiksi nousseiden jaavalaisten hallintoa vastaan 1390-luvulla, ja hän perusti Malakan niemimaalle uuden valtakeskuksen. Paramesvara yritti tätä ensin Tumasikissa, mutta saari osoittautui liiaan suojattomaksi Ayutthayaa vastaan.[12] Vuonna 1398 joko siamilaiset tai jaavalaiset valtasivat Temasekin väkivalloin. Paramesvaran valtaa kesti vain muutamia vuosia, hän pakeni Temasekista mantereen puolelle Malakaan. Siellä Paramesvara kääntyi islamiin ja perusti 1402 Malakan sulttaanikunnan.[5][12] Myöhemmin Malakan sulttaanikunta valloitti myös Singapuran ja saaresta tuli tärkeä osa sulttaanikuntaa.[1][13]

1500-luvulle tultaessa eurooppalaiset tulivat alueelle etsimään muun muassa mausteita. Portugalilaiset kasvattivat alueella vaikutusvaltaansa, he perustivat Aasian tukikohdan ensin Goaan, minkä jälkeen he valloittivat Malakan sulttaanikunnan 1511. Hallitseva Malakan sulttaani pakeni nykyisen Johorin osavaltion alueelle ja perusti sinne Johoren sulttaanikunnan, johon myös Singapura kuului.[14][1] Johoren sulttaanikunta yritti johtaa muitakin malaijilaisvaltioita sotaan portugalilaisia vastaan vallatakseen Malakan takaisin, mutta yritykset epäonnistuivat sillä Johore kilpaili myös pohjoissumatralaista Acehin sulttaanikuntaa vastaan alueen herruudesta.[15] Portugalilaiset polttivat 1611 Singapuran kauppatukikohdan, ja saari jäi vaille merkittävää asutusta pariksi vuosisadaksi, eikä saarella ollut Johoren sulttaanikunnassa merkittävää asemaa.[1] Portugalilaisten jälkeen alueelle tulivat myös hollantilaiset ja britit, ja eurooppalaisten vaikutusvalta malaijien saaristossa kasvoi. Vuonna 1641 hollantilaiset valtasivat Malakan portugalilaisilta, jolloin ylivalta alueella siirtyi.[16]

Singaporen perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raffles ja Singapore[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sir Thomas Stamford Rafflesia pidetään Singaporen perustajana.

1700-luvulla Johoren sulttaanikunta aloitti kaupankäynnille tuottoisan gambiirin viljelyn. Kauppa keskittyi Riausaarille, Singaporesta etelään. Valtavan kysynnän takia sen viljely aloitettiin myös Singaporen saarella 1800-luvun alussa.[1] Samalla ajanjaksolla 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa brittiläiset ja hollantilaiset kävivät kiivasta kamppailua siirtomaa-asemastaan Malaijien saaristossa. Hollanti oli menettänyt alueitaan Euroopassa käytyjen sotien takia. Britit valloittivat Jaavan 1811 ja Jaavan kuvernöörinä toimi sir Stamford Raffles. Britit palauttivat Jaavan takaisin hollantilaisille jo 1816 ja vuonna 1818 Intian kenraalikuvarnööri lordi Hastings antoi Rafflesille käskyn tutkia uutta paikkaa kauppasatamalle brittien valta-aseman vahvistamiseksi Malakansalmella.[17][18][4][3]

Vuonna 1819 Raffles ja William Farquhar tutustuivat alueeseen purjehtimalla Malakan niemimaan eteläkärjessä, 29. tammikuuta 1819 he rantautuivat Singaporejoen suulle, jossa asui muutamia satoja ihmisiä. Seuraavina päivinä he menivät neuvottelemaan alueesta Johoren sulttaanin Abdul Rahmanin kanssa alueesta, joka muodollisesti hallitsi aluetta.[4][3] Samana vuonna 1819, Johoressa oli käynnissä vallanperimyskiista edellisen sulttaanin kuoltua. Britannia ja Hollanti olivat jo tunnustaneet nuoremman pojan Abdul Rahmanin uudeksi sulttaaniksi, mutta Raffles asettui tukemaan Riausaarilla maanpaossa elävää vanhempaa poikaa Tengku Husseinia. Raffles ja Hussein allekirjoittivat 6. helmikuuta 1819 sopimuksen, jonka mukaan Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai perustaa Singaporen saarelle kauppasiirtokunnan ja samalla Hussein tunnustettiin Johoren sulttaanikunnan lailliseksi sulttaaniksi.[3][18]

Nopean kasvun aika (1819–1826)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singaporen kauppatukikohdan perustamisen syynä oli brittien kaupallisten etujen turvaaminen Kaakkois-Aasiassa.[19] Raffles myös halusi yhdistää malaijialueet brittien alaisuuteen.[20] Rafflesin oma-aloitteinen toiminta hiersi brittien ja hollantilaisten suhteita. Brittiläiset olivat vakuutelleet hollantilaisille, että Raffles oli vain Itä-Intian kauppakomppanian edustaja, eikä hänellä ollut valtuuksia tehdä poliittisia sopimuksia. Brittihallinnon viesti Rafflesille saapui kuitenkin vasta silloin, kun siirtokunta oli jo perustettu.[3][18] Hollantilaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet sotilaallisiin toimiin, sillä he uskoivat saavansa alueen takaisin neuvottelemalla brittihallinnon kanssa.[3]

