Urho Kekkonen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 2. helmikuuta 2006 kello 20.48 käyttäjän Crash (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Urho Kekkonen
[[Tiedosto:Kekkonen kansanedustajana 1940-luvulla.|250px|]]
Suomen presidentti
1.3. 1956–27.1. 1982
Edeltäjä J. K. Paasikivi
Seuraaja Mauno Koivisto
Henkilötiedot
Syntynyt3. syyskuuta 1900
Pielavesi
Kuollut31. elokuuta 1986
Helsinki
Tiedot
Puolue presidenttiyden alkuun saakka
Maalaisliitto
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi–31. elokuuta 1986 Helsinki) oli kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän toimi presidentin tehtävässä yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1982 lähes 26 vuoden ajan, ollen siten pitkäaikaisin tasavallan presidentti Suomen historiassa. Viisi pääministeriyttä ja neljä presidenttikautta nostavat hänet Pohjolan poliittisen historian raskaaseen sarjaan.

Lapsuus ja nuoruus

Urho Kekkosen uraan liittyy monien muiden suurmiesten tapaan legendoja, jotka ovat aikanaan palvelleet päivänkohtaisia tarpeita, mutta jotka kestävät huonosti lähempää tarkastelua. Kekkosen taustassa niitä löytyy etenkin hänen maakunnallisista juuristaan ja perheen sosiaalisesta asemasta.

Vaikka Urho Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu omakotitaloksi perheen isän työmaan tuntumasta. Kekkonen ei edustanut itsenäistä talonpoikaisväestöä, vaan pikemminkin itäsuomalaisia maaseudun pieneläjiä, jotka eivät olleet sen paremmin talollisia kuin torppareitakaan. Isä Juho Kekkonen oli alun perin renki ja metsätyömies, josta tuli sosiaalisen nousun myötä Halla Oy:n metsätyönjohtaja ja tukkiasioitsija. Kekkosen äiti Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär. Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.

Vasta vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä".

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin Sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa teloituspartiota keväällä 1918.

Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Urho Kekkonen voitti Suomen mestaruuden korkeushypyssä 1924 ja hänen hallussaan oli jopa vauhdittoman kolmiloikan epävirallinen maailmanennätys (974 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia. Korkeustulos oli 185 cm ja kolmiloikkaa meni yli 14 metriä. Myöhemmin hän toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton johdossa.

Opiskeluaika ja poliitisen uran alku

Asevelvollisuutensa nuori Kekkonen suoritti Helsingin autopataljoonassa. Pääkaupunkiin 1921 muuttanut Kekkonen vei opintonsa nopeasti päätökseen ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926, vaikka ei railakasta opiskelijaelämää kaihtanutkaan. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa. Aiemminkin eri lehtiä avustanut Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928.

Kekkonen työskenteli etsivälle keskuspoliisille lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina. Hän perehtyi perusteellisesti kommunisminvastaiseen toimintaan "nyrkkilinjaakaan" kaihtamatta.

EK:sta Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon. Tämä oli perhetaustaltaan kannakselainen papintytär.

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta (agent provocateur). Hän kuitenkin joutui eroamaan ehdotettuaan julkisesti EK:n lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti työsuhteen purkamiseen 1932. Hän julkaisi kunnallislain selitysteoksen ja väitöskirja vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat nuoren tasavallan kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Luontevaa jatkoa ideologiselle suuntautumiselle oli toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. AKS:ssä hän kuului vuodesta 1924 valtiososialistisia aatteita kannattaneen Niilo Kärjen ympärillä vaikuttaneeseen ryhmään. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle keskeisiä. Kekkonen palveli AKS:n lehden Suomen Heimon pakinoitsijana. Vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Etäännyttyään lapuanliikkeen nousun myötä radikalisoituneesta AKS:stä hän jatkoi pakinointia liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava). Sen palstoilla hän keskittyi etenkin yliopiston suomalaistamisasian ajamiseen.

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Näiden kokemusten vavahduttamana Kekkonen lähti mukaan päivänpolitiikkaan ja liittyi Saksan vierailunsa jälkeisenä vuonna Maalaisliittoon sekä julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus", jossa hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti keinoja ilmiön torjuntaan. Äärivasemmistohan oli Suomessa suitsittu jo aiemmin. Hän mm. esitti, että valtiovallan on tarpeellista rajoittaa sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen. Tätä ohjetta noudatetaan nykyäänkin useimmissa Euroopan valtioissa, kuten Saksassa.

