Operaatio Entebbe

Operaatio Entebbe
Osa arabien–Israelin konfliktia
Israelilaiset kommandot Mercedes-Benz 600 autossa, joka muistutti Ugandan diktaattorin Idi Aminin omistamaa konetta, jota Sayeret Matkal käytti huijatakseen Ugandan joukkoja hyökkäyksen aikana.
Päivämäärä: 3.–4. heinäkuuta 1976 Paikka: Entebben lentoasema, Entebbe, Uganda Lopputulos: Panttivangit pelastettiin
Osapuolet
Israel	Uganda PFLP Revolutionäre Zellen
Komentajat
Dan Shomron Jonathan Netanjahu†	Wadie Haddad Wilfried Böse† Idi Amin
Vahvuudet
100 kommandoa	7 terroristia, tuntematon luku ugandalaissotilaita
Tappiot
1 kommando kaatui 3 panttivankia sai surmansa 5 kommandoa haavoittui	7 terroristia 45 ugandalaista sotilasta 11 Ugandan ilmavoimien hävittäjää tuhottu

Operaatio Entebbe oli Israelin puolustusvoimien Sayeret Matkal -erikoisjoukkojen suorittama hyökkäys, joka tapahtui heinäkuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä vuonna 1976. Operaatio sai alkunsa, kun terroristit kaappasivat Air France -lentoyhtiön matkustajalentokoneen ja lensivät sen Entebben lentoasemalle Ugandaan. Israelilaiset lähettivät kuitenkin erikoisjoukkoja, joiden tehtävänä oli pelastaa 103 siviiliä, joita Ugandan sotilasdiktaattori Idi Aminin tukemat terroristit pitivät panttivankeina lentoaseman terminaalin sisätiloissa.

Operaatio Entebbe muistetaan yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista erikoisoperaatioista: puolen tunnin sisällä israelilaiset kommandot pelastivat sata panttivankia ja tappoivat kuusi terroristia sekä 45 ugandalaista sotilasta, mutta israelilaiset itse menettivät ainoastaan yhden kommandon ja kolme panttivankia. Operaatio on Israelin puolustusvoimien historian maineikkaimpia, ja se oli myös yksi ensimmäisistä terrorismin vastaisista erikoisoperaatioista.

Operaatio Entebbe on tunnettu myös koodinimellä operaatio Ukonnuoli, jota Israelin puolustusvoimat käytti operaation suunnitteluvaiheessa. Israelissa operaatio sai jälkeenpäin uuden nimen operaatio Joonatan, mikä viittaa everstiluutnantti Jonathan ”Joni” Netanjahuun, joka oli ainoa iskussa kaatunut israelilainen kommando.

Kaappaus

Lento 139

Air Francen lento 139
Yhteenveto
Päivämäärä	27. kesäkuuta 1976
Onnettomuustyyppi	lentokonekaappaus
Tapahtumapaikka	Kreikan ilmatila
Lähtöpaikka	Ben Gurionin kansainvälinen lentoasema, Tel Aviv, Israel
Välilaskupaikka	Ellinikon kansainvälinen lentoasema, Ateena, Kreikka
Määränpää	Charles de Gaullen kansainvälinen lentoasema, Pariisi, Ranska
Eloonjääneitä	4
Lentokone
Konetyyppi	Airbus A300
Lentoyhtiö	Air France
Matkustajia	248
Miehistöä	12
Infobox OK

Operaatio Entebbeen johtanut tapahtumasarja käynnistyi sunnuntaina 27. kesäkuuta 1976, jolloin Tel Avivista Pariisiin matkannut Air Francen Airbus A300 -matkustajalentokone oli tekemässä välilaskua Ateenassa. Vaikka lentokoneessa oli jo alun perin 200 matkustajaa, se otti Ellinikón kansainvälisellä lentoasemalta mukaansa 58 uutta matkustajaa (mukana neljä terroristia). Kone nousi lentoasemalta keskipäivällä kello 12.10 suunnaten kohti Pariisia, mutta vain kymmenen minuuttia nousun jälkeen neljä matkustajaa – kolme miestä ja yksi nainen – nousivat istumapaikoiltaan ja paljastivat aseensa. Matkustajat osoittautuivat terroristeiksi, jotka vaativat miehistönjäseniä muuttamaan välittömästi suunnitellun lentoreitin, sillä muussa tapauksessa he tappaisivat kaikki matkustajat. Henkilökunta joutui taipumaan terroristien uhkauksien edessä, ja kaapparit ottivat kaksitoista miehistön jäsentä ja 248 matkustajaa panttivangeiksi.

