Kauhajoen kapina

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kauhajoen kapina
Osa Suomen sotaa
Suomen sodan muistomerkki Harjankylässä
Suomen sodan muistomerkki Harjankylässä
Päivämäärä:

8.–12. heinäkuuta 1808[1]

Paikka:

Kauhajoki

Lopputulos:

kapina epäonnistui

Vaikutukset:

Kauhajoen hävittäminen.

Osapuolet

Pohjalainen siviiliväestö
Ruotsin armeija

Venäjän armeija

Vahvuudet

satoja talonpoikia[2]

noin 60[2]

Tappiot

ainakin 3 kaatunutta,[3]
kostoissa ainakin 13 siviiliä[4]

6 kaatunutta,
5 vangittua[5]

Suomen sodan taistelut
PyhäjokiSvartholmaSiikajokiRevonlahtiViapori1. AhvenanmaaGotlantiKuopioLemuVaasaLapuaKauhajokiAlavusKarstulaTaivassaloRuona ja SalmiJuutasOravainenKoljonvirta2. AhvenanmaaUumajaHörnefors

Kauhajoen kapina ja sitä seuranneet kostotoimet tapahtuivat Kauhajoella Suomen sodan aikaan 8.–12. heinäkuuta vuonna 1808. Kapinassa pohjalaiset talonpojat yrittivät ryöstää venäläisten huoltokuormaston, mutta he epäonnistuivat ja venäläiset kasakat hävittivät kostoksi Kauhajokea polttaen ja ryöstäen. Kostotoimet olivat poikkeuksellisia Suomen sodan aikana, joten tapahtuma on dokumentoitu tavallista paremmin. Suomen sodan aikana venäläisten tiedetään kiduttaneen paikallista väestöä ainoastaan Kauhajoella,[6] jossa he tappoivat ainakin 13 ihmistä syyskuun alkuun mennessä. Kotiseutuneuvos Liisa Ruismäen mukaan hävitys oli koko valtakunnan pahimpia ja järjestelmällisimpiä.[4] Kasakat jäivät Kauhajoelle ja rankaisivat paikallisväestöä heinäkuun loppuun saakka. Kauhajoen asukkaat olivat paossa kaukaisissa piilopirteissä ja torpissa syyskuun alkuun.[5]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalasjärven lukkarin poika Oskar Blomstedt[7] kirjoitti 1850-luvun loppupuolella kirjan Kapina Kauhajoella w. 1808. Kirja pohjautuu muistinvaraisiin tietoihin. Blomstedt sijoitti Kauhajoen kapinan ja sitä seuranneet kostotoimet 15.–18. heinäkuuta väliseen aikaan eli Lapuan taistelua seuranneeseen viikonvaihteeseen. Ajoitus on kuitenkin virheellinen, sillä kapinan keskeisimmät ajankohdat käyvät ilmi venäläisen sotapäällikkö Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin kokoelmista ja Kauhajoen kirkonarkistossa olevista haudattujen ja kuolleiden luetteloista. Niiden mukaan kapina ja kostotoimet tapahtuivat 8.–12. heinäkuuta.[1]

Edeltävät tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Wilhelm Mauritz Klingspor päätti saamiensa ohjeiden mukaisesti marssittaa alkuvuodesta 1808 Ruotsin armeijan Pohjanmaalle. Pohjalaisten ja luultavasti myös kauhajokisten mieliä ärsytti armeijan perääntyminen, ja he olivat valmiita puolustamaan itse kotimaakuntaansa. Klingspor ei kuitenkaan ottanut apua vastaan. Koska sotilaat elivät siviiliväestön kustannuksella, pohjalaiset alkoivat kevään aikana katkeroitua siitä, että he joutuivat kyyditsemään ja ruokkimaan sekä Ruotsin että Venäjän armeijaa. Venäläiset ottivat esimerkiksi Kauhajoen asukkailta ilman korvausta eläimiä ja viljaa sekä pakottivat kyyditsemään itseään. Lisäksi pohjalaisia ärsytti Venäjän 8. toukokuuta antama julistus Suomen liittämisestä Venäjään, sillä Ruotsin armeijaa ei ollut vielä voitettu.[8]