Vastaperustettu Singapore menestyi alusta alkaen hyvin. Siirtokunta ei kerännyt tullimaksuja, mikä houkutteli paikalle lukuisia kauppiaita. Muutamassa kuukaudessa saaren väestö kasvoi parista sadasta hengestä noin viiteen tuhanteen.[3] Ennen brittien saapumista alue oli ollut lähes luonnontilaista metsää. Brittihallinnon alaisuudessa Singapore kasvoi nopeasti muutaman sadan asukkaan kylästä merkittäväksi Britannian siirtomaa-ajan satamakaupungiksi. Neljässä vuodessa Singapore ohitti Penangin sataman kaupan määrässä. Yhtenä syynä oli luonnollisesti keskeinen sijainti Intian ja Kiinan välisellä kauppareitillä mutta tärkeämpää oli kuitenkin sen asema vapaasatamana Itä-Intian kaupankäynnissä. Se houkutteli Singaporeen kauppiaiden lisäksi myös pysyvää väestöä. Johoren uusi sulttaani Hussein rakensi sinne palatsinsa, jonka takia sinne muutti paljon malaijeja. Toinen suuri muuttajaryhmä olivat Kaakkois-Aasian alueen kiinalaiset, jotka toivoivat hyötyvänsä vapaasta kaupasta, johon heillä ei muualla ollut mahdollisuutta. Pienempiä väestöryhmiä olivat intialaiset, armenialaiset ja arabit. Eurooppalaiset olivat lähinnä Englannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijoita.[3][20]

Rafflesin suunnitelma Singaporen kaupungiksi.

Rafflesin lähdettyä heti sen perustamisen jälkeen, uutta siirtokuntaa jäi johtamaan William Farquhar. Hallinnon budjetti oli mitätön ja vapaasatama-aseman takia se ei saanut tuloja tullimaksuista. Budjetin paikkaamiseksi Farquhar laillisti uhkapeluun sekä oopiumin ja arak-alkoholin myynnin, mikä aiheutti suuria järjestysongelmia. Toisena suurena ongelmana olivat eri maahanmuuttajaryhmien väliset kahnaukset. Raffles palasi Singaporeen lokakuussa 1822 ja aloitti uuden kaupungin suunnittelun. Rannikolle tulivat hallinto- ja liiketoimintakorttelit ja etnisille ryhmille annettiin omat, erilliset asuinalueensa. Raffles uudisti myös hallintoa. Näihin kuului julkisen maarekisterin luonti, vapaasatama-aseman vahvistaminen ja sekä brittiläisen tapaoikeuden käyttöönotto. Tapaoikeuden ulkopuolelle jäivät kuitenkin malaijeja koskevat islamilaisen lain uskontoa, avioliittoa ja perintöä koskeva säännökset.[3]

Raffles pyrki myös vähentämään Johoren sulttaanin ja yläluokan valtaa ja onnistuikin siinä kesäkuussa 1823, jolloin johorelaiset suostuivat kiinteään kuukausikorvaukseen. Ennen kuin Raffles palasi Britanniaan lokakuussa 1823, hän nimitti Singaporen kuvernööriksi John Crawfurdin. Crawfurd jatkoi Rafflesin taistelua orjuutta ja merirosvoutta vastaan, mutta laillisti kuitenkin uudelleen uhkapeluun. Singaporen asema brittiläisen imperiumin osana vahvistettiin Britannian ja Hollannin välisellä sopimuksella 17. maaliskuuta 1824. Sopimus jakoi Malaijien saariston kahtia Malakansalmen kohdalta: britit saivat pohjoisosan, eli Malakan niemimaan ja Singaporen, Hollanti eteläiset osat, eli nykyisen Indonesian alueen.[3] Vuoteen 1824 mennessä Singaporessa oli jo 11 000 asukasta.[17] 1870-luvulla alueella asui jo lähes satatuhatta ihmistä. Alueella käytiin kauppaa monilla hyödykkeillä, kuten mausteilla, teellä, oopiumilla, plantaasien ja metsien tuotteilla, tinalla ja kankailla. Asukkaista 75% oli kiinalaisia siirtolaisia, jotka toimivat kauppiaina, sekä gambiirin ja pippurin kasvattajina. Singapore oli kiinalaisten enemmistöstä huolimatta jo tuolloin varsin kansainvälinen kaupunki.[20]

Salmisiirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malakan niemimaa noin vuonna 1922.
  Liittoutumattomat malaijilaisvaltiot (UMS)
  Liittoutuneet malaijilaisvaltiot (FMS)
  Salmisiirtokunnat

Itä-Intian kauppakomppania muodosti vuonna 1826 hallitsemistaan Malakasta, Singaporesta ja Penangista hallinnollisen kokonaisuuden, joka nimettiin Salmisiirtokunniksi[17][21] Pääkaupunkina toimi ensin Penang ja vuodesta 1832 Singapore. Siirtokuntien byrokratia osoittautui kuitenkin raskaaksi ja kalliiksi, ja jo 1830 Salmisiirtokunnat siirrettiin Intian kenraalikuvernöörin alaisuuteen. Siirtokunnat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, sillä niiden taloudelliset siteet olivat pääasiassa Lontooseen. Lisäksi Intian hallinto pyrki jatkuvasti kumoamaan siirtokuntien vapaasatama-aseman eikä Intia pystynyt kunnolla suojelemaan siirtokuntia merirosvoja vastaan. Siirtokunnista tulikin Lontoon siirtomaaministeriön alainen kruununsiirtomaa 1. huhtikuuta 1867.[21][22] Tällöin se sai myös oman kuvernöörin. Kuvernööriä avusti toimeenpaneva neuvosto ja lakiasäätävä komitea, jossa Singaporella oli johtava asema.[23]