Kaappauksen jälkeen koneen reitti muuttui, radioyhteydet menetettiin ja kone katosi lennonjohdon tutkista. Ilmailualan viranomaiset päätyivät johtopäätökseen, jonka mukaan lento 139 olisi konevian seurauksena pudonnut alas. Koska useimmat matkustajista olivat Israelin kansalaisia, kello 13.30 aikoihin Israelin turvallisuuspalvelu Mossad ilmoitti knessetin istuntoon osallistuneelle pääministeri Jitzhak Rabinille, että lento 139 oli joko pudonnut tai joutunut kaappauksen kohteeksi. Tel Avivin lentoasemalla turvallisuuspoliisi hälytettiin paikalle, koska israelilaiset uskoivat, että mahdollisen kaappauksen tapahtuessa kaapparit pakottaisivat koneen laskeutumaan päämääräänsä Tel Aviviin.

Israelilaisten tietämättä lento 139 ei kuitenkaan ollut matkalla Israeliin, vaan terroristien vaatimuksesta kone lensi Bengasiin Libyassa. Libyan johtaja Muammar Gaddafi salli koneen viipyä lentoasemalla seitsemän tunnin ajan, kunnes lentoaseman henkilökunta sai koneen tankattua. Libyassa terroristit päästivät vapaaksi Patricia Martell -nimisen naismatkustajan, joka väitti olevansa raskaana ja teeskenteli saavansa keskenmenon. Martell vietiin toisella lentokoneella Lontooseen, missä Scotland Yard kuulusteli häntä. Scotland Yardin kuulustelujen ansiosta israelilaiset saivat varmistuksen siitä, että lento 139 oli joutunut terroristien kaappaamaksi. Martel kertoi myös kaappareista, jotka olivat kaksi arabimiestä ja saksalainen pariskunta. Saksalaiset tunnistettiin Wilfried Böseksi ja Brigette Kuhlmanniksi, jotka työskentelivät Punaisen armeijakunnan alaisuudessa toimivalle terroristijärjestö Revolutionäre Zellenille.

Bengasissa kaapattu kone lähti lentoasemalta ja matkasi tuntemattomaan päämäärään, jonka israelilaiset olettivat olevan joko Bagdad, Beirut tai Damaskos. Israelilaisten suureksi hämmästykseksi kaapattu lentokone ei kuitenkaan suunnannut Lähi-itään, vaan Libyan ilmatilasta poistuttuaan se lensi Sudanin kautta Ugandaan. Aamuyöllä 3.15 lentokone laskeutui Entebben lentoasemalle, missä kaapparien joukkoon liittyi neljä uutta terroristia, jotka koneen kahden arabikaapparin tavoin työskentelivät Palestiinan vapautuksen kansanrintamalle. Terroristien tukena oli satoja ugandalaisia sotilaita. Kaikki panttivangit siirrettiin pois koneesta ja vietiin lentoaseman terminaaliin.

Israelissa pääministeri Rabin ja muut hallituksen jäsenet – mukaan lukien silloinen puolustusministeri Shimon Peres – järjestivät hätäkokouksen, jossa ministerit neuvottelivat Israelin toiminnasta tilanteessa. Kaikki ministerit päätyivät kannattamaan ehdotusta, jonka mukaan panttivangit pelastettaisiin Israelin puolustusvoimien erikoisoperaatiossa. Operaatiota pidettiin kuitenkin epärealistisena, sillä Uganda oli 2 000 kilometrin päässä Israelista.

