Tämä on suositeltu artikkeli.

Bilitisin laulut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Bilitisin laulut
Les Chansons de Bilitis
Ensipainoksen nimiösivu.
Ensipainoksen nimiösivu.
Alkuperäisteos
Kirjailija Pierre Louÿs
Kieli ranska
Genre proosarunous, erotiikka, pornografia, pseudokäännös[1]
Kustantaja Librairie de l’art indépendant
Julkaistu 1894
Suomennos
Suomentaja Pentti Saaritsa (1997)
Pertti Nieminen (2008)
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Bilitisin laulut (ransk. Les Chansons de Bilitis) on ranskalaisen kirjailijan Pierre Louÿsin eroottinen runokokoelma ja pseudokäännös, joka julkaistiin Pariisissa 1894. Teos oli näennäisesti käännös 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisnaisen runoista. Louÿs väitti Bilitisin olleen Sapfon rakastajatar, mutta todellisuudessa hän oli henkilönä täysin fiktiivinen. Suurin osa Bilitisin lauluista onkin Louÿsin omaa tuotantoa, mutta muutamat katkelmat ovat aitojen kreikkalaisten runojen inspiroimia. Tekstit ovat proosamuotoisia, kuten tuon ajan ranskalaisessa käännösrunoudessa oli tapana.

Bilitisin laulut uudisti ranskalaista kirjallisuutta kuvaamalla naisen seksuaalisuutta vilpittömästi ja suorasukaisesti. Samalla se esitteli uudenlaisen tulkinnan käännöksestä, kirjoittajuudesta ja asiantuntemuksesta. Skandaalinkäryinen sisältö ja väitteet sensaatiomaisesta arkeologisesta löydöstä toivat teokselle välitöntä suosiota. Huijaus paljastui nopeasti, mutta runoja ylistettiin senkin jälkeen onnistuneiksi pastisseiksi ja seksuaalisesti kiihottaviksi. Kehuja sai myös Louÿsin asiantuntemus, ja monet varhaiset kriitikot suhtautuivat kirjaan itsenäisen taideteoksen sijaan historiantutkimuksena.

Kuvaukset naisten välisestä rakkaudesta toivat Bilitisin lauluille kulttisuosion, ja sillä oli merkittävä vaikutus 1900-luvun alun lesbokulttuuriin ja -taiteeseen. Yhdysvaltojen ensimmäinen lesbojen etujärjestö jopa omaksui nimekseen Daughters of Bilitis. Sittemmin feministisesti suuntautuneet tutkijat ovat kuitenkin arvostelleet teosta sen pornografisesta naisrakkauden kuvauksesta.

Claude Debussy teki 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Bilitisin laulujen pohjalta useita sävellyksiä. Myöhemmin myös muut säveltäjät ja kuvataiteilijat ovat hyödyntäneet aihetta. Vuonna 1977 ilmestyi David Hamiltonin ohjaama elokuva Bilitis – tyttö ja unelma. Bilitisin lauluja ei ole suomennettu kokonaisuudessaan, mutta joitakin yksittäisiä kokoelmaan kuuluvia runoja on. Myös Debussyn Bilitis-sävelmiä on esitetty suomeksi.

Kuvaus teoksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

George Barbierin kuvitusta vuodelta 1922.

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Hän avasi toisella kädellään huolellisesti tunikansa
ja tarjosi minulle lämpimät ja suloisat rintansa
aivan kuin olisi uhrannut elävän kyyhkysparin
jumalattarelle.»
(”Mnasidikan rinnat”, suom. Pertti Nieminen.[2])

Bilitisin laulut on kokoelma ranskalaisen kirjailija Pierre Louÿsin kirjoittamia eroottisia runoja, jotka käsittelevät varsinkin lesbolaisuutta. Teos on niin sanottu pseudokäännös, ja se väittää olevansa käännös antiikin Kreikassa vaikuttaneen, Bilitis-nimisen naisen tuotannosta. Tosiasiassa suurin osa runoista on kokonaisuudessaan Louÿsin sepittämiä ja myös Bilitisin hahmo on hänen keksintöään. Louÿs kuitenkin lainaa vähäisin muutoksin muutamia katkelmia Sapfolta ja muilta kreikkalaisrunoilijoita.[3] Kreikkalaisten vaikutteiden ohella Bilitisin lauluissa on kelttiläisiä elementtejä.[4]

Vuonna 1894 ilmestyneessä ensipainoksessa oli 93 runoa. Vuonna 1898 ilmestyneen toisen laitoksen myötä runojen määrä nousi 146:een.[5] Aikakauden ranskaksi julkaistulle käännösrunoudelle tyypillisesti Bilitisin laulut on ladottu proosamuotoon, mikä oli sekä esteettinen ratkaisu että osa Louÿsin toteuttamaa huijausta.[6] Runoissa ei ole mittaa eikä riimejä.[7] Kukin ”laulu” on jaettu neljään kappaleeseen, jotka näennäisesti ovat käännöksiä kreikankielisistä säepareista tai säkeistöistä. Louÿsin tyyli määritellään yleensä symbolismiksi.[8]

Louÿsin fiktiivinen Bilitis syntyy Pamfyliassa kreikkalaisen isän ja foinikialaisen äidin tyttärenä hiukan vuoden 600 eaa. jälkeen. Isä kuolee jo ennen lapsen syntymää, mikä selittää tämän foinikialaisen nimen. Bilitisin lapsuus on kaikesta huolimatta viaton, ja hän viettää päivänsä vuohia paimentaen ja luonnonkauniita maisemia ihaillen. Hän leikkii siskojensa ja ystävättäriensä kanssa ja kertoo tarinoita nymfeistä. Teini-ikäisenä hänet raiskataan ja hän synnyttää äpärätyttären. Kuusitoistavuotiaana Bilitis hylkää lapsensa ja siirtyy Mytileneen, missä Sapfo tutustuttaa hänet lesbolaisuuteen. Bilitis rakastuu Mnasidika-nimiseen naiseen ja on onnellinen monta vuotta, kunnes hänen mustasukkaisuutensa johtaa suhteen päättymiseen. Onnettoman rakkauden katkeroittamana Bilitis aloittaa uuden elämän Kyproksella, missä hän elättää itsensä kurtisaanina ja ikävöi Mnasidikaa. Laulunsa Bilitis kirjoittaa vasta vanhoilla päivillään, mutta ei kerro mitään viimeisistä vuosistaan. ”Emme tiedä edes hänen kuolemansa ajankohtaa.”[9]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksen aloittaa päähenkilön fiktiivinen elämäkerta sekä kertomus saksalaisesta arkeologi ”G. Heimista”, joka löysi Amathusiin johtavan muinaistien varrelta Bilitisin hautakammion sekä joukon kivisiä kirjoitustauluja, joihin kirjailijattaren omaelämäkerrallinen tuotanto oli kaiverrettu. Kirjan pääosa koostuu runoista, jotka on jaettu neljään osaan:[7]

Bilitisin laulujen jokainen osa keskittyy tiettyyn paikkaan ja tiettyyn seksuaaliseen toimintaan: itsetyydytykseen, lesbolaisuuteen ja prostituutioon.[10] Ensimmäiset kolme osaa esitellään Bilitisin omana tuotantona, mutta viimeisen osan epitafit ovat hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettuja. Ensipainoksen lopussa lähteeksi ilmoitetaan G. Heimin kuvitteellinen, Leipzigissa 1894 julkaistu teos Bilitis sämmtliche Lieder, zum ersten Male herausgegeben, und mit einem Wörterbuche versehen ja lupaillaan piakkoin ilmestyväksi rinnakkaisteosta, johon olisi painettu jäljennökset Bilitisin sarkofagista, sen sisällöstä sekä kirjoitustauluista. Mukana on myös luettelo Bilitisin runoista, joista osa on ”jätetty kääntämättä”, oletettavasti liian rohkean seksuaalisen kuvaston vuoksi.[11]

Louÿsin alkuperäisenä ajatuksena oli sisällyttää Bilitisin lauluihin runojen ja liitteiden ohella myös lähdeviitteitä ja selityksiä. Viitteet ovat säilyneet, vaikka Louÿs lopulta päättikin jättää ne julkaisematta.[12] Joissakin myöhemmissä laitoksissa on kuitenkin muiden toimittajien lisäämiä selittäviä viitteitä.[13]

Teoksen vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidehistoriallinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Mengin, Sapfo, 1877.

