Heinäjoen silta
| Heinäjoen silta | |
|---|---|
 Silta syyskuussa 2011. |
|
| Ylittää | Heinäjoki |
| Sijainti | Pihtipudas |
| Ylläpitäjä | Väylävirasto |
| Siltatyyppi | kivinen holvisilta |
| Pituus | 41,3 m |
| Leveys | 4,9 m |
| Alituskorkeus | 3,7[1] m |
| Avattu liikenteelle | 1924 |
| Koordinaatit | |
 |
|
Heinäjoen silta on kivinen museosilta Pihtiputaan keskustassa. Silta on kaksiaukkoinen holvisilta, joka on rakennettu lohkokivistä vuosina 1923–1924 ja otettu museosillaksi vuonna 1982. Nelostie kulki sillan kautta vuoteen 1962, jolloin sen liikenne siirtyi uudelle sillalle.[2] Nykyään sillan ylittää yhdystie 16953.
Siilan kokonaispituus on 41,3 metriä ja hyötyleveys 4,9 metriä. Sillan aukot ovat 13-metriset.[3] Heinäjoen silta sisältyy Museoviraston inventoimiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin teemakohteessa ”museosillat”.[4]
Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1908 syyskuussa Pihtiputaalla selvitettiin mahdollisuutta korvata vanha puusilta kivisillalla, ja kivisillan rakentamispäätös tehtiin vielä saman vuoden joulukuussa. Silta sijoittuisi puusillasta ylävirtaan eli Alvajärven suuntaan. Sillan rakentamisvelvollisuus oli pihtiputaalaisilla.[5] Tulossa oli uusi tielaki, jonka perusteella yleisten teiden sillat siirtyvät valtion hoitoon. Huonokuntoiset sillat oli kuitenkin korjattava tai uusittava.[2]
Neuvottelut Tie- ja vesirakennusten ylihallituksen kanssa eivät sujuneet yhtä ripeästi. Osapuolilla oli erilaiset näkökannat siltatyypin, sillan paikan ja alikulkukorkeuden suhteen eikä kustannuksistakaan päästy heti yksimielisyyteen. Insinööri Tennberg sai siltasuunnitelman valmiiksi vuonna 1915. Maailmansotakin viivästytti rakentamisen aloitusta, koska rautaa ja sementtiä ei silloin saanut helposti. Tarjouspyynnöt lähetettiin urakoitsijoille loppukesästä 1922. Sillan sai rakentaakseen kivialan yritys Ab Granit Oy.[5] Rakennuskivi saatiin paikkakunnalta. Granit aloitti rakennustyöt kesällä 1923.[6] Siltapaikkaa oli tosin jouduttu vielä siirtämään pohjaolosuhteiden takia, ja viimeiset muutokset suunnitelmiin hyväksytettiin lokakuussa 1923.[5]
Rakentamistyö oli sillan perustusten osalla vaikeaa, sillä paineellinen pohjavesi ja vedenalaiset valut tuottivat hankaluuksia. Näistä taasen seurasi se, että työmaan vastaava rakennusmestari vaihtui monta kertaa. Rakentaminen sujui nopeammin perustusten valmistuttua, ja silta valmistui marraskuussa 1924, vaikka kivirakentaminen oli vielä tuolloin pääosin käsityötä. Lopputarkastuksessa oli tullut esiin puutteita, jotka korjattiin vuoden 1926 loppuun mennessä. Lisävahvistuksia tehtiin vielä seuraavan vuoden lokakuussa, ja vasta sitten silta oli siinä kunnossa, että TVH saattoi ottaa sen lopullisesti vastaan.[6]
Silta oli muihin kivisiltoihin verrattuna kallis ja tuotti urakoitsijalleen tappiota yli 60 000 markkaa. Sillan kokonaiskustannus oli runsas 600 000 markkaa. Työn jälki oli kuitenkin laadukasta, ja siltatyömaa oli tärkeä työllistäjä paikkakunnalla, vaikka kivenhakkaajat tulivatkin muualta.[6]
Nykytila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Silta on säilynyt hyvin. Se on kapea: kaiteiden väli on vain 4,9 metriä. Sillalla onkin osoitettu väistämisvelvollisuus liikennemerkein, ja sillä on nopeusrajoitus.[1] Päällystystöiden takia sillan pinta on noussut parillakymmenellä sentillä.[7] Kaiteet on uusittu, mutta ne ovat alkuperäisen suunnitelman kaltaiset.[8]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hujanen, Erkki & Sälejoki-Hiekkanen, Leena & Virpimaa, Rismo (toimittaneet): Heinäjoen silta Pihtiputaalla. Tiemuseon julkaisuja, nide 3. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1987. ISBN 951-860-664-1.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pekkala, Heidi & Soosalu, Laura: Heinäjoen silta, Pihtipudas – Siltaympäristön hoito- ja ylläpitosuunnitelma. Tampere: Tiehallinto, 2009. ISBN 978-952-221-171-2. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.8.2013).
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Pekkala & Soosalu, 2009, s. 13
- ↑ a b Liimatainen, Kirsi: Tiehallinnon museotiet ja -sillat, s. 114-116. Museokohdeselvitys. Tampere: Tiehallinto, 2007. ISSN 1459-1561. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.8.2013). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Aitta, Seppo (vastaava toimittaja): Siltojemme historia, s. 502–503. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry, 2004. ISBN 951-758-446-6.
- ↑ Museosillat - Pihtipudas Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
- ↑ a b c Pekkala & Soosalu, 2009, s. 10
- ↑ a b c Pekkala & Soosalu, 2009, s. 11
- ↑ Pekkala & Soosalu, 2009, s. 16
- ↑ Pekkala & Soosalu, 2009, s. 18
| Huom! | Savukosken silta on Kymenlaakson ja Uudenmaan rajalla. |