Kansalaisuudet

Kansalaisuus	Matkustajat	Henkilökunta	Yhteensä
Belgia	4	0	4
Tanska	2	0	2
Ranska	42	12	54
Kreikka	25	0	25
Länsi-Saksa	1	0	1
Israel	84	0	84
Italia	9	0	9
Japani	1	0	1
Etelä-Korea	1	0	1
Espanja	5	0	5
Iso-Britannia	30	0	30
Yhdysvallat	32	0	32
Yhteensä	248	12	260

Neuvottelut

Maanantai-iltana 29. kesäkuuta Mossad sai tiedon, jonka mukaan kaappareita johti palestiinalainen tohtori Wadie Haddad. Samoihin aikoihin ugandalainen radioasema Radio Kampala piti lähetyksen, jossa esitettiin terroristien vaatimukset: Israelin täytyisi päästää vapaaksi 53 vangittua palestiinalaista tai kaapparit ryhtyisivät teloittamaan panttivankeja torstaista 1. heinäkuuta lähtien. Palestiinalaisista vangeista 40 oli vangittuna Israelissa ja loput 13 Keniassa, Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Kello 18.00 terroristit tekivät radikaalin muutoksen. Yksi terroristeista luki paperilta nimiä ja panttivangit jaettiin kahteen eri ryhmään, juutalaisiin ja Israelin kansalaisiin sekä ei-juutalaisiin. Eleen tarkoituksena oli muistuttaa juutalaissyntyisiä panttivankeja holokaustista.

Tiistaina 30. kesäkuuta kaapparit vakuuttivat Ranskan hallitukselle, että he päästäisivät vapaaksi kaikki 47 ranskalaista panttivankia. Terroristit myönsivät Air Francen lähettämälle matkustajalentokoneelle luvan laskeutua lentoasemalle ja ottaa mukaansa ranskalaiset panttivangit, jotka kone vei suoraan Pariisiin. Terroristit olivat kehottaneet kaapatun koneen kapteenia Michel Bacosia lähtemään vapautettujen panttivankien mukana, mutta Bacos ei suostunut lähtemään, koska hänen mukaansa jokainen kaapatun koneen matkustaja oli yhä hänen vastuullaan. Kun Air Francen kone saapui Pariisiin, vapautetut panttivangit kertoivat Ugandan diktaattori Idi Aminin tekevän yhteistyötä terroristien kanssa. Ranskalaisten panttivankien vapauttaminen oli kuitenkin virhe, koska Mossad pääsi kuulustelemaan matkustajia ja sai selville tärkeitä tietoja terroristien ja sotilaiden lukumäärästä.

Keskiviikkona 1. heinäkuuta kaapparit päästivät vapaiksi loput 101 ei-juutalaista panttivankia. Entebben lentoaseman terminaalin sisätiloihin jäi kuitenkin 107 juutalaista panttivankia ja kaapatun lentokoneen henkilökunta. Israelissa tiedotusvälineet puhuivat ja kirjoittivat toisen maailmansodan aikoihin saksalaisten keskitysleireillä käytetystä termistä selekhtia, mikä tarkoittaa ihmisten lajittelua juutalaisiin ja ei-juutalaisiin. Israelin hallitus kuitenkin ilmoitti medialle, että he ovat neuvottelemassa terroristien kanssa israelilaisten ja juutalaisten panttivankien vapauttamisesta. Mossad ja puolustusvoimat olivat kuitenkin jo suunnittelemassa pelastusoperaatiota Entebben lentoasemalle.

Torstaina 2. heinäkuuta terroristit eivät ryhtyneet teloittamaan panttivankeja, vaan he suostuivat neuvottelemaan Israelin hallituksen kanssa ja pidensivät määräaikaa sunnuntaihin 4. heinäkuuta asti. Syynä muutoksen oli ilmeisesti se, että Idi Amin osallistui perjantaina ja lauantaina Mauritiuksella järjestettyyn Afrikan yhtenäisyysjärjestön huippukokoukseen. Terroristit olivat luottavaisia siitä, että Israel joutuisi suostumaan heidän vaatimuksiinsa, mutta todellisuudessa määräajan pidentäminen antoi israelilaisille runsaasti lisäaikaa suunnitella hyökkäystä.