Ruotsin armeija voitti 18. huhtikuuta 1808 käydyn Siikajoen taistelun, minkä jälkeen venäläiset perääntyivät Etelä-Pohjanmaalle. Pohjalaisten mielialat kohosivat, ja kansannousuja alettiin suunnitella varsinkin ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä, kuten Närpiössä. Suomenkielisellä Pohjanmaalla kapinaan nousivat pääasiassa Kauhajoen asukkaat.[1]

Kun Suomen sota alkoi helmikuussa 1808, Ruotsin armeija vastusti kansannousuja. Kesän tultua alkoi armeijankin riveissä viritä kapinamieltä, ja Närpiössä suunnitteilla ollut kapina sai vähitellen kannatusta. Kenraalimajuri Johan Fredrik Aminoff korosti kansannousun merkitystä, koska hän ei luottanut armeijan taistelukykyyn. Hän laati suunnitelman, jonka mukaan Ilmajoella Hannukselan kylässä oleva, pääasiassa kuivaa leipää sisältävä muonavarasto tuli tuhota.[9][10] Venäläiset olivat saaneet muonavarat haltuunsa pari kuukautta sitten Viaporin antautuessa.[10] Aminoff halusi ryöstöä varten sotilaita, jotka toimisivat yhdessä talonpoikien kanssa. Hänen mukaansa ryöstö saisi venäläiset perääntymään. Mikäli ryöstö epäonnistuisi, sotilaat ja talonpojat hävittäisivät Ilmajoelta Lapväärttiin ja Lapualta Tampereelle johtavat maantiet.[11] Koska venäläiset vetäytyivät etelään, oletettiin, että he siirtäisivät myös muonavaraston. Venäjän armeijan marssisuunnasta saattoi päätellä, että muonavarasto siirrettäisiin Pohjanlahden rannikolle Lapväärttiin Kurikan ja Kauhajoen kautta. Suomalaisten talonpoikien ja Ruotsin armeijan oli tuhottava muonavarasto kuljetuksen aikana. Majuri Carl von Otterin johtama Ruotsin armeijan osasto oli Isossakyrössä, josta se voisi antaa ryöstölle tukea.[10]

Kauhajoelle saapui tietoa Pohjanmaan rannikolla puhjenneista kapinoista. Heinäkuun alussa Jaakko Sarvela Jurvasta saapui Ilmajoelle kertomaan Närpiössä tehdyistä urotöistä.[12] Sarvela oli luultavasti saanut ohjeensa Aminoffilta, ja hän saattoi olla eräänlainen Närpiön kapinakeskuksen yhdysmies. Hän levitti tietoja, joiden mukaan närpiöläiset ja maalahtelaiset olivat muka surmanneet kolmesataa kasakkaa ja ryöstäneet suuret määrät elintarvikkeita.[9] Sarvelan kertomukset kohottivat talonpoikien itsetuntoa. Ilmeisesti Sarvelan tehtäväksi olikin annettu yllyttää seudun asukkaat tuhoamaan venäläisten päämuonavarasto Ilmajoella. Ilmajoella ryöstöstä ei kuitenkaan innostuttu, vaikkakin johtomiehiä hankkeeseen löytyi: pitäjän nimismies Adam Qvist ja filosofian kandidaatti Salomon Hanelles ottivat ryöstöhankkeen toteutettavakseen.[12] Todennäköisesti Sarvela esitti suunnitelman olevan korkealta taholta lähtöisin, koska hän sai näin arvovaltaisia tukijoita.[13] Kolmanneksi johtomieheksi tuli kauhajokinen Johan Gustaf Inberg, joka oli Ala-Knuuttilan tilan isäntä. Inberg oli närpiöläisten mukaan lähetellyt naapuripitäjiin yllytyskirjeitä kapinaan. Jotkin lähteet kertovat, että Kauhajoen rahvas olisi lähtenyt kapinaan "muutamien pitäjän herrasmiesten yllytyksestä".[12]

