Sint Maarten (Alankomaat)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sint Maarten
Land Sint Maarten
lippu vaakuna
lippu vaakuna

sijainti

Valtiomuoto autonominen alue

Monarkki
Kuvernööri
Pääministeri
Willem-Alexander
Eugene Holiday
Marcel Gumbs

Pääkaupunki Philipsburg

Pinta-ala
– yhteensä 34[1] km² (sijalla 235)
– josta sisävesiä ei merkittävästi

Väkiluku (2010) 37 429[1] (sijalla 210)
– väestötiheys 1 942 / km²

Viralliset kielet hollanti, englanti

Valuutta Euro ([[ISO 4217|]])

BKT (2008) sijalla 206
– yhteensä 794,7 miljoonaa USD[1]
– per asukas 15 400 USD

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 0,4 %
– teollisuus 18,3 %
– palvelut 81,3 %

Aikavyöhyke −4

Itsenäisyys
– Autonomia

10. lokakuuta 2010

Lyhenne

Kansainvälinen
suuntanumero
+599

Motto Semper pro grediens

Kansallislaulu O Sweet Saint Martin's Land

Edeltäjä(t) Alankomaiden Antillit
Hollanin Sint-Maarten kattaa Saint-Martinin saaren eteläosan (tummempi), pohjoisosassa on Ranskalle kuuluva Saint-Martinin merentakainen alue

Sint Marteen on Alankomaiden kuningaskuntaan kuuluva autonominen alue Karibianmerellä. Se sijaitsee Saint-Martinin saarella yhdessä Ranskaan kuuluvan Saint-Martinin merentakaisen paikallishallintoalueen kanssa.

Vuonna 1994 Ranska ja Alankomaat tekivät sopimuksen Saint-Martinin saaren jaosta. Sint Marteen oli vuoteen 2010 saakka yksi Alankomaiden Antilleihin kuuluvista viidestä saarialueesta. Alueen pääkaupunki on Philipsburg.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaren ensimmäisiä asukkaita olivat arawakit, jotka tulivat Orinaco-joen laaksosta nykyisestä Venezuelasta. He asuivat Sint Maartenilla suunnilleen vuosina 600-1200. He elivät kalastamalla ja keräämällä hedelmiä, ja käyttivät kivistä ja simpukankuorista tehtyjä työkaluja.[2]

Vuonna 1493 Kristoffer Kolumbus löysi saaren toisella matkallaan Länsi-Intiaan. Tarinan mukaan nimesi sen Isla de San Martíniksi Martinus Toursilaisen mukaan, koska oli 11. marraskuuta, Pyhän Martinuksen päivä. Kolumbus julisti alueen Espanjan hallintaan, vaikka ei ilmeisesti koskaan astunutkaan maihin.[3]

Sekä Ranska että Alankomaat halusivat omistaa saaren. Ranskalaiset halusivat omistukseensa kaikki saaret Trinidadin ja Bermudan välillä, hollantilaiset taas huomasivat, että saari on hyvä etappi heidän Uuden Amsterdamin (nyk. New York) ja Brasilian siirtokuntiensa välillä. Saarella oli hyvin vähän alkuperäisasukkaita, ja hollantilaiset perustivat sinne siirtokunnan 1631. Pian Hollannin Itä-Intian kauppakomppania aloitti pienimuotoisen suolantuotannon saarella.[4] Espanjalaiset huomasivat saaren suolantuotannon ja alkoivat vaatia sitä omaisuudekseen. Espanja ja Alankomaat taistelivat saarella kahdeksankymmentävuotisen sodan aikana.lähde?

Espanjalaiset valtasivat Saint-Martinin hollantilaisilta vuonna 1633. Kaikki siirtokuntalaiset häädettiin saarelta. Vaikka Hollanti pyrki useaan otteeseen valloittamaan saaren takaisin, kaikki yritykset epäonnistuivat.[5] Kahdeksankymmentävuotisen sodan loputtua espanjalaiset eivät enää tarvinneet sotilastukikohtaa kyseisellä alueella, joten he menettivät kiinnostuksensa saareen ja sen puolustamiseen. 1648 he hylkäsivät saaren.[6]

Koska Saint-Martin oli jälleen vapaa, sekä hollantilaiset että ranskalaiset perustivat sinne uudet siirtokunnat. Muutaman taistelun jälkeen molemmat huomasivat, ettei toinen puoli antautuisi helposti. Sodan välttämiseksi solmittiin sopimus, joka jakoi saaren kahteen osaan. Lopputuloksena ranskalaisten osuus saaresta oli 54 km2 ja hollantilaisten 41 km2.lähde?

