Huumori

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Huumori on viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Sana "huumori" on lähtöisin antiikin Kreikasta. Antiikin lääketieteen erään teorian mukaan neljän ruumiinnesteen (huumorin) tuli olla terveellä ihmisellä tasapainossa. Ruuminnesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, lymfa ja veri.

[muokkaa] Huumorin käsite

Erilaisia huumorikäsityksiä on yhtä useita kuin on ihmisiäkin. Nuoret ja lapset pitävät usein slapstickistä eli pelleilystä, kun taas vanhemmat arvostavat enemmän satiiria. Huumori on kulttuurisidonnaista ja riippuu henkilön yhteisöstä. Tämä johtuu huumorin sidonnaisuudesta asiayhteyteen, jolloin jos joku ei ymmärrä yhteyttä, hän ei ymmärrä huumoriakaan. Filosofi Ludwig Wittgenstein tutki viestintää ja semiotiikkaa ja arveli selvittäneensä myös kysymyksen huumorista.

Usein huumorissa hauskaa on yllätyksellisyys. Vitsit tuntuvat yleisesti seuraavan loogisen tarinan kaavaa ja ne tuntuvat tutuilta tarinoilta kuulijalle, kunnes lopussa on odottamaton käänne. Esimerkiksi:

"Kykenenkö leikkauksen jälkeen soittamaan pianoa?", kysyi potilas lääkäriltä. "Toki", vastasi lääkäri. "Hyvä, koska ennen en ole osannut!" jatkoi mies.

Mistä tunnistaa hyvän ja huonon karatekan? - "Hyvä huutaa ennen kuin lyö, huono lyönnin jälkeen."

Kaskut kertovat enemmän tai vähemmän todenperäisiä huvittavia asioita todellisista henkilöistä.

[muokkaa] Huumorin tutkimusta

Huumorin tutkimuksen kenttä on hyvin heterogeeninen ja monitieteinen. Näkökulmat voivat vaihdella esimerkiksi psykologisten, evolutiivisten ja filosofisten selitysmallien välillä.

Huumorin teoriat jaetaan perinteisesti kolmeen ryhmään: ylemmyys- (Superiority Theory), huojennus- (Relief Theory) ja inkongruenssiteorioihin (Incongruity Theory). Ylemmyysteoriat perustuvat ajatukseen huumorista vallankäytön välineenä tai naurusta ylemmyydentunteen ilmauksena (klassikkoesimerkkinä Thomas Hobbes); huojennusteorioiden psykologinen näkökulma selittää huumorin tai naurun ylimääräisen hermostollisen energian purkautumiseksi (klassikkoesimerkkinä Sigmund Freud). Kun tutkitaan huumorin perusolemusta eikä esimerkiksi sen vaikutusta ihmisiin kuten huojennusteorioissa, tukeudutaan nykyään yleensä tavalla tai toisella inkongruenssiteorioihin (klassikkoesimerkkeinä Francis Hutcheson, Arthur Schopenhauer ja Immanuel Kant). Inkongruenssiteorian mukaan kaikesta huumorista on löydettävissä formaalinen objekti, joka on luonteeltaan inkongruentti eli yhteensopimaton. Huvittuminen seuraa sellaisen inkongruentin objektin havaitsemisesta, joka törmää yhteen odotustemme kanssa.

[muokkaa] Huumorin merkityksestä

Usein nauraminen ja huumori sekoitetaan onnellisuuteen, mikä ei vastaa koko kuvaa. Jos ihminen todella on onnellinen vaikkapa saavutettuaan jonkin suuren tavoitteen elämässään, hän ei yleensä naura. Pikemminkin nauru on jännittyneisyyden purkautumista. Vitsien tapauksessa jännitystä on luotu tarinan myötä ja ihmisten odotukset ovat kasvaneet, kunnes vitsi pääsee huipentumaansa ja energia vapautuu.

Intiasta on saanut alkunsa nauruterapia, erityinen harrastusmuoto, jossa ihmiset kokoontuvat säännöllisin välein nauramaan ilman mitään erityistä aihetta. Sanotaankin, että nauru pidentää ikää, ja myönteisellä elämänasenteella tiedetään olevan yhteys sairauksista ja koettelemuksista selviytymiseen.

Huumorilla yritetään usein rikkoa jäätä tai rentouttaa. Teoria huumorista jännityksen purkajana selittää myös sen, esimerkiksi miksi armeijaslanginakin ilmenevä sotilashuumori on niin yleistä. Muissakin alakulttuureissa, esimerkiksi perheissä ja yksittäisillä työpaikoilla, saattaa olla oma klikkihuumorinsa, jota ehkä kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä.

Huumori onkin hyväksi koettu tapa käsitellä pelkoja ja ahdistavia asioita. Vaikeissa oloissa huumori on usein tärkeä selvitymiskeino. Huumorin avulla selvitään stressaavista tilanteista ja toisaalta lujitetaan tietyn ihmisyhteisön yhteishenkeä.

Eri maissa on toisista kansoista tiettyjä stereotyyppejä, joita käytetään jatkuvana huumorin lähteenä. Skotteja pidetään saitoina, saksalaisia säntillisinä ja amerikkalaisia ylimielisinä.

Toisaalta tässä piilee huumorin pimeä puoli. Huumori on tehokas keino, kun pyritään vahvistamaan erilaisia ennakkoluuloja. Uskonnollisiin, etnisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvan halventavan pilkan ja vitsien avulla valtaväestö lujittaa omaa sisäistä yhtenäisyyttään ja samalla vastaavasti rajaa uhkaksi koetut "toiset" piirinsä ulkopuolelle.