Venäläiset ryhtyivät siirtämään Ilmajoen muonavarastoaan, ja kun Qvist ja Hanelles saivat siitä tiedon, he lähettivät Kauhajoen, Seinäjoen, Kurikan ja Ilmajoen talonpojille kirjallisen käskyn. Sen mukaan muonavarastoa kuljettava kuormasto oli ryöstettävä, ja tottelemattomat uhattiin hirttää. Käsky luettiin esimerkiksi Kauhajoen kirkossa. Kauhajoen ja Kurikan miehet innostuivat asiasta, kun taas Ilmajoen miehet päättivät uhkauksesta huolimatta pysytellä kotona. Von Otterin sotajoukot lupautuivat Hanelleksen pyynnöstä mukaan ryöstöhankkeeseen. Sotilaiden ja talonpoikien oli tarkoitus ryöstää kuormasto yhdessä Kauhajoen ja Kurikan rajaseudulla.[12]

»Silloon Kauhajoen ukot kauhistuivat ja lähtivät Venäjää vastahan ottohon oikeen miehissä. Kuka ajaa poukotti hevosella rattahin, kuka taas mennä ponki jalkatanuisin ja kaikilla oli kovat aseet. Kellä oli pyssynpräikkä olalla, kellä kirves kainalossa, kellä taas lammasrautojen puolisko seipähän nenäs pajunättinä»
(Kauhajokisten vuonna 1909 kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharjulle kertomaa.[9])

Kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauhajoen kapina. Venäläisten pääkuormaston reitti sinisellä.

Venäläisten kuormasto lähti Ilmajoen Hannukselasta kohti etelää torstaina 7. heinäkuuta. Pääkuormastossa oli suunnilleen 70 hevoskuormaa, ja sitä saattoi 50 sotilasta. Kuormasto sai edetä rauhassa kohti Kristiinankaupunkia, sillä paikalla ollut talonpoikaisjoukko oli pieni eivätkä von Otterin sotilaat ehtineet apuun.[14]

Myöhemmin Hannukselasta lähti vielä jälkikuormasto, jossa oli upseeri, kymmenen sotilasta ja 13 kuormaa. Kuormasto vietti yön Harjan talossa, Kauhajoen Harjankylässä, minne oli kerääntynyt pitkin päivää satakunta talonpoikaa. Talonpojat olivat aseistautuneet kehnosti, vaikka esimerkiksi viikatekin saattoi olla tehokas ase. Kauhajokiset päästivät yöllä kuormaston hevoset karkuun, ja kun venäläiset alkoivat aamulla vaatia uusia hevosia, talonpojat hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Kapinapäälliköt Qvist ja Hanelles seurasivat kahakkaa Toivakan talon takaa.[15] Hyökkäyksessä haavoittui yksi venäläinen, joka löydettiin myöhemmin kuolleena.[16] Lisäksi Blomstedtin mukaan yksi upseeri saattoi jäädä talonpoikien vangiksi.[17] Kun hyökkäys päättyi, leipävarasto piilotettiin Harjan talon aittaan.[15]

Pian jälkikuormaston ryöstön jälkeen Harjankylään saapui 15 kasakkaa, jotka olivat matkalla pohjoisesta kohti Karviaa. He ratsastivat ryöstöpaikan ohi, sillä ryöstö onnistuttiin salaamaan, vaikka juhlinta ja viinanjuonti olivat käynnissä. Kasakoiden perässä tuli Ilmajoelle noin 300–400 seinäjokisen ja ilmajokisen miehen joukko Tuomas Upan johdolla. He kuulivat onnistuneesta ryöstöstä, ja suurin osa joukosta palasi kotiin, mutta pieni osa miehistä jatkoi Kauhajoelle.[15]

Pääkuormasto, joka oli päässyt rauhassa Kauhajoen ohi, kääntyi kuitenkin Karijoella takaisin. On arveltu, että Karijoella oli joukko talonpoikia odottamassa kuormastoa, ja venäläiset luulivat heitä Teuvan ja Närpiön kautta alueelle tunkeutuneiksi sotilaiksi ja kääntyivät siksi takaisin.[18] Kun kuormaston kuultiin kääntyneen takaisin, joukko miehiä lähti Kauhajoelta sitä vastaan. Joukko katkaisi tien Kauhajoen kirkonkylän ja Päntäneen kylän välillä tuhoamalla Parjakannevalla sijainneen sillan.[15]

