Tämä on lupaava artikkeli.

Halikon vanha silta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Halikon vanha silta
Halikon vanha silta vuonna 2012.
Halikon vanha silta vuonna 2012.
Ylittää Halikonjoki
Sijainti Halikko, Salo
Ylläpitäjä Liikennevirasto
Siltatyyppi puinen tukiansassilta
Pisin jänneväli 27,8 m
Pituus 78 m
Leveys 6,6 m
Liikenne päivässä kevyen liikenteen siltana
Avattu liikenteelle 1866
Koordinaatit 60°23′50.6″N, 023°04′09.1″E
Haus LennartHell.svg
Lisää silta-artikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Siltapaikka Vanhalla Turuntiellä.

Halikon vanha silta on Halikossa Salossa oleva puurakenteinen museosilta. Sen rakentaminen alkoi keväällä 1865, ja se valmistui seuraavan vuoden syksyllä. Halikon siltapaikka on ollut osa Turusta Viipuriin johtanutta historiallista Suurta Rantatietä. Ensimmäinen maininta Halikonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1626, kun pitäjä sai sakot huonokuntoisen sillan takia. Suuressa Pohjan sodassa silta tuhottiin, ja venäläisten rakentaman tilapäisen sillan jälkeen uuden sillan rakentamisesta määrättiin 1804. Siltasuunnitelmia päästiin toteuttamaan kuitenkin vasta keväällä 1865.

Museosilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Silta on rakenteeltaan yksiaukkoinen tuki- eli ponsiansassilta, jonka kokonaispituus on 75 metriä ja jännemitta 27 metriä. Kiviset maatuet on perustettu puupaaluille.[1]

Vanha silta on osa Halikon kirkonseutua, joka kuuluu Museoviraston inventoimiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.[2] Halikon kirkonseutu on Uskelan- ja Halikonjoen valtakunnallisesti arvokkaalla maisema-alueella.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen asiakirjamaininta Halikonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1626, jolloin kihlakunnanoikeus määräsi koko pitäjälle sakot huonokuntoisen sillan takia. Jokainen määrättiin ottamaan osaa sillan korjaamiseen ja uuden rakentamiseen.[1]

Suuressa Pohjan sodassa perääntyvä Ruotsin armeija hävitti sillan vuonna 1713. Venäläiset rakensivat paikalle tilapäisen sillan vanhoista hirsistä. Sen kuntoa seurattiin tiukasti. Maaherra antoi määräyksen uuden kivisen sillan rakentamisesta vuonna 1804 ja vuonna 1806 päätettiin palkata sillan suunnittelijaksi arkkitehti Charles Bassi. Bassi ei uutta siltaa suunnitellut, vaan hänen sijastaan suunnitelman teki lääninrakennusmestari Juhana Blomström. Töitä ehdittiin jo aloitella, mutta Suomen sota viivästytti sillanrakennusta vuoteen 1853 asti. Tällöin suunnittelu aloitettiin uudestaan, uusi suunnittelija oli lääninarkkitehti Georg Theodor von Chiewitz. Rakentamiseen asti ei edetty, vaan vanhaa siltaa korjattiin edelleen. Vasta vuonna 1861 tehdyn katselmuksen ja kolmannen siltasuunnittelun jälkeen uuden sillan rakennustöihin päästiin keväällä 1865, eli yli 60 vuotta maaherran määräyksen jälkeen. Halikkoon ei kuitenkaan saatu kivisiltaa. Puusillan hinnaksi tuli 56 000 markkaa,[1] joka on Suomen Pankin rahanarvolaskurin mukaan noin 225 000 euroa vuoden 2011 hintatasossa.[4]

Silta rakennettiin August Ahlbergin suunnitelmien mukaan, ja sitä on korjattu muun muassa vuonna 1905. Sen kaksinkertainen kansilankutus jouduttiin uusimaan 1940-luvun loppupuolella, samassa yhteydessä uusittiin kaiteet. Sillan tukiansaita peittänyt lautaverhous purettiin[1] vuosina 1983–84 museosiltakunnostuksen yhteydessä. Sillasta tuli museokohde vuonna 1982, ja se on nykyään kevyen liikenteen siltana.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aitta, Seppo (vastaava toimittaja): Siltojemme historia. Keuruu: Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry, 2004. ISBN 951-758-446-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Aitta, 2004, s. 109
  2. Halikon kirkonseutu Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  3. Uskelan- ja Halikonjoen laaksot (PDF) (S. 42–43) Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet valtioneuvoston periaatepäätöksessä. 27.12.2004. Ympäristöhallinto. Viitattu 13.8.2011.
  4. Suomen Pankin rahamuseon Arvo-rahanarvolaskuri Suomen Pankin rahamuseo. Viitattu 13.8.2011.
  5. Liimatainen, Kirsi: Tiehallinnon museotiet ja -sillat, s. 46–47. Museokohdeselvitys. Tampere: Tiehallinto, 2007. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.8.2011).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]