Suomen sisällissota Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen sisällissodan tapahtumat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla käynnistyivät 28. tammikuuta 1918, kun valkoiset aloittivat seudulla toimivien venäläisten varuskuntien valtauksen ja aseistariisunnan. Varuskuntien antauduttua käytännössä ilman vastarintaa valkoiset ottivat samalla haltuunsa Uudenkaarlepyyn, Pietarsaaren, Kokkolan ja Raahen kaupungit. Sotatoimet päättyivät 2.–3. helmikuuta punaisia vastaan käytyyn Oulun taisteluun, jonka jälkeen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa olivat valkoisten hallussa. Oulusta he jatkoivat etenemistään vielä Tornioon, jossa olleet punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat antautuivat 8. helmikuuta.

Pohjanmaalla sijainneiden venäläisten varuskuntien valtaus oli valkoisen armeijan ylipäällikön kenraali C. G. E. Mannerheimin määräyksestä toteutettu operaatio. Sen tarkoituksena oli saada suojeluskunnille aseita ja samalla estää niiden joutuminen punaisten haltuun. Aseistariisunta onnistui helposti, kun motivoitumattomat venäläiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa, ja myös heidän upseerinsa olivat usealla paikkakunnalla yhteistyössä valkoisten kanssa.[1] Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan valtaaminen oli elintärkeää myös siksi, että se turvasi rautatieyhteyden Ruotsiin, ja samalla esti Etelä-Pohjanmaan valkoisten selustaan muodostuvan uhan.[2] Punaiset nousivat vastarintaan ainoastaan Oulussa, jossa käydystä yli 60 ihmisen hengen vaatineesta taistelusta muodostui koko sodan siihen asti verisin.[3]

Valkoisten saatua koko Pohjanmaan haltuunsa he pystyivät keskittämään voimansa punaisten hallitsemaan Etelä-Suomeen. Pohjanmaalla ryhdyttiin kokoamaan rintamille lähetettäviä joukkoja, ja lisäksi seudulle perustettiin useita vankileirejä. Antautuneiden venäläisten lisäksi niille suljettiin vangeiksi otettuja punakaartilaisia ja työväenjärjestöjen jäseniä. Vaikka Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ei helmikuun alun jälkeen käyty taisteluja, menetti kymmeniä ihmisiä henkensä valkoisen terrorin uhrina. Tunnetuimmat veriteot olivat Uudenkaarlepyyn vankileirin venäläissurmat sekä Kokkolassa ja Pietarsaaressa tehdyt punaisten teloitukset.

Sotaa edeltäviä tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Pohjanmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Pohjanmaa oli Etelä-Pohjanmaan tavoin suojeluskuntien vahvaa tukialuetta, jossa työväenliike oli suhteellisen heikko. Erilaisen sosiaalisen rakenteen vuoksi seuduilta puuttui aseellisen kapinan sytykkeenä toiminut Etelä-Suomen kaltainen yhteiskuntaluokkien välinen vastakkainasettelu.[4] Keski-Pohjanmaalla poikkeuksen muodostivat lähinnä rannikkokaupungit Pietarsaari ja Kokkola, joissa sodan alkaessa toimi myös punakaarti. Suojeluskuntia sen sijaan oli perustettu aktiivisesti syksystä 1917 lähtien, ja tammikuun 1918 lopussa niitä toimi lähes jokaisessa maakunnan pitäjässä.[5] Valkoisten sotatoimien käynnistyessä Pietarsaaren ja Kokkolan punakaartit eivät kuitenkaan ryhtyneet aseelliseen vastarintaan.[6]

Kokkola oli jakaantunut ruotsinkieliseen varakkaaseen porvaristoon ja Ykspihlajan satamakaupunginosan köyhiin työläisiin.[7] Elintarvikepulan vuoksi ilmapiiri oli ollut kireä jo kesästä 1917 lähtien. Syksyn aikana kaupunkiin perustettiin suojeluskunta sekä työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon yhteydessä otti haltuunsa kaupungin miliisilaitoksen. Suojeluskunnan ja työläismiliisin välistä yhteenottoa ei kuitenkaan syntynyt, kun suojeluskunta torjui maaseudulta tarjotun avun pelätessään venäläisten sekaantuvan tapahtumiin. Kokkolan maalaiskunnan Närvilässä työväen järjestyskaarti riisuikin aseista kaksi suojeluskuntaosastoa venäläisten avustamana. Lakon jälkeen levottomuudet jatkuivat edelleen, ja joulukuun puolivälissä työväen järjestyskaarti otti miliisilaitoksen uudelleen haltuunsa. Porvarit järjestivät tilannetta vastaan protestoineita joukkokokouksia, jotka kärjistyivät perinteisten joulumarkkinoiden aikana 22. joulukuuta tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Aluksi väkijoukko yritti rynnätä Raatihuoneentorilla sijainneelle poliisilaitokselle, jolloin kaksi tunkeutujaa haavoittui lievästi miilisien ampuessa heitä revolvereillaan. Samana iltana pidetty mielenosoitus päättyi suojeluskuntalaisten ja työväen järjetyskaartin väliseen nujakointiin. Venäläiset santarmit hajottivat väkijoukot, mutta myöhemmin illalla tuntemattomaksi jäänyt työväenkaartin jäsen ampui Kokkolan huomattavimpiin porvareihin kuuluneen tehtailija Juho Piiraisen.[8]