Singaporen kauppa kasvoi 1800-luvulla voimakkaasti. Kaupankäynti perustui kauttakulkukauppaan. Eurooppalaisten ja kiinalaisten välisessä kaupankäynnissä kiinalaiset välittäjät olivat avainasemassa. He ostivat tavaroita suurissa erissä ja myivät niitä sitten voitolla eteenpäin. Koska kiinalaiset välittäjät käyttivät konsignaatiota, liiketoiminnan riskit olivat suuret. Kaupankäynnin suurimpana ongelmana olivat merirosvot Mindanaosta ja Pohjois-Borneosta. 1850-luvulla merirosvot jopa lamaannuttivat Singaporen ja Kotšinkiinan välisen kaupan. Merirosvous saatiin kuriin 1860-luvulle tultaessa. Siihen vaikutti oleellisesti eurooppalaisten siirtomaavaltojen kasvanut vaikutus Kaakkois-Aasiassa sekä Kiinan kanssa 1860 solmitut sopimukset.[21]

Singaporen asutus oli 1800-luvulla keskittynyt satama-alueelle ja sen lähiympäristöön. Muu osa saarta oli viidakkoa ja mangrovea. Maanviljelystä oli yritetty huonolla menestyksellä 1830- ja 1840-luvuilla. Ainoat menestyneet viljelykasvit olivat pippuri ja gambiiri. Gambiirin jalostukseen tarvittiin runsaasti polttopuuta, jonka loppuessa plantaasit siirtyivät uudelle alueelle. 1860-luvulle tultaessa suurin osa saaren viidakosta oli hakattu ja gambiiriviljelijät siirtyivät salmen yli Johoreen. Hakkuiden takia tiikereistä tuli vitsaus saarelaisille - 1840-luvulla tiikereiden on väitetty tappaneen noin 360 ihmistä vuodessa. Tapporahan myötä tiikerikanta hupeni nopeasti ja viimeinen luonnonvarainen tiikeri ammuttiin 1904.[21]

Singaporen suurin väestöryhmä olivat kiinalaiset, joita oli muuttanut saarelle Malaijien saaristosta ja Malakan niemimaalta. 1800-luvun loppupuolella Singaporeen muutti myös yhä enemmän kiinalaisia Kiinan eteläisistä maakunnista. 1800-luvun alkupuoliskolla malaijit olivat vielä Singaporen toiseksi suurin väestöryhmä mutta vuosisadan loppupuolella toiseksi suurin ryhmä olivat intialaiset.[21] Intialaiset olivat useimmiten sotilaita tai kauppiaita, jotka tulivat Singaporeen useimmiten Penangin intialaisyhteisöstä.[19] Merkittävä osa intialaisista oli entisiä vankeja, sillä kun britit olivat joutuneet luopumaan Sumatralla sijaitsevasta Bengkulusta, intialaiset vangit siirrettiin Singaporeen ja Singapore säilyi myös sen jälkeen intialaisten pääasiallisena vankilapaikkana. Useat vangeista jäivät vapautumisen jälkeen pysyvästi asumaan Singaporeen.[21]

Suuren ryhmän muodostivat myös Sulawesilta saapuneet bugislaiset. He pakenivat kotiseuduiltaan hollantilaisten valtaa, sillä hollantilaiset pitivät heitä kaupallisina kilpailijoinaan ja bugisväestöön kohdistui väkivaltaa hollantilaisten taholta. Arabit ja armenialaiset muodostivat vähemmistön. Armenialaiset olivat usein varakkaita kauppiaita ja arabit olivat Rafflesin suosiossa, sillä arabit olivat hallinneet Kaakkois-Aasian kauppaa jo satoja vuosia.[19]

Väestön sukupuolijakauma oli eri erittäin vinoutunut, sillä pääosa maahanmuuttajista oli miehiä.[21] Salmisiirtokunnissa useat kiinalaiset avioituivat malaijinaisten kanssa. Heidän jälkeläisistään käytetään nimityksiä "babat", "baba-kiinalaiset" tai "salmikiinalaiset". Salmikiinalaisille kehittyi oma myös salmikiinalainen kulttuuri, joka kuitenkin katosi 1930-luvulla.[24]

1800-luvun loppupuolella Singaporen liikemiehet olivat yhä enenevässä määrin kiinnostuneita Malakan niemimaan rikkauksista, muun muassa kumista, tinasta ja gambiirista. Singapore oli jo pitkään ollut Malaijien saariston kauttakulkukaupan keskus mutta nyt siitä tuli kiinalaisen työvoiman läpikulkupaikka. Esimerkiksi vuonna 1912 Singaporeen saapui 250 000 kiinalaista, joista useimmat jatkoivat matkaansa malaijivaltioihin tai Alankomaiden Itä-Intiaan. Osa jäi kuitenkin pysyvästi Singaporeen, jonka kiinalaisväestö oli 103 000 vuonna 1888 (34 000 vuonna 1878). Siirtomaahallinto perusti 1877 kiinalaisen protektoraatin, jonka ensimmäinen protektori William A. Pickering oli myös ensimmäinen Singaporen brittivirkamies, joka osasi puhua ja lukea kiinaa. Aluksi protektoraatin tarkoituksena oli vain suojella saapuvia siirtolaisia riistotyöltä mutta pian sen toimenkuvaan kuului myös pakkoprostituution poiskitkeminen.[23] Riistotyöstä ja pakkoprostituutiosta olivat vastuussa kiinalaiset salaseurat[23], jotka olivat kiinalaisten maahanmuuttajien mukana jo varhain pesiytyneet Singaporeen[21]. Salaseurojen järjestämät mellakat saattoivat lamauttaa koko kaupungin ennen kuin ne kiellettiin 1890.[23]