Kuormasto saapui keskiyön aikoihin Parjakannevalle, missä talonpojat odottivat korpraali Åkermanin johdolla.[5][2] Talonpojat kuitenkin pakenivat lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, ja kun silta oli korjattu, venäläiskuormasto pääsi jatkamaan matkaa kohti Karviaa. Sitä kohtasi uusi ryöstöyritys paikassa, jossa tie ylitti Kauhajoen. Vastassa oli aseistautunut pohjalaisjoukko, joka oli tuhonnut joen ylittävän sillan. Puhjenneessa taistelussa kuoli yksi suomalainen talonpoika ja venäläisupseeri, ja talonpojat hajaantuivat. Venäläiset korjasivat sillan ja kevensivät kuormastoa sytyttämällä osan siitä tuleen. Tämän jälkeen kuormasto lähti etenemään kohti Nummijärveä ja Karviaa. Nummijärvellä kuormaston kimppuun hyökkäsi jälleen talonpoikaisjoukko, tällä kertaa Inbergin johdolla. Ryöstö epäonnistui, huonosti aseistetut ja johdetut talonpojat lähtivät kotiin, ja kuormasto pääsi lopulta Karviaan.[5] Tosin Karviassakin se yritettiin vielä ryöstää, mutta tuloksetta. Sinne oli kokoontunut miehiä ehkä jopa Parkanosta, Isojoelta ja Honkajoelta. Kahakassa kuoli ainakin kaksi suomalaista.[19]

Von Otterin osastosta Isostakyröstä lähteneet kymmenet sotilaat sekä heihin liittyneet talonpojat eivät ehtineet ajoissa Kauhajoelle.[5] Joukon vahvuus oli Blomstedtin mukaan 25–100 miestä[20], ja sitä johti kapteeni Uggla. Ugglan joukot saivat vangittua ainoastaan viisi venäläistä sotilasta, jotka olivat paenneet jälkikuormaston ryöstössä ja harhailleet Nummijärven alueella. Vangitsemisen yhteydessä ammuttiin lisäksi kolme sotilasta ja yksi upseeri. Uggla jätti haavoittuneen virolaissyntyisen vangin Kurikan kellotapuliin, josta kurikkalaiset veivät hänet pois ja hoivasivat kuntoon. Perimätiedon mukaan Kurikka säästyi myöhemmin venäläisten kostolta tämän ansiosta.[5]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murhayö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistuneen ryöstöyrityksen jälkeen 40 kenraali Vasili Orlov-Denisovin kasakkaa tuli rankaisemaan Harjankylän ja Kauhajoen kirkonkylän asukkaita.[5] Kasakat olivat jo 8. heinäkuuta polttaneet Kaappo Antinpoika Nummijärven torpan Nummikoskella, ja 10. heinäkuuta he murhasivat torppari Kalle Mikonpojan. Maanantain 11. heinäkuuta vastainen yö on nimetty murhayöksi. Silloin kasakat[2] ratsastivat Kauhajoen kirkonkylään, missä ryhmä jakaantui. Toinen ryhmä hyökkäsi kapinapäällikkö Inbergin isännöimälle Ala-Knuuttilan tilalle.[21]

Kenraali Vasili Orlov-Denisov.

Kasakat olivat vanginneet Inbergin rengin ja saaneet häneltä tietoonsa Inbergin osallisuuden kapinaan. Inberg oli piiloutunut jo 9. heinäkuuta perheensä kanssa metsään, mutta he palasivat takaisin jo samana iltana, koska kapteeni Uggla oli kertonut, etteivät kasakat tulisi vähään aikaan Kauhajoelle.[21]