Pietarsaaressa työväestö otti poliisilaitoksen haltuunsa jo maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen yhteydessä. Kesällä kaupunkiin yritettiin perustaa porvarillinen poliisilaitos, mikä johti 4. heinäkuuta puhjenneeseen mellakkaan. Yhtä poliisia ehdittiin puukottamaan ennen kuin venäläiset sotilaat tulivat väliin. Tilanne rahoittui alkusyksystä, mutta kiristyi jälleen marraskuisen yleislakon aikana. 16. tammikuuta 1918 suojeluskuntalaiset yrittivät murhata kaupungin miliisipäällikkönä toimineen Aleksander Kyllösen, mutta lopulta hänet teloitettiin vasta huhtikuun alussa Pännäisissä.[8]

Pohjois-Pohjanmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä- ja Keski-Pohjanmaasta poiketen Pohjois-Pohjanmaalla oli myös työväenliikkeellä vahva kannatus. Esimerkiksi Oulussa sosialidemokraatit saivat vuoden 1916 eduskuntavaaleissa yli 55 % äänistä. Maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen porvarillisen kaupunginvaltuuston rinnalle perustettiin työväenneuvosto, johon kuuluivat muun muassa Yrjö Kallinen, Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila. Kesän 1917 aikana Oulun ympäristössä oli runsaasti maataloslakkoja, ja elokuussa tilanne kiristyi entisestään ruokapulan sekä työväestön heikentyneen taloudellisen aseman vaikutuksesta. Muualla maassa nähtyjä mellakoita ei kuitenkaan syntynyt, kun Yrjö Kallinen onnistui arvovallallaan rauhoittamaan elintarvikkeita etsineet väkijoukot. Syksyllä Ouluun perustettiin työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon aikana vastasi järjestyksenpidosta ja miehitti kaupungin tärkeimmät rakennukset. Ouluun oli perustettu myös suojeluskunta jo lokakuussa, ja yleislakon jälkeen molemmat alkoivat aseistautumaan.[9]

Elintarvikepulan aihettamia levottomuuksia oli myös Oulua ympäröivällä maaseudulla. Reisjärvellä nälkäiset mellakoitsijat uhkasivat ottaa haltuunsa kunnan elintarvikevarastot, mutta naapuripitäjästä Haapajärveltä tulleet aseistetut suojeluskuntalaiset hajottivat väkijoukon.[10] Paa­vo­las­sa noin 300 maa­työläistä oli ollut la­kos­sa elo­kuun al­kuun saakka. Yleislakon aikana paikallinen poliisi riisuttiin aseista ja tilalle perustettiin työväenmiliisi, joka piti valtaa sisällissodan alkupäiviin saakka. Poliisi syrjäytettiin myös Sii­ka­jo­ella.[11]

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun suojeluskuntalaisia lähdössä Etelä-Suomen rintamalle 23. helmikuuta.

Suojeluskuntia oli syksystä 1917 lähtien perustettu lähes jokaiseen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan pitäjään.[5] Loka–marraskuun vaihteessa Saksasta purjehtinut höyrylaiva S/S Equity toi Vaasaan, Pietarsaareen ja Kokkolan Öjaan suojeluskuntalaisille tarkoitetun aselastin, ja samalla Suomeen saapuivat myös ensimmäiset jääkärit.[12]

Suojeluskuntien laajasta kannatuksesta huolimatta Keski-Pohjanmaan keskuksissa Pietarsaaressa ja Kokkolassa punakaartit olivat niitä vahvempia. Erityisesti Pietarsaaren suojeluskunta oli heikko, sillä siihen kuului ainoastaan 140 ruotsinkielistä porvaria. Ympäristökuntien ansiosta Pietarsaaren suojeluskuntapiirin vahvuus kuitenkin oli kokonaisuudessaan huomattavasti punakaartia suurempi eli noin 800 miestä.[13] Lokakuussa 1917 perustettuun Oulun suojeluskuntaan kuului vuodenvaihteessa noin 300 miestä, joten sekin oli kaupungin punakaartia pienempi.[9]

Työväenkaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Pohjanmaa muodosti joulukuussa 1917 organisoidun Suomen Työväen Järjestyskaartin Pietarsaaren piirin. Etelä-Pohjanmaan tavoin kaarteja muodostettiin alueella huomattavasti muuta maata vähemmän. Sodan käynnistyessä ainoastaan 11 piirin 35 kunnasta toimi työväen järjestyskaarti. Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun muodostamassa Oulun piirissä oltiin huomattavasti aktiivisempia, sillä kaarti oli sodan alkaessa 38 kunnassa.[14]