Kreikkalainen runoilija Sapfo (noin 620–570 eaa.) asui Mytilenessä, Lesboksen saarella. Sapfon elämästä ei tiedetä varmaksi juuri mitään, mutta myöhemmissä lähteissä hänen kerrotaan olleen tyttökoulun opettajatar. Osa Sapfon katkelmallisena säilyneestä tuotannosta kuvaa naisten välistä rakkautta; tätä perua ovat homoseksuaalisiin naisiin viittaavat adjektiivit ”lesbolainen” ja ”sapfinen”.[14] Kiinnostus Sapfoon lisääntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin hänen tuotannostaan julkaistiin uusia käännöksiä ja tutkijat intoutuivat tekemään hyvinkin spekulatiivisia tulkintoja harvoista säilyneistä runofragmenteista. Asianharrastajien keskuudessa tuli jopa muodikkaaksi vierailla Mytilenessä.[15] Louÿsin tekstissä on ilmiselviä vaikutteita Sapfolta, joka kertomuksessa viettelee Bilitisin. Myöhemmin naiset kilvoittelevat Mnasidikasta, joka mainitaan myös aidoissa Sapfon runoissa.[16]

Ranskan toisen keisarikunnan ja ensimmäisen maailmansodan välistä aikaa (1870–1914) on jälkeenpäin kuvattu nimellä Belle Époque eli ”kaunis aika”. Aikakauteen liitettyjä mielikuvia ovat optimismi, talouskasvu, tieteen edistys sekä taiteiden kukoistus, mutta toisaalta myös dekadenssi, nautiskelu ja pinnallisuus.[17] Käytännössä se oli kaikkea tätä vain pienelle, etuoikeutetulle yläluokalle.[18] Belle Époque liitetään erityisesti 1800-luvun lopun Pariisiin, jota pidettiin tuolloin taidemaailman keskuksena.[19] Louÿs lukeutui aikansa Pariisin taidepiirien silmäätekeviin.[20] Bilitisin laulut oli siten teos, jossa Sapfoa kohtaan tunnettu mielenkiinto ja ”kaunis aika” kohtasivat.[21]

Erisnimi Bilitis on kreikkalaistettu muoto sanasta ”Ba’alat”, joka on muinaissyyrialaisen Baal-jumalan feminiininen vastine.[22] Vakiintuneempi translitteraatio tosin olisi ollut Beltis (Βελτις). Muinaiset kreikkalaiset samaistivat Beltisin Afroditeen[23] ja Mylittaan. Jälkimmäisestä jumalattaresta Herodotos kertoo, että Babylonin naisten oli kerran elämässään käytävä hänen temppelissään ja tarjottava itseään vieraalle miehelle.[24]

Meriem ben Atala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biskralainen tanssityttö, n. 1917.

Bilitisin laulujen innoittajana oli algerialainen prostituoitu, jonka kanssa Louÿsillä oli vuonna 1894 lyhyt suhde. Aiemmin samana vuonna Louÿs oli matkustellut ystävänsä André-Ferdinand Héroldin kanssa Italiassa, missä he tapasivat kirjailija André Giden. Gide oli hiljattain menettänyt poikuutensa Meriem-nimiselle 16-vuotiaalle berberitytölle, jonka oli tavannut Biskrassa Algeriassa. Meriem kuului Ouled Naïl -heimoon, jonka naiset perinteisesti tienasivat myötäjäisensä prostituutiolla. Gide kehotti uusia ystäviään matkustamaan Meriemin luo, ja Louÿs ja Hérold ottivat neuvosta vaarin.[25]

Louÿsin Algerian-vierailu oli lyhyehkö, mutta Meriem teki häneen suuren vaikutuksen. Kirjeenvaihdossaan Louÿs kuvaili Meriemin olevan ”hetkittäin Neitsyt Maria ja silti tyyrolainen kurtisaani korujensa alla, jotka ovat samat kuin muinaishaudoissa.”[26] Louÿs vertasi Meriemiä myös intiaaniin, jaavalaiseen ja kommentoi tämän moraalia ”mitä irstaimmaksi”.[27] Louÿs katsoikin matkallaan eläneensä Kreikkalaista antologiaa kuukauden verran todeksi. Hän kirjoitti Bilitisin laulut pian Algeriasta palattuaan.[28] Bilitisin foinikialainen äiti saattaa olla viittaus Meriemin ”itämaiseen” kansallisuuteen, ja viitteitä hänestä on myös runokokoelman kolmanteen osaan kuuluvassa runossa ”Korut” (Les Bijoux). Julkaisemattomassa viitteessään Louÿs vieläpä mainitsee, että Ouled Naïl -heimon jäsenet käyttävät tänäkin päivänä runossa mainittujen kaltaisia koruja.[28] Meriemin tavoin Bilitisin elämä muuttuu 16 vuoden iässä, jolloin hän hylkää kotiseutunsa ja suuntaa Lesbokselle.[29] Bilitisin laulujen ensipanos onkin omistettu Gidelle sekä ”M.b.A:lle” eli Meriem ben Atalalle.[30]

Julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bilitisin laulut julkaistiin Pariisissa vuonna 1894 otsikolla Les Chansons de Bilitis. Traduites du grec pour la première fois par P.L. eli ”Bilitisin laulut. Kreikasta kääntänyt ensi kertaa P. L.” Kirja oli päivätty vuodelle 1895, mutta ilmestyi tosiasiassa jo edellisen vuoden joulukuussa. Kirjan julkaisi Edmond Baillyn Librairie de l’art indépendant, joskin kustannukset maksoi Louÿs itse veljensä Georgesin avustuksella. Painos oli 500 kappaleen suuruinen ja luetteloi yhteensä sata Bilitis-runoa, joista seitsemän oli ”ei-käännettyjä”.[31] Teos menestyi ilmeisen hyvin, koska vuoteen 1898 mennessä oltiin jo kymmenennessä painoksessa.[32]

Pian julkaisun jälkeen Louÿs palasi Bilitis-aiheen pariin. Hän kirjoitti uusia runoja neljässä vaiheessa: joulukuussa 1894, tammi–marraskuussa 1895, heinä–lokakuussa 1896 ja maalis–lokakuussa 1897. Uudistettu laitos ilmestyi Société du Mercure de Francen kustantamana 30. marraskuuta 1897, vaikkakin päivättiin vuodelle 1898. Laitoksessa uudet runot sommiteltiin vanhojen joukkoon, mikä nosti julkaistujen runojen määrän yhteensä 146:een. Laitos luetteloi myös 12 ”kääntämätöntä” runoa, jotka olivat kaikki erinimisiä kuin ensimmäisen laitoksen vastaavat. Nimiösivu paljasti tällä kertaa Louÿsin koko nimen, mutta piti yhä kiinni väitteestä, jonka mukaan teksti oli muinaisen kreikkalaisen kirjoittama. Mukana oli Paul-Albert Laurensin muotokuva Bilitisistä; juuri Laurens oli suositellut Gideä tutustumaan Meriemiin.[5]

Toiseen laitokseen Louÿs kirjoitti uuden omistuskirjoituksen, koska oli riitautunut Giden kanssa. Louÿsin alkuperäisenä ajatuksena oli omistaa teos kahdelle tuolloiselle rakastajattarelleen, mutta hän päätyi lopulta yleisempään ja enteellisempään muotoiluun: ”Tämä pieni kirjanen muinaisesta rakkaudesta on kunnioittaen omistettu tulevaisuuden yhteiskunnan nuorille tytöille.”[33]

Louÿs nimettiin Bilitisin laulujen kirjoittajaksi L’Image-lehden lokakuun 1897 numerossa, jossa julkaistiin ensimmäistä kertaa Claude Debussyn laulusovitus ”La Chevelure” (”Hiukset”) -nimisestä runosta. Paljastus oli todennäköisesti tahaton, sillä laulun toimitti lehdelle Louÿsin sijaan Debussy. Bilitisin laulujen ensimmäinen Louÿsin kirjoittajaksi nimennyt laitos ilmestyi 1900, mutta väite muinaisesta alkutekstistä esiintyi vielä monissa myöhemmissäkin painoksissa.[34]

Käännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Willy Pogányn kuvitusta vuoden 1926 yhdysvaltalaiseen laitokseen.

