Musta huumori
Wikipedia
Musta huumori on huumorin, komedian ja satiirin laji, jossa normaalisti vakavina ja traagisina pidettyjä asioita käsitellään humoristisesti tai satiirisesti. Mustaa huumoria käytetään yleisesti kirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvissa.
Musta huumori kuvaa groteskein keinoin maailman absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuutta yksilön näkökannalta.[1] Musta huumori ei hyväksy mitään yleistä jakamatonta käsitystä todellisuudesta, vaan korostaa kaiken suhteellisuutta. Tällöin asetetaan myös vakavat, "pyhät" arvot ja itsestäänselvyydet naurunalaisiksi.[2]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Musta huumori käsitteenä
Mustan huumorin käsite on epämääräinen. Kun ajatellaan ilmaisun tyyliä ja elämänkatsomuksellista näkemystä, voidaan sanoa mustan huumorin sivuavan eksistentialismia. Eksistentialismi näkee maailman kaaosmaiseksi paikaksi ilman pysyviä arvoja, mutta sisältää kuitenkin kunnioituksen yksilön identiteettiin. Musta huumori siirtää perspektiivin ulkoisiin tekijöihin, yksilön ympäristöön. Ympäröivä maailma kuvataan eräänlaisena päättymättömänä labyrinttina, jossa yksilö yhteiskunnan, arvojen ja aatteiden kurimuksessa yrittää turhaan luoda järjestystä elämäänsä.[2]
Mustalle huumorille on tyypillistä ettei yksilölle anneta pakomahdollisuutta. Esimerkiksi kirjailija tarkastelee kiihkottomasti romaanihenkilönsä turhia pyrkimyksiä rakentaa järjestystä maailman kaoottisuudesta, ja esittää asioiden perimmäisen suhteellisuuden: lopullista ehdotonta totuutta ei ole olemassa. Koska lopullista ratkaisua ei koskaan löydy, kirjailija, joka harrastaa mustaa huumoria, ei kerronnassaan voi olla tiukasti sitoutunut mihinkään maailmankatsomukseen, eettiseen tai uskonnolliseen järjestelmään.[2]
Mustaa huumoria voidaan myös pitää eräänlaisena ahdistuksen, tuskan ja sairauden estetisointina.[2] Esimerkiksi Joseph Heller kertoo mustan huumorin värittämässä teoksessaan Me sotasankarit (Catch-22) taistelulentäjistä sodan kurimuksessa, kuolemanpelon ja ahdistuksen keskellä. Mustaa huumoria on juuri se, että tilanne esitetään koomisessa valossa.
[muokkaa] Historia
Mustaan huumoriin viitataan kirjallisuudentutkimuksessa vaihtelevasti muun muassa tekniikkana, toonina, sävynä, asenteena tai genrenä. Mustalla huumorilla on juurensa jo 1700-luvun satiireissa (esimerkiksi Jonathan Swift) ja 1800-luvun alun romanttisessa ironiassa. Nykyisenlaisena genrenä siitä ryhdyttiin kuitenkin puhumaan vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun sekä Eurooppaan että Amerikkaan ilmaantui yhä enemmän kirjailijoita, joiden tuotantoa yhdisti kammottavien, ironisten ja groteskin koomisten tilanteiden hyväksikäyttö, ja samalla ihmisen saattaminen naurettavaan tai mielettömään valoon. Tunnettuja kirjailijoita Euroopassa ovat olleet muun muassa Samuel Beckett ja Eugéne Ionesco ja Atlantin toisella puolella esimerkiksi Kurt Vonnegut, Joseph Heller ja John Hawkes.
[muokkaa] Esimerkkejä mustasta huumorista
Mustaa huumoria edustaa esimerkiksi Samuel Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee (engl. Waiting for Godot) kohtaus, jossa mies ottaa pois vyönsä hirttääkseen sillä itsensä, ja tämän seurauksena hänen housunsa putoavat.
Toinen esimerkki mustasta huumorista on aikuisille katselijoille suunnattu televisiosarja Happy Tree Friends, muutaman minuutin pituisista jaksoista koostuva lyhytpiirrossarja, jonka päähenkilöinä on "söpöjä" pieniä metsäneläimiä – ne ajautuvat aina koomisiin ja väkivaltaisiin tilanteisiin yrittäessään selvitä jokapäiväisistä arkisista rutiineista.
Joseph Hellerin Me sotasankarit -romaanissa armeijan sääntöjen mukaan taistelulentäjille ainoa mahdollisuus saada vapautus lennoilta on todistaa olevansa mielisairas. Toisaalta kuka tahansa järkevä ihminen hakisi vapautusta hengenvaarallisilta lennoilta. Vapautusta anova lentäjä siis todistaa jo hakemuksellaan olevansa täysjärkinen, eikä vapautusta näin ollen voida myöntää.
[muokkaa] Lähteet
- The Columbia Encyclopedia, Sixth Edition: black humor 2001. Bartleby.com, Inc.. Viitattu 18.7.2007.
- Olli Mäkinen: Moderni, toisto ja ironia. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora B 55. s. 56-67. Oulun yliopisto, 2004. ISBN 951-42-7267-6. Julkaistu myös internetissä