Pietarsaaren työväen järjestyskaartissa oli noin 200 jäsentä ja sillä oli myös hallussaan pari-kolmekymmentä Etelä-Suomesta saatua sotilaskivääriä.[13] Uudessakaarlepyyssä työläisiä oli niin vähän, ettei omaa kaartia saatu perustettua, vaan kaupungin työläiset tekivät yhteistyötä pietarsaarelaisten kanssa.[8] Oulun punakaarti organisoitiin aikaisemmin syksyllä perustetun työväen järjestyskaartin pohjalle jo joulukuussa 1917. Työväenkaarti oli vielä suurlakon aikana pysytellyt maltillisena, mutta punakaarti aloitti aseistautumisen Yrjö Kallisen johtaman työväenneuvoston vastustuksesta huolimatta. Aseita se sai kaupungissa olleilta venäläisiltä sotilailta. Joulukuun lopussa Oulun punakaartiin kuului noin 700 miestä, joista 500 oli aseistettuja. Sotilaskiväärien lisäksi kaartilaisilla oli metsästysaseita sekä revolvereita.[9] Sisällissodan alkaessa Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Peräpohjolan käsittäneen Oulun läänin työväenkaarteissa oli punaisten oman ilmoituksen mukaan noin 14 000 jäsentä, joista suurin osa oli aseistamattomia.[6]

Venäläiset joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli tammikuussa 1918 vielä noin 2 300 Venäjän armeijan sotilasta. Kokkolassa, jonne olivat vetäytyneet myös Himangan, Lohtajan, Kannuksen ja Kruunupyyn venäläiset,[15] oli noin 700,[7] Pietarsaaressa noin 200,lähde? ja Uudessakaarlepyyssä noin 80 sotilasta.[16] Oulussa venäläisiä oli tammikuun lopussa noin 1 000,[9] Raahessa 230,[6] ja Oulun eteläpuolella Limingassa noin 50.[17] Joukot oli sijoitettu Pohjanmaalle ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisten maihinnousun varalta ja ne toimivat myös rannikolla merivartiotehtävissä.[18] Muualla maassa nähtyjä häiriöitä ei juurikaan esiintynyt, sillä esimerkiksi Oulussa heidän kerrottiin käyttäytyneen rauhallisesti ja myös vallankumoukselliset sotilaat pysyttelivät maltillisina.[9]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudenkaarlepyyn, Pietarsaaren ja Kokkolan valtaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Kokkolan valtaus, Pietarsaaren valtaus ja Uudenkaarlepyyn valtaus

Keski-Pohjanmaalla venäläisten aseistariisunta alkoi Uudessakaarlepyyssä ja Pietarsaaressa aamuvarhaisella 28. tammikuuta. Uudenkaarlepyyn venäläiset antautuivat ilman vastarintaa,[16] mutta Pietarsaaressa syntyi lyhyt tulitaistelu, joka ei kuitenkaan vaatinut uhreja.[19] Tästä huolimatta suojeluskuntalaiset surmasivat Pietarsaaren kasarmin valtauksen yhteydessä 15 venäläistä.[13] Valkoiset valtasivat myös Pietarsaaren työväentalon, jolloin yksi suojeluskuntalainen kuoli vartiomiehen ampumaan luotiin. Seuraavien päivien aikana kaupungissa vangittiin lukuisia punakaartilaisia ja työväenjärjestöjen jäseniä.[20]

29. tammikuuta valkoiset jatkoivat Kokkolaan, jossa venäläiset aluksi torjuivat hyökkäyksen ja ajoivat suojeluskuntalaiset pakosalle. Seuraavana päivänä käytyjen neuvottelujen jälkeen he kuitenkin antautuivat, kun valkoisille oli saapumassa lisäjoukkoja Vaasasta.[19] Kokkolan valtauksen yhteydessä kaatui neljä suojeluskuntalaista ja neljä venäläistä.[21] Vaikka punaiset eivät Kokkolassakaan osallistuneet sotatoimiin, vangittiin satoja punaisiksi luokiteltuja työväenjärjestöjen jäseniä, jotka sijoitettiin kaupunkiin perustetulle vankileirille.[22]

Limingan, Raahen ja Oulun valtaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Oulun taistelu ja Raahen valtaus
Oulun taistelussa tuhoutuneita rakennuksia.

