Annie Hall

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Annie Hall
Annie-Hall.jpg
Ohjaaja Woody Allen
Käsikirjoittaja
Tuottaja
Kuvaaja Gordon Willis
Leikkaaja
  • Ralph Rosenbaum
  • Wendy Greene Bricmont
Lavastaja Mel Bourne
Pääosat
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö United Artists
Ensi-ilta
Kesto 93 minuuttia
Alkuperäiskieli englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Annie Hall on Woody Allenin ohjaama yhdysvaltalainen romanttinen komedia vuodelta 1977. Se kertoo kahden erisuhtaisen neurootikon (Woody Allen ja Diane Keaton) suhteesta.[1] Annie Hall nosti Allenin eturivin ohjaajaksi.[2]

Rooleissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Woody Allen  … Alvy Singer  
 Diane Keaton  … Annie Hall  
 Tony Roberts  … Rob  
 Carol Kane  … Allison Portchnik  
 Paul Simon  … Tony Lacey  
 Shelley Duvall  … Pam  
 Janet Margolin  … Robin  
 Colleen Dewhurst  … Mrs. Hall  
 Christopher Walken  … Duane Hall  
 Jeff Goldblum  … mies puhelimessa  
 Sigourney Weaver  … Alvyn deitti  
 Beverly D’Angelo  … TV-näyttelijä  
 Shelley Hack  … nainen kadulla  
 John Glover  … Annien entinen näyttelijäpoikaystävä  
 Truman Capote  … omana itsenään  
 Marshall McLuhan  … omana itsenään  
 Laurie Bird  … Tony Laceyn tyttöystävä  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Woody Allenin tarkoituksena oli alun perin tehdä monipolvinen itsetutkiskelu ja murhamysteeri nimeltä ”Anhedonia”, joka sisälsi monia aikatasoja ja takaumia. Käydessään sekalaista materiaalia läpi vakioleikkaajansa Ralph Rosenblumin kanssa he huomasivat, että ylivoimaisesti parhaiten toimivat kohtaukset olivat nykyaikaan sijoittuvat ihmissuhdekoukerot Allenin ja Keatonin hahmojen välillä. Allen päätti unohtaa alkuperäisen käsikirjoituksen ja suuren osan jo kuvatusta materiaalista ja tehdäkin elokuvasta romanttisen komedian.[3][4]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Annie Hallin sanotaan usein ”varastaneen” vuoden 1978 Oscar-gaalassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ajan kuluessa merkityksellisemmäksi osoittautuneelta Tähtien sota -elokuvalta,[3] joka kuitenkin sai muista sarjoista kuusi Oscaria. Myös Annie Hall tuotti kolme muutakin Oscaria: paras alkuperäiskäsikirjoitus (Woody Allen ja Marshall Brickman), paras ohjaus (Woody Allen), ja paras naispääosa (Diane Keaton).[5]

Elokuva sai suurmenestyksen sekä teattereissa että arvosteluissa. St. James Encyclopedia of Popular Culture -teoksessa Rick Moody pitää elokuvaa amerikkalaisen 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen ja poliittisen vallankumouksen eräänlaisena kulminaatiopisteenä, joka antoi äänen kokonaisen sukupolven turhaumille ihmissuhteissa ja yhteiskunnallisissa asioissa. Kriitikot pitivät myös elokuvan myötä ”aikuistuneesta” Woody Allenista, jonka siihenastiset elokuvat olivat olleet farssimaisia hölmöilyjä, mutta joka nyt todisti kykenevänsä realistiseen ihmissuhdetarinaan huumoria unohtamatta.[3]

Annie Hall valittiin vuonna 1992 Yhdysvaltojen kongressin kirjaston National Film Registryyn, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä amerikkalaiselokuvia.[6] The New York Timesin kriitikot valitsivat Annie Hallin vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[7]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voitetut Oscar-palkinnot:

Oscar-ehdokkuudet:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bozzola, Lucia: Annie Hall www.allmovie.com. AllMovie. Viitattu 24.11.2013. (englanniksi)
  2. Flint Marx, Rebecca: Annie Hall www.allmovie.com. AllMovie. Viitattu 13.7.2010. (englanniksi)
  3. a b c Moody, Rick: Annie Hall, St. James Encyclopedia of Popular Culture, 2000. Vaatii HighBeam-tilauksen. Viitattu 28.11.2015.
  4. Dickens, Chris: Anhedonia nearly swallowed Annie Hall, Ozy 9.1.2014. Viitattu 28.11.2015.
  5. Annie Hall Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi), Awards.
  6. Complete National Film Registry Listing, National Film Preservation Board, Library of Congress. Viitattu 3.7.2016.
  7. The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004. Viitattu 4.7.2016.