Intialaisten määrä pysytteli 1800-luvun loppupuoliskolla tasaisesti noin 12 000 hengessä.[23] Malaijien määrä oli hetkellisesti vähentynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun monet heistä olivat muuttaneet Johoreen.[21] Vuosisadan loppupuolella Singapore houkutteli yhä enemmän malaijeja muualta saaristosta ja 1901 heitä oli jo 36 000.[23]

Singaporen asema kaupankäynnin keskuksena vahvistui entisestään 1800-luvun loppupuoliskolla. Suezin kanavan avaaminen teki Malakansalmesta suosituimman reitin Itä-Intiaan. Uudet höyrylaivat tarvitsivat säännöllisin välimatkoin lisää polttoainetta ja Singapore oli yksi näistä pisteistä. Kaupankäyntiä vilkastuttivat myös siirtomaavaltojen yhä laajeneva vaikutusvalta Kaakkois-Aasiasta ja Thaimaan avautuminen kuningas Chulalongkornin aikana. Singapore oli aiemmin keskittynyt pääasiassa kaupankäyntiin, mutta 1890-luvulla Singaporeen perustettiin myös kevyttä teollisuutta, joka jalosti muun muassa Malakan niemimaan tinaa autoteollisuuden tarpeisiin.[23]

Singapore sai 1870 sähkeyhteyden Intiaan ja Eurooppaan ja 1879 seurasi puhelin. Taloudellisesti ja teknologisesti Singapore oli pitkälle kehittynyt 1900-luvun vaihteessa. Muutoin yhteiskunta oli kuitenkin hyvin eriarvoinen. Tuloerot olivat äärimmäisen jyrkät ja kuolleisuusaste oli erittäin korkea varsinkin alemmissa yhteiskuntaluokissa. Yleisempiä kuolinsyitä 1896 olivat malaria, kolera ja oopiumi. Oopiumivero muodosti vuonna 1900 puolet siirtokunnan budjetista ja pahimpien oopiumin haittojen torjumiseksi oopiumin valmistus ja myynti valtiollistettiin 1910.[23]

Singaporen puolustuksen järjestäminen oli ollut jatkuva ongelma Singaporen perustamisesta lähtien. Kauppiaat vastustivat kuitenkin jyrkästi kaikkia puolustukseen tarvittavia veroja ja maksuja. Britannian ja Venäjän keisarikunnan suhteet huononivat kuitenkin Afganistanin takia 1886 niin paljon, että Britannia aloitti Singaporen linnoitustyöt. Kauppiaat joutuivat myös osallistumaan tähän, vaikka summat jäivätkin pienemmäksi kuin mitä Britannia oli alun perin vaatinut. Japanin voitettua Venäjän-Japananin sodan 1905 rauhoitti Britannian kannalta tilanteen Aasiassa, eikä Singaporen puolustuksen järjestäminen enää ollut ensisijaista. Ensimmäisellä maailmansodalla ei juurikaan ollut vaikutusta Singaporeen. Saksalaiset "internoitiin" Teutonia Clubiin. Ainoa selkkaus oli Punjabin muslimeista koostuneen rykmentin kapina helmikuussa 1915. He luulivat joutuvansa taistelemaan Ranskassa tai Turkissa ja aloittivat kapinan, joka kuitenkin tukahdutettiin 10 päivän päästä. Kapinan seurauksena kaikki intialaiset joutuvat rekisteröimään itsensä.[23]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin keisarikunnan vahvistuttua 1900-luvulle tultaessa, britit aloittivat laivastotukikohdan rakentamisen Singaporeen 1923 ja se valmistui 1941. Sen kuivatelakka oli tuolloin maailman suurin ja täysin omavarainen. Tukikohta oli suunniteltu siten, että se kestäisi piiritystä, kunnes brittilaivasto ehtisi Euroopasta paikalle. Useimmat singaporelaiset pitivät linnoitusta voittamattomana.[25]

Japanin kauppavalta Malakan niemimaan alueella kasvoi 1930-luvulla ja siitä tuli merkittävä kilpailija eurooppalaisille. 1930-luvun laman aikaan Euroopassa koettiin Japani yhä suuremmaksi uhaksi, minkä johdosta eurooppalaiset asettivat rajoitteita siirtomaa-alueille tuotaville japanilaisille tuotteille.[26] Britit pyrkivät säilyttämään japanilaisiin hyvät suhteet Malaijan ja Japanin välisen kaupan takia, vaikka vuonna 1937 alkanut Kiinan-Japanin sota kasvatti jännitteitä Kaakkois-Aasiassa. Britit kuitenkin vahvistivat Singaporen puolustusta 1930-luvun puolivälin jälkeen. Sen asevoimat alueella olivat siitä huolimatta heikot ja Singaporen pohjoinen rannikko oli suojaamaton.[27]