Limingan 50 sotilaan vahvuinen varuskunta vallattiin jo 29. tammikuuta, kun valkoiset pelkäsivät venäläisten antavan aseita paikkakunnalla toimineelle työväen järjestyskaartille. Suojeluskuntalaiset harhauttivat venäläiset ilmoittaen saartaneensa heidät 500 aseistetun miehen voimin, vaikka todellisuudessa paikalla oli vain 150 suurimmaksi osaksi aseistamatonta suojeluskuntalaista. Valkoiset saivat varuskunnasta noin 150 kivääriä, joita käytettiin seuraavana päivänä Ouluun tehdyssä hyökkäyksessä. Antautuneet venäläiset puolestaan kuljetettiin itärajalle, josta he pääsivät palaamaan kotiinsa. Satojen miesten vahvuinen työväen järjestyskaarti suunnitteli 30. tammikuuta vastatoimia suojeluskunnan menettelyn johdosta, mutta suostui lopulta heidän ehdottamaansa rauhansopimukseen. Paikkakunnalla oli tuolloin vain kourallinen suojeluskuntalaisia, kun suurin osa oli lähtenyt valtaamaan Oulua. Seuraavana päivänä Liminkaan saapui junalla Oulun punakaartin osasto, joka vaati venäläisiltä takavarikoituja aseita itselleen. Rauhansopimuksen tehneet liminkalaiset luovuttivat kymmenkunta huonokuntoista kivääriä ja näin paikkakunta säästyi taisteluilta. Tilanteen rahanomaisen ratkaisun katsotaan sodan jälkeen hillinneen valkoisten kostotoimia ja säästäneen useita ihmishenkiä.[23]

Raahessa oli noin 230 venäläisen sotilaan varuskunta, jonka edustajat kävivät 30. tammikuuta tuloksettomiksi jääneitä neuvotteluja valkoisten kanssa. Illalla venäläiset kokoontuivat Raahen työväentalolle, jonne saapui myös 70 punakaartilaista. Suojeluskuntalaiset hyökkäsivät kaupunkiin 1. helmikuuta, jolloin punakaarti oli jo hajaantunut, eivätkä venäläisetkaan tehneet vastarintaa.[6] Seuraavana päivänä alkaneesta Oulun taistelusta sen sijaan tuli koko sodan siihenastisista yhteenotoista verisin. Se vaati kaikkiaan 33 valkoisen, 26 punaisen ja kahdeksan siviilin hengen, mutta taistelusta suurimmaksi osaksi sivussa pysytelleitä venäläisiä kaatui vain yksi. Yhteenotto olisi mahdollisesti vältetty kokonaan, mikäli osapuolet olisivat pysyneet ennen taistelua sovitussa neuvotteluratkaisussa.[24]

Oulun tilanne kärjistyi kun maaherra Matts von Nandelstadh lähetti kaikkiin läänin kuntiin kirjeen, jossa pyydettiin suojeluskuntien apua järjestyksenpitoon. 28. tammikuuta Oulun työväenneuvosto uhkasi esittää samanlaisen avunpyynnön työväen järjestyskaarteille, ellei maaherra peruisi omaansa.[24] Työväenneuvosto yritti myös saada kaupungissa olleet venäläisjoukot puolelleen, mutta niiden komentajat eivät suostuneet yhteistyöhön.[25] Ouluun matkalla ollut Nivalan suojeluskunta kävi samana päivänä Ylivieskan rautatieasemalla laukaustenvaihtoa paikallisen punakaartin kanssa. Yksi suojelukuntalainen ehti saamaan surmansa ennen punaisten perääntymistä. Oulun ensimmäinen yhteenotto nähtiin 30. tammikuuta, jolloin 300 suojeluskuntalaisen ja punakaartin välille syntyi lyhyt taistelu. Valkoiset vetäytyivät lääninhallituksen ja Oulun lyseon tiloihin, jonka jälkeen muu kaupunki jäi punaisten hallintaan. Rovaniemen punakaartin päällikkö Kaarlo Kurki kävi samaan aikaan Oulussa hakemassa aseita Kemin punaisille. Hän kehotti punakaartia jättämään kaupungin ja perustamaan puolustuslinjan Siikajoelle, josta oululaiset kuitenkin kieltäytyivät.[24]

Valkoisten voitonparaati Oulun kauppatorilla 4. helmikuuta.

Kuultuaan valkoisten epäonnistumisesta Oulussa lähetti kenraali Mannerheim paikalle 650 miehen vahvuisen lisäjoukon, jota komensi kenraalimajuri Alexander Tunzelman von Adlerflug. Hän ei käynnistänyt hyökkäystä välittömästi, vaan 31. tammikuuta Oulun eteläpuolella Ruukissa käytiin osapuolten välisiä neuvotteluja. Punaisten edustajana ollut Yrjö Kallinen lupasi punakaartin antavan aseensa työväenneuvostolle, joka puolestaan luovuttaa ne hallitukselle. Lisäksi sopimukseen kuului, että Oulussa olevat venäläiset saavat poistua Suomesta aseineen. Ehdotus hyväksyttiin alustavasti, mutta 2. helmikuuta käydyt jatkoneuvottelut kariutuivat Mannerheimin vaatimukseen ehdottomasta antautumisesta. Muhoksella käytiin samana päivänä lyhyt kahakka punakaartin ja Ouluun suunnanneen Kajaanin suojeluskunnan välillä.[24][26]