Huumori on myös eri taiteenlajeissa vaikuttava tyylikeino. Humoristista näytelmää sanotaan komediaksi vastakohtana tragedialle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö komediassa voisi olla taustalla vankka asiasisältö. Eräät humoristit, kuten stand up -koomikot, ansaitsevat elantonsa kertomalla julkisesti vitsejä, tai, kuten pellet, esiintymällä muutoin hassunkurisesti.

Psykedeelihuumeiden käyttäjät ja henkilöt, joilla on Aspergerin syndrooma, nauravat usein asioille, joita muut eivät pidä hauskoina.

[muokkaa] Nettihuumori

Internetiä on käytetty ahkerasti huumorin levityksen välineenä. Usein netissä leviävät vitsit liittyvät tietokoneisiin tai nörttikulttuuriin. Joskus netissä syntyy jokin yllättävä, satunnaisesti syntynyt ilmiö, jonka pohjalta luodaan tietokoneiden avulla lisää netissä levitettävää huumoria. Tällaisia nettihuumorin ilmiöitä ovat esimerkiksi eräästä videopelistä löytynyt kirjoitusvirhe, All your base are belong to us, videolle Tähtien Sota imitaatiotaan kuvannut Star Wars kid sekä Coca-Colan juonnin ennätystä yrittänyt Olli Hokkanen. Eräs uudempi suosittu internethuumori-kohde on salatuista elämistä tuttu Ismo Laitela.

[muokkaa] Huumorin lajeja

Slapstick eli pelleily
Satiiri on hienostuneempaa ivaa
Ironia on katkeraa, mahdollisesti itseenkin kohdistuvaa ivaa
Sarkasmi tarkoittaa pidemmälle vietyä suppeaa, jopa yhden lauseen huumoria tai purevaa ivaa
Parodia on ivamukaelma, jossa jokin – yleensä hyvin tunnettu – teos tehdään naurunalaiseksi
Musta huumori on lähellä ironiaa, se käsittelee yleensä vaikeasti keskustelussa käsiteltäviä ja nimenomaan ankeita teemoja (kuten kuolema, vitsaukset, sairaudet).

[muokkaa] Tunnettuja humoristeja

Kirjallisuus on antanut maailmalle lukuisia humoristeja, kuten Erasmus Rotterdamilainen, François Rabelais sekä Veikko Huovinen ja Sinikka Nopola.

Elokuva-alalla tunnettuja humoristeja ovat Charles Chaplin, Buster Keaton, Marxin veljekset, Harry Langdon, Oliver Hardy ja Stan Laurel, Jerry Lewis, Jacques Tati, Rowan Atkinson, Mel Brooks sekä myös televisiosta tuttu Monty Python -ryhmä. Suomalaisista tunnettuja ovat esimerkiksi Valentin Vaala ja Risto Jarva. Nykyisin suosittuja koomikkoja ovat muun muassa Jim Carrey ja Jack Black. Ja tietysti Pertti "Spede" Pasanen ja Vesa-Matti Loiri.

Teatteritaiteessa tunnetaan monen muun ohella Aristofanes ja Molière sekä suomalaisista Reino Helismaa ja Ritva Valkama.

Sirkuksen puolelta tunnetaan Charlie Rivel ja Oleg Popov. Myös musiikilla, kuvataiteella on omat koomiset hahmonsa, kuten Jope Ruonansuu ja Weird Al Yankovic.

Lisäksi suosioon nousseet sarjakuva sekä televisio ja automaattinen tietojenkäsittely tuovat koko ajan lisää mahdollisuuksia huumorin luomiselle ja esittämiselle. Naiskoomikon osaa pidetään vaikeana, mutta englantilaiset TV-sarjat Todella upeeta ja Ponille kyytiä ovat siinä melkoisia tienraivaajia. Suomessa naiskoomikoita näkee sarjassa Kätevä emäntä.

[muokkaa] Kirjallisuutta

Klassikkotekstejä
- Henri Bergson: Le Rire. Essai sur la signification du comique, 1900. (Suom. Nauru. Tutkimus komiikan merkityksestä. Loki-kirjat 1994.)
- Sigmund Freud: Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten, 1905. (Suom. Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. WSOY 1983)
- Thomas Hobbes: Leviathan, or the Matter, Forme, and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civill, 1651. (Suom. Leviathan, eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Vastapaino 1999)
- Immanuel Kant: Kritik der Urtheilskraft, 1790. (eng. The Critique of Judgement) (huom. lyhyt "Remark"-luku Toisen kirjan lopussa)
- Søren Kierkegaard: Afsluttende uvidenskabelig efterskrift til de philosophiske smuler, 1846. (Suom. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus. WSOY, 2001.)
- Arthur Schopenhauer: Die Welt als Wille und Vorstellung 1818. (Eng. The World as Will and Idea 1958.)
Nykytulkintoja
- Elliot Oring: Engaging Humor. University of Illinois 2003.
- Aarne Kinnunen: Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys. WSOY, 1994.
- Simon Critchley: On Humour. Routledge, 2002.
Yleisesityksiä
- John Morreal (toim.): The Philosophy of Laughter and Humor. New York: State University of New York Press, 1987. (filosofinen yleiskatsaus)
- Tony Chapman & Hugh C. Foot (toim.) HUMOUR AND LAUGHTER: Theory, Research and Applications. London: John Wiley & Sons 1976. (psykologinen yleiskatsaus)
Aikakauslehti: Humor. International Journal of Humor Research. Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.