Otteita Bilitisin lauluista käännettiin saksaksi, tšekiksi ja ruotsiksi vielä ennen vuosisadan vaihdetta.[35] Symbolistirunoilija Aleksandr Kondratovitšin venäjänkielinen käännös ilmestyi 1907, vuoden 1905 vallankumouksen aloittaman yhteiskunnallisen vapautumisen vanavedessä.[36]

Yhdysvalloissa Bilitisin lauluja pidettiin 1960-luvulle asti siinä määrin uskaliaana, ettei sitä sensuurin pelossa voitu kustantaa normaalin kirjan tavoin, vaan teoksesta julkaistiin näyttäviä yksityislaitoksia, joiden levikki oli rajoitettu.[37] Varhaiset englanninkieliset laitokset olivat käännöksinä heikkolaatuisia eivätkä erityisen uskollisia alkutekstille,[38] mutta vuonna 1926 ilmestynyt, Alvah Bessien kääntämä ja Willy Pogányn art deco -tyylillä kuvittama laitos on saanut myönteisemmän vastaanoton ja saavutti suosiota lesbojen parissa.[37]

Kirjailijan tavoitteet ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pierre Louÿs 1800-luvun lopulla.

Väärennös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Minulla on oikeus pettää suurta yleisöä.»
(Pierre Louÿs[39])

Louÿs tunsi antiikin klassikot hyvin ja oli aiemmin kääntänyt Meleagrosta (Les Poésies de Méléagre, 1893) ja Lukianosta (Scènes de la vie des courtisanes, 1894).[40] Meleagros-käännökset tosin saivat ainakin yhdeltä ammattitutkijalta murska-arvion.[20] Louÿs piti aleksandrialaisesta kirjallisuudesta sen dekadenssin vuoksi enemmän kuin Ateenan klassikoista 500-luvulta eaa., vaikka yleinen mielipide tuohon aikaan katsoi aleksandrialaisten tekstien olevan heikompilaatuisia ja siveettömiä. Louÿs epäili, että antiikintutkijat sensuroivat lähteidensä kuvauksia seksistä.[41] Taustalla oli myös halu pilailla saksalaisten tutkijoiden kustannuksella, jotka Louÿsin ja hänen ystäviensä mielestä suhtautuivat ylenkatseella kaikkeen ranskalaiseen.[42]

Bilitisin lauluilla Louÿs halusi tietoisesti hämmentää ja leikitellä kirjoittajuuden käsitteellä – kuvitteellisen arkeologi G. Heimin nimi on väännös saksan sanasta geheim (’salainen’, ’salaperäinen’). Kirjeenvaihdossaan Louÿs ilmaisi aikeensa kumota vallitsevat käsitykset asiantuntemuksesta ja jopa lähetti huijausmielessä kopion tekstistä eräälle antiikintuntijalle, joka vastasi tuntevansa Bilitisin entuudestaan. Näin Louÿs pyrki osoittamaan historiatieteen tuottavan menneisyyttä koskevaa fiktiota aivan kuten hänen väärennetty käännöksensäkin tuotti. Toisaalta Louÿs katsoi käännöksensä edustavan aitoa asiantuntemusta, jonka tehtävänä oli tuoda muinainen kirjallisuus modernin yleisön saataville. Tieteellisestä tutkimuksesta poiketen (pseudo)käännös ei kuitenkaan valheellisesti väittänyt edustavansa menneisyyttä sellaisenaan vaan oli siitä uusi tulkinta. Jo ensimmäisen laitoksen esipuhe korosti kääntäjän taiteellista vapautta.[43]

Louÿs näki paljon vaivaa tehdäkseen väärennöksestään uskottavamman. Julkaisemattomissa viitteissään hän väitti, että kreikkalainen runoilija Hedylos olisi kirjoittanut kehnon jäljitelmän eräästä Bilitisin idyllistä ja että Filodemos olisi ”kähveltänyt häneltä kahdesti”. Nämä lainaukset ovat Louÿsin mukaan säilyneet Kreikkalaisessa antologiassa; tosiasiassa Louÿs itse jäljitteli antiikin runoilijoita. Bilitisin laulujen kolmanteen osaan kuuluva, prostituoidun ja asiakkaan välistä neuvottelua kuvaava ”Keskustelu”-niminen runo (Conversation) sisältää katkelmia kahdesta Louÿsin kääntämästä runosta, joista toinen on Filodemoksen ja toinen tuntemattoman kirjailijan. Hedyloolta on jäljitelty ensimmäisen osan runo ”Keskeytynyt uni” (Le Sommeil interrompu), jossa nukkuva neitsyt raiskataan. Louÿs ei kuitenkaan kopioinut lähteitään sellaisenaan, vaan korosti omia kiinnostuksenkohteitaan ja mystifioi seksuaalisuutta. Samalla näkökulma vaihtui kolmannesta persoonasta Bilitisin minä-muotoiseen kerrontaan.[44]

Intertekstuaalisuuden avulla Louÿs teki huijauksesta uskottavamman ja vihjasi, että Bilitisin tuotanto tulisi nähdä taidehistoriallisesti merkittävinä klassikoina, josta vähäisemmät kirjailijat ottivat vaikutteita. Väärennöksensä avulla Louÿs epäsuorasti korotti itsensä antiikin mestarien joukkoon. Vanhoista teksteistä mukailtuja runoja oli Louÿsin mukaan yhteensä seitsemän tai kahdeksan. Omiin teksteihinsä hän toi asiantuntemusta ja aitouden tuntua käyttämällä Sapfosta vanhahtavaa doorilaista kirjoitusasua Psappha ja viljelemällä antiikin kulttuuriin liittyviä kreikankielisiä sanoja. Louÿs ei kuitenkaan ollut kiinnostunut täydellisen väärennöksen tuottamisesta, vaan pyrki lähinnä siihen, ettei tekstissä olisi silmiinpistäviä anakronismeja. Erinäiset asiavirheet ja tyyliseikat paljastivatkin Bilitisin laulut huijaukseksi hyvin nopeasti.[45]

Sukupuoli ja seksuaalisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

” Bilitisin tunne Mnasidikaa kohtaan ei ole rakkauden vaan äidinvaiston vääristymä. Tällaisissa suhteissa toinen puolisko kokee aina ääretöntä suojelunhalua ja myötätuntoa. Heikompaan suhtaudutaan pienenä lapsena, jota on varjeltava ja hoivattava. ”

– Louÿsin kirje veljelleen Georgesille, 12.12.1894.[46]

Seksuaalisuus kiehtoi Louÿsia, joka keräili pornografisia valokuvia ja otti niitä toisinaan itsekin. Hänen laaja julkaisematon tuotantonsa käsittää suuren määrän eroottista aineistoa, joka keskittyy erityisesti kurtisaaneihin, lesboihin ja nuoriin tyttöihin. Nämä teemat yhdistyvät Bilitisin lauluissa.[47] Lesbojen kuvaaminen myönteisessä valossa oli tietoinen kannanotto. Louÿs ei pitänyt siitä, että lesbot oli taiteessa aiemmin kuvattu joko kohtalokkaina naisina, ilkeämielisinä luonteina tai vähintäänkin jollain tavoin epänormaaleina. Bilitisin laulut sen sijaan oli Louÿsin mukaan ensimmäinen lesboja kuvaava idylli.[48] Runot olivat samalla osa Louÿsin elämänmittaista taiteellis-poliittista ristiretkeä alastomuutta ja rakkautta koskevien asenteiden vapauttamiseksi.[49]