Kun työväenneuvoston edustajat palasivat Ouluun, päätti punakaarti hyökätä keskustan hallintorakennuksiin linnoitautuneita suojeluskuntalaisia vastaan. Apuna oli Torniosta saapunut parinsadan venäläisen sotilaan ja noin sadan punakaartilaisen osasto. Kello 16 alkanut hyökkäys kuitenkin pysähtyi nopeasti vastustajan kiväärituleen. Seuraavana aamuna noin 1 500 valkoisen joukko piiritti kaupungin kolmelta eri suunnalta. Mannerheim oli kyllästynyt Adlerflugin empimiseen ja lähetti hänen tilalleen ratsumestari Hannes Ignatiuksen, jonka johtama hyökkäys käynnistyi 3. helmikuuta kello 9. Valkoiset miehittivät kaupungin jo aamupäivän aikana vastustajan sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Taistelut jatkuivat pisimpään Oulun työväentalolla, jota puolustaneet punaiset antautuivat lopulta puoli neljältä iltapäivällä. Oulun valtaus päättyi, kun Raatinsaaren 1 100 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta luovutti aseensa neuvottelujen jälkeen kello 22.30.[24][26]

Vangiksi jäi 700–800 punaista, jotka sijoitettiin aluksi eri puolille kaupunkia muun muassa lääninvankilan ja lyseon tiloihin. Lisäksi vangittiin 55 vastarintaa tehnyttä venäläistä matruusia ja 20 valkoisen armeijan asepalveluksesta kieltäytynyttä suomalaista. Muut venäläiset pidettiin internoituna kasarmilleen, josta vangittiin myös heidän seurastaan tavattuja suomalaisia naisia.[27] Taistelun aikana teloitettiin ainakin yksi punainen, mutta mahdollisesti heitä oli jopa 10.[9] Menetettyään Oulun punaiset vetäytyivät myös Iissä hallussaan pitämältä Kuivaniemen rautatieasemalta, jonka jälkeen Pohjois-Pohjanmaan sotatoimet olivat ohitse.[24] Valkoiset jatkoivat vielä Kemin kautta Tornioon, joka vallattiin 6. helmikuuta.[28]

Valkoinen armeija Pohjanmaalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalainen prikaati lähdössä Oulusta rintamalle 25. maaliskuuta.

Valkoiset järjestivät valtaamillaan paikkakunnilla näyttävät voitonparaatit. Kokkolassa se pidettiin jo valtausta seuranneena iltana,[21] ja Oulussa 4. helmikuuta.[29] Kun Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan olivat valkoisten hallussa alettiin maakunnissa kokoamaan Etelä-Suomen rintamille lähetetäviä joukkoja. Vaasan senaatin 18. helmikuuta antaman asevelvollisuusjulistuksen jälkeen Keski-Pohjanmaan miehistä muodostettiin muun muassa länsiarmeijaan kuulunut Keski-Pohjanmaan reservipataljoona. Pohjois-Pohjanmaan asevelvollisista muodostettiin itäarmeijan 1. jääkäriprikaatin 1. jääkärirykmentti sekä länsiarmeijan 4. Pohjois-Pohjanmaan rykmentti.lähde?

Valkoisen armeijan tärkeimmäksi keskukseksi alueella tuli Pietarsaari. Helmikuun alussa alkoi Pietarsaaren tykistökoulun toiminta, ja 28. helmikuuta kaupunkiin saapui vielä tykistöjääkäreitä, jotka perustivat oman jääkäritykistörykmentin. Kun Pietarsaaressa entuudestaan oli suojeluskunnan piiriesikunta, toimi kaupungissa nyt samanaikaisesti kolme sotilasyksikköä. Ne toimivat kaikki oman johtonsa alaisuudessa ja kävivät myös keskinäistä valtataistelua. Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit suhtautuivat nihkeästi valkoisessa armeijassa palvelleisiin entisiin Venäjän armeijan upseereihin. Pietarsaaren suomenkielinen työväestö puolestaan halveksui avoimesti jääkäreitä, jotka Vaasassa ja muualla Pohjanmaalla olivat tottuneet sankarin vastaanottoon. Jääkärit joutuivat erityisesti naisten ja pikkupoikien herjaamiksi, mutta myös työmiesten kanssa esiintyi sanaharkkaa ja jopa nujakoita. Näiden erimielisyyksieen katsotaan osaltaan johtaneen maaliskuussa tapahtuneeseen kuuden työläisen teloitukseen.[13] Kokkolassa ja Oulussa tilanne sen sijaan säilyi rauhallisena, kun punakaartilaiset ja työväenjärjestöjen jäsenet oli vangittu.lähde?

Maaliskuun alussa Ouluun saapui 340 ruotsalaista vapaaehtoista, joista muodostettiin valkoiseen armeijaan liitynyt ruotsalainen prikaati. Vapaaehtoiset harjoittelivat Oulussa kolmen ja puolen viikon ajan, kunnes heidät 26. maaliskuuta lähetettiin Tampereen taisteluun.[30] Sodan päättymiseen jälkeen 7. kesäkuuta Ouluun saapui noin 1 000 miehen saksalainen tiedustelu- ja suhdetoimintaosasto Nord-Detachement. Sen tehtävänä oli vierailla eri paikkakunnilla sekä selvittää, minkälaista varustusta joukot tarvitsevat toimiessaan kaukana pohjoisessa. Oulun kauppatorilla järjestettiin suuri sotilasparaati, jonka jälkeen saksalaiset aloittivat marssin kohti Nurmesta.[31]

Vankileirit ja terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen sisällissodan vankileirit ja Suomen sisällissodan terrori

Vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun taistelun jälkeen venäläisesta varuskunnasta vangittuja naisia.

Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla toimi vankileirejä ainakin Oulussa, Uudessakaarlepyyssä, Raahessa, Kokkolassa, Pietarsaaressa, Kruunupyyssä, Haapavedellä ja Kannuksessa. Suurin oli venäläisiä varten perustettu Uudenkaarlepyyn vankileiri, jossa oli lähes 2 000 vankia. Muita isoja vankileirejä olivat Oulun, Raahen ja Kokkolan vankileirit, joilla oli 800–1 100 vankia.[32]

Uuteenkaarlepyyhyn oli alun perin tarkoitus siirtää kaikki Pohjanmaalla vangitut noin 5 000 venäläistä, mutta kaupungin johto suostui asukkaiden painostuksesta ottamaan vastaan vain 2 000.[33] Pahamaineisen Uudenkaarlepyyn vankileirin johtajana toimi majuri Robert von Kraemer, jota pidetään raaimpana ja julmimpana kaikista sisällissodan vankileirien johtajista. Jopa paikallisten asukkaiden mielestä venäläisten kohtelu oli huonoa. Maaliskuussa vangit uhkasivat nälkälakolla, mutta se kukistettiin teloittamalla 16 johtajina pidettyä sotilasta. Toinen joukkoteloitus tapahtui toukokuun puolivälissä, kun juopuneet esikuntaupseerit ampuivat 14 vankia Uudenkaarlepyyn hautausmaalla. Lisäksi vuonna 1970 löydettiin joukkohauta, jossa oli noin kymmenen ihmisen jäännökset. Uudessakaarlepyyssä kuoli ainakin 146 vankia, joista arvellaan teloitetun noin 40.[34]

Raahen vankileirillä oli vajaat 800 punaista, joita Pohjanmaan lisäksi tuotiin ainakin Tampereelta. Olosuhteet olivat erittäin huonot, minkä vuoksi kuolleisuus nousi suureksi. Menehtyneitä oli arvioiden mukaan yli 160, joista lähes kaikki kuolivat nälkään tai kulkutauteihin.[35] Oulun vankileirille tuotiin kaupungin valtauksen yhteydessä saatujen vankien lisäksi punaisia myös kauempaa. Maaliskuun lopussa leirillä oli lähes 1 000 punaista sekä yli 100 aseistakieltäytyjää, jotka eivät suostuneet liittymään valkoiseen armeijaan. Venäläiset siirrettiin samaan aikaan Uudenkaarlepyyn ja Vaasan vankileireille, jonka jälkeen eri puolilla kaupunkia olleet punaiset koottiin Raatin kasarmeille.[27] 33 punaisten puolella taistelutta venäläistä sai kuolemantuomion, mutta heistä teloitettiin ainoastaan kuusi.[26] Vankien kuolleisuus jäi Oulun vankileirillä paljon Uuttakaarlepyytä ja Raahea pienemmäksi. Heikosta ruokahuollosta huolimatta Oulussa kuoli vain noin 50 vankia.[27] Kokkolan vankileirillä oli enimmillään yli 1 000 vankia, joita oli tuotu myös muualta Suomesta. Kokkolassa kuoli ainakin 53 vankia, joista 47 teloitettiin.[36] Pietarsaaren vankileiri toimi Alholmassa, josta noin 160 venäläistä siirrettiin Uudenkaarlepyyn vankileirille ja tilalle tuotiin 30 Kokkolassa vangittua punaista. Liikemies Hjalmar Linder mainitsi vankileirien olosuhteita käsitelleessä Nog med blodbad! -kirjoituksessaan, että Pietarsaarenssa olisi toukokuun aikana kuollut nälkään ja tauteihin lähes 50 vankia. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan hän sekoitti leirin ilmeisesti Raahen tai Uudenkaarlepyyn vankileiriin.lähde?

Kannuksen vankileiri toimi rautatieaseman veturitalleilla, jonne koottiin suojeluskuntien lähettämien partioiden kiinnisaamia aseistakieltäytyjiä.[37][38] Haapajärvellä toimineeseen vankileiriin koottiin paikallisia työväenjärjestöjen jäseniä, joiden joukossa oli myös ainakin 30 naista. Heitä säilytettiin paikallisen nahkurinverstaan tuvassa, kun taas miehet oli sijoitettu Martinmäen työväentalolle. Vankien lukumäärästä ei ole tietoa, koska vankiluettelot eivät ole säilyneet.[10] Kruunupyyn vankileiri toimi Åsenin kylässä noin neljä kilometriä kirkonkylästä Kokkolaan päin. Paikalla teloitettiin myös Kokkolasta tuotuja vankeja.[39]

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Pietarsaaren teloitukset ja Paukanevan teloitukset

