Sirkus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee viihde-esitystä. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.
Georges Seurat, Sirkus 1891.

Sirkus on viihde-esitys, joka yleensä koostuu akrobaattinumeroista, jongleerausesityksistä, eläinnumeroista ja klovneria osuuksista. Sirkuksen yleinen esiintymispaikka on sirkusteltta, jonka keskellä sijaitsee areena eli maneesi. Sirkusta voidaan esittää myös teattereissa, kasinoissa, kaduilla ja festivaaleilla. Sirkusohjelmaan kuuluu yleensä akrobaatteja, jonglööreitä, taituroivia eläimiä kouluttajineen, ilma-akrobaatteja, nuorallatanssijoita, klovneja ja muita viihdetaiteilijoita.

Tärkeässä roolissa perinteisessä sirkusesityksessä artistien lisäksi ovat juontaja eli sirkustirehtööri sekä orkesteri, joka myötäilee kaikkia ohjelmanumeroita. Toisaalta nykyään monissa sirkuksissa ei käytetä enää live-orkestereita.

Sirkuksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan alkujuuret ovat kreikan kielessä, jossa kirkos merkitsee pyöreää. Sana sirkus nykyisessä merkityksessään on peräisin latinan kielestä, jossa termiä circus käytettiin kuvaamaan pyöreää esiintymisaluetta, sirkusareenaa, erityisesti kilpa-ajorataa. Sirkuksissa esitettiin yleisölle valjakkokilpailuja, gladiaattoritaisteluita, eläinten kesytystä ja vankien teloituksia järjestettiin lähinnä amfiteatterissa. Tuolta ajalta on peräisin myös Juvenaliksen lentävä lause "leipää ja sirkushuveja", sillä valjakkoajot olivat usein varsinkin Roomassa Rooman valtakunnan keisarin tai poliitikkojen järjestämiä tapahtumia, jolla pyrittiin pitämään kansa tyytyväisenä, vaikka maassa olikin inflaatiota ja muita ongelmia. Keisarit jakoivat myös leipää ihmisten hengenpitimiksi (annona). Rooman valtakunnan hajotessa silloinen sirkusperinne katosi Länsi-Euroopasta lähes kokonaan, ja vain rippeet ja muistikuvat jäivät elämään. Idässä Bysantissa kilpa-ajot jatkuivat. Roomalainen sirkus on kenties jättänyt jälkeensä muun muassa espanjalaiseen härkätaisteluun.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla kiertävät viihdyttäjät, trubaduurit, tarinankertojat, nuorallatanssijat ja akrobaatit kiertelivät kaupungista ja kylästä toiseen, tuoden mukanaan uutisia. Heidät miellettiin myös harmia tuottavina kiertolaisina. Vuosituhannen vaihtuessa jonglööri tuli mukaan kiertelevään joukkoon.

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirkusteltta

Varsinaista sirkusta saatiin kuitenkin odottaa 1700-luvun loppupuoliskolle, jolloin Philip Astley aloitti toimintansa. Vuonna 1769 hän osti kiinteistön Lontoosta läheltä Westminsterin siltaa ja rakensi sille ensimmäisen sirkusrakennuksen, jonka nimeksi tuli The New British School or Amphitheater Riding Ring. Ensimmäinen esitys tapahtui vuonna 1770, ja siitä tuli pian niin suosittu, että amfiteatteri katettiin vuoteen 1779 mennessä. Näin oli syntynyt nykyaikainen sirkus, vaikkei Astleyn esitystä siksi kutsuttukaan ennen kuin vasta 1782.

Esitysten sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypilliseen sirkusesitykseen kuuluu ilma-akrobatiaa (trapetsi-, köysi- tai kangastaiteilijoita jne.), akrobatiaa (kuten permanto- tai notkeusakrobaatteja). Myös hyppyjä ponnahduslaudalta tai trampoliinilta nähdään yksin ja ryhmässä sekä erilaisia ihmispyramideja. On myös jongleerausta eri välineillä (pallot, pomppupallot, keilat, renkaat, devil's stickit, diabolo), tikarinheittoesityksiä, taikureita sekä tasapainoilijoita (yksipyöräisellä ajajia, käsilläseisojia, nuorallatanssijoita jne.). Perinteisessä sirkuksessa on yleensä myös mukana eläinnumeroita, erityisesti koulutettuja hevosia, koiria ja eksoottisia eläimiä. Klovnien tehtävänä on yleisön hauskuuttamisen lisäksi nivoa eri numerot toisiinsa yhdessä sirkustirehtöörin ja orkesterin kanssa.lähde?

Nykysirkus, sirkuksen uusi tuleminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykysirkus syntyi vastalauseena eläinten oikeuksien puolesta. Yleensä esityksiin ei sisälly eläimiä, vaan pääpaino on akrobaattien ja muiden taiteilijoiden omissa suorituksissa. Uuden sirkuksen tunnetuin edustaja on kanadalainen Cirque du Soleil, jolla on useita kiertäviä sekä pysyviä esityksiä maailmanlaajuisesti. Myös muut kanadalaiset ryhmät kuten Seven Fingers ja Cirque Eloize ovat viitoittaneet tietä. Ruotsalainen Cirkus Cirkör edustaa pohjoismaista tyylisuuntaa ja Ranskassa monet pienet ryhmät kiertävät kulttuuritalojen ohjelmistoissa. Saksassa sekä perinteinen sirkus- ja varieteekulttuuri ovat voimissaan.

Perinteinen sirkus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteiseen sirkukseen kuuluvat Pohjoismaissa hevos-, merileijona-, kissa,- ja koiranumerot. Keski-Euroopassa ja Amerikassa saa vielä esittää villieläinnumeroita kuten leijonan kesytystä sekä elefanttinumeroita. Perinteisistä sirkuksista tunnettuja ovat mm. Circus Krone, Circus Knie, Cirque Medrano, Cirque Arlette Gruss, Gran Circo Mundial sekä kotimainen Sirkus Finlandia.

Sirkus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asema sirkusmaana on vaihdellut maamme valtapoliittisen tilanteen mukaan. Suuressa määrin se oli aikoinaan riippuvainen Pietarin vetovoimasta, sillä Venäjä oli erityisen hyvä esiintymispaikka pääsäisjuhlallisuuksiin liittyvän paaston aikaan. Taiteilijat tulivat Suomeen sankoin joukoin yleensä Suomen kautta. Sirkushuvimme olivat sidoksissa Pietarissa esitettyyn ohjelmistoon. Esitykset olivat vaihtelevia ja monipuolisia, laadullisesti suoraan verrannollisia suurkaupunkien ohjelmiin. Teatteriseurueet saapuivat Suomeen vasta Pietarin perustamisen jälkeen, vuonna 1737. Ilman Venäläistä vaikutusta, maamme olisi pysynyt pidempään syrjäisenä. Sitä se ei enää 1800-luvulla ollut lainkaan. Läpikulkumatkalla Turku, Helsinki ja Viipuri esiinnyttiin paljon, sekä välillä myös pienemmissä kaupungeissa kuten Loviisa, Porvoo sekä Hamina. Tämä Suomen kulttuurielämälle tavattoman myönteinen perusasia on määrätietoisesti häivytetty. Suomi hyötyi paljon 1800-luvun kulttuurivaikutteista, jotka Pietarin kautta ja välityksellä rantautuivat Suomeen nopeasti ja tehokkaasti. Itsenäistymisen myötä reitti katkesi ja Suomen asema muuttui jälleen hankalaksi ja syrjäiseksi. Muitakin myötävaikuttavia tekijöitä vuosisadan vaihteen huvielämän kukoistamiseen toki löytyi: Ruotsista lopetettiin alkoholin tarjoilua varietee-esityksissä. Taiteilijat rynnistivät Helsinkiin, jolloin huviohjelmisto oli tuolloin vilkkaampaa Helsingissä kuin Tukholmassa.[1]

Itsenäistyvän Suomen huvit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellytykset huvielämämme kukoistamiselle romahtivat maamme itsenäistymisen myötä. Raja itään sulkeutui, eikä Suomen kautta päässyt enää esiintymään Pietariin. Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919, joka tuhosi ravintoloiden kannattuvuuden, eikä esiintyjiä voitu enää kiinnittää. Ulkomaisille artisteille ei myönnetty mielellään edes oleskelulupaa. Sirkus näiyvettyi musertavan huviveron kourissa eikä korkeasuhdanne koskaan palautunut samanlaiseksi.[2]