Louÿsin voidaan katsoa kilvoitelleen muiden mieskirjailijoiden kanssa naisen seksuaalisuuden kuvaamisessa. Bilitisin laulujen temaattisiin edeltäjiin lukeutui dekadentti kirjailija Charles Baudelaire, jonka Pahan kukat (1856) sisälsi Sapfoa ja lesbolaisuutta käsitteleviä osuuksia ja joutui tästä syystä sensuurin kohteeksi. Baudelairen teksteistä poiketen Bilitisin laulut ei kuitenkaan tuominnut aiheitaan, vaan päinvastoin vei sisältöä seksuaalisesti kiihottavaksi tarkoitetun pornografian suuntaan. Tyylillisesti Louÿsin teksti on Baudelairen polveilevaa ja eklektistä ilmaisua suoraviivaisempaa ja tiiviimpää. Muita kilpailijoita olivat esimerkiksi Louÿsin kirjailijakollegat André Gide ja Stéphane Mallarmé.[50]

Louÿs nautti Bilitisin laulujen kirjoittamisesta suuresti, palasi aiheeseen toistuvasti ja usein paranteli jo valmistuneita runoja jälkeenpäin. Teoksen omaperäisyyden hän katsoi kumpuavan siitä, ettei antanut sovinnaisuuden rajoittaa työskentelyään. Lesbolaisuutta käsittelevää toista osaa hän piti koko tuotantonsa vilpittömimpänä. Yksityiskäyttöön Louÿs kirjoitti Bilitis-runoista selkeämmin pornografisia versioita, jotka näytti ainoastaan lähimmille ystävilleen. Koska Louÿs pelkäsi jo julkaistunkin version homoeroottisuuden johtavan vaikeuksiin, hän ei julkaissut sitä koko nimellään vaan pelkästään nimikirjaimillaan P. L.[51] Bilitisin ”ennennäkemättömät” ja ”salaiset” laulut ilmestyivät Louÿsin kuoltua niteissä Les Chansons de Bilitis inedites (1929) ja Les Chansons secretes de Bilitis (1931).[52]

Louÿs toivoi saavansa naispuolisia lukijoita, mitä hän piti kuitenkin epätodennäköisenä, koska naiset olivat hänen mukaansa tekopyhyyteen asti tarkkoja kunniastaan. Louÿs arveli, että jos Bilitisin laulujen esipuhe olisi kuvannut päähenkilön ”perversioiden hirviönä”, yksikään nainen ei uskaltaisi myöntää lukevansa sitä. Käytännössä teoksen pääasiallinen kohdeyleisö olivat Louÿsin kaltaiset, kirjallisesti suuntautuneet miehet. Yhtä kaikki Louÿs omisti Bilitisin laulut ”tulevaisuuden yhteiskunnan tytöille”, ja tämän yleisön tavoittamisessa kirja myös onnistui, vaikkakaan ei kritiikittä.[53]

Vastaanotto ja vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisarviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bilitisin laulut oli välitön succès de scandale.[54] Tähän vaikuttivat sekä väitteet sensaatiomaisesta arkeologisesta löydöstä että kuvaukset naisten välisestä seksistä.[37] Jopa sanomalehdet innostuivat kirjoittamaan Bilitisistä, muinaisesta kurtisaanista ja lesbosta.[21] Vaikka huijaus paljastui nopeasti, homoeroottiset aiheet ja niiden herättämä kohu toivat teokselle kestävän kulttisuosion.[6][21]

Vaikka Louÿs esitteli itsensä kääntäjänä, miltei kaikki kriitikot tiesivät tai arvasivat hänen olevan Bilitisin laulujen tosiasiallinen kirjoittaja. Teos sai myönteisiä arvosteluja: L’Écho de Paris kuvaili runoja ”herkulliseksi pastissiksi”.[55] Henri de Régnier puolestaan tunnusti Mercure de Francessa: ”Bilitisin lukeminen herätti minussa eroottisen hurmion, jonka tyydytän jopa aviomiehenkunniani kustannuksella.”[56] Camille Mauclair kirjoitti toisessa Mercure de Francessa julkaistussa artikkelissa Mytilenen-runojen olevan kummallinen ja terävänäköinen tutkielma seksuaalisesta poikkeavuudesta, ja teos onkin sukupolvensa hienoimpia taidekirjoja. Louÿsin asiantuntemus jopa ylittää hänen taitonsa runoilijana, mutta toisaalta rajoittaa hänen tunneilmaisuaan. ”Oppineisuus ja rekonstruktion tekniset yksityiskohdat” ovat Mauclairin mukaan kauttaaltaan virheettömiä.[57] Väärennöksen paljastuttua teosta kuvailtiinkin monasti pikemminkin historiantutkimukseksi kuin itsenäiseksi taideteokseksi.[58] Kehuja sai myös Louÿsin kyky yhdistellä muinaista ja modernia tyyliä sekä erotiikkaa ja hengellistä kuvastoa.[59]

Väärennöksen paljastuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louÿs onnistui alkuun huijaamaan jopa muutamia ammattitutkijoita. Eräs nainen sovitti Bilitisin lauluja säemuotoon ja kommentoi ”G. Heimin sanakirjan” olleen tässä suureksi avuksi. Muuan arkeologi taas lähetti Louÿsille korjauksia tämän käännökseen. Antiikintuntija Gustave Fougères, jolle Louÿs oli huijausmielessä lähettänyt tekstistä kopion, vastasi tuntevansa Bilitisin runot jo entuudestaan ja paneutuvansa niihin nyt entistäkin tarmokkaammin. Louÿs tulkitsi tämän oireeksi harhaisesta uskosta intuitiiviseen ja täydelliseen menneen tuntemiseen – jos tutkija katsoi olevansa kreikkalaisen kulttuurin asiantuntija, hänen täytyi tietää kaikki Kreikkaan liittyvä, mistä seurasi, että hän väistämättä tuntisi myös Bilitisin.[60]

Gil Blasissa arveltiin, että jos runot todella ovat aitoja, käännöksen on oltava melko vapaamuotoinen, koska tekstissä on kreikkalaisen tyylin ohella modernia henkeä. Antiikintutkija Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff julkaisi vuonna 1896 erittäin kielteisen arvion. Sen mukaan Bilitisin laulut on asiantunteva ja erityisesti jotkin kolmannen osan runoista kävisivät aidoista. Miljöökuvauksessa on kuitenkin monia anakronismeja ja kirjoittaja käyttää ”kuparinpunaisten huulten” kaltaisia, antiikin kirjallisuudelle vieraita ilmaisuja. Wilamowitz-Moellendorffin mukaan tiede kykenee paljastamaan historiallisen totuuden, mikä vaatii ”uutteraa havainnointia” mutta toisaalta myös asiantuntemukseen tukeutuvaa ”runollista intuitiota”. Bilitisin lauluista jälkimmäinen puuttuu, koska kirjailija palvelee liiaksi modernia yleisöä. Saksalaisen tutkimusperinteen näkemys sitä paitsi oli, ettei Sapfo ollut homoseksuaali,[61] joten Wilamowitz-Moellendorff tulkitsi Louÿsin Sapfo-kuvauksen panetteluksi.[42]

Louÿs kertoi väärennöksestään aluksi vain veljelleen Georgesille, mutta monet hänen ystävistään – muiden muassa André Gide, Stéphane Mallarmé, Paul Valéry, Claude Debussy ja José-Maria de Heredia – arvasivat heti, mistä oli kyse.[62] Louÿs olettikin lukijoidensa joka tapauksessa huomaavan, että kyseessä oli moderni jäljitelmä. Mallarmén mukaan teos ei ehkä ollut aito, mutta sitä saattoi kuitenkin lukea kuin se olisi ollut käännös, ja sellaisena se oli jopa esikuviaan parempi.[63] Väärennöksen paljastumisen aiheuttama kohu laantuikin verrattain nopeasti.[39]

Vaikutus lesbokulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natalie Clifford Barney lukeutui Bilitisin laulujen ihailijoihin ja ystävystyi sittemmin Louÿsin kanssa.[64] Alice Pike Barneyn maalaus vuodelta 1896.