Vuonna 1936 Japani solmi kommunismin vastaisen sopimuksen natsi-Saksan ja fasisitisen Italian kanssa.[26] Vuonna 1940 Yhdysvallat asetti taloudelliset pakotteet aseiden, raudan, öljyn ja muiden tärkeiden materiaalien viennille Japaniin ja Britannia, Yhdysvallat ja Hollanti jäädyttivät Japanin omaisuuden ja kiristivät sen kanssa tehtävää kauppaa. Japani koki jääneensä eristyneemmäksi ja Yhdysvallat ja Britannia koettiin vihamielisiksi valtioiksi. Samalla Japanin valloitushalut Kaakkois-Aasian rikkaiden raaka-ainevarantojen suuntaan kasvoivat. Neuvottelut Japanin pakotteiden helpottamiseksi eivät johtaneet tuloksiin.[26][27]

Toinen maailmansota levisi Singaporeen helmikuussa 1942. Japani aloitti Tyynenmeren sodan hyökkäämällä Pearl Harboriin Yhdysvaltain laivastotukikohtaan 7. joulukuuta 1941, ja tuhosi suurimman osan Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastosta. Samaan aikaan japanilaisjoukot etenivät muualle Kaakkois-Aasiaan.[26] Seuraavana päivänä 8. joulukuuta 1941 japanilaiset nousivat maihin Malakan niemimaan pohjoisosassa. Brittiläiset olivat tuoneet siirtomaidensa suojaksi sota-alukset HMS Prince of Walesin ja HMS Repulsen, jotka japanilaiset upottivat Malaijan rannikolla. Malakan niemimaalla 8. joulukuuta 1941 – 31. tammikuuta 1942 käyty Malaijan taistelu päättyi japanilaisten voittoon ja britit vetäytyivät Singaporeen. Helmikuuhun 1942 mennessä Japani oli valloittanut koko Malakan niemimaan.[26] Japanilaiset jatkoivat etenemistään Singaporen saarelle ja 8.–15. helmikuuta 1942 käytiin Singaporen taistelu.[25]

Singaporen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Singaporen taistelu

Singaporen taistelussa britit jäivät alakynteen alusta alkaen. Brittien voimavarat olivat kiinni Euroopassa käytävässä sodassa, eikä Singaporen puolustukseen oltu panostettu riittävästi. Lisäksi Singaporen puolustus osoittautui huonosti suunnitelluksi, sillä britit olivat varautuneet mereltä tulevaan hyökkäykseen, mutta japanilaiset hyökkäsivät pohjoisesta valloitettuaan ensin Malakan niemimaan. Japanilaiset voittivat Singaporen taistelun ja brittiarmeija antautui ehdoitta.[28][29] Japanilaiset miehittäjät teloittivat Singaporessa ainakin 5 000 kiinalaista.[29] Singaporeen jääneet eurooppalaiset vietiin pakkotyöhön tai keskitysleirille.[26][27]

Singapore Japanin miehittämänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singaporen valloituksen jälkeen japanilaiset jatkoivat valloituksiian Indonesian suuntaan ja Singaporesta tehtiin Japanin pääkaupunki alueella. Japanilaiset levittivät valloitetuilla alueilla propagandaa, jonka mukaan Aasia kuului aasialaisille, ja he siirsivät vallan eurooppalaisilta kaakkoisaasialaisille. Japanilaisten propaganda osoittautui kuitenkin pian valheelliseksi, sillä todellisuudessa Japanin tavoitteena oli hallita koko Kaakkois-Aasiaa.[26] Toden teolla japanilaisten todelliset aikeet selvisivät, kun japanilaisten julmuuksissa surmattiin pelkästään Singaporessa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Japanin vallan aikana alueella oli pulaa elintarvikkeista ja taudit ja nälkä surmasivat väestöä. [4] Japanin valloittamilla alueilla alkuperäisväestö alkoi kapinoida valloittajiaan vastaan, mutta vastarintaan japanilaishallinto ei kaatunut. Sota päättyi elokuussa 1945 kun Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Japanin vallan aika kesti Singaporessa kolme ja puoli vuotta.[4][26]

Sodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin antauduttua 15. elokuuta 1945 britit palasivat Malakan niemimaalle kolme viikkoa myöhemmin. Malakan niemimaa oli briteille tärkeä luonnonvarojensa takia, koska muualla alkanut siirtomaavallan purkautuminen nakersi Britannian jälleenrakentamiseen tarvittavia luonnonvaroja. Britit ilmoittivat lokakuussa 1945 Malaijan liiton perustamisesta. Siihen kuului 9 sulttaanikunnan lisäksi myös Salmisiirtokunnat, johon myös Singapore kuului. Brittien päätös sai aikaan rajun vastalausemyrskyn. Toisaalta vastustettiin brittiläisten ylivaltaa Malaijan liitossa ja toisaalta taas Singaporen kiinalaisia. Tämän seurauksena malaijit perustivat Yhtyneiden malaijien kansallisjärjestön (United Malays National Organization, UMNO), jonka tavoitteena oli kumota Malaijan liiton perustaminen, sekä palauttaa sulttaanien valta ja estää kiinalaisenemmistöisen Singaporen kuuluminen Malaijan liittoon. UMNO:n ja brittihallinnon välissä keskusteluissa britit luopuivat suunnitellusta Malaijan liitosta. Useiden neuvottelujen jälkeen perustettiin helmikuussa 1948 Malaijan federaatio, johon Singapore ei kuulunut. Kiinalaiset vastustivat uutta liittovaltiota, koska Singapore jäi sen ulkopuolelle ja siten liittovaltion kiinalaisten asema heikentyi.[30][31] Federaation perustamisen jälkeen Singapore jäi edelleen Britannian kruununsiirtomaaksi.[32]