Suunnittelut

Israelilaisten tiedot Entebben lentoasemasta olivat alun perin olemattomat, kunnes eräs israelilainen rakennusyhtiö kertoi aikoinaan olleensa vastuussa lentoaseman terminaalin rakentamisesta. Rakennusyhtiö luovutti puolustusvoimien käyttöön terminaalin pohjapiirrokset, jolloin israelilaiset saivat tarkat tiedot sen rakenteesta. Israelilaiset saivat lentoasemasta lisätietoja Mossad-agentti Moshe ”Muki” Betzerin tutkimusten ja yhdysvaltalaisten vakoilusatelliittien ottamien valokuvien ansiosta. Mossad otti myös yhteyden Nairobissa asuvaan entiseen MI6-agenttiin, joka vuokrasi pienlentokoneen ja lensi Entebben lentoaseman yläpuolella. Kun hän ilmoitti lentoaseman lennonjohdolle ”moottoriviasta”, hänen vieressä istunut Mossad-agentti otti valokuvia lentoasemasta. Tietojensa pohjalta israelilaiset rakensivat lentoasemaa muistuttavan harjoitusradan, jossa operaatiota varten valitut Sayeret Matkal -erikoisjoukkojen kommandot kykenivät harjoittelemaan hyökkäystä lentoasemalle.

2. heinäkuuta Mossad ja Israelin puolustusvoimat esittelivät operaation suunnitelman pääministeri Rabinille. Suunnitelmassa neljä Lockheed C-130 Hercules -kuljetuslentokonetta lentäisi Entebben lentoasemalle matkustajina 29 Sayeret Matkalin kommandoa. Lentoreitin mukaan koneet lähtisivät Siinain niemimaalta ja lentäisivät Punaisenmeren kautta Afrikkaan, jossa koneet ylittäisivät Djiboutin ja Etiopian. Etiopian ylityksen jälkeen kuljetuskoneet laskeutuisivat Keniassa ja saisivat Nairobin kansainvälisellä lentoasemalla lisätankkausta, jonka jälkeen matka taittuisi Victoriajärven kautta Entebben lentoasemalle. Kun kaikki panttivangit olisi pelastettu terminaalista, koneet lähtisivät lentoasemalta ja lentäisivät Nairobin kansainvälisen lentoaseman kautta Intian valtamereltä Punaisellemerelle. Punaisenmeren ylityksen jälkeen kaikki neljä konetta laskeutuisivat Israelissa, jossa kommandot ja panttivangit otettaisiin vastaan.

Joidenkin tietojen mukaan hyökkäykseen lentoasemalle olisi osallistunut GSG 9 -kommando Ulrich Wegener, jonka Länsi-Saksa olisi lähettänyt kahden saksalaisen terroristin takia. Tämä tieto on kuitenkin vahvistamaton. Wegener osallistui vuonna 1977 operaatio Entebben kaltaiseen erikoisoperaatioon Mogadishussa, kun PFLP oli kaapannut Lufthansan lennon 181.

Hyökkäys

Saapuminen lentoasemalle

3. heinäkuuta Israelin hallitus myönsi puolustusvoimille valtuudet käynnistää ”operaatio Ukonnuoli”. Hyökkäyksen koordinoinnista oli vastuussa prikaatikenraali Dan Shomron, ja Entebbeen matkalla olevan kommandoryhmän komentaja oli Jom kippur -sodassa ansioitunut everstiluutnantti Jonathan Netanjahu. Kaikki neljä C-130 Hercules -kuljetuskonetta lähtivät Israelista ja laskeutuivat Entebbessä noin kello 23.50 aikoihin. Ugandalaiset olivat tietämättömiä israelilaisten aikeista, koska he eivät edes uskoneet Israelin puolustusvoimien yrittävän pelastaa panttivankeja.

