Tiina Lillak
Tiina Lillak | |
---|---|
Tiina Lillak vuonna 1983. |
|
Henkilötiedot | |
Koko nimi | Ilse Kristiina Lillak |
Syntynyt | 15. huhtikuuta 1961 Helsinki |
Yleisurheilija | |
Pituus | 181 cm |
Paino | 74 kg |
Laji | keihäänheitto |
Seura | Esbo IF |
Valmentaja |
Keijo Kanerva Kalevi Härkönen |
Ennätykset | 74,76 m (1983) |
Mitalit | |||
---|---|---|---|
Maa: Suomi | |||
Naisten yleisurheilu | |||
Olympialaiset | |||
Hopeaa | Los Angeles 1984 | keihäs | |
MM-kilpailut | |||
Kultaa | Helsinki 1983 | keihäs |
Ilse Kristiina ”Tiina” Lillak (s. 15. huhtikuuta 1961 Helsinki) on suomalainen uransa päättänyt keihäänheittäjä, olympiamitalisti ja maailmanmestari. Hän paranteli Suomen ennätystä yhteensä 11 kertaa. Suomen mestaruuksia Lillak keräsi seitsemän.[1] Hänet valittiin Suomen Urheilun Hall of Fameen vuonna 2016.[1]
Ura ja saavutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lillak on taustaltaan suomenvirolainen, ja hänen isoäitinsä Ilse Lillak oli vapaa- ja selkäuinnin kuusinkertainen Viron-mestari.[2]
Lillak oli 1980-luvun alusta sen puoleenväliin saakka maailman parhaita naiskeihäänheittäjiä. Hänestä alkoi suomalaisen naiskeihäänheiton arvokisamenestys.
29. heinäkuuta 1982 Lillak heitti Helsingissä uuden maailmanennätyksen 72,40.[3] Tuloksen rikkoi kuitenkin saman vuoden syyskuussa kreikkalainen Sofia Sakorafa (74,20).[4] Saman vuoden EM-kisoissa Lillak jäi neljänneksi tuloksella 66,26.[5]
Seuraavana vuonna Lillak oli maailmantilaston ykkönen: hän otti maailmanennätyksen uudelleen haltuunsa heittämällä Tampereella 13. kesäkuuta 1983 tuloksen 74,76.[6][7] Tämä säilyi Suomen ennätyksenä ja alle 23-vuotiaiden maailmanennätyksenä vuoteen 1999 asti, jolloin keihäsmallia muutettiin. Maailmanennätyksenä se säilyi kesäkuuhun 1985. Helsingin MM-kisoissa vuonna 1983 Lillak heitti kotiyleisön edessä viimeisellä heitollaan voittotuloksen 70,82[8]. Kauden aikana hän ei hävinnyt yhtään kilpailua ja heitti 16 kisassa yli 70 metriä.
Seuraavan vuoden olympialaisissa Los Angelesissa 1984 Lillak saavutti tuloksella 69,00 hopeaa,[9] vaikka takana oli vaikea kausi: ennen elokuun kisoja Lillak oli pystynyt osallistumaan ainoastaan kolmeen kilpailuun (kaikki toukokuussa). Seuraavat arvokisat EM-kisat kesällä 1986 toivat neljännen tilan tuloksella 66,66[10]. Kesän 1987 MM-kisoissa oli tuloksena rikkonaisen kauden jälkeen kuudes tila.
Soulin olympialaisissa 1988 Lillak ei selviytynyt karsinnasta heitettyään tuloksen 60,09,[11] ja seuraavana vuonna 1989 hän heitti ainoastaan viisi kilpailua. Vuonna 1990 Lillak voitti viimeisen suomenmestaruutensa. Kesän EM-kisoissa Splitissä Lillak oli kymmenes.
Tokion MM-kisoissa 1991 toistui Soulin kohtalo: Lillak ei päässyt karsinnasta läpi. Kausi oli muutenkin vaikea, eikä Lillak heittänyt kertaakaan yli 62 metriä. Tiina Lillak lopetti kilpauransa kesällä 1992.