Venäläisten lisäksi Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ammuttiin myös kymmeniä punaisia tai sellaiseksi epäiltyjä. Tunnetuin tapaus on Pietarsaaressa 2. maaliskuuta tapahtunut kuuden työläisen ja heitä puolustaneen valkoisen lakimiehen Johannes Jääskeläisen teloitus. Heidät ammuttiin kaupungin keskustassa Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten humalaisten tykistöjääkärien pitämän laittoman pikaoikeudenkäynnin päätteeksi. Tutkija Lars Westerlundin mukaan kyseessä oli kenraali Mannerheimia vastaan suunnattu protesti, jolla jääkärit yrittivät heikentää hänen asemaansa. Uhrien joukossa oli muun muassa entinen kansanedustaja Kalle Suosalo.[13]

Kokkolan eteläpuolella sijaitsevassa Norrmossenissa teloitettiin 29. huhtikuuta Kokkolan suojeluskunnan päällikön Astley Rodénin johdolla 47 punavankia, jotka haudattiin paikalle kaivettuun joukkohautaan.[36] Vainajat siirrettiin kirkkomaalle vuonna 1967, jolloin eräiden tietojen mukaan löydettiin jopa 56 ihmisen jäännökset. Heistä 23 oli kotoisin Kokkolasta tai Kokkolan maalaiskunnasta, ja loput lähinnä Ähtärista ja Ylivieskasta.[40] Kokkolasta vietiin vankeja teloitettavaksi myös Nurmon Paukanevalle ja Pedersören Pännäisiin.[41][42] Maaliskuussa suojeluskuntalaiset ampuivat Kalajoella kutsuntoja pakoilleen miehen,[37] ja vielä toukokuussa Haapajärvellä teloitettiin yksi aseistakieltäytyjä sotatuomion perusteella.[10] Yksittäisiä teloituksia tehtiin myös ainakin Alavetelissä, Kannuksessa, Paavolassa, Rantsilassa ja Ylivieskassa.[43]

