Suomen lähetyskunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen lähetyskunta
Suomen Deputaatio
1808-1809
Lähetyskunnan puheenjohtaja, vapaaherra Carl Erik Mannerheim
Lähetyskunnan puheenjohtaja, vapaaherra Carl Erik Mannerheim
Suomen vaakuna.
Vaakuna		 Suomen lähetyskunta, Suomen Pietarin memoriaali[1]
Sijainti
Valtio Ruotsi Ruotsin valtakunta, Ruotsin itäiset suomalaiset läänit
Perustettu Syyskuussa 1808
Lakkautettu Tammikuussa 1809
Edustus Suomen säädyt. Aateli: Carl Erik Mannerheim, Petter Silfverskiöld, Karl Fredrik Rotkirch, Carl Arvid Krabbe,. Papisto: Fredrik Le Bell, Ivar Wallenius, Nils Johansson Aejmelaeus, Matthias Castrén,. Porvarit; Jean Gabriel Tjaeder, Eric Borgström, Jonas Carlstedt, Johan Linderth, Carl Hultman, Herman Höckert, Carl Magnus Engman,. Talolliset: Bengt Laurikainen, Kustaa Cavén, Jahvetti Kaitala, Pehr Klockars, Matti Pikkarainen.
Kielet Suomi, Ruotsi, Ranska
Kansat Ruotsi Ruotsi-Suomi

Suomen lähetyskunta oli Suomen neljää säätyä[2][3][4] edustanut vapaaherra Carl Erik Mannerheimin[5] johtama diplomaattinen neuvottelukunta, joka määrättiin marraskuussa 1808 matkustamaan Suomen vallanneen Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin Suomen sodan aikana[6]. Lähetyskunta neuvotteli osapuolena Venäjän keisarin perustamassa kolmikantaisessa neuvottelu työryhmässä[7], jossa sapuolet esitteli ehdotuksia ja neuvotelivat esitetyistä ehdotuksista Suomen olojen sodan jälkeisen ajan uudishallintoa koskevista valtarakenteista[7]. Lähetyskunta kutsuttiin audienssiin missä suomalaiset vannoivat kunnian osoituksen antamista (ruts: hylling) jolla tarkoittaa lähinnä uskollisuudenvalan antamista seremoniallisessa valtioaktissa eli legitimaatiossa eli ns: laillistamistilaisuudessa[8] minkä yhteydessä lähetyskunta luovutti keisari Aleksanteri I:lle laatimansa esityslistan[9] Suomessa toivotuista toimenpiteistä[10][4].

Suomen lähetyskunta valmisteli ja esitteli keskeisimmät osat Suomen autonomian syntyyn liittyneistä päätöksistä, koska Porvoon valtiopäivämiehillä ei ollut edes päätösvaltaa Itäisten Ruotsinsuomalaisten maakuntien hallintoalueilla[11][12], sillä näissä lääneissä oli sodanaikana voimassa Ruotsin suuriruhtinaskunnan perustustuslaki.

Venäläisten viranomaisten käskystä muodostettu lähetyskunta kuitenkin kieltäytyi ottamasta säätyvaltiopäivien roolia, sillä sen jäseniä ei ollut valittu valtiopäivävaaleja koskevien säädösten mukaisella tavalla. Porvoon valtiopäivät[13] päätti lähetyskunnan työn saman vuoden 27. maaliskuuta 1809 valtioaktissa (hylling)[10][12][14][15], mikä tarkoittaa vuoden 1808 protokollakirjojen esitysten lopullista legalisointia[10][8], missä keisari oli manifestissa ilmoittanut "Suomen kuuluvan kansakuntana, kansakuntien joukkoon[16]" ja tästä Suomen säätyjen antaessa julkisen uskollisuudenvalan[13].

Lähetyskunnan esitysten hyväksyminen sai todellisen voimaantulon vasta rauhansopimuksen syntyessä 17. syyskuuta 1809. Lähetyskunnan esitystenmukaisesti jonka työtä jatkettiin 8. elokuuta 1809 perustetussa Suomen hallituskonseljissa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan koollekutsuja, kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden.

Venäjä valloitti eteläisen Suomen jo Suomen sodan ensimmäisten kuukausien aikana talvella ja keväällä 1808 sekä torjui Ruotsin yrityksen vallata alueet takaisin kesällä ja syksyllä. Syyskuun lopussa solmittiin Lohtajan aselepo ja 19. marraskuuta Olkijoen aselepo, joka jätti käytännössä koko Suomen Venäjälle.[17]

Etelä-Suomen hallinnosta vastasi aluksi miehitysarmeijan ylipäällikkö, kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden. Hän järjesti huhtikuusta 1808 alkaen erityisesti Kaakkois-Suomessa ja läntisellä rannikkoseudulla tilaisuuksia, joissa suomalaiset vannoivat julkisen uskollisuudenvalan Venäjälle. Idässä valalla pyrittiin ehkäisemään levottomuuksia rintaman selustassa, lännessä sillä haluttiin sitoa suomalaisia Venäjään mahdollisten Ruotsin maihinnousujen varalta.[18] Vala oli vapaaehtoinen, ja moni Ruotsin voittoa odottanut suomalainen kieltäytyi siitä, vaikka venäläiset uhkasivat heitä lainsuojattomaksi julistamisella.[19][18] Suurempaa vastarintaa ei kuitenkaan ilmennyt, koska Suomen johtavat henkilöt Turussa vannoivat valan ensimmäisten joukossa.[19]

Keisarillