Georges Seurat
| Georges Seurat | |
|---|---|
 Georges Seurat valokuvattuna vuonna 1888 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 2. joulukuuta 1859 Pariisi, Ranska |
| Kuollut | 29. maaliskuuta 1891 (31 vuotta) Pariisi, Ranska |
| Kansalaisuus |
 Ranska |
| Taiteilija | |
| Ala | taidemaalari |
| Taidesuuntaus | jälki-impressionismi, pointillismi |
| Kuuluisimpia töitä | A Sunday Afternoon on the Island of La Grande Jatte |
 Nimikirjoitus |
|
Georges-Pierre Seurat (2. joulukuuta 1859 Pariisi – 29. maaliskuuta 1891 Pariisi) oli ranskalainen taidemaalari ja neoimpressionistisen koulukunnan perustaja.[1]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georges Seurat syntyi Pariisissa porvarilliseen keskiluokan perheeseen, ja opiskeli taidetta École des Beaux-Artsissa vuosina 1878–1879. Suoritettuaan asevelvollisuutensa Brestin sotilasakatemiassa, hän palasi Pariisiin vuonna 1890. Seuraavat kaksi vuotta hän omistautui mustavalkoisen piirustuksen oppimiselle. Seurat oli vakavaluonteinen nuori mies, jolla oli erinomainen keskittymiskyky ja määrätietoinen asenne työhönsä. Koska hän tuli varakkaasta perheestä, hänen ei koskaan tarvinnut myydä töitään elääkseen.
Seurat asui yhdessä nuoren mallinsa Madeleine Knoblochin kanssa, ja helmikuussa 1890 heille syntyi poika. Vain pari päivää ennen kuolemaansa hän esitteli nuoren perheensä äidilleen. Seurat kuoli vain 31-vuotiaana mahdollisesti kurkkumätään ja haudattiin Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle. Lyhyen elämänsä aikana hän ehti saada valmiiksi seitsemän monumentaalista maalausta, 60 pienempää maalausta, piirustuksia ja luonnoksia. Hänen viimeinen kunnianhimoinen maalauksensa Sirkus jäi keskeneräiseksi hänen kuollessaan.
Neoimpressionistinen koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neoimpressionistiset taiteilijat olivat kiinnostuneita ranskalaisen kemistin Eugene Chevreulin värien ja optiikan teorioista. Chevreul oli ensimmäinen, joka muun muassa keksi väriympyrän, jossa päävärit ovat punainen, sininen ja keltainen ja välivärit vihreä, oranssi ja violetti.
Tätä ja muita uusia teorioita neoimpressionistiset taiteilijat käyttivät hyväkseen maalaustaiteessaan. He halusivat kehittää impressionismista jotain tieteellisempää kuin aikaisempi spontaani ja intuitioon perustuva maalaus. Kun impressionistit halusivat antaa maalauksissaan vaikutelman luonnollisuudesta ja vaivattomuudesta, neoimpressionistit suunnittelivat tarkkaan taulujensa jokaisen kohdan ja käyttivät yhden maalaukseen tekemiseen joskus jopa vuoden tai kaksi. Impressionistit uskoivat taiteilijan vaistoon ja maalauksen hetkellisyyteen, kun taas neoimpressionistit halusivat luoda taidetta, joka perustuu harkintaan ja älylliseen, tieteelliseen suunnitteluun. Tähän mennessä optiikan tutkimus oli todennut, että verkkokalvo ottaa kuvia vastaan pieninä rasteripisteinä, joista sitten muodostuu kokonaiskuva ihmisen tajunnassa. Tämä oli lähtökohta, kun Camille Pissarro, Paul Signac ja Georges Seurat alkoivat rakentaa maalauksiaan pienistä ja täsmällisistä, pääväreillä maalatuista pisteistä[2] (ransk. point).
He asettivat vierekkäin puhtaita, sekoittamattomia väritäpliä, joista sitten katsojan mielessä syntyi pehmeitä värejä ja sävyjä. Tätä tekniikkaa alettiin kutsua pointillismiksi, vaikka Seurat itse piti parempana nimitystä divisionismi, hajottamistekniikka. Itse aihe oli oikeastaan vain tekosyy näille puhtaasti tieteellisille kokeiluille muuttaa maalaus näköaistimukseksi.
Seurat’n maalaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seurat’n ensimmäistä suurta maalausta Kylpijät Asniersissä (1883) ei hyväksytty Pariisin taidesalongin näyttelyyn, joten hän päätti asettaa seuraavan työnsä näytteille ”itsenäisten” impressionistien näyttelyyn. Hänen tunnetuin maalauksensa Sunnuntai-iltapäivä Grande Jattessa (1885) olikin esillä impressionistien taidenäyttelyssä vuonna 1886 aiheuttaen siellä sensaation sekä kokonsa, että tekniikkansa vuoksi. Taulun aihe on leppoisa sunnuntaipäivä puistossa, jossa ihmiset viettävät vapaa-aikaansa. Tätä maalausta leimaa omalaatuinen jännitys väreilevän, visuaalisen hajoamisen ja hahmojen miltei veistoksellisen olemuksen välillä.
Seurat kokeili kankaalle optiikan viimeisiä keksintöjä ja hajotti värit väreileviksi täpliksi. Näin hän sai esille värejä samalla periaatteella kuin valo murtuu prismassa, ja loi värirasterin, josta tunnettavia esineitä syntyy vasta tietyltä etäisyydeltä katsoessa. Nämä optisesti yhteensulautuvat värit näyttävät raikkailta ja merkityksellisiltä. Samalla Seurat sitoi valoleikin muotojen vankkuuteen ja lineaarisen sommitelman selkeyteen.
Seurat’n muut maalaukset ovat myös usein rentoja uimarantakuvia. 1880-luvulla hän laajensi aihepiiriään kuvailemalla pariisilaisten porvarien huvituksia kabareissa ja sirkuksessa.
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Kylpijät Asniersissa, n. 1883–1884. -
Les Poseuses, 1888. -
Eiffelin torni, n. 1889. -
Can-Can (Le Chahut), 1889–1890.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anna-Carola Krause : Maalaustaiteen historia renessanssista nykypäivään
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Nicolas Pioch: Seurat, Georges 2002. Webmuseum, Paris.
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1095. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Georges Seurat Olgan Galleriassa
- Georges Seurat: A Virtual Art Gallery (Arkistoitu – Internet Archive)
| ||||||||||||||||||||||||||