Tehtaanomistaja Juha Piiraisen murha joulukuussa 1917 jäi ainoaksi punaisten veriteoksi koko Pohjanmaalla vuosien 1917–1918 aikana.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Hallituksen joukoilla tukialueena Pohjanmaa Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi Finland 100. Viitattu 31.3.2018.
  2. ↑ Degerman, Risto: Oulun valtaus oli valkoisten ensimmäinen iso voitto sisällissodassa – taistelussa ammuttiin Suomen tykistön ensimmäiset laukaukset 2.2.2018. Yle Uutiset. Viitattu 31.3.2018.
  3. ↑ Lappalainen, Ilkka: Viisi päivää, jotka järisyttivät Oulua 1918 23.1.2008. Kaleva. Viitattu 31.3.2018.
  4. ↑ Ylikangas, Heikki: Vaasa 1918 (esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918) Heikki Ylikankaan blogi. 9.12.2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 31.3.2018.
  5. ↑ a b Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa : Osa 1, s. 530–531. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85973-9-1.
  6. ↑ a b c d Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 106–108. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  7. ↑ a b c Store, Maria: Kokkolan kuuma joulukuu 1917 - tehtailija Juho Piiraisen murha jäi ikuiseksi arvoitukseksi 11.12.2017. Kp24. Viitattu 31.3.2018.
  8. ↑ a b c Westerlund, Lars: ”Venäläissurmat Pohjanmaan ruotsinkielisissä rannikkokunnissa marras-joulukuussa 1917”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 : Osa 1, s. 248–254. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-3-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ a b c d e f Ala-Häivälä, Kai: Vankina valkoisten : Oulun vankileiri 1918, s. 16–20. (pro gradu -tutkielma). Helsinki: Helsingin yliopisto, 2000. Teoksen verkkoversio (PDF).
  10. ↑ a b c Jaakonaho, Pasi: Kun vapaussodan mainingit kohtasivat Haapajärven (julkaistu Maaselkä-lehdessä 20.2.1993) 11.2.2018. KirjastoVirma. Arkistoitu 1.4.2018. Viitattu 31.3.2018.
  11. ↑ Junttila, Kirsi: Tammikuussa 1918 punakaarti riisui poliisin aseista Paavolassa ja Siikajoella – muualla jokivarressa rauhallista 30.11.2017. Siikajokilaakso. Arkistoitu 1.4.2018. Viitattu 31.3.2018.
  12. ↑ Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi, s. 222–225, 228. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  13. ↑ a b c d e Höri, Pentti: Laittomilla teloituksilla haluttiin synnyttää pelkoa (vaatii rekisteröitymisen) 28.2.2018. Pietarsaaren Sanomat. Viitattu 31.3.2018. [vanhentunut linkki]
  14. ↑ Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa : Osa 2, s. 328–329. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85974-0-5.
  15. ↑ Kauppi, Sanna-Maija: ”Konjakki, rehukakkuja ja lennätinlankoja...” : Vuoden 1818 sotasaalis Kokkolassa Erikoistietotoimisto. 19.6.2012. Kokkolan kaupunki. Viitattu 31.3.2018. [vanhentunut linkki]
  16. ↑ a b Birck, Erik: Nykarleby stads historia 1620–1975. Del 3 : Tiden 1876–1975, s. 434–437. Nykarleby: Nykarleby stads förlag, 1988. ISBN 952-90032-2-6. Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ Korhonen, Matti: Sisällissota Limingassa 16.1.2018. Rantalakeus. Arkistoitu 1.4.2018. Viitattu 31.3.2018.
  18. ↑ Westerlund, Lars: ”Tilinteko Vaasan venäläisten kanssa”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  19. ↑ a b Harjula, Mirko: ”Ryssänupseerit” : ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 63. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
  20. ↑ Bondestam, Anna: Jakobstad, vintern 1918 : Pietarsaaren talvi 1918, s. 31. Jakobstad: Jakobstads museum, 1990. ISBN 952-90225-6-5.
  21. ↑ a b Björkqvist, Ida-Maria: 16-åriga Jonas blev inbördeskrigets första offer i Karleby 18.2.2018. Yle Nyheter. Viitattu 31.3.2018. (ruotsiksi)
  22. ↑ Punaisten kohtalo 23.2.2016. Kokkolan kaupunki. Arkistoitu 7.3.2018. Viitattu 31.3.2018.
  23. ↑ Heinonen, Jukka: Uskomaton sopimus: Vuonna 1918 Limingassa päätettiin, että ei sodita – ”Murhia, rääkkäyksiä ja muita tihutöitä ei toimeen pantu” 17.2.2018. Seura. Viitattu 31.3.2018.
  24. ↑ a b c d e f Lappalainen 1981, s. 108–111.
  25. ↑ Jouste, Marko: Vuoden 1918 sota ja nälkäaika Pohjois-Suomessa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 31.3.2018.
  26. ↑ a b c Kalleinen, Kristiina: ”Oulussa vangittujen venäläisten kohtalot”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  27. ↑ a b c Ala-Häivälä 2000, s. 21–23.
  28. ↑ Hiltula, Kimmo: Sata vuotta sitten Lapissa käytiin kaksi taistelua – suomalaiset joutuivat venäläisten tulitukseen Tornion ratapihalla 11.2.2018. Yle Uutiset. Viitattu 31.3.2018.
  29. ↑ Vuosi 1918: Oulun valtauksen jälkeinen valkoisten paraati torilla ja muita historiallisia kuvia 4.4.2018. Kaleva. Viitattu 7.4.2018.
  30. ↑ Gyllenhaal, Lars; Westberg, Lennart: Svenskar i krig 1914–1945, s. 169. Lund: Historiska Media, 2008. ISBN 978-918-58733-1-9.
  31. ↑ Oilinki, Pekka: Saksan armeija Oulujokivarressa kesällä 1918 Oilingin varrelta : Kotiseututarinoita Utajärveltä. 1998. Kirjastovirma. Arkistoitu 9.11.2017. Viitattu 7.4.2018.
  32. ↑ Paavolainen, Jaakko: Vankileirit Suomessa 1918. Helsinki: Tammi, 1971.
  33. ↑ Vikman, Kjell: Nykarleby vårvintern 1918: Fånglägret har två gånger fler invånare än staden 26.2.2018. Yle Nyheter. Viitattu 31.3.2018. (ruotsiksi)
  34. ↑ Westerlund, Lars: ”Uudenkaarlepyyn vankileirin satakunta venäläissurmaa”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 : Osa 2.2.. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8.
  35. ↑ Paavolainen 1971, s. 111.
  36. ↑ a b Toiviainen, Hillevi: Kokkolan kaupungin historia : 4. osa 1879–1945, s. 338–339. Kokkola: Kokkolan kaupunki, 1994. ISBN 951-96189-6-1.
  37. ↑ a b Järvinen, Lauri: Kalajoen työväenliikkeen historia, s. 169. Kalajoki: Kalajoen työväen historiatoimikunta, 1986. ISBN 951-99799-7-2.
  38. ↑ Lappalainen, Ilkka: Kielletyt tavarat päivänvaloon 18.12.2002. Kaleva. Viitattu 31.3.2018.
  39. ↑ Inget minnesmärke vid Åsen i Kronoby 5.9.2007. Yle Nyheter. Viitattu 31.3.2018.
  40. ↑ Åström, Bernhard; Frilund, Christina: Kaarlelan pitäjän historia 3, s. 570–571. Suomentanut Hannes Virrankoski. Kokkola: Kokkolan kaupunki, 2002. ISBN 951-98461-7-4.
  41. ↑ Teloitettujen muistomerkki : Paukaneva, Nurmo Punaisten muistomerkit. 4.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 9.4.2018.
  42. ↑ Rosenqvist, Olli: Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta, s. 42. Pori: Turun yliopisto, 2011. ISBN 978-951-29474-0-9. Teoksen verkkoversio (PDF).
  43. ↑ Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 31.3.2018.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_sisällissota_Keski-_ja_Pohjois-Pohjanmaalla&oldid=22101728”