Ensimmäisenä laskeutuneesta koneesta ilmestyi ramppia pitkin autosaattue, joka koostui kolmesta Land Rover -jeepistä ja mustaksi maalatusta Mercedes-Benz-limusiinista. Limusiini oli samannäköinen kuin Idi Aminin käytössä ollut Mercedes-Benz, sillä israelilaisten tarkoituksena oli antaa ugandalaisille vaikutelma, jonka mukaan Amin oli saapunut henkilökohtaisesti lentoasemalle tarkkailemaan panttivankikriisin etenemistä. Autoissa oli sisällä ugandalaisiksi sotilaiksi naamioituneita israelilaisia kommandoja, ja limusiinin keulassa liehui Ugandan lippu.

Ugandalaiset sotilaat huomasivat autosaattueen ja tekivät kunniaa, mutta kaksi sotilasta oli tietoisia siitä, että Aminin käyttämä limusiini oli värjätty valkoiseksi. Kun sotilaat käskivät autosaattuetta pysähtymään, israelilaiset ymmärsivät hämäyksen epäonnistuneen ja ampuivat kaikki sotilaat äänenvaimennetuilla pistooleilla. Yhteen sotilaista ei kuitenkaan osuttu, joten israelilaiset joutuivat ampumaan hänet AK-47-rynnäkkökiväärillä. Koska rynnäkkökiväärissä ei ollut äänenvaimenninta, laukaisujen äänet kantautuivat terminaaliin, joka oli vain 50 metrin päässä autosaattueesta. Kun seuraava lentokone saapui lentoasemalle, kiitotien valaistus sammutettiin.

Panttivangit pelastetaan

Israelilaiset Sayeret Matkal -kommandot tekivät rynnäkön terminaaliin, ja yksi sotilaista kehotti megafonilla hepreaksi ja englanniksi panttivankeja kumartumaan. Hetken kuluttua käynnistyi tulitaistelu kommandojen ja sotilaiden välillä. 19-vuotias ranskanjuutalainen Jean-Jacques Maimoni ei ymmärtänyt kumartua ajoissa, joten israelilaiset erehtyivät luulemaan häntä terroristiksi ja ampuivat hänet. 52-vuotias Pasco Cohen ja 56-vuotias venäjänjuutalainen Ida Borochovitš saivat surmansa ristitulessa. Terminaalia vartioineiden ugandalaisten sotilaiden ohella israelilaiset ampuivat myös kolme kaapparia, mukaan lukien molemmat saksalaiset terroristit, Wilfred Bösen ja Brigette Kuhlmannin. Tulitaistelu oli ohi muutamassa minuutissa, minkä jälkeen kommandot turvasivat rakennuksen ja alkoivat evakuoida panttivankeja lentokoneisiin.

Terminaalissa käydyn tulitaistelun aikoihin yksi israelilaisten kommandojen iskuryhmistä tunkeutui lentoaseman takana sijaitsevaan hangaariin, jossa oli 11 Ugandan ilmavoimien MiG-17-suihkuhävittäjää, jotka Aminin hallinto oli aikoinaan hankkinut Neuvostoliitosta. Kommandot asettivat suihkuhävittäjiin räjähteitä, ja koneiden odottamaton tuhoutuminen aiheutti suurta hämmennystä ja pakokauhua ugandalaisten keskuudessa. Hävittäjien tuhoamisen tarkoituksena oli estää ugandalaisia seuraamassa lentoasemalta vetäytyviä kuljetuskoneita.

Vaikka panttivangit oli jo pelastettu, tulitaistelu lentoasemalla jatkui yhä. Ugandalaiset lähettivät lisää sotilaita ottamaan terminaali takaisin haltuunsa, ja israelilaiset ampuivat kolme PFPL:n terroristia. Israelilaiset ymmärsivät, että lisäjoukot olivat jo matkalla lentoasemalle, joten he käynnistivät vetäytymisen. Ugandalaiset sotilaat onnistuivat pääsemään lennonjohtotorniin ja alkoivat tulittaa vetäytyviä kommandoja ja panttivankeja. Yksi ugandalaissotilaista onnistui ampumaan Netanjahua, joka myöhemmin menehtyi vammoihinsa. Netanjahu oli ainoa operaatiossa kaatunut israelilainen sotilas, tosin myös viisi muuta kommandoa haavoittui tulitaistelussa.