Sapfon seksuaalisesta suuntautumisesta käytiin 1800-luvun lopun Ranskassa aktiivista keskustelua. Bilitisin laulut oli osaltaan vakiinnuttamassa käsitystä siitä, että Sapfo oli kiinnostunut etupäässä naisista. Tämä avasi tien ”aidoille” lesbokirjailijoille, jotka alkoivat julkaista ”sapfolaisia” tekstejä ja tulkitsivat Sapfoa korostuneen naisvaltaisesta näkökulmasta vastareaktiona aiemmin vallinneille heteronormatiivisille tulkinnoille. Aiheen suosiota lisäsivät tuoreet käsikirjoituslöydöt aidoista Sapfon teksteistä.[65]

Bilitisin laulujen ihailijoihin lukeutuivat muiden muassa Natalie Clifford Barney ja Renée Vivien. Ensin mainittu lähetti Louÿsille vuonna 1901 kirjeen, jossa kertoi Bilitisin antaneen hänelle ”hurjempaa mielihyvää ja lempeämpiä hellyydenosoituksia kuin yksikään toinen rakastajatar”.[66] Vivien taas kuvaili Bilitisin lauluja erottamattomaksi osaksi ”ajatteluaan ja olemassaoloaan”.[67] Vuonna 1902 Barney julkaisi homoeroottisen rakkauskuvauksen Cinq petis dialogues grecs (”Viisi pientä kreikkalaista dialogia”), jonka ”nuori tyttö tulevaisuuden yhteiskunnasta”[68] omisti kirjoitustyössä opastaneelle ja rohkaisseelle Louÿsille. ”Antiteeseiksi ja paralleeleiksi” alaotsikoitua teosta voidaan pitää Bilitis-kommentaarina. Seuraavana vuonna Vivien julkaisi kokoelman kääntämiään Sapfon runoja. Bilitisin laulujen tavoin käännökset ottivat alkuperäisaineiston suhteen vapauksia.[69]

Louÿsin tulkinnassa Sapfo initoi Lesbokselle juuri saapuneen Bilitisin homoseksuaalisuuteen. Tämän jälkeen kerronta keskittyy lähinnä Mnasidikan ja Bilitisin väliseen aistilliseen romantiikkaan; yhteisö puuttuu Mytilenen-kuvauksista lähes täysin. Barney ja Vivien alkoivat kuitenkin haaveilla Sapfon ”tyttökoulun” perustamisesta uudelleen ja jopa vierailivat Lesboksella tässä tarkoituksessa. Projekti ei lopulta päässyt suunnitteluvaihetta pitemmälle. Sen sijaan Barneyn ympärille kerääntyi ”Paris-Lesboksena” tunnettu tiivis yhteisö, josta muotoutui eräänlainen tukiryhmän ja kirjallisuusseuran välimuoto. Vaikka Barneyn haave kollektiivisesta, uskonnon kaltaisesta sapfolaisuudesta kehittyi lopulta kauas Bilitisin laulujen kuvauksista, sen syntyyn todennäköisesti vaikutti Louÿsin visio ”tulevaisuuden yhteiskunnasta”, jossa lesbot voisivat vapaasti ilmaista seksuaalisuuttaan.[70]

Yhdysvaltojen ensimmäinen kansallinen lesbojen etujärjestö oli syyskuussa 1955 perustettu Daughters of Bilitis (”Bilitisin tyttäret”). Nimivalinnan taustalla oli halu välttää kiusallista huomiota – asianharrastajille nimi paljasti, että kyseessä oli homojärjestö, mutta amerikkalaisten enemmistö ei viittausta ymmärtänyt.[71] Jos ulkopuoliset kyselivät järjestön toiminnasta, jäsenet voivat väittää, että kyseessä oli kreikkalaiseen runouteen keskittyvä kerho.[72]

Muita tulkintoja aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Debussyn Bilitis-sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Claude Debussy vuonna 1908.

Claude Debussy otti Louÿsiin yhteyttä toukokuussa 1897 ja pyysi lupaa sovittaa ”La Flûte de Pan” -niminen Bilitis-runo musiikiksi. Louÿs piti ajatusta hyvänä, mutta ehdotti lähdemateriaaliksi tuolloin julkaisematonta ”La Chevelurea”. Debussy päätyi sovittamaan molemmat, ja julkaisi jälkimmäisenä mainitun nimellä ”Chanson de Bilitis” L’Image-lehdessä lokakuussa 1897. Joulukuuhun 1897 mennessä Debussy oli päättänyt sovittaa myös ”Le Tombeau des Naïadesin” lauluksi, ja sai työnsä valmiiksi seuraavan vuoden maaliskuussa. Trois Chansons de Bilitis julkaistiin elokuussa 1899 ja sai myönteisen vastaanoton. Kantaesitys oli 17. maaliskuuta 1900. Trilogiaan valitut runot ovat kaikki Bilitisin laulujen ensimmäisestä osasta ja kuvaavat nimihenkilönsä onnetonta heteroseksuaalista rakkaussuhdetta.[73] Debussyn sävellyksillä oli suuri vaikutus siihen, että Bilitisin laulut muodostui tunnetuksi ja on sitä jossain määrin edelleen.[6]

Lokakuussa 1900 Louÿs ehdotti Debussylle säestyksen säveltämistä Bilitis-aiheiseen teatteriesitykseensä. Debussy suostui ajatukseen ja ryhtyi kiireiseen sävellystyöhön. Lopputuloksena oli tableau vivant -tyyppinen näytös, jossa Bilitisin lauluja luettiin ääneen ja jokaista runoa seurasi lyhyt musiikkikappale. Samalla Bilitisiä ja Mnasidikaa esittävät naismallit poseerasivat runojen tapahtumia mukailevissa asennoissa. Näytöksen alastomuus ja eroottisuus herättivät pahennusta, jolloin moraalinvartijana profiloitunut senaattori René Bérenger yritti estää sen esittämisen. Vastarinnasta huolimatta näytös esitettiin kertaalleen 7. helmikuuta 1901. Osa nuoteista on sittemmin hävinnyt, ja on epäselvää, montako runoa sen pohjana oli. Säilyneissä osissa luetteloidaan 12 runoa. Debussy sävelsi teoksensa kahdelle huilulle, kahdelle harpulle ja celestalle. Celestan osuudet ovat kuitenkin hävinneet. Heinäkuussa 1914 Debussy julkaisi ”elävän kuvaelman” pohjalta työstämänsä nelikätisen Six épigraphes antiques -pianoteoksensa. Fragmentaarisen Bilitis-sävelmän celestaosuudet rekonstruoi myöhemmin Pierre Boulez, jonka versio sai kantaesityksensä huhtikuussa 1954.[74]

Myöhempi vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bilitisin laulut on inspiroinut myös muita säveltäjiä. Charles Koechlin, Marcel Dupré, Georges Dandelot ja Dane Rudhyar ovat kaikki säveltäneet kokoelman runoja pianon säestämälle laulajalle. Arthur Honegger, Riccardo Zandonai ja Camille Erlanger ovat puolestaan säveltäneet Bilitisin laulujen innoittamia oopperoita.[59] Marie Laurencin teki vuosina 1904–1905 sarjan Bilitisin laulujen inspiroimia etsauksia, jotka kuvaavat kahta alastonta, läpikuultavaa naishahmoa syleilemässä.[75] Anonyymin kirjailijan ”muinaiskreikasta käännetty” Bilitis-pastissi Les Tendres Épigrammes de Cydno la Lesbienne (”Cydno lesbolaisen herkät epigrammit”) ilmestyi Pariisissa vuonna 1911.[76]

