Kuuban ohjuskriisi
| Kuuban ohjuskriisi | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kylmää sotaa | |||||||||
 Kuubaan sijoitettujen ohjusten kantomatka.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
U-2-vakoilukone ammuttiin alas ja sen lentäjä menehtyi |
|||||||||
Kuuban kriisi oli maailman kahden supervallan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton, välille kehittynyt suurvaltapoliittinen kriisi, jonka tulenarin vaihe oli 16.–28. lokakuuta 1962. Kuuban kriisin taustalla olivat Yhdysvaltain Turkkiin sijoittamat keskimatkan ydinohjukset ja tähän vastauksena alkanut Neuvostoliiton ydinohjusten sijoittaminen Kuubaan. Kriisi oli lähellä aloittaa avoimen sodan, joka olisi saattanut laajeta ydinsodaksi ja kolmanneksi maailmansodaksi.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fidel Castron noustua vuonna 1959 vallankumouksen myötä valtaan Kuuba solmi diplomaattiset ja kaupalliset suhteet Neuvostoliittoon vuoden 1960 alkupuolella. Yhdysvaltojen aseistama ja sen Guatemalassa kouluttama Fidel Castroa syrjäyttämistä tavoittelevan 1 400 kuubalaisen kapinallisten joukko suoritti keväällä 1961 maihinnousun Sikojenlahdella Kuuban etelärannikolla. Kuuban armeija kuitenkin löi maihinnousujoukot vain kahdessa päivässä, jonka jälkeen Castro julisti vallankumouksen olleen luonteeltaan sosialistinen. Sekä Kuuban että Neuvostoliiton johdossa uskottiin Yhdysvaltojen valmistelevan uutta maihinnousua Kuubaan. Näin ollen Castro aloitti sotilaallisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa. Yhdysvallat oli vuonna 1959 Turkin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti sijoittanut 15 kappaletta keskimatkan Jupiter-ydinohjuksia Turkkiin kesästä 1961 alkaen. Turkissa olevien Jupiter-ohjusten lentoaika Neuvostoliiton keskeisiin asutuskeskuksiin oli erittäin lyhyt.
Vastauksena Turkin suunnalta kokemaansa uhkaan Neuvostoliitossa kehiteltiin kevään 1962 aikana suunnitelma, jonka mukaan Kuubaan oli tarkoitus sijoittaa Yhdysvaltain-vastaisiin ydiniskuihin kykeneviä Neuvostoliiton asevoimien joukkoja. Kesällä 1962 Kuuban johdon kanssa neuvoteltu sopimus käsitti 24 keskipitkän ja 16 keskimatkan ohjusten laukaisualustaa, joissa kussakin oli kaksi ohjusta ydinkärkineen, 24 SAM-2-ohjuspatteristoa, 42 MiG-torjuntahävittäjää, 42 Il-28-pommittajaa, 12 Komar-luokan ohjusalusta sekä rannikkopuolustusristeilyohjuksia. Lisäksi Kuubaan saapuisi 42 000 neuvostoliittolaista sotilasta. Sopimuksen oli tarkoitus olla voimassa viisi vuotta kerrallaan ja kaikki ohjukset olivat Neuvostoliiton armeijan valvonnassa.[1]
Joukkojen siirrot aloitettiin yhteisymmärryksessä Kuuban hallituksen kanssa kesällä 1962. Käyttämällä laivauksiin rahti- ja matkustaja-aluksia Neuvostoliiton onnistui Yhdysvaltojen tietämättä siirtää huomattava kalusto- ja miesmäärä Kuubaan kolmessa kuukaudessa. Neuvostoliiton Kuuban-joukkojen suurin iskuvoima oli viidellä ohjusrykmentillä, joilla oli yhteensä muutamia kymmeniä ydinohjuksia. Niiden lisäksi saarelle onnistuttiin siirtämään muun muassa hävittäjälentorykmentti, miina- ja torpedolentorykmentti, ilmatorjuntaohjusdivisioona, rannikko-ohjusrykmentti, neljä moottoroitua jalkaväkirykmenttiä sekä tuki- ja huoltoyksiköitä. Neuvostojoukkojen vahvuus Kuubassa nousi tällöin yli 40 000 mieheen.
Kriisin eskaloituminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tilanne kärjistyi, kun yhdysvaltalainen Lockheed U-2 -vakoilukone kuvasi rakenteilla olevan neuvostoliittolaisen R-12-tyyppisten keskimatkan ballististen ohjusten tuliasema-alueen Kuubassa lähellä San Cristóbalia 14. lokakuuta 1962.[2] Ohjuksien 2 000 kilometrin kantomatka uhkasi suoraan Washingtonia ja noin puolta Yhdysvaltain strategisten ohjusten tukikohdista. 20 minuutin lentoaika olisi lyhentänyt ohjuspuolustuksen ja vastaiskun mahdollisuuden varoitusaikaa huomattavasti.