Malaijit olivat tyytyväisiä uuden liittovaltion syntymiseen, mutta kiinalaiset kokivat itsensä syrjäytetyiksi. Etenkin Malaijan kommunistiseen puolueeseen (KPM) liittyneiden kiinalaisten tyytymättömyys kasvoi.[31] Sodan jälkeen Singapore oli pahasti köyhtynyt ja osittain raunioina, jolloin kommunistien propaganda löysi maasta otollisen maaperän.[4] Rauhanomaisin keinoin kommunismia ei saatu Singaporessa eikä Malaijan federaatiossa levitettyä, vaan KPM tukeutui terroriin ja sissisotaan. Kun KPM:n yksikkö murhasi kesäkuussa 1948 kolme brittien työnjohtajaa Perakissa, britit julistivat Malaijaan ja Singaporeen poikkeustilan.[31][4][32] Britannialaiset pääsivät KPM:n terrorissa voitolle vuonna 1952 ja[31] poikkeustila jatkui vuoteen 1959 asti.[4]

Singaporen itsehallinto (1955–1963)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1955 vaalien jälkeen Labour Front -puolueen johtajasta David Marshallista Singaporen ensimmäinen virallinen pääministeri, joskin hänen valtaoikeutensa olivat vaillinaisia. Marshall koki vaikeuksia alusta alkaen, sillä kommunistit käynnistivät lakkokampanjoita, joilla yritettiin horjuttaa hallitusta. Levottomuuksia puhkesi kun poliisi hajotti laittomia lakkovartioita. Huhtikuussa 1956 Marshall kävi Brittien siirtomaahallinnon kanssa neuvotteluja Singaporen itsehallinnosta. Britit myönsivät Singaporelle osittaisen autonomian, mutta brittihallitus ei halunnut luopua alueen turvallisuuden valvonnasta, sillä britit olivat huolissaan kommunistien vaikutuksesta ja lakoista jotka vaikuttivat Singaporen taloudelliseen vakauteen. Brittien mielestä Singaporen paikallishallinto oli tehoton estämään mellakoita. Marshallin hallitus ei saanut juuri tukea siirtomaahallinnolta eikä paikallisilta, mikä johti lopulta hallinnon kaatumiseen ja Marshallin eroon kesäkuussa 1956. Hänen tilalleen tuli Labour Frontin Lim Yew Hock.[33]

Limin tavoitteena oli saada Singaporelle täysi itsehallinto. Lim käynnisti kommunismin vastaisia tehoiskuja ja monia ammattiyhdistysjohtajia ja kommunismimielisiä vangittiin. Britannian hallitus hyväksyi Limin kovat otteet Singaporen johdossa. Neuvotteluja maan asemasta jatkettiin maaliskuussa 1957 ja Britannia myönsi Singaporelle autonomisen aseman. Elokuussa 1958 Britannia tunnusti entisen siirtomaansa Singaporen valtioksi, ja lakia säätävän kansanäänestyksen oli määrä tapahtua toukokuussa 1959.[33]

Vuonna 1954 Singaporeen perustettiin People's Action Party (PAP) ja sen pääsihteeriksi tuli Lee Kuan Yew. PAP nousi Labour Front puolueen haastajaksi Leen johdolla, ja PAP voitti vuoden 1959 vaalit ylivoimaisella enemmistöllä. Limin suosion laskuun oli johtanut muun muassa rajut otteet kommunisteja vastaan, mikä romahdutti suosiota kiinalaisen enemmistön keskuudessa. PAP:n vaalivoiton myötä länsimaissa pelättiin Singaporen luisumista kommunistien valtaan ja että siitä kehittyy kommunistisen Kiinan satelliittivaltio. Kuitenkaan puoluejohtaja Lee ei itse ollut kommunismimielinen.[4][34][31]

Vuoden 1959 vaalivoiton myötä Lee Kuan Yew nousi Singaporen pääministeriksi. Ensimmäiseksi hän leikkasi virkamiesten palkat, pakotti työläiset luopumaan palkankorotusvaatimuksistaan ja lakkautti opposition sanomalehtiä.[35] Briteillä oli maassa edelleen laivastotukikohta ja paljon omaisuutta. Britit epäilivät että Singapore ei olisi yksin elinkelponen erillään vastikään itsenäistyneestä Malaijasta. Leen tullessa valtaan Singapore oli vielä köyhä valtio. Kiinalaiset olivat suurena enemmistönä ja 1961 syntyi poliittisia levottomuuksia, jolloin Leen johtaman PAP-puolueen hallituksessakin äärivasemmistolaisten vaikutusvalta kasvoi, mikä erityisesti huoletti brittejä.[31][4]

