Intertekstuaalisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstissä esiintyviä sekä implisiittisiä että eksplisiittisiä viitteitä muihin teksteihin. Sananmukaisesti intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstienvälisyyttä. Se on keskeinen teoreettinen käsite nykyaikaisessa kirjallisuustieteessä.

On sanottu, että kirjailija kirjoittaa kaikki tekstinsä muiden lukemiensa kirjojen pohjalta, tai kenties pohjautuen koko elämänkokemukseensa. Toisaalta lukijan näkökulmasta voidaan sanoa, että kaikki tekstit tulkitaan aina suhteessa joihinkin niitä edeltäviin teksteihin ja suhteessa lukijan omaamaan elämänkokemukseen ja -tilanteeseen. Niinpä intertekstuaalisia viitteitä voi havaita kaikessa kirjallisuudessa ja yleensä kulttuurissa. Käsitteen intertekstuaalisuus määritteli ja toi laajempaan tietoisuuteen ranskalais-bulgarialainen semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko Julia Kristeva vuonna 1966.

Intertekstuaalisuuden lajeja ovat esimerkiksi

  • Suora viittaus toiseen kirjaan tai tekstiin
  • Viittaus sosiaaliseen tai historialliseen paradigmaan
  • Viittaus yhteiskunnalliseen ideologiaan

Kristeva on omassa ajattelussa kritisoinut ajatusta intertekstuaalisuudesta suorina viittauksina. Tämän vuoksi hän on ajoittain käyttänyt intertekstuaalisuuden sijasta käsitettä transpositio.

Dekonstruktio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jacques Derrida oli filosofisen jälkistrukturalismin edustaja, joka kehitti dekonstruktion perusperiaatteita. Intertekstuaalisuutta on pidetty dekonstruktion alalajina.

Dekonstruktio yleisesti ottaen on ero tekstin ja marginaalin välillä, ero kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, se, mikä on rivien välissä. Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta.

Esimerkkejä intertekstuaalisuudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dostojevski viittasi kirjoissaan jatkuvasti pilkallisesti Gogolin teksteihin, lainaten yksittäisiä lauseita, ("maailmalle näkymättömät kyyneleet näkyväisen naurun alla" teoksesta Kuolleet sielut teokseen Riivaajat) tai henkilöhahmoja (mielipuoli teoksesta mielipuolen päiväkirja sekä eräs vänrikki tuntemattomasta Gogolin teoksesta teokseen Kellariloukku). Dostojevskin tarkoituksena oli usein korostaa satiirinomaisesti omien mielipiteidensä vastakkainasettelua Gogolin näkemysten kanssa.lähde?
  • Olipa kerran viittaa yleiseen saduissa käytettyyn aloitukseen, joten sitä voidaan pitää myös asianomaisen genren tunnusmerkkinä. Se asettaa tietyn rytmin ja tietyt odotukset lukijalle sekä antaa turvallisen, tutun ja pehmeän aloituksen satuun.
  • Hypertekstiä voidaan pitää eräänlaisena intertekstuaalisuuden digitaalisena muotona. Näin on ajatellut muun muassa George P. Landow Brown Universitysta.

Selviä esimerkkejä intertekstuaalisuudesta ovat tyylijäljitelmät eli pastissit sekä parodiat eli ivamukaelmat.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin puhutaan intertekstuaalisuuden ohella myös intermediaalisuudesta. Tällä halutaan painottaa ajatusta siitä, että erilaisten kirjallisten tekstien ja toisaalta mediatekstien (esimerkiksi elokuva, tv-sarjat) välillä tapahtuu jatkuvaa liikettä ja syntyy viittaussuhteita. Intermediaalisuuden käsitettä on tarkastellut ja määritellyt muun muassa Tampereen yliopiston mediatutkija Mikko Lehtonen.