Kasakkojen saapuessa Ala-Knuuttilaan asukkaat olivat nukkumassa. Ensimmäisenä surmansa sai Inbergin renki, joka oli herännyt katsomaan, keitä tilalle oli saapunut. Inbergin kasakat löivät keihäillä ja miekoilla tajuttomaksi, ja emännältä revittiin vaatteet yltä, minkä jälkeen hänet hakattiin tainnoksiin ja jätettiin ulos. Sen jälkeen kasakat vangitsivat Inbergin isän ja kolme renkiä. Yksi renki hakattiin puolikuoliaaksi. Jonkin ajan päästä Inberg ja hänen vaimonsa tulivat tajuihinsa. Vaimo sitoi Inbergin pahimmat haavat, minkä jälkeen isäntä kannettiin turvaan viljapeltoon. Hän sai kuitenkin surmansa, ilmeisesti siksi että kasakoiden hevoset tallasivat hänet. Vaimo puolestaan pääsi pakenemaan. Tilan päärakennuksen kasakat tuhosivat ja ryöstivät. Vangit vietiin Lapväärttiin, josta ainoastaan kaksi palasi takaisin.[22]

Kasakoiden toinen ryhmä lähti puolestaan Kauhajoen pappilaan etsimään kappalainen Abraham Melleniusta. Melleniuskin oli nukkumassa, mutta kuultuaan kasakkojen saapuvan pappilan pihaan hän piiloutui vintille savupiipun taakse. Kasakat tuhosivat ja ryöstivät pappilaa ja etsivät kappalaista turhaan useita tunteja.[21] Lisäksi kasakat tappoivat Neva-Kokon isännän, joka oli tuotu kotoaan pappilan pihamaalle.[23]

Murhayö kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murhayön tapahtumia käsittelee Oskar Blomstedt kirjassaan Kapina Kauhajoella w. 1808 sekä aatelis- ja lehtimies Johan August von Essen nimimerkillä -S. -N. kirjoittamassaan Murhayö Kauhajoella 1808 (Mordnatten i Kauhajoki). Teos on kaunokirjallinen ja se perustuu muistitietoihin.[24] Murhayö Kauhajoella kertoo, mitä kasakat tekivät Ala-Knuuttilan tilalle ja sen asukkaille. Teos julkaistiin suomeksi vasta vuonna 2008.[4] Kirjojen päivämäärät poikkeavat kuolleiden luetteloista ja Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin kokoelmista. Muuten tiedot ovat pääasiassa oikein.[21]

Muut kostotoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ala-Knuuttilasta ja pappilasta poistuttuaan kasakat luultavasti viettivät yönsä jossain Nummijärvelle vievän tien varressa. Heinäkuun 11. päivänä lähes kaikki torpat ja talot poltettiin Panulan ja Koskenkylän alueilla. Tämän jälkeen kasakat polttivat kirkonkylässä Ala-Knuuttilan tilan rakennukset ja Inbergin isän talon. Yli-Knuuttilan tila, jota maaviskaali Jakob Inberg isännöi, ainoastaan ryöstettiin. Yli-Knuuttilasta kasakat lähtivät Harjankylään,[25] sillä eräät naiset olivat kertoneet ryöstön tapahtuneen siellä.[19] Harjankylässä kasakat tiedustelivat eräältä sokealta mieheltä ryöstösaaliin kätköpaikkaa, ja mies kertoikin sen, mutta saalis oli jo viety pois. Kasakat tappoivat miehen seuraavana päivänä. Harjankylässä kasakat polttivat 11. heinäkuuta kuusi taloa ja yhden torpan.[26]

Aamulla 12. heinäkuuta kasakat vangitsivat Sorvarin torpan entisen isännän Heikki Antinpojan, joka oli jäänyt kotiinsa. Sorvarista kasakat menivät Toivakan taloon, jossa oli paikalla ainoastaan renki ja Isojoelta vierailulle tullut isännän veli Iisakki Jaakonpoika. Renki pääsi pakenemaan, mutta Iisakki Jaakonpoika joutui kasakoiden vangiksi. Heikki Antinpoikaa ja Iisakki Jaakonpoikaa alettiin kuulustella, mutta kummallakaan ei ollut tietoa kapinasta. Tämän jälkeen kasakat kovensivat keinoja.[26]