Espanjalaiset olivat jo aiemmin tuoneet saarelle pienen määrän orjia. Kun uudet puuvillan, tupakan ja sokerin viljelykset alkoivat, orjien määrä kasvoi kuitenkin räjähdysmäisesti. Pian heitä oli enemmän kuin siirtokuntalaisia. Heidän ja orjien välille syttyi paljon taisteluja. 12. heinäkuuta 1848 Ranska lopetti orjuuden omalla puolellaan. Alankomaat teki saman 15 vuotta myöhemmin.[3]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjuuden kieltämisen jälkeen maanviljely saarella väheni ja saaren talous kärsi. Vuonna 1939 saarelle perustettiin satama, ja talous kääntyi jälleen nousuun. Hollannin osio alkoi keskittyä turismiin 1950-luvulla, ja Ranskan osio kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Saarelle perustettiin Prinsessa Julianan lentoasema.lähde?

Saaren väestö kasvoi räjähdysmäisesti. 1990-luvun keskivaiheilla väkiluku nousi 5,000 ihmisestä 80,000 ihmiseen. Tuolloin alkoi maahanmuutto ympäröiviltä saarilta sekä Yhdysvalloista, Euroopasta ja Aasiasta. Pian saaren alkuperäisväestöstä tuli vähemmistö.lähde?

Saaresta tuli osa Alankomaiden Antilleja vuonna 1983. Ennen tätä se oli ollut Tuulenpuolten saarialue. 5. syyskuuta 1995 Hurrikaani Luis aiheutti saarella merkittävää tuhoa: aineelliset tuhot arvioitiin 1,8 miljardiksi dollariksi.[7]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska ja Hollanti tekivät vuonna 1994 viimeisimmän sopimuksen saaren jaon järjestelyistä, mikä mahdollisti raja-alueen tarkemman valvonnan. Jonkin ajan kuluttua marraskuussa 2006 Alankomaat virallistivat sopimuksen, joka oli voimassa 1. elokuuta 2007 alkaen.lähde?

10. lokakuuta 2010 Sint Maartenista tuli Alankomaiden autonominen alue, ja se sai ISO 3166-1 alpha-2 -valtiokoodin SX, mutta .sx -internet-maatunnus ei ole vielä käytössä.[8]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saari on tuliperäistä, kumpuilevaa maastoa. Sen korkein kohta on Mount Flagstaff 386 metrissä. Vuotuinen sademäärä on keskimäärin 1500 mm vuodessa. Vain 10 % maa-alasta soveltuu viljelyyn.[1]

Sint Maartenin alueella on 53 km maantietä. Philipsburgissa on satama.[1] Prinsessa Julianan lentoasema palvelee koko saaren liikennettä sekä laajemminkin lähisaarten liikennettä. Se on Karibian koillisosan toiseksi vilkkain lentoasema Puerto Ricon San Juanin jälkeen.[9]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sint Maartenin luonnonvaroja ovat kalat ja suola. Talous perustuu turismiin, joka työllistää noin 80 % työvoimasta. Maassa käy yli miljoona turistia vuodessa.[1]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2001 väestönlaskennassa roomalaiskatolisia oli 39%, protestantteja 27%, helluntailaisia 11.6%, uskonnottomia 6.7%, adventisteja 6.2%, muita 5.4%, juutalaisia 3.4%.[1]

Viralliset kielet ovat hollanti ja englanti. Englantia puhuu 67.5%, espanjaa 12.9%, kreolia 8.2%, hollantia 4.2% papiamentoa 2.2% ranskaa 1.5% muita kieliä 3.5%.[1]

St. Martinin yliopisto toimii Philipsburgissa. Se on perustettu vuonna 1989. Koko- ja osa-aikaisia opiskelijoita on yhteensä noin neljäsataa.[10]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h The World Factbook: Sint Maarten CIA. (englanniksi)
  2. Pre-columbian period Sint Maarten National Heritage Foundation. Viitattu 20.2.2011 (englanniksi)
  3. a b St Maarten/St Martin Brief History of "The Friendly Island" Sint Maarten.net
  4. Salt Industry Sint Maarten National Heritage Foundation. Viitattu 20.2.2011 (englanniksi)
  5. Fort Amsterdam Sint Maarten National Heritage Foundation. Viitattu 20.2.2011 (englanniksi)
  6. History Official Tourism Website of the Island of Saint Martin (englanniksi)
  7. Hurricane Luis National Hurricane Center 1996
  8. "ISO 3166-1 decoding table" (englanniksi). ISO.
  9. Princess Juliana International Airport Operating Company N.V.
  10. University of St. Martin (USM)