David Hamiltonin ohjaama eroottinen draamaelokuva Bilitis – tyttö ja unelma sai ensi-iltansa vuonna 1977. Se kertoo 1930-luvulla elävästä koulutytöstä, joka viettää kesää vanhemman avioparin luona, missä hän kokee seksuaalisen heräämisen. Monet elokuvan kohtaukset muistuttavat sommittelultaan Willy Pogányn kuvituksia Bilitisin lauluihin.[77] Elokuvan päähenkilö myös lukee ajoittain ääneen Loÿsin runoja. Ääniraidan sävelsi Francis Lai,[78] ja Elaine Paige julkaisi vuonna 1981 sen tunnusmusiikista lauluversion toisella sooloalbumillaan[79] sekä seuraavana vuonna singlenä ”The Second Time (Theme from Bilitis)”.[80]

Teksasilainen Southwestern University järjesti tammi-helmikuussa 2010 Bilitis Revisited -nimisen esityksen, johon sisältyivät kaikki kolme Debussyn Bilitisin lauluihin perustuvaa sävellyskokonaisuutta: kolme laulua vuodelta 1897, 12 laulua vuodelta 1901 ja lisäksi kuusi ”epigrammia antiikista” vuodelta 1914. Esitykseen kuului alkuperäistä kuvaelmaa jäljittelevä visuaalinen osuus. Tavoitteena oli ”ennallistaa ja nykyaikaistaa” teokset ja herättää keskustelua vaietuista aiheista, kuten Louÿs ja Debussy olivat tehneet 1800-luvun lopussa.[81]

Tutkijoiden näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidehistoriallinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

” Sanasta Bilitis on tullut symboli aistillisuudelle, homoseksuaaliselle rakkaudelle, seksuaaliselle heräämiselle ja itsetuntemukselle. ”

– John Michael Cooper, 2009.[82]

Bilitisin laulut uudisti ranskalaista kirjallisuutta kahdella tapaa. Ensinnäkin se esitteli uudenlaisen näkemyksen käännöksestä, kirjoittajuudesta ja asiantuntemuksesta. Toisekseen se kuvasi naisen seksuaalisuutta vilpittömästi ja suorasukaisesti.[83] Musiikin professori John Michael Cooperin mukaan jopa Pariisin edistysmieliset piirit pitivät raiskauksen, homoseksuaalisuuden ja prostituution kaltaisia aiheita tabuina. Kuvaamalla Bilitisin huoran sijaan Afroditelle uskollisena runoilijana Louÿs ja Debussy assosioivat seksuaalisen vapaamielisyyden puhtauteen, luovuuteen ja muihin yleviin aiheisiin. Samalla he nostivat julkiseen keskusteluun ja taiteeseen niistä aiemmin puuttuneita teemoja.[39]

Feministinen kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feministisissä analyyseissä Louÿsiin on yleensä suhtauduttu kielteisesti, koska hänen on katsottu hyväksikäyttäneen lesbolaisuutta mieslukijoiden miellyttämiseksi. HLBT-tutkija Lillian Fadermanin (1971) mielestä Louÿsin näkemys lesbolaisuudesta on ”kevytkenkäinen, ailahtelevainen, narsistinen, sadomasokistinen ja lapsellinen jäljitelmä heteroseksuaalisesta suhteesta”. Elyse Blankleyn (1974) mukaan Bilitis ja hänen rakastajattarensa muistuttavat prostituoituja, jotka koskettelevat toisiaan miesasiakkaan kiihottamiseksi, ja nämä kuvaukset saattaavat olla pariisilaisten bordellien inspiroimia. Kuvaus Mytilenen lesboyhteisön toiminnasta rajoittuu Blankleyn mukaan pelkkään juoruiluun, mikä trivialisoi tai sivuuttaa normaalin naisten välisen vuorovaikutuksen.[84] Gretchen Schultzin (2001) mukaan Bilitisin laulujen naisnäkökulma on näennäinen: todellisuudessa kyse on miehen harjoittamasta voyeurismista. ”Louÿsin miespuoliset lukijat tirkistelevät – – makuuhuoneeseen ja vuodevaatteiden alle, nuuhkien lesboparin vuodetta naisen tuoksun toivossa.”[85]

Ranskan kielen professori Tama Lea Engelkingin (2005) mukaan feministinen tulkinta on vakuuttava ja lesbolaisuuden käsittely vaikuttaisikin olleen Louÿsille ennen muuta esteettinen valinta. Näkökulma ei kuitenkaan selitä sitä, että Bilitisin laulut muodostui oman aikansa lesbojen parissa sangen suosituksi. Barney oli feministi ja Pariisin lesboyhteisön aktiivi sekä ensimmäisiä homoseksuaalisesta rakkaudesta kirjoittaneita naisia. Tämä ei kuitenkaan estänyt Louÿsia ja Barneytä ystävystymästä. Barney ei tosin hyväksynyt kaikkia Louÿsin näkemyksiä eikä kyennyt samaistumaan Bilitisin ja Mnasidikan heterosuhdetta jäljittelevään rakkauteen. Engelking myös huomauttaa, ettei Louÿs vaikuta juurikaan olleen kiinnostunut Bilitisistä runoilijana vaan pelkästään seksuaalisena olentona. Kirjoittamaan runojen fiktiivinen kertoja ryhtyy vasta menetettyään mahdollisuuden rakkauteen.[86]

Käännöstutkija Lawrence Venuti (1998) kuvailee Bilitisin laulujen ”lukeutuvan kiehtovimpien pseudokäännösten joukkoon”. Venutin mukaan Louÿs kuvaa naista miehen katseen ja seksuaalisuuden kohteena. Aidoista antiikin runoista mukailluissa teksteissä kirjailija korostaa Bilitisin lapsenkaltaista heikkoutta ja viattomuutta sekä alistumista miehen hyväksikäytettäväksi. Runojen puhuja Bilitis näyttäisi siten hyväksyvän häntä ympäröivän patriarkaalisen vallan. Bilitisin laulut onkin Venutin mielestä ennen kaikkea pornografinen kuvaus Louÿsin omista, 1800-luvun lopun arvoja ja käsityksiä vastaavista heteroseksuaalisista fantasioista. Tämä heijastelee kirjan boheemeista älykkömiehistä koostunutta yleisöä, joka hylkäsi porvarillisen taiteen ja moraalin arvot. Myöhemmin Bilitisin laulujen miehinen tirkistely kuitenkin uudelleentulkittiin lesbolaiseksi utopismiksi, jolloin teoksesta muodostui naisten seksuaali-identiteetin rakentamisen väline.[87] Tama Lea Engelkingin mukaan lesbot eivät omaksuneet Louÿsin kuvaamaa fantasiaa sellaisenaan, vaan loivat teoksen avulla oman ”sapfisen visionsa”. Louÿs soveltui tähän tehtävään hyvin, koska hänet tunnettiin lesbojen puolustajana, hän auttoi mielellään aloittelevia kirjailijoita ja tunsi kirjallisuuspiirien vaikuttajia.[88]

Orientalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bilitisin lauluissa on omaelämäkerrallisia piirteitä. Venutin mukaan Louÿsin suhtautuminen Meriemiin muistutti tuolloin suosittuja orientalistisia käsityksiä, joiden mukaan itämaiset naiset ovat ”rajattoman aistillisia, enemmän tai vähemmän tyhmiä ja ennen muuta alati halukkaita” (vrt. Edward Said: Orientalismi, 1978).[87] David Graysonin (2001) mukaan Louÿsin asenne ”eksoottisia” rakastajattariaan kohtaan oli rasistinen ja kolonialistinen, vaikka hänen tunteensa heitä kohtaan olivatkin voimakkaita.[89]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Les Chansons de Bilitisiä ei ole kokonaisuudessaan suomennettu. Suomenkielisissä lähteissä runoja on kuitenkin ollut tapana nimittää Bilitisin lauluiksi.[6][90][91][92]

Avanti!-orkesteri esitti Debussyn Bilitis-sävellyksiä vuosina 1992 ja 1993 Pentti Saaritsan suomentamana.[90] Käännökset on julkaistu Saaritsan käännösantologiassa Salaperäinen seurue (1997). Teoksen taitto jakaa runot säkeisiin, mutta säilyttää alkutekstin kappalejaon.[93]

