Ruonan taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ruonan taistelu
Osa Suomen sotaa
Päivämäärä:

31. elokuuta – 2. syyskuuta 1808

Paikka:

Ruona ja Salmi, Kuortane

Lopputulos:

Ruotsi perääntyi rannikolle

Osapuolet

Ruotsin lippu Ruotsi

Venäjän keisarikunnan lippu Venäjän keisarikunta

Komentajat

Carl Johan Adlercreutz

Nikolai Mihailovitš Kamenski

Vahvuudet

6 400

9 000

Tappiot

170 kaatunutta, 400 haavoittunutta ja 110 kadonnutta

128 kaatunutta, 648 haavoittunutta

Ruonan taistelu käytiin Kuortaneella, Ruonan ja Salmen alueella, Suomen sodan aikana 31. elokuuta ja 2. syyskuuta 1808 välisenä aikana. Taistelua pidetään Oravaisten ohella sodan ratkaisseena yhteenottona, joka nujersi armeijan taistelutahdon.

Ruotsin joukot olivat jatkaneet kesähyökkäystään Alavuden taistelussa 17. elokuuta saavuttamansa voiton jälkeen. Venäläisten saamat vahvistusjoukot ja sotamarsalkka Wilhelm Mauritz Klingsporin varovaisuus kuitenkin tekivät saavutukset tyhjiksi. Elokuun lopussa Carl Johan Adlercreutzin johtamilla suomalais- ja ruotsalaisjoukoilla oli vastassaan 21 200 venäläissotilasta. Adlercreutz oli jo Alavuden taistelun jälkeen antanut kenraalimajuri Hans Henrik Gripenbergille käskyn valmistella puolustusasemat Ruonan kylään Kuortaneella. Asemat olivat kuitenkin alkeellisista risumurroksista valmistetut, joiden tehoa yritettiin parantaa asettelemalla tykkejä tasaisin välein pitkin linjaa.


Taistelu 1.9.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyötyään suomalaisten sivustasuojan Karstulassa venäläiset hyökkäsivät 31. elokuuta Nikolai Mihailovitš Kamenskin johdolla 9 000 miehen voimin ruotsalaisten 6 400 miehen armeijaa vastaan Ruonan sillan kohdalla. Etujoukkona kulkeneen eversti Jakov Petrovits Kulnevin husaarirykmentti kohtasi suomalaiset etuvartiot Kuhan kylän kohdalla. Saatuaan avuksi everstiluutnantti Wetterhoffin kaksi vahvistuspataljoonaa etuvartio pidätteli venäläisiä viisi tuntia Ruonan sillan itä- ja eteläpuolella, kunnes illan hämärtyessä ne vetäytyivät siltaa pitkin Ruonan kylän puolelle. Wetterhoffin joukot sytyttivät mahdollisesti Ruonan puisen sillan palamaan estääkseen venäläisiä seuraamasta.

Kamenski päätti hyökätä Adlercreutzin sivustoille ja lähetti 1.9.1808 kenraali Rajevskin Sippolan ja Herojan kylien kautta iskemään Nisousjärven pohjoispuolella asemissa odottavaa Suomen Armeijan 4. Prikaatia vastaan. Joukot raahasivat vetisessä maastossa mukanaan jopa kahta tykkiä. Aamulla venäläisten Mustapäähän sijoittama tykkipatteri avasi tulen kohti suomalaisten asemia Ruonan kylässä ja Nurminiemessä. Ensimmäinen yhteislaukaus kaatoi parikymmentä miestä suomalaisesta tykistöpatterista, ja jaoksien ja patterin komentajat joutuivat työskentelemään tykinjohtajina vastatakseen tuleen.

Rajevskin hyökkäys myöhästyi kuitenkin pahoin ja hän pääsi liikkeelle vasta myöhään iltapäivällä. Hänen miehensä hyökkäsivät pohjoisessa Lappakankaalla karjalaisia ja savolaisia pataljoonia vastaan kerta toisensa jälkeen onnistumatta rikkomaan puolustusta. Adlercreutz laski ajan olevan kypsä vastahyökkäykselle ja lähetti kolme Nisousjärven länsipuolella reservissä ollutta pataljoonaa mukaan taisteluun. Venäläiset olivat kuitenkin saaneet linjansa järjestettyä uudelleen. Kuulasateessa edenneet suomalaiset kärsivät raskaita tappioita, muun muassa hämäläistä pataljoonaa komentanut everstiluutnantti Wetterhoff kaatui. Ruotsin joukkojen onnistui kuitenkin pistimiään käyttäen työntää lähitaistelussa venäläiset pois Herojasta. Rajevski ja Kulnev vetäytyivät taistellen Sippolaan, jonka valloittamiseen Adlercreutzin voimat eivät enää riittäneet. Kello seitsemän aikoihin alkanut venäläisten vastahyökkäys pakotti hänet lopulta vetäytymään takaisin lähtöasemiinsa Lappakankaalle, minkä jälkeen taistelutoiminta taukosi.

Adlercreutzin erehdys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun ensimmäinen päivä Ruonan maastossa Kuortaneella oli sodan siihenastisista taisteluista suurin ja verisin. Klingspor kirjoitti, että ”koskaan eikä missään ei [Ruotsin] armeija ole näyttänyt sellaista jäykkyyttä ja urheutta.” Tappiot olivat raskaat puolin ja toisin. Adlercreutz oli ottanut suuren riskin yrittämällä itsepäisesti painostaa Kamenskin joukkoja ankarilla pistinhyökkäyksillään. Kamenski uskoi, ettei hän kykenisi ajamaan vastustajaansa pois Kuortaneelta ja antoi armeijalleen käskyn perääntyä Alavudelle. Kuormastot lähtivät matkaan myöhään yöllä ja armeija valmistautui marssimaan etelään.