»Joki-rannalla sattui olemaan useampia läjiä tulwa-weden ajamia puita. Niistä kyhättiin tuota pikaa rowio, jonka yli rakennettiin orret hakkuloille. Käsistä ja jaloista sidottiin mies-raukat orsiin, ja siinä täytyi heidän kauan aikaa paahtaa selkiänsä wienon tulen liekissä, kunnes kuolema lopetti heidän tuskansa.»
([27])

Heikki Antinpoika ja Iisakki Jaakonpoika siis palvattiin kuoliaaksi.[6] Blomstedtin mukaan aamu oli koko kesän kauneimpia ja armon- ja valitushuudot kantautuivat pitkälle ympäristöön.[27] Kidutuksen jälkeen kasakat poistuivat Harjankylästä ja polttivat matkalla kohti kirkonkylää useita taloja. Seuraavaksi päiväksi kasakat saapuivat Nummijärven kylään, jossa he polttivat Jeremias Mikonpoika Nummijärven talon, ja 16. heinäkuuta he polttivat lautamies Tuomas Martinpoika Havusen kartanon. Samana päivänä Rahkolan talon isännän veli luultavasti ampui kasakan ja lähti tielle kasakan vaatteet yllään. Kasakat ripustivat hänetkin "rovion ylle paistumaan".[28]

»Hänkin ripustettiin niin-ikään käsistä ja jaloista hakkuloille asetettuun orteen, ja alle wiritettiin wieno walkea palamaan. Mutta tällä kertaa ei käytetty puita Matsiksi, waan olkia, joten liekkiä helposti sopi enäntää tai waikentaa, sen mukaan kuin paahdettawa näytti kestäwän. Wähän wäliä laskettiin raukka alas, ja selkää woideltiin suola-wedellä, josta tuska tuimistui kahta kauheammaksi.»
([29][28])

Kidutuksen jälkeen mies hirtettiin, ja ruumis roikkui hirsipuussa kymmenkunta päivää.[28] Venäläisten tiedetään lisäksi raiskanneen paikallista väestöä Suomen sodan aikana ainoastaan Kauhajoella.[6] Heinäkuun puolivälissä kasakat poistuivat hetkeksi Kauhajoelta mutta palasivat 29. heinäkuuta eli Parjakannevan taistelun aikana.[30] Orlov-Denisovin kasakoiden tilalle tuli pieni majuri Jagodinin johtama venäläisosasto, joka tappoi kaksi kauhajokista.[28] Kurikka säästyi virolaissyntyisen sotilaan saaman hoivan vuoksi. Ilmajoki puolestaan säästyi hävitykseltä suurimmaksi osaksi herastuomari Pietari Västin ansiosta, sillä hän kannatti kasakoille ja hevosille vettä. Lisäksi kasakoille annettiin viinaa. Ilmajoen kirkkoherra kertoi puolestaan ranskaksi venäläisten päällikölle, että Ilmajoella ei ollut sekaannuttu kapinaan. Kapinapäälliköistä Qvist pakeni von Otterin sotajoukkoihin Isoonkyröön ja Hanelles Ruotsiin.[19]

Perimätiedon mukaan Kauhajoen kirkon kello piilotettiin kapinan aikana erääseen Sahankylässä sijaitsevaan lampeen, eikä ole tiedossa, onko kello yhä lammessa.[31] Venäläiset polttivat Kauhajoen kirkon tapuleineen ja pappilan lopulta 1. syyskuuta 1808.[32]