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi. Vuonna 1936 Kekkonen valittiin eduskuntaan toisella yrittämällä ja nimitettiin saman tien apulaissisäministeriksi (1936-1937) Kyösti Kallion hallitukseen. Sen jälkeen Urho Kekkonen nimitettiin A. K. Cajanderin punamultahallitukseen oikeusministeriksi. Tuolla ministerikaudella Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi loppujen lopuksi myttyyn mennyt yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen kansaliike 1938. Tässä operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.

Talvisodan hallitukseen Urho Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940 ja oli sodan jatkamisen kannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940 - 1943. Valtiovarainministeri Väinö Tannerin aloitteesta perustetussa tehtävässä Kekkonen palveli valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna 1943 - 1945. Tällöin hänen työmaataan oli valtionhallinnon järkeistäminen.

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen ulkopolitiikkaan ja sotivan maailman tapahtumiin keskittyviä katsauksia Pekka Peitsen nimimerkillä. Majuri Wolf H. Halsti oli joutunut tätä ennen lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta. Keskeistä käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942: siitä lähtien hän etsiytyi niin sanotun rauhanopposition läheisyyteen.

Uusi nousu ja pääministeriys presidenttitienä

Tiedosto:Kekkonen and Hrutsev.JPG
Kekkonen (oikealla) ja Hrutshev

Lopullisesti Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu kiteytyi sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi realisminsa oli sangen neuvostokesksistä. Toisin sanoen itänaapuriin syntyneen supervallan epäluulojen poistaminen oli ensisijaista: tämä loisi edellytykset keskinäisen luottamuksen aikaansaamiselle. Se taas oli avain Suomen tosiasiallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden varjelemiseen.

Maalaisliiton puoluekokouksessa 1945 Kekkonen vaati uuteen maailmanjärjestykseen soveltuvaa suuntaa tuolloin vielä kovin arvokonservatiiviselle ja kansallismieliselle puolueelleen. Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Se taas jakoi ensin Maalaisliittoa ja sitten koko suomalaista poliittista elämää ulkopoliittisen luotettavuuden vaa'lla. Tätä kahtiajakoa jatkui aina hänen uransa loppuun saakka.

Lopullista paluuta vallan sisärenkaaseen merkitsi Kekkosen pääsy Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli Neuvostoliiton valvontakomission vaatiman poliittisen oikeudenkäynnin sotasyyllisyyskysymyksen hoitaminen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus esti aikeen. Kekkosesta tuli kuitenkin Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi vakiintui eduskunta, ensin varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä.

Kekkonen suhtautui epäluulolla kommunistien hankkeisiin. Käänne lienee tapahtunut sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tällöin näyttää alkaneen oppositioon jääneiden Kekkosen ja Maalaisliiton sekä kansandemokraattien lähentyminen.

Presidentinvaaleissa 1950 Kekkonen pääsi Maalaisliiton ehdokkaaksi. Hän kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana varsin lyhytikäisiksi.

Jo muodostaessaan ensimmäistä hallitustaan 1950 Kekkonen perusteli omaa johtavaa rooliaan ja hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton välisillä suhteilla. Ensimmäisen hallituksensa taipaleen loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmitun sopimuksen "ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta" merkitystä. YYA-sopimus oli muodostava "kaiken perustan".

Kekkonen alkoi linnoittaa poliittista asemaansa idänsuhteilla. Näin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pois pääministerin paikalta 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan katkaista Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen asia". Samanlainen idän-kortilla pelaaminen kuitenkin toistui UKK:n uralla tuon tuostakin.

Aika presidenttinä

Tasavallan presidentiksi Kekkonen valittiin 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151 - 149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaaleissa Kekkonen oli saanut 88 valitsijamiestä. Ratkaisevaa valitsijamiesten kokouksessa oli kommunistien hallitseman SKDL:n asettuminen Kekkosen taakse kolmannessa äänestyksessä. Dramaattisen vaalin koko taktista kuvaa, kuten väitettyä äänten ostamista ja mahdollisia lupauksia tulevien hallitusten kokoonpanoista, ei ole kyetty koskaan kuvaamaan jäännöksettömästi.