Valtioliitto (1963–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malesian perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1961 Malaijan liittovaltion pääministeri Tunku Abdul Rahman ehdotti valtioliittoa, johon kuuluivat Malaijan liittovaltio, Singapore, Sarawak, Pohjois-Borneo ja Brunei. Britit olivat ehdotuksesta mielissään, sillä Tunkua arvostettiin kommunismin vastustajana. Lee ja Tunku keskustelivat valtioliitosta ensimmäisen kerran 1961. Brunei jäi lopulta valtioliiton ulkopuolelle, koska maan sulttaani Omar ei halunnut jakaa maan öljyvarannoista syntynyttä omaisuutta muiden kanssa.[31][4][35] Singaporessa taas PAP:n hallitus katsoi että maan selviytyminen itsenäisenä olisi vaikeaa, koska maassa ei ollut hyödynnettiäviä luonnonvaroja, kaupankäynti oli hiipunut ja väkiluku oli kasvussa, eikä kasvavalle väestölle ollut tarpeeksi työpaikkoja. Siksi katsottiin että valtioliiton muodostaminen olisi järkevä ratkaisu. Britanniakin oli haluton myöntämään Singaporelle itsenäisyyttä, koska se pelkäsi maan joutumista kommunistien käsiin.[33] Syyskuussa 1962 järjestettiin kansanäänestys, jossa kannatettiin yhteisen keskushallinnon muodostamista. Valtioliitto toteutui 16. syyskuuta 1963, perustettiin nykyinen Malesian valtio. Malesian perustamisen jälkeen Lee pysyi edelleen Singaporen pääministerinä, joten Malesiassa oli samanaikaisesti kaksi pääministeriä.[31][4][35]

Singapore osana Malesiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malesian valtion perustamista ei katsottu hyvällä naapurimaa Indonesiassa, sillä maan presidentti Sukarno katsoi että Itä-Malesiassa Borneon saarella sijainneet Sarawak ja Sabah, entinen Pohjois-Borneo, kuuluivat Indonesian vaikutuspiiriin. Indonesia katkaisi diplomaattisuhteet Malesiaan, mikä oli Singaporelle kova isku, sillä Indonesia oli Singaporelle merkittävä kauppakumppani. Indonesia aloitti Malesiaa vastaan Konfrontasiksi kutsutun väkivaltaisen konfliktin, jossa kiisteltiin Sabahin ja Sarawakin hallinnasta. Indonesian kommandot tekivät terrori-iskuja Itä-Malesiaan, ja indonesian joukot takavarikoivat singaporelaisia kalastusveneitä. Indonesia pyrki myös luomaan Singaporeen poliittista epävakautta levittämällä poliittista propagandaa etenkin Singaporen malaijiväestön keskuudessa.[33]

Singaporen malaijiväestö oli toivonut, että Malesiaan liittyminen toisi heille samoja poliittisia ja yhteiskunnallisia etuoikeuksia, mitä oli ollut Malaijan liittovaltion malaijienemmistöllä. Kuitenkaan pääministeri Lee ei ollut valmis hyväksymään sitä, että Singaporeen leviäisi malaijien ylivalta. Vastaavasti Malesian mantereella pelättiin Singaporen kiinalaisväestöä ja Leen suurta suosiota sen keskuudessa. Valtapuolueen UMNO:n poliitikot pelkäsivät Leen suosion leviämistä koko Malesian merkittävän kiinalaisvähemmistön keskuudessa.[31] Myös Malesiaan liittyminen oli Singaporessa pettymys, sillä Singaporen eliitti ei ollut valmis hyväksymään sitä, että Malesiaan maksetuilla verovaroilla rahoitettiin Malesian köyhimpiä alueita, kuten Indonesian havittelemia Sabahia ja Sarawakia. Yhteismarkkinoiden toteutuksessa ei myöskään edistytty.[31][33] Konfrontasin jatkuessa Kuala Lumpurissa vaadittiin myös suurempaa osuutta Singaporen tuloista, jotta voitiin ylläpitää kasvaneita maanpuolustusmenoja. Poliittiset jännitteet Kuala Lumpurin ja Singaporen olivat suuret. Vuoden 1963 vaaleissa Malesiaa hallinnut UMNO ei onnistunut saamaan jalansijaa kiinalaisvaltaisessa Singaporessa, eikä Singaporea hallinnut PAP menestynyt malaijienemmistöisessä Malesiassa.[33]

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastakkainasettelu malaijiväestön ja kiinalaisväestön välillä kasvoi ja Singaporessa puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja malaijien ja kiinalaisten kesken heinäkuussa 1964. Malesian mannermaalla katsottiin, että Singaporen erottaminen valtioliitosta oli ainoa ratkaisu pitkään rotukiistaan.[31] Malesiaa hallinnut UMNO pelkäsi myös kiinalaisten vallan kasvua mannermaan oppositiopuolueissa, sekä Itä-Malesian Sabahissa ja Sarawakissa.[33] Ristiriidat johtivat siihen että kesällä 1965 Malesian valtiopäivät sääti lain, jolla Singapore erotettiin Malesiasta.[35] Singaporen erottaminen oli suuri takaisku pääministeri Leelle, joka olisi mielellään nähnyt Singaporen osana Malesiaa. Erottamisen jälkeen syntyi itsenäinen Singaporen valtio 9. elokuuta 1965.[31][34]

Singaporen tasavalta (1965–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistynyt Singapore hyväksyttiin YK:n jäseneksi jo samana vuonna. Sisäpoliittisesti Singaporesta muodostui kuitenkin nopeasti yksipuoluediktatuuri, jota pääministeri Lee johti.[35] Maasta ei kuitenkaan kehittynyt länsimaiden pelkäämää kommunistista valtiota, sillä 1960-luvun alkupuoliskolla Lee sai puhdistettua puolueensa kommunismimielisistä aineksista. Myös muut poliittiset toisinajattelijat pidätettiin nopeasti.[4][36][37]