Sirkustaiteen käännekohtia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisella sirkuksella tuntuu nyt menevän kohtuullisen hyvin, vaikka alalla löytyy paljon kehittettävää. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin: ajateltiin, että jos ei omista punaista tupaa ja perunamaata, ei sellainen ihminen ole kunnollinen. Yleisön suhtautuminen on ollut kieltelevää ja karttelevaa. Takametsien asukkaiden silmissä monet eksoottiset artistit ovat voineet tuntua jopa pelottavilta. Yleisö saattoi suhtautua koomisesti sirkukseen-mutta niin myös viranomaisetkin.[3]

Tivolisirkukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oleellinen osa suomalaista sirkushistoriaa ovat 1900-luvun alussa toimineet kiertävät tivolit ja niiden ohjelmatarjonta. Ne olivat ympäristöltä suljettuja alueita, missä viihdetarjonta painottui ajolaitteisiin, pelitelttoihin mutta ennen kaikkea esitettävään ohjelmaan. Lotta Mattilan mukaan vuonna 1936 Suomea kiersi 16 tivoliyksikköä. Jokaisessa tivolissa oli jonkinlainen pieni sirkus. Sirkusteltan lisäksi tivoleissa oli ns. side show-telttoja, missä saattoi olla taikuriesityksiä, musta kabinetti, surmanajoa ja ns. kansatieteellisiä esityksiä ts. muita kulttuureja esitteleviä esityksiä.[4]

Huvivero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia sirkuksia rasittanut huvivero oli outo ilmiö ja sillä lienee ollut moralisoiva tarkoitus. Sodan jälkeen iltamat olivta suosittua huvia, mutta jos ohjelmassa oli pelkästään tanssia, joutui lipuista maksamaan 25% huviveroa. Tilaisuus oli kuitenkin mahdollista saada verovapaaksi, jos siellä järjestettiin ensin 1 1/2 tuntia jotain "ihmistä kehittävää ohjelmaa" kuten lausuntaa, oopperaa, näytelmiä ja balettia ja sitten seuraavat 1 1/2 tuntia tanssia. Jos anomuksessa luki, että ohjelmassa esiintyi akrobaatti, jönglööri tai taikuri, paikallinen nimismies saattoi määrätä 40% huviveron. Sirkusohjelman katsominen oli siis vielä synnillisempaa kuin tanssiminen. Kun tilaisuuden järjestäjäksi merkittiin vaikkapa Sokeainyhdistys ja akrobatian paikalla merkittiin voimistelunäytös ja taikurin paikalle taika-aiheinen näytelmä niin verovapaus oli jokseenkin varma. Tilanne herätti sirkustaitelijoissa luonnollisesti katkeruutta. Huviveron vuoksi alan veteraanit eivät suositelleet jälkipolvilleen sirkustaiteiljaksi ryhtymistä ja välistä menettiin kaksi sukupolvea.[5]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta 1970-luvulla käynnistyi sirkuksen uusi tuleminen, jolloin perustettiin muun muassa nuorisosirkuksia. Nuorisosirkuskulttuuri on osoittautunut mukavaksi harrastukseksi suomalaisille lapsille ja nuorille.[6] Ammattisirkuksen kehittäminen on perinteisesti ollut perhedynastioiden asialla. Suomalaisesta sirkusta edusti ja kehitti myös tivolisuku Sariola. Jernströmin perheen Sirkus Finlandia kiertää joka vuosi täysimittaisen sirkuskiertueen Suomessa.

Suomessa sirkustaide tunnustettiin taidemuodoksi 2000-luvun käänteessä.Vaikka sirkustaiteessa on menty talvi- ja jatkosodan jälkeen huomattavia harppauksia eteenpäin, vielä nykyäänkin valtion tukeminen sirkustaiteen saralla on vaisua. Siitä puhuu mm. sirkustaiteen apurahojen vähäinen jakaminen sekä sirkustaiteilijoiden korkea eläkeikä: 65-vuotta on myös akrobaattien eläkeikä. Venäjällä sirkustaiteilijoiden tulevaisuutta on ajateltu, sillä esim. akrobatian harjoittaja, joka toteuttaa numerossa voltin tai volttia vastaavan käännöksen, saa valtion eläkkeen esiinnyttyään 15-vuotta esiintyvissä tehtävissä. Venäjällä ja Kiinassa on useita valtion sirkuksia sekä ammattiin valmistavia sirkuskouluja.

Kanadassa sirkustaidetta on tuettu myös huomattavasti valtion varoin ja Montrealista on kehittynyt eräänlainen uuden sirkustaiteen pääkaupunki. Montrealissa toimii National Circus School, Montreal Completement Cirque-festivaali sekä Cirque du Soleilin-studio.