Pertti Nieminen käänsi ja julkaisi Bilitisin lauluista kuusi käännösantologiassaan Kuu kultainen terälehti (2008). Osaa teksteistä Nieminen on rajannut pudottamalla yhden tai useampia kappaleita pois, ja joitakin hän on taittanut säkeistömuotoon.[94] Kiiltomato-verkkolehden arviossa Kristian Blomberg kuvailee Niemisen runovalintoja ”verrattain siivoiksi ja rakkausviittauksiltaan sukupuolettomiksi” mutta ”hyviksi ja kiinnostaviksi” yhtä kaikki. Hän kuitenkin arvostelee ”liehureunaista” taittoa, joka ”jää häälymään epämääräisesti säkeistömuotoisen runon ja proosan väliin”. Alkuperäinen proosamuoto olisi Blombergin mukaan ollut parempi ratkaisu sekä esteettisistä että historiallisista syistä.[6]

Bilitisin lauluja (suom. Pentti Saaritsa)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paimenlaulu (Chant pastoral)
  2. Vertailuja (Les comparaisons)
  3. Tarinat (Les contes)
  4. Laulu (Chanson [Ombre du bois])
  5. Luunoppapeli (La partie d’osselets)
  6. Bilitis (Bilitis)
  7. Nimetön hauta (Le tombeau sans nom)
  8. Egyptiläiset kurtisaanit (Les courtisanes égyptiennes)
  9. Altaan kirkas vesi (L’eau pure du bassin)
  10. Kastanjettitanssi (La danseuse aux crotales)
  11. Mnasidikan muisto (Le souvenir de Mnasidika)
  12. Aamusade (La pluie au matin)

Viisi runoa kokoelmasta
Les Chansons de Bilitis (suom. Pertti Nieminen)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mnasidikan rinnat (Les seins de Mnasidika, katkelma)
  • Panin huilu (La flûte de Pan)
  • Hiukset (La chevelure)
  • Vertailua (Les comparaisons)
  • Najadien hauta (Le tombeau des Naïades)
  • Laulu (Chanson [Quand il est revenu])

Kuvituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(George Barbier, 1922.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaunokirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Louÿs, Pierre: Les Chansons de Bilitis; Traduites du grec par Pierre Louÿs. Dixième Édition. XV, Rue de L’Échavdé-Saint-Germain, XV: Société du Mercure de France, MDCCCXCVIII. Wikisource (viitattu 12.4.2020). (ranskaksi)
  • Louÿs, Pierre: The Songs of Bilitis, Illustrated by Willy Pogány. Uusintapainos vuoden 1926 laitoksesta. New York: Dover Publications, 2010. ISBN 978-0-486-47737-4. Internet Sacred Text Archive. (englanniksi)
  • Nieminen, Pertti: Kuu kultainen terälehti. Valikoima suomennoksia länsimaiden runoudesta. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-23007-6.
  • Saaritsa, Pentti (suom. & toim.): Salaperäinen seurue. Runoja jotka tulivat ja jäivät. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22208-9.

Tutkimuskirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Albert, Nicole G.: Présentation. Teoksessa Les tendres épigrammes de Cydno la lesbienne, s. 7–22. QuestionDeGenre, GayKitschCamp, 2002. ISBN 978-290805056-1. Google-kirjat (viitattu 11.4.2020). (ranskaksi)
  • Apter, Emily: Translation with No Original: Scandals of Textual Reproduction. Teoksessa Bergmann, Sandra & Wood, Michael (toim.): Nation, Language, and the Ethics of Translation. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2005. JSTOR (viitattu 11.4.2020). (englanniksi)
  • Bessie, Alvah, C.: ”Notes”, Pierre Louÿs’ The Songs of Bilitis, Translated from the Greek, s. 182–187. Englanninkielisen kääntäjän huomautukset vuoden 1926 laitokseen. Vuoden 2010 uusintapainos. New York: Macy-Masius, 1926. Internet Sacred Text Archive (viitattu 16.1.2020). (englanniksi)
  • Birnbaum, Paula J.: Women Artists in Interwar France. Framing Femininities, s. 213. Routledge, 2011. ISBN 978-135153671-4. Google-kirjat (viitattu 10.4.2020). (englanniksi)
  • Gallo, Marcia M.: Different Daughters. OAH Magazine of History, 2006, 20. vsk, nro 2, s. 27–30. Oxford University Press. JSTOR. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  • Endres, Kathleen L. & Lueck, Therese L. (toim.): Women’s Periodicals in the United States. Social and Political Issues. Westport, Connecticut: Greenwood Press, 1996. ISBN 0-313-28632-9. Google-kirjat (viitattu 29.5.2020). (englanniksi)
  • Engelking, Tama Lea: Translating the Lesbian Writer: Pierre Louÿs, Natalie Barney, and ”Girls of the Future Society”. South Central Review, 2005, 22. vsk, nro 3, s. 62–77. The Johns Hopkins University Press. JSTOR. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  • Epstein, B. J. & Gillett, Robert: Queer in Translation. Taylor & Francis, 2017. ISBN 978-131707270-6. Google-kirjat (viitattu 11.4.2020). (englanniksi)
  • Grayson, David: Bilitis and Tanagra: Afternoons with Nude Women. Teoksessa Fulcher, Jane F. (toim.): Debussy and His World. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2001. JSTOR (viitattu 11.4.2020). (englanniksi)
  • Pack, Roger A.: Two Classical Forgeries. The American Journal of Philology, 1989, 110. vsk, nro 3, s. 479–483. The Johns Hopkins University Press. JSTOR. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  • Sheridan, Alan: André Gide. A Life in the Present. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1999. ISBN 0-674-03527-5. Google-kirjat (viitattu 16.1.2020). (englanniksi)
  • Venuti, Lawrence: The Scandals of Translation. Towards an Ethics of Difference. New York: Routledge, 1998. ISBN 0-41516929-1. Archive.org (viitattu 9.4.2020). (englanniksi)
  • Webber, Elizabeth & Feinsilber, Mike: Merriam-Webster’s Dictionary of Allusions. Springfield, Massachusetts: Merriam-Webster, 1999. ISBN 978-0-87779628-2. Google-kirjat (viitattu 12.4.2020). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Grayson 2001, s. 117; Venuti 1998, s. 34, 38.
  2. ↑ Nieminen 2008, s. 103. (Alkutekstiä ei ole jaettu säkeisiin vaan se on proosamuotoinen.)
  3. ↑ Venuti 1998, s. 34–35; Bessie 1926, s. 182–183.
  4. ↑ Bessie 1926, s. 182–183.
  5. ↑ a b Grayson 2001, s. 119.
  6. ↑ a b c d e Blomberg, Kristian: Sympaattinen kuriositeetti, eli kuu riisidieetin jälkeen – Pertti Nieminen: Kuu kultainen terälehti Kiiltomato. 2.1.2009. Viitattu 16.1.2020.
  7. ↑ a b Louÿs 1898; Louÿs 2010.
  8. ↑ Pack 1989, s. 481–482.
  9. ↑ Louÿs 1898; Louÿs 2010. (”Nous ne savons même pas à quel âge elle mourut.”)
  10. ↑ Venuti 1998, s. 35–36.
  11. ↑ Grayson 2001, s. 117–118; Louÿs 1898.
  12. ↑ Apter 2005, s. 163; Venuti 1998, s. 34–35.
  13. ↑ Bessie 1926, s. 182–187.
  14. ↑ Mark, Joshua J.: Sappho Ancient History Encyclopedia. 2.8.2014. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  15. ↑ Albert 2002, s. 13.
  16. ↑ Venuti 1998, s. 35–36, 39.
  17. ↑ Collecting guide: 7 questions about Belle Époque art Christie’s. 18.4.2019. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  18. ↑ Webber & Feinsilber 1999, s. 53.
  19. ↑ belle epoque Merriam-Webster. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  20. ↑ a b Pack 1989, s. 481.
  21. ↑ a b c Albert 2002, s. 13–14.
  22. ↑ Endres & Lueck 1996, s. 94; Pack 1989, s. 483; Venuti 1998, s. 42–43.
  23. ↑ Pack 1989, s. 483; Venuti 1998, s. 42–43.
  24. ↑ Beltis (or Belat) McClintock and Strong Biblical Cyclopedia. Viitattu 24.4.2020. (englanniksi)
  25. ↑ Sheridan 1999, s. 101; Venuti 1998, s. 38–39.
  26. ↑ Venuti 1998, s. 38–39. (”Elle est Indienne d’Amérique, et par moments Vierge Marie, et encore courtisane tyrienne, sous ses bijoux qui sont les mêmes que ceux des tombeaux antiques.”)
  27. ↑ Grayson 2001, s. 118-120. (”[Les] moeurs les plus depravees.”)
  28. ↑ a b Venuti 1998, s. 38–39.
  29. ↑ Louÿs 1898, s. 13–14.
  30. ↑ Grayson 2001, s. 118; Sheridan 1999, s. 101.
  31. ↑ Grayson 2001, s. 117–118; Venuti 1998, s. 34–46.
  32. ↑ Louÿs 1898, nimiösivu.
  33. ↑ Grayson 2001, s. 120, 135. (”Ce petit livre d’amour antique est respectueusement dédié aux jeunes filles de la société future.”)
  34. ↑ Grayson 2001, s. 121
  35. ↑ Louÿs 2010, 181; Pack 1989, s. 482.
  36. ↑ Epstein & Gillett 2017, s. 54.
  37. ↑ a b c Hare, J. B.: The Songs of Bilitis by Pierre Louÿs (Ei päiväystä, julkaistu viimeistään 3.12.2003.) Internet Sacred Text Archive. Viitattu 16.1.2020. (englanniksi)
  38. ↑ Bessie 1926, s. 182.
  39. ↑ a b c Cooper, John Michael: bilitis (”J’ai le droit de tromper le public.”) 27.7.2009. Sarofim School of Fine Arts, Southwestern University. Viitattu 12.4.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Grayson 2001, s. 117.
  41. ↑ Apter 2005, s. 162.
  42. ↑ a b Pack 1989, s. 483.
  43. ↑ Apter 2005, s. 163; Venuti 1998, s. 39–40.
  44. ↑ Venuti 1998, s. 35–37, 39.
  45. ↑ Venuti 1998, s. 34–35, 39–41.
  46. ↑ Grayson 2001, s. 124. (”Le sentiment que Bilitis a pour Mnasidika est une deformation, non pas de l’amour, mais de l’instinct maternal. Toujours l'une des deux a pour l’autre [dans ces sortes de menages] une attitude de protection et de pitié infinies. La plus faible est considérée comme un petit enfant qu’il faut préserver et soigner.”)
  47. ↑ Engelking 2005, 64–65.
  48. ↑ Grayson 2001, s. 124; Engelking 2005, 63–64; Venuti 1998, s. 43–44.
  49. ↑ Grayson 2001, s. 128.
  50. ↑ Venuti 1998, s. 34–35, 38.
  51. ↑ Engelking 2005, 63–64.
  52. ↑ Endres & Lueck 1996, s. 94–95.
  53. ↑ Engelking 2005, s. 62–63; Venuti 1998, s. 37–38.
  54. ↑ Albert 2002, s. 13–14; Louÿs 2010, (kansipaperi, etusisäkansi).
  55. ↑ Venuti 1998, s. 34–35. (”Délicieux pasthice.”)
  56. ↑ Venuti 1998, s. 38. (”La lecture de Bilitis m’a jeté dans des transports érotiques que je vais satisfaire aux dépens de l'honneur de mon mari ordinaire.”)
  57. ↑ Engelking 2005, s. 64; Venuti 1998, s. 34–35. (”L’érudition, le détail technique de reconstitution ne blessent jamais ici.”)
  58. ↑ Venuti 1998, s. 34–35.)
  59. ↑ a b Freed, Richard: Chanson de Bilitis The Kennedy Center. Viitattu 16.1.2020. (englanniksi)
  60. ↑ Apter 2005, s. 163; Venuti 1998, s. 39–40; Pack 1989, s. 481–483.
  61. ↑ Venuti 1998, s. 40–42.
  62. ↑ Apter 2005, s. 163; Venuti 1998, s. 34–35, 38.
  63. ↑ Venuti 1998, s. 40, 44.
  64. ↑ Engelking 2005.
  65. ↑ Engelking s. 67.
  66. ↑ ”M’a donné des extases plus éperdues et des tendresses plus tendres que n’importe qu’elle autre maîtresse.”
  67. ↑ ”Livres inséparables de ma pensée, et de mon existence.”
  68. ↑ ”Une jeune fille de la societé future.”
  69. ↑ Engelking 2005, s. 62–63, 68; Venuti 1998, s. 45–46.
  70. ↑ Engelking 2005, s. 63, 70–72, 75.
  71. ↑ Gallo 2006, s. 27.
  72. ↑ Lyon, Phyllis: Lesbian Liberation Begins The Gay & Lesbian Review. 1.11.2012. Viitattu 11.4.2020. (englanniksi)
  73. ↑ Grayson 2001, s. 120–121.
  74. ↑ Grayson 2001, s. 121–133, 135.
  75. ↑ Birnbaum 2011, s. 127.
  76. ↑ Albert 2002, 7–22.
  77. ↑ Foster, Simon: Bilitis Review David Hamilton's ode to teen sexuality is showing visible signs of age. 19.8.2009. SBS (Australia). Viitattu 16.4.2020. (englanniksi)
  78. ↑ Hamilton, David: Bilitis – tyttö ja unelma (Bilitis). Ranska, 1977. (ranskaksi)
  79. ↑ ””The Second Time (Theme from Bilitis)”” (Elaine Paige). Paige, Elaine, WEA, 1981.
  80. ↑ ””The Second Time (Theme From ’Bilitis’)”” (The Second Time / The Last One To Leave 7"). Paige, Elaine, WEA, 1982.
  81. ↑ bilitis (Ks. myös muut alasivut.) The Sarofim School of Fine Arts, Southwestern University. Viitattu 12.4.2020. (englanniksi)
  82. ↑ Cooper 2009. (”The word Bilitis has become emblematic of sensuality, homosexual love, sexual awakening, and self-knowledge.”)
  83. ↑ Venuti 1998, s. 40–41.
  84. ↑ Engelking 2005, s. 70–72. (”[Lillian Faderman criticizes his version of lesbianism as] promiscuous, fickle, narcissistic, sadomasochistic, and childish based on a heterosexual model.”)
  85. ↑ Engelking 2005, s. 71. (”Nothing or no one, that is, but Louys's male him inside the bedroom and under the covers, sniffing bian bed for a whiff of the scent of a woman.” Schultz, Gretchen: ”Daughters of Bilitis: Literary Genealogy and Lesbian Authenticity”. GLQ: A Journal of Lesbian and Gay Studies 7, no. 3, 2001, s. 383.)
  86. ↑ Engelking 2005, s. 63, 67–73.
  87. ↑ a b Venuti 1998, s. 34–46.
  88. ↑ Engelking 2005, s. 63, 65.
  89. ↑ Grayson 2001, s. 119–120.
  90. ↑ a b Olen yrittänyt etsiä tietoa, onko Pierre Louÿsin runosarjaa "Les chansons de Bilitis" käännetty suomeksi tai ruotsiksi. Kysy kirjastonhoitajalta. 5.7.2019. Kirjastot.fi. Viitattu 16.1.2020.
  91. ↑ Saaritsa 1997, s. 139.
  92. ↑ Lesbopari naimisiin 55 seurusteluvuoden jälkeen (”[Daughters of Bilitisin] nimi juontaa juurensa ranskalaiskirjailija Pierre Louyn [sic] kirjaan Bilitisin laulut, josta löytyy runo naisten välisestä rakkaudesta.”) Ilta-Sanomat. 16.6.2008. Viitattu 4.6.2020.
  93. ↑ Saaritsa 1997, s. 53–62.
  94. ↑ Nieminen 2008, s. 101–108.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bilitisin laulut.
Kansainväliset
Kansalliset
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bilitisin_laulut&oldid=22341656”