Manchester United Football Club on englantilainenjalkapalloseura. Joukkueen kotipaikka on Old Trafford, Traffordissa. Kotiottelunsa se pelaa Old Trafford -stadionilla, jonne mahtuu 76 212 katsojaa. Seura on Englannin jalkapallon historian menestynein. Se on voittanut liigamestaruuden 20 kertaa, FA Cupin 13 kertaa, liigacupin kuudesti, Euroopan cupin (nyk. Mestarien liiga) kolmesti, Cup-voittajien cupin ja UEFA Super Cupin kerran. Manchester United oli ensimmäinen englantilaisjoukkue, joka voitti Euroopan cupin. Maailmanlaajuisesti seuralla on 330 miljoonaa kannattajaa.[2]
Alex Ferguson voitti seurassa 38 pokaalia mukaan lukien 13 Valioliiga-mestaruutta, viisi FA Cupia ja kaksi Mestarien liigan mestaruutta vuosina 1986–2008. Ferguson jäi eläkkeelle vuonna 2013, jolloin hänen seuraajakseen palkattiin David Moyes. Moyes valmensi joukkuetta vain 10 kuukautta ennen potkujaan, minkä jälkeen seuran valmentajaksi palkattiin Louis van Gaal. Hollantilainen teki kolmen vuoden sopimuksen seuran kanssa, mutta valmensi niistä vain kaksi ennen potkujaan toukokuussa 2016.[3] Tämän jälkeen José Mourinho aloitti seuran päävalmentajana.[4][5]
Seuran omistaa Glazerin perhe. Manchester United oli vuonna 2023 Forbesin listauksessa maailman 13. arvokkain urheiluseura 6 miljardin dollarin arvolla.[6] Manchester United sijoittuu vuosien 2020–2025 eurooppalaisten seurojen keskinäisessä UEFA:n seurapisterankingissa sijalle 13.[7]
Seura suunnittelee uuden stadionin rakentamista. Sen on tarkoitus valmistua vuonna 2030.[8]
Manchester United perustettiin vuonna 1878 nimellä Newton Heath, ja nimi vaihdettiin nykyiseksi vuonna 1902. Seura voitti ennen ensimmäistä maailmansotaa kahdesti sarjamestaruuden ja kerran FA-cupin. Seuraavaksi joukkue voitti sarjamestaruuden vuosina 1956 ja 1957 sekä osallistui samaan aikaan ensimmäisenä englantilaisjoukkueena Euroopan Cupiin. Manchester United voitti kauden ensimmäisen ottelunsa 10–0 belgialaisen Anderlechtin verkkoon. Helmikuussa 1958 joukkueen kahdeksan pelaajaa kuoli Münchenissä tapahtuneessa lento-onnnettomuudessa. Joukkueen toipuminen kesti kauan,[9] ja se voitti vuonna 1968 Euroopan Cupin loppuottelussa Benficaa vastaan lukemin 4–1.[10] Lento-onnettomuudesta hengissä selvinnyt Bobby Charlton iski kaksi maalia.[9]
Busby erosi valmentajan tehtävästä vuonna 1971, ja Alex Ferguson aloitti tehtävässä vuonna 1986. Niiden välivuodet olivat vaisuhkoja, mutta Manchester United voitti vuonna 1990 FA Cupin ja seuraavana vuonna Euroopan cupin. Joukkue ansaitsi vuosina 1993–1996 kolme sarjamestaruutta neljältä kaudelta, ja niistä ensimmäinen tuli 26 vuotta viimeisimmän jälkeen.[9] Ferguson hajoitti joukkueen 1990-luvulla korvaten sen nuoremmilla pelaajilla, joihin lukeutuivat muun muassa Ryan Giggs, Paul Scholes ja David Beckham. Kapteenina aloitti irlantilainen keskikenttäpelaaja Roy Keane. Manchester United voitti sarjamestaruuden vuosina 1997 ja 1999 sekä saavutti jälkimmäisenä ensimmäisenä englantilaisseurana ”triplamestaruuden” eli se ansaitsi sarjan lisäksi FA-cupin ja Mestarien liigan voitot.[11]
Manchester United oli sarjamestari myös kahdella seuraavalla kaudella ja keräsi seuraavana vuosina lisää mestaruuksia sekä kaupallista menestystä. Joukkue voitti sarjan kolmesti vuosina 2006–2009 sekä kolmannen Mestarien liigansa 2008. Joukkueessa pelasi Englannin siirtoennätyksen tehnyt Rio Ferdinand sekä hyökkääjät Cristiano Ronaldo ja Wayne Rooney. Joukkue kärsi vuonna 2011 taloudellisista ongelmista, joita lievennettiin sarjamestaruudella. Kyseessä oli joukkueen 19. mestaruus, minkä myötä se ohitti Liverpoolin useimmilla mestaruuksilla historiassa. Vuonna 2013 joukkue voitti mestaruuden 20:nnen kerran, jolloin Ferguson erosi valmentajan tehtävästä. Seuraanneet valmentajat David Moyes ja Louis van Gaal eivät tuoneet joukkueelle menestystä, kunnes tehtävään kesällä 2016 valittu José Mourinho johdatti joukkueen seuraavana vuonna sen ensimmäiseen Eurooppa-liigan mestaruuteen.[11]
White, John: Manchester United: Kannattajan kirja. ((The Manchester United supporter's book, 2011.) Suomentanut Eetu Kauppinen) Helsinki: Nemo, 2012. ISBN 978-952-240-179-3