Kun kaikki kommandot ja panttivangit olivat lentokoneissa, kolme C-130 Herculesta poistui lentoasemalta 53 minuuttia Entebbeen saapumisen jälkeen. Yksi koneista kuitenkin jäi vielä lentoasemalle turvaamaan muiden koneiden lähtöä ja poistui Entebbestä vasta kello 1.30 aikoihin aamuyöllä 4. heinäkuuta. Kuljetuskoneet laskeutuivat Nairobin kansainväliselle lentoasemalle 15 minuuttia Entebbestä lähdön jälkeen. Nairobissa lievästi haavoittuneita hoidettiin sairaalakoneessa ja pahoin loukkaantuneet siirrettiin ambulansseilla läheiseen sairaalaan. Kaikki koneet poistuivat Nairobista ennen auringonnousua. Kun ensimmäinen kone laskeutui Israelissa 4. heinäkuuta 11.00, juhliva väkijoukko otti kommandot ja vapautetut panttivangit vastaan suuressa väkijoukossa. Koko Israel juhli operaation onnistumista neljän vuorokauden ajan.

Jean-Jacques Maimonin, Pasco Cohenin ja Ida Borochovitšin ohella kuoli myös neljäs panttivanki, 75-vuotias Dora Bloch. Kun Bloch oli saanut sairauskohtauksen, ugandalaiset olivat siirtäneet hänet Mulagon sairaalaan Kampalaan, missä Bloch oli hoidossa koko operaation aikana. Kun operaatio Entebbe saatiin päätökseen, Idi Amin kosti israelilaisille antamalla kahdelle sotilasupseerille määräyksen murhata Bloch. Vuonna 1979 Blochin jäännökset paikallistettiin Kampalan lähellä sijaitsevalta sokeriplantaasilta.

Tuntemattoman lähteen väite Shin Betin osallisuudesta

Vuonna 2007 Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriö julkaisi Lontoon kansallisarkistossa säilytettyjä dokumentteja, joissa Britannian Pariisin-lähetystön työntekijä David Colvin kertoi, että hänen kaappauksen jälkeen Euro-Arab Parliamentary Association -kokouksessa kesäkuussa 1976 tapaamansa nimettömäksi jäänyt lähde oli kertonut hänelle, että Israelin keskustiedustelupalvelu Shin Bet organisoi operaatioon johtaneen lentokonekaappauksen yhdessä Palestiinan vapautuksen kansanrintaman kanssa heikentääkseen Palestiinan vapautusjärjestön julkisuuskuvaa Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Shimon Peres kuitenkin kiisti jyrkästi väitteet siitä, että Shin Bet olisi tehnyt yhteistyötä PFLP:n kanssa.

Populaarikulttuurissa

• Yhdysvaltalaiset elokuvat Voitto Entebbessä ja Entebben taistelu sekä israelilainen Operaatio salamaisku käsittelevät operaatio Entebben tapahtumia.
• Chuck Norrisin ja Lee Marvinin tähdittämän toimintaelokuvan Delta Force juoni kuvailee fiktiivistä lentokonekaappausta, jonka tapahtumat pitkälti pohjautuvat operaatio Entebbeen.
• Operaatio Entebbe esiintyy Idi Aminin elämää käsittelevissä elokuvissa Idi Aminin nousu ja tuho ja The Last King of Scotland.

Kirjallisuutta

• William Stevenson: 90 minuuttia Entebbessä. WSOY, 1976. ISBN 951-0-07846-8

Aiheesta muualla

• Israelin puolustusvoimain virallinen kuvaus operaatio Entebbestä (Internet Archivesta) (englanniksi)

Arabien–Israelin konflikti