Sirkus Finlandia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansallissirkus on vuonna 1976 Jernströmin perheen ympärille keskittynyt, paljon kansainvälisiä esiintyjiä käyttävä Sirkus Finlandia.

Sirkuksen tutkijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen sirkustutkimuksen kivijalka on ollut professori Sven Hirn. Hänen menestyksensä perustuu hyvään yhteistyöhön pohjoismaisiin saman ikäpolven tutkijoihin, tanskalaiseen Anders Enevigiin ja ruotsalaiseen Per-Arne Wåhlbergiin. Hirnin ammatti Helsingin kaupunginkirjaston johtajana auttoi yhteyden rakentamista muiden pohjoismaiden arkistoihin sekä Latvian Rigaan ja Venäjän Pietariin. Hirn on sivunnut sirkusalaa monessa kirjassa. Hän on kirjoittanut sirkuksen lisäksi kulttuurihistoriallisia teoksia operetista, teatterista, elokuvasta, populaarimusiikista, valokuvasta, Sven Hirnin jälkeen hänen aineistojaan on hyödyntänyt Heikki Nevala. Sirkusalan tutkimusta omalta osaltaan ovat tehneet henkilöt, jotka ovat keränneet talteen sirkus-, varietee- ja taika-alan suullista ja kirjallista perinnettä ja alan esineistöä. Näistä mainittakoon etunenässä Solmu Mäkelä, Björn Gammals, Markku Aulanko, Timo Kumakko ja sirkusblogia kirjoittava Kari Nieminen. Nykysirkusta on tutkinut ja siitä kirjoittanut Tomi Purovaara.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yhtä sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.
  2. Yhtä sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.
  3. Yhtä sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.
  4. Yhtä Sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.
  5. Yhtä sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.
  6. Sirkus Suomessa, Sirkusinfo

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ilmestynyttä sirkukseen liittyvää kirjallisuutta:

Aulanko, Markku: Sirkus. 1985. Suomen Nuorison Liitto.

Aulanko, Markku: Vanni – Suomalaisen norsuhistorian lyhyt oppimäärä, Lieto 2005.

Aulanko, Markku: Pallot hallussa – The Finnish Juggler Henrico – Björn Gammals. Turku 2002.

Aulanko, Markku: Sirkus kouluun. Helsinki 1992. Koulun kerhokeskus.

Aulanko, Markku: Sirkustaitojen käsikirja. 1986. Otava

Aulanko, Markku-Gammals Björn: Sirkustemppuja palloilla, renkailla ja keiloilla. 1982. Otava

Cedercreutz, Emil: Cirkusliv i Norden. 1946. Förlaget Bro.

Guy, Jan-Michel (toim.): Sirkuksen vallankumous. 2001. Cirko – uuden sirkuksen keskus.

Heinonen, Pentti:  Jalat tukevasti ilmassa. Jyväskylä 2004. Minerva.

Hirn, Sven: Sirkus Kiertää Suomea 1800-1914. 1982. SKS.

Hirn, Sven: Kaiken kansan huvit Tivolitoimintaamme 1800-luvulta. 1986. SKS.

Hirn, Sven: Den Gastronomiska hästen Gamla nordiska artistaffischer. 2002. Svenska litteratursällskapet.

Hirn, Sven: Kaunotar ja hirviöitä. 2004. Yliopistopaino.

Kleinbarth Edit: Balleriina hevosen selässä. Vaajakoski 2008. Oma kustanne.

Larimo, Sirkka: Sirkusrumpalin tytär. 2012.

Leivo, Seppo: Zeppo Nievo ja muu elämäni. Helsinki 2012.

Lillqvist, Katariina: Arvoisa Herra Tarzan. 2005. Atena Kustannus.

Raili Mikkanen-Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen. Saarijärvi 2012. Minerva.

Purovaara, Tomi: Nykysirkus. Aarteita, avaimia ja arvoituksia. Helsinki 2005. Cirko-Uuden sirkuksen keskus.

Purovaara, Tomi: Ihmeen väkeä! Suomalaisen sirkuksen sankaritarinoita. Helsinki 2008. Sirkuksen tiedotuskeskus.

Taivalsaari, Eero: Sirkuselämää – Suomalainen sirkus kautta aikojen. 2006. Otava

Yhtä Sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala 2002. Turun maakuntamuseo.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta sirkus.