Leen johtamassa Singaporessa oppositiolla oli pari nimellistä edustajaa parlamentissa. Oppositiopuolueiden puolueohjelmat eivät kuitenkaan merkittävästi eronneet Leen oman puolueen ohjelmasta. Lehdistösensuuri koski kaikkia lehtiä, jotka kritisoivat Leen politiikkaa. Sensuuri koski myös ulkomaalaisia lehtiä.[38]

Hallitus pyrki luomaan Itsenäiseen Singaporeen monirotuinen ja monikielisen singaporelaisen identiteetin. Hallituksen sovittelupolitiikka oli tehokasta ja Singapore on välttynyt yhteiskunnallisilta levottomuuksilta.[37][39] Poliittisena vallanpitovälineenä pidetään myös asunto-ohjelmaa, jolla väestö asutetaan uusiin kerrostaloasuntoihin.[36]

Ulkomailla epäiltiin Singaporen kykyä menestyä itsenäisenä valtiona, koska maassa ei ollut hyödynnettäviä luonnonvaroja, eikä maa ollut energiantuotannon ja maatalouden suhteen omavarainen. Maahan alettiin houkutella ulkomaisia sijoittajia ja maasta kehittyi nopeasti tärkeä finanssikeskus ja vientituotantoalue.[40] 1970-luvulla Singapore nousi Kaakkois-Aasian talouskeskukseksi nykyaikaisen pankkisektorin ja pörssin takia.[36]

Lee toimi Singaporen pääministerinä 30 vuoden ajan. Hän erosi pääministerin paikalta 68-vuotiaana vuonna 1990. Seuraavaksi pääministeriksi valittiin Goh Chok Tong, joka yllättäen sivuutti pitkään kruununperijänä pidetyn Leen pojan Lee Hsien Loongin. Gohia pidetään välikauden ministerinä ja hänen valintaansa vaikutti myös Leen pojan syöpäsairaus 1990-luvun alussa. Vanhempi Lee vaikutti kuitenkin kulisseissa edelleen Singaporen politiikkaan. Virallisesti hänen arvonimensä oli "vanhempi valtiomies".[4][38][36]

Goh toimi pääministerinä vuoteen 2004 asti. Hänen jälkeensä pääministeriksi tuli Lee Kuan Yewin poika Lee Hsien Loong.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia. Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2005 (2. painos). ISBN 951115771X.
  • Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress Ab, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  • Sivonen, Seppo: Aasian kaupunkivaltioiden historia. Joensuu: Tammer-Paino, 2006. ISBN 951-662-958-x.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i History U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  2. ↑ a b Kari Risto: Maailman valtiot, s. 315. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2921-7.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Founding and Early Years U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Lehtipuu, Markus: Malesia, Singapore, Bali, s. 284–288. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 952-9715-16-1.
  5. ↑ a b c d World of Temasek worldoftemasek.com. Viitattu 23.8.2014. (englanniksi)
  6. ↑ Sang Nila Utama (PDF) 24hr Art. Viitattu 14.4.2006. (englanniksi)
  7. ↑ Studying In Singapore Search Singapore Pte Ltd. Viitattu 14.4.2006. (englanniksi)
  8. ↑ The history of Singapore River singapore-river.com. Arkistoitu 21.6.2014. Viitattu 23.8.2014. (englanniksi)
  9. ↑ Sang Nila Utama Singapore infopedia. Viitattu 23.8.2014. (englanniksi)
  10. ↑ National day webspecial The Straits Times. Viitattu 2.5.2014. (englanniksi)
  11. ↑ Barwise & White 2002, 73–74.
  12. ↑ a b Barwise & White 2002, 80–83.
  13. ↑ Singapore: History wayback.archive.org. Arkistoitu 23.3.2007. Viitattu 24.8.2014. (englanniksi)
  14. ↑ Barwise & White 2002, 96–97
  15. ↑ Barwise & White 2002, 120–121
  16. ↑ Barwise & White 2002, 100–101
  17. ↑ a b c Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 336–337.
  18. ↑ a b c Sivonen, s. 90–94
  19. ↑ a b c Sivonen, s. 94–103
  20. ↑ a b c Barwise & White 2002, 138–141
  21. ↑ a b c d e f g h i A Flourishing Free Port U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  22. ↑ Barwise & White 2002, 142–146
  23. ↑ a b c d e f g h i Crown Colony U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  24. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 364–368.
  25. ↑ a b World War II U.S. Library of Congress. Viitattu 7.2.2012. (englanniksi)
  26. ↑ a b c d e f g h Barwise & White 2002, 184–190
  27. ↑ a b c Sivonen, s. 169–174
  28. ↑ Memorial Sook Ching Massacre Traces of War. Viitattu 12.10.2012. (englanniksi)
  29. ↑ a b Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 342.
  30. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 344–348.
  31. ↑ a b c d e f g h i j k l Barwise & White 2002, 211–221
  32. ↑ a b Aftermath of War U.S. Library of Congress. Viitattu 25.8.2014. (englanniksi)
  33. ↑ a b c d e f g Road to independence U.S. Library of Congress. Viitattu 25.8.2014. (englanniksi)
  34. ↑ a b Singaporen historia Suomen suurlähetystö. Viitattu 25.8.2014.
  35. ↑ a b c d e Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 351–353.
  36. ↑ a b c d Barwise & White 2002, 249–251
  37. ↑ a b Two Decades of Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 26.8.2014. (englanniksi)
  38. ↑ a b Heikkilä-Horn & Miettinen 2005, 358.
  39. ↑ Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 112–115. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.
  40. ↑ Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 420–421. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7.
Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Singaporen historia.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Singaporen_historia&oldid=20748584”