Yön aikana asemia kiertelevä eversti Kulnev näki ihmeekseen suomalaisten vartiotulien hiipuvan ja kuuli kovaa kalsketta ja marssimisen jyminää vastarannalta. Muutaman miehensä kanssa hän hiipi Ruonan sillan hiiltyneitä palkkeja pitkin vastarannalle ja totesi sen tyhjäksi. Ilmoitettuaan heti tästä yllättävästä käänteestä Kamenskille komentaja päätti jatkaa taistelua aamulla.

Myös Adlercreutz oli huolestunut armeijansa tilasta ja teki 1.9. saamistaan raporteista johtopäätöksen, että hänen olisi mitä pikemmin vetäydyttävä vahvoista, valmistelluista asemistaan välttääkseen saarrostuksen. Uhka oli vain osin todellinen. Kenraali Kosatshkovski, jonka Kamenski oli määrännyt kiertämään suomalaisten selustaan Länsirannan kautta, oli joukkoineen etenemässä kohti Salmenkylää. Tämä venäläisjoukko käsitti yhden pataljoonan Kalugan musketöörirykmentistä ja yhden ulaanieskadroonan. Eli uhka oli todellinen, varsinkin kun venäläiset pääsivät jo 1.9 Vasumäkeen ja ehkä Kurssiin asti. Everstiluutnantti Lukov, jonka kaksituhatta miestä olivat saaneet kosketuksen Aminoffin johtamaan puolustusketjuun Isonnevankankaalla Ruona-Salmi-vaiheen aikana, oli päävoimien osalta liian kaukana aiheuttamaan mitään todellista uhkaa. Viestit, jotka Adlercreutzille toimitettiin, olivat todennäköisesti liioiteltuja. Marssi Ruonalta Salmeen rankkasateessa yöllä heti torjuntavoiton jälkeen oli kuitenkin se tekijä, joka sai Suomen Armeijan sotilaita luulemaan Ruonan taistelua itse asiassa tappiolliseksi yhteenotoksi.

Salmi 2.9.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset perääntyivät Salmen kylään, jossa Kamenski seuraavana päivänä (2.9.) haastoi Adlercreutzin uudelleen. Huomattuaan erehdyksensä Adlercreutz oli lähettänyt yhden pataljoonan valtaamaan asemat Ruonan kylästä takaisin. Sen juututtua kamppailuun Kulnevin etujoukkojen kanssa Adlercreutz syötti epäviisaasti lisää pataljoonia kahakkaan. Niiden juuttuessa sekavaan metsätaisteluun, jossa linjat menivät sekaisin, yritti kenraali saada selkoa tilanteeseen ratsastamalla itse taisteluun. Hän joutui esikuntineen keskelle venäläisjoukkoa ja joutui miekkansa turvin raivaamaan tien omiensa puolelle. Tämän jälkeen hän veti joukkonsa takaisin Salmelle ja jäi odottamaan venäläisten toimia.

Masennuksen valtaan joutuneet demoralisoituneet joukot eivät taistelleet parhaan kykynsä mukaan. Vaikka Kulnevin miehet olivat alivoimaisia, heidän onnistui rajulla hyökkäyksellä iskeä kiila suomalaisten puolustukseen Jylhän talon edustalla. Vieläkin Adlercreutzilla oli mahdollisuus voittoon, sillä hän olisi helposti voinut reserveillään pyyhkäistä Kulnevin joukon pois. Tällöin tuli kuitenkin ylipäällikkö Klingsporilta varovainen kehotus, että Adlercreutzin olisi peräännyttävä. Edellisenä päivänä niin tarmokkaasti toiminut kenraali suostui ja veti miehensä pois.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Armeija kärsi Ruonan ja Salmin taisteluissa moraalisen tappion. Adlercreutz kirjoitti: ”Me olemme tapelleet kolme päivää, marssineet kaksi yötä rankkasateessa ja viettäneet kuusi yötä taivasalla.” Armeijan tappioluettelo Ruonan ja Salmen yhteenotoista oli seuraava: 170 kaatunutta, 400 haavoittunutta ja 110 kadonnutta. Venäläiset, jotka kärsivät vain hieman enemmän, menettivät 128 kaatuneina ja 648 haavoittuneina. Napoleonin sotien tappioluetteloihin verrattuna Ruona vastaa hyvin pientä kahakkaa, mutta Suomen sodassa, jossa molempien armeijoiden koko sodan alussa oli noin 20 000 sotilasta, se oli merkittävä taistelu.

Perääntyminen voittoisan Ruonan torjuntavoiton jälkeen aiheutti Suomen armeijan henkisen luhistumisen. Sotilaat alkoivat tajuta taistelevansa turhaan ja niin tajusi rahvaskin, jonka kapinahenki Etelä-Pohjanmaalla kuoli nyt lopullisesti. Talonpoikaiskapinointi, joka oikein tuettuna olisi voinut olla venäläisille yhtä tuhoisaa kuin ranskalaisille Espanjassa, lakkasi yksinkertaisesti olemasta. Kamenskin voitto oli ennen kaikkea psykologinen ja siten ratkaisevan tärkeä miehittäjille. Siitä hän saattoi kuitenkin kiittää Klingsporin varovaisuutta kuin omia taktisia kykyjään. Suomen Armeija vetäytyi rannikolle ja valmistautui Oravaisten taistelun ankaraan loppunäytökseen.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]