Pitkäaikaisia seurauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinä- ja elokuun aikana Kauhajoella käytiin kolme pienempää kahakkaa sekä Kauhajoen ja Nummijärven taistelut.[33] Taistelut ja kapinat aiheuttivat Kauhajoelle puutetta ja jopa nälänhätää, sillä kesän sato oli pääasiassa tuhoutunut eikä syksylläkään ollut juuri siemeniä kylvettäväksi saatikka hevosia kylvötöihin. Vuonna 1808 ja 1809 kuolleisuus Kauhajoella oli suurta, mikä johtui vähäisestä ja yksipuolisesta ravinnosta sekä taudeista, joihin metsässä asuneet helposti sairastuivat. Syntyneitä oli paljon vähemmän kuin kuolleita. Kauhajoen asukkaat eivät myöskään pystyneet maksamaan veroja Venäjän kruunulle, minkä vuoksi siltä anottiin verovapautusta. Venäjä olisi kerännyt verot, mutta kauhajokisilla ei ollut mitään maksuksi kelpaavaa. Toisaalta kauhajokiset eivät myöskään saaneet Venäjältä korvauksia Suomen sodan tuhoista.[34]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanen, Aulis J.: Etelä-Pohjanmaan historia IV. 1. : Isostavihasta Suomen sotaan 1700–1809. Vaasa: Etelä-Pohjanmaan Historiatoimikunta, 1948 (näköispainos 1987).
  • Alanen, Aulis J.: Eteläpohjalaisia taisteluissa 1. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05953-X.
  • Blomstedt, Oskar: Kapina Kauhajoella w. 1808. Turku: I. W. Lillja ja Kumpp., 1862. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Ruismäki, Liisa: Kauhajoen historia: esihistoriasta vuoteen 1918. Kauhajoki: Kauhajoen kunta ja seurakunta, 1987. ISBN 951-99888-2-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ruismäki, 1987, s. 384
  2. a b c d Alanen, 1980, s. 113
  3. Ruismäki, 1987, s. 387–388
  4. a b c Svenström, Jukka: Murhayö Kauhajoella viimein suomeksi. Ilkka, 25.6.2008. Seinäjoki: Ilkka-Yhtymä Oyj. Artikkelin verkkoversio Viitattu 30.12.2008.
  5. a b c d e f g Ruismäki, 1987, s. 388
  6. a b c Malmberg, Ilkka: Kansa kierrätti vanhoja kauhuja. Helsingin Sanomat, 9.11.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 30.12.2008.
  7. Lukkari, kunnallismies Aron Emanuel Blomstedt Porstua. Viitattu 11.1.2009.
  8. Ruismäki, 1987, s. 382–383
  9. a b c Alanen, 1980, s. 111–112
  10. a b c Ruismäki, 1987, s. 385
  11. Alanen, 1948, s. 652–653
  12. a b c d Ruismäki, 1987, s. 386
  13. Alanen, 1948, s. 654
  14. Ruismäki, 1987, s. 386–387"
  15. a b c d Ruismäki, 1987, s. 387
  16. Alanen, 1980, s. 112
  17. Blomstedt, s. 12–13
  18. Alanen, 1948 s. 655
  19. a b c Alanen, 1948, s. 655–656
  20. Blomstedt, s. 16
  21. a b c d Ruismäki, 1987, s. 389
  22. Ruismäki, 1987, s. 389–390
  23. Alanen, 1980, s. 114
  24. Ruismäki, 1987, s. 388–389
  25. Ruismäki, 1987 s. 390–391
  26. a b Ruismäki, 1987, s. 391
  27. a b Blomstedt, s. 30
  28. a b c d Ruismäki, 1987, s. 392
  29. Blomstedt, s. 32
  30. Ruismäki, 1987, s. 394
  31. Sahankylästä löytyy ihmeitä. Kauhajoen Kunnallislehti, 28.6.2001. Kauhajoki: Kauhajoen Kunnallislehti Oy. Artikkelin verkkoversio Viitattu 30.12.2008.
  32. Ruismäki, Liisa: Kirkon ja pappilan hävitys 1808. Kauhajoen Joulu 2007, 2007, 50. vsk, s. 8–9. Kauhajoki: Kauhajoki-Seura ry. ISSN 1458-4239.
  33. Ruismäki, Liisa: Karttoja Kauhajoen taisteluista 1808. Kauhajoen Joulu 2008, 2008, 51. vsk, s. 6–9. Kauhajoki: Kauhajoki-Seura ry. ISSN 1458-4239.
  34. Ruismäki, 1987, s. 405–406

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Essen, Johan August von: Murhayö Kauhajoella 1808. Ruots. alkuteos: Mordnatten i Kauhajoki, suom. Sironen, Kirsti ja Kauhajoki-Seuran työryhmä. Kauhajoki: Kauhajoki-Seura ry, 2008. ISBN 978-952-92-3957-3.