Urheilu-uransa jälkeen Lillak on toiminut yksityisenä elinkeinonharjoittajana hermoratahierojana.[12]
Taloudellinen menestys ja sponsorisopimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lillakin ura osui aikaan, jolloin urheilumaailma oli siirtymässä amatööriajasta kohti ammattilaisuutta. Lillakilla oli suhteellisen harvinaisesti manageri, Tor Westerberg, joka auttoi häntä solmimaan useita kansainvälisiä sopimuksia ja sponsoridiilejä[12]. Näihin kuuluivat suuret kotimaiset yritykset kuten Luhta ja Haka-auto.[12] Maailmanmestaruutensa ja Los Angelesin olympiahopeansa myötä Lillakin markkina-arvo kasvoi merkittävästi, ja hänen sopimuksensa alkoivat olla kuusinumeroisia summia.[12] Kuitenkin, kun urheiluliiton (SUL) kanssa syntyi kiistaa sopimusten sisällöstä ja palkkioista, Lillak ja Westerberg turvautuivat eräänlaisiin valesopimuksiin, joiden avulla he pystyivät pitämään suurimman osan tuloista itsellään.[12] 1980-luvun puolivälissä Lillakista tuli osa Mazda Track Clubia, jonka kautta hän sai lisätuloja.[12] Huolimatta näistä taloudellisista menestyksistä, Lillak tuntee, että olisi pystynyt keräämään enemmän pääomaa, jos ammattilaisuus olisi kehittynyt nopeammassa tahdissa hänen uransa aikana.[12]
Saavutuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Olympiahopeaa Los Angelesissa 1984 (tulos 69,00)
- Maailmanmestari Helsingissä 1983 (tulos 70,82)
- Neljäs tila EM-kisoissa Ateenassa 1982 (tulos 66,26) ja Stuttgartissa 1986 (tulos 66,66)
- Kuudes tila MM-kisoissa Roomassa 1987 (tulos 66,82)
- SM-kultaa 1980, 1981, 1983, 1985, 1986, 1987, 1990
- IAAF Grand Prix -finaalin kolmas 1986 (tulos 65,46)
- Valinta vuosisadan suomalaiseksi naisurheilijaksi SUL:n 100-vuotisjuhlien kunniaksi 2006 järjestetyssä internetäänestyksessä.
- Valinta vuoden urheilijaksi 1983
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Häkkinen, Ikola, Lahtela ja Lillak - Urheilun kunniagalleriaan neljä uutta nimeä Yle Urheilu. 12.1.2016. Viitattu 27.6.2023.
- ↑ Pekka Linnainen: Virolaisuuden moninaiset juuret Helsingin Hietaniemessä Estofennia. 6.6.2014. Viitattu 19.8.2024.
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 162. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 181. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 68–69, 88, 176. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0
- ↑ Yleisurheilu 1983–84, s. 197, 374. Suomen Urheiluliitto, 1984.
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 5, s. 208, 343. Oy Scandia Kirjat Ab, 1983. ISBN 951-9466-36-3
- ↑ Tiina Lillak maailmanmestariksi Yle Elävä Arkisto. 2007. Viitattu 6.12.2016.
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 6, s. 84, 86, 112, 178. Oy Scandia Kirjat Ab, 1985. ISBN 951-9466-41-X
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 8, s. 75, 155. Gummerus, 1987. ISBN 978-951-20-2930-3
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 10, s. 82, 201. Sporttikustannus Oy, 1989. ISBN 951-8920-07-9
- ↑ a b c d e f g Juha Kanerva: Tiina Lillak astui julkisuuteen vuosien jälkeen – kertoo nyt huiman urheilu-uransa tienesteistä Ilta-Sanomat. 27.6.2023. Viitattu 27.6.2023.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Timo Soukola: Lillak, Tiina (1961–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.2.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Torro, Mikko: SUL 100 vuotta – Tiina Lillak (arkistoitu versio (archive.is)) 13.3.2007. Suomen Urheiluliitto ry. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 10.3.2017.
- Tiina Lillak Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
- YLE Elävä arkisto: Tiina Lillak keihään maailmanmestariksi
- Kenny Moore: The Latest In A Long Line. (juttu Lillakista) Sports Illustrated, 18.7.1984. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- Voittoheitto MM-Helsingissä 13.8.1983 (video)
- Lillakin kaikki kilpailut
1983: Tiina Lillak | 1987: Fatima Whitbread | 1991: Xu Demei | 1993: Trine Hattestad | 1995: Natalja Šikolenko | 1997: Trine Hattestad | 1999: Miréla Tzelíli | 2001: Osleidys Menéndez | 2003: Miréla Maniáni | 2005: Osleidys Menéndez | 2007: Barbora Špotáková | 2009: Steffi Nerius | 2011: Barbora Špotáková | 2013: Christina Obergföll | 2015: Katharina Molitor | 2017: Barbora Špotáková | 2019: Kelsey-Lee Barber | 2022: Kelsey-Lee Barber | 2023: Haruka Kitaguchi |
Uusi keihäsmalli
Tulos | Nimi | Paikkakunta | Päivämäärä | Huomautuksia |
---|---|---|---|---|
63,76 | Mikaela Ingberg | Kuortane | 24.6.2000 | |
64,06 | Taina Uppa | Pihtipudas | 23.7.2000 | |
64,90 | Paula Huhtaniemi | Helsinki | 10.8.2003 |
- Lähteet
- Hannus, Matti: Yleisurheilu: Tuhat tähteä. WSOY, 1983. ISBN 951-0-11900-8
- Mitä-Missä-Milloin -kirjat 1984-2009. Otava.
- Jalava, Juhani: Suomen kaikkien aikojen yleisurheilutilastot. Juoksija-lehti, 1983.
|
|