Pian presidentinvallin jälkeen alkoi SAK:n julistama yleislakko keväällä 1956. Sen poliittista luonetta ei keskusjärjestö ole koskaan myöntänyt, mutta aivan ilmeisesti Kekkosen henkilö ja maalaisliiton ehdokkaan valinta vaikuttivat työtaisteluun. Presidenttikautensa alun Kekkonen koettikin vetää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.

Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään elokuussa 1958 syntynyttä Fagerholmin laajapohjaista enemmistöhallitusta vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja myötävaikutti siihen, että tämä niin sanottu yöpakkashallitus kaatui joulukuussa. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Kekkosen toiminnan motiiveista: on kysytty, oliko taustalla kenties presidentin ja suurvallan yhteinen huoli siitä, että laaja koalitio saattaisi yrittää syrjäyttää Kekkosen seuraavissa presidentinvaaleissa?

Fagerholmin kabinetin kohtalo vaikutti siihen, että enemmistöhallituksia ei kyetty vähään aikaan muodostamaan. Niiden sijasta jouduttiin turvautumaan lähinnä maalaisliittoon nojanneisiin vähemmistöhallituksiin. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen skisma lisäsi sisäpolitiikan hajanaisuutta. Urho Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa enemmistöhallituksen muodostamiseen ja ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseen. Hän lähetti tämänsuuntaisia viestejä neuvostojohdolle ilman että niistä tiesi kukaan muu Suomessa.

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajottamista vaikuttaakseen presidentinvaaleissa vastaansa nousevaan liittoutumaan, jonka ehdokas oli entinen oikeuskansleri Olavi J. Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin vedoten YYA-sopimuksen artiklan tarkoittamaan sodanuhkaan. Tilanne Berliinissä oli supervaltojen välillä tuolloin kiristynyt. Myöskään tämän niin sanotun noottikriisin kaikista taustatekijöistä ei historiantutkimus ole päässyt yksimielisyyteen. Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen sai 111 valitsijamiestä ja tuli uudelleen presidentiksi selvästi 199 äänellä.

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että maasta katosi todellinen oppositio ja presidentti Kekkonen sai hyvin vahvan, myöhemmin jopa yksinvaltaisia piirteitä saaneen aseman Suomen poliittisena johtajana.

Hänen suurimpana ansionaan on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan myös lopulta nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän osasi hyödyntää erinomaisia henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Presidentti Kekkosta on sittemmin kritisoitu tästä Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli oman aikansa suvereeni taituri.

Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty Kekkosen voimakkaalla karismalla, häikäilemättömän suvereenilla taktisella taituruudella, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen aikakauden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä valtiona Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen onnistui säilyttämään suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana yksittäisenä kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyökonferenssin ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.

Kekkosen aikana suomalaiseen poliittiseen termistöön lisättiin "Paasikiven–Kekkosen-linja" ja "suomettuminen".

Kekkonen kirjoitti useilla nimimerkeillä: Homo Ludens, K.Y., Känä, Laaksonen, Liimatainen, Mies Suomalainen, Pekka Peitsi, R.Y., Seppo Järvinen, Tampio, U.K., Veljenpoika.

Kekkosen aviopuoliso oli kirjailija Sylvi Kekkonen omaa sukua Uino. Sylvi Kekkonen kuoli vuonna 1974.

Terveyden heikentyminen ja vallasta luopuminen

1970-luvun lopulta lähtien Urho Kekkosen terveys alkoi heikentyä. Hän oli aiemmin pystynyt välttämään ikääntymisen merkkejä hyväkuntoisuutensa vuoksi, mutta lähes 80-vuotiaana hänen terveytensä alkoi heikentyä, eikä hän kyennyt täysin täyttämään virkatehtäviään sairauksiensa vuoksi. Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairaslomalle ja pyysi eroa lokakuussa, minkä jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa. Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Kekkosen sairauskertomus on viety pois Meilahden sairaalan arkistosta, eikä sen sijaintipaikkaa tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä multi-infarktidementiasta. Kekkosen jäätyä sairaslomalle presidentin töitä teki pääministeri Mauno Koivisto, joka valittiin maan uudeksi presidentiksi presidentinvaaleissa 1982. Muodollisesti Kekkonen kuitenkin oli valtionpäämies 27. tammikuuta 1982 asti, jolloin Mauno Koivisto astui presidentin virkaan.