Lokakuun 19. päivään mennessä tiedustelulennot havaitsivat neljä valmista tuliasema-aluetta. Suunniteltu vahvuus oli 40 ohjusta. 22. päivä Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ilmoitti televisiopuheessaan, että hyökkäys Kuubasta kostettaisiin Neuvostoliitolle, ja asetti saarron, joka esti enempien ohjusten laivaamisen Kuubaan.[2] Maihinnousua suunniteltiin, mutta Kuubassa oli taktisten ydinaseiden lisäksi 40 000 aseistettua neuvostoliittolaista sotilasta. 23. päivä Yhdysvallat nosti strategisten ilmavoimiensa valmiustilan DEFCON 2 -tasolle.
Lokakuun 27. päivää 1962 on sanottu ”ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi”.[3] Silloin U-2-kone ammuttiin alas Kuuban yllä, ja Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät Yhdysvaltain määrittämää saartorajaa. Nikita Hruštšov tarjoutui poistamaan ohjukset Kuubasta, jos Yhdysvallat ei yrittäisi maihinnousua tai tukisi sellaista ja vetäisi vastineeksi ohjuksensa Turkista.[2] Kennedy myöntyi julkisesti ensimmäisiin vaatimuksiin ja lähetti veljensä Robert Kennedyn Neuvostoliiton suurlähetystöön sopimaan osan ohjuksista vetämisestä pois. Tilanne raukesi seuraavana päivänä, kun neuvotteluyhteys saavutettiin. Hruštšov käännytti kuljetukset takaisin ja ilmoitti vetävänsä neuvostoliittolaiset ohjukset pois Kuubasta.
Muutamaa päivää myöhemmin brittiläisen Daily Worker -lehden Sam Lesserille antamassaan haastattelussa Che Guevara kertoi, että Kuuba olisi laukaissut ohjukset, mikäli ne olisivat olleet heidän hallinnassaan.[4] Kriisin jälkeen supervallat avasivat niin sanotun kuuman linjan, suoran yhteyden suurvaltajohtajien välille, estääkseen ydinsodan syttymisen.
Kuuba suurvaltapolitiikassa 2000-luvulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuuba on ollut supervaltojen sopimuksella ydinaseeton, vaikka siellä sijaitsee Yhdysvaltain Guantanamo Bayn laivastotukikohta ja terrorisminvastaisen sodan pahamaineinen vankileiri. Kesällä 2008 Kuuban kriisin aikaiset argumentit nousivat kuitenkin tiedotusvälineissä uudestaan esiin. Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja kenraali Norton Schwartz varoitti Venäjää sijoittamasta pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan. Hänen mukaansa ydinaseita kuljettavien koneiden tuominen Kuubaan ylittäisi Yhdysvaltain ”turvallisuusrajan”. Tämä oli vastauksena Venäjän asevoimien suunnitelmiin sijoittaa pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan, jos Yhdysvallat sijoittaa ohjuksiaan Tšekkiin ja Puolaan.[5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Anderson, Jon Lee: Che, s. 429. Helsinki: Otava, 2015. ISBN 978-951-12859-8-4
- ↑ a b c Apunen, Osmo: Murrosaikojen maailmanpolitiikka : ulkopolitiikan, kansainvälisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden kehityslinjat ja rakenteet, s. 286. Tampere: Tampereen yliopisto, 2004. ISBN 9514458729
- ↑ Rislakki, Jukka: Paha sektori, Atomipommi, kylmä sota ja Suomi, s. 396. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36478-9
- ↑ Anderson 2015, s. 442.
- ↑ Amerikkalaiskenraali ärähti Venäjälle asehuhuista Kaleva. 23.7.2008. Viitattu 14.10.2018.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Robert F. Kennedy: 13 päivää kuilun partaalla: Kuuban kriisin päiväkirja. Esipuheen kirjoittanut Harold Macmillan. Suomentanut Väinö J. Tervaskari. Helsinki: WSOY, 1969.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuban ohjuskriisi Wikimedia Commonsissa
- Lindfors, Jukka: Kuuban ohjuskriisi ajoi maailman ydinsodan partaalle Yle Elävä arkisto. 8.9.2006. Viitattu 19.3.2020.
- Suomi kylmässä sodassa – Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 Kadettikunta ry. Arkistoitu 19.3.2020. Viitattu 19.3.2020.