Viimeiset vuodet

Jäätyän presidentin virasta presidentin virka-asunnosta, Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkoselle palvelukoti. Uusi presidentti Mauno Koivisto asui lähes koko presidenttiytensä ajan Presidentinlinnassa.
Viimeisimpinä vuosinaan Kekkonen oli vetäytynyt pois politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Huonon terveytensä vuoksi Urho Kekkonen ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Hänen kävelykykynsä oli heikentynyt niin, että hän joutui käyttämään kävelykeppiä tai rollaattoria apuvälineenään.
Urho Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Kekkosen kuoltua Tamminiemestä tehtiin museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987. Kekkonen asui Tamminiemessä yhteensä 30 vuoden ajan vuosina 1956–1986.

Kekkosen hallitukset

Kekkosen presidenttikaudet

  • 1. kausi: 1. maaliskuuta 1956–1. maaliskuuta 1962
  • 2. kausi: 1. maaliskuuta 1962–1. maaliskuuta 1968
  • 3. kausi: 1. maaliskuuta 1968–1. maaliskuuta 1978 (vuoden 1973 poikkeuslailla pidennettiin neljällä vuodella)
  • 4. kausi: 1. maaliskuuta 1978–27. tammikuuta 1982 (olisi kestänyt 1. maaliskuuta 1984 asti, mutta Urho Kekkonen erosi virasta huonon terveytensä vuoksi)

Katso myös

Kirjoja

  • Demokratian itsepuolustus (1934)
  • Onko maallamme malttia vaurastua (1954)
  • Muutoksen vuosikymmenet ISBN 951-35-1409-9
  • Kirjeitä myllystäni. 1: 1956-1967 [toimittajat: Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen] (Otava, 1976)
  • Kirjeitä myllystäni. 2: 1968-1975 [toimittajat: Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen] (Otava, 1976)
  • Nimellä ja nimimerkillä. [toim. Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen] (Otava, 1977)
  • Nimellä ja nimimerkillä 2. [toim. Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen] (Otava, 1977)
  • Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Valokuvat Matti Saanio [toim. Maarit Tyrkkö] ISBN 951-1-09414-9 (sid.)
  • Tamminiemi [toim. Maarit Tyrkkö] (Weilin + Göös, 1980)
  • Kirjeitä myllärille 1956-1981 [koostaneet Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen] (Otava, 2000)

Kirjallisuus

  • Eino S. Repo ja Ville Repo: Päämies: henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan ISBN 951-35-3191-0 (sid.)
  • Yrjö Hakanen: Kuusi kuvaa Kekkosesta ISBN 951-835-096-5 (sid.)
  • Kyösti Skyttä: Tuntematon Kekkonen ISBN 951-26-1878-8 (sid.)
  • Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori - Urho Kekkonen ja Nikita Hrustsev 1955-1964 (2004)
  • Juhani Suomi:
    • Urho Kekkonen 1936-1944: Myrrysmies (1986)
    • Urho Kekkonen 1944-1950: Vonkamies (1988)
    • Urho Kekkonen 1950-1956: Kuningastie(1990)
    • Urho Kekkonen 1956-1962: Kriisien aika(1992)
    • Urho Kekkonen 1962-1968: Presidentti (1994)
    • Urho Kekkonen 1968-1972: Taistelu puolueettomuudesta (1996)
    • Urho Kekkonen 1972-1976: Liennytyksen akanvirrassa (1998)
    • Urho Kekkonen 1976-1981: Umpeutuva latu (2000)
    • Urho Kekkosen päiväkirjat. 1: 1958-62 (2001) [toimittanut]
    • Urho Kekkosen päiväkirjat. 2: 1963-68 (2002) [toimittanut]
    • Urho Kekkosen päiväkirjat. 3: 1969-74(2003) [toimittanut]
    • Urho Kekkosen päiväkirjat. 4: 1975-81 (2004) [toimittanut]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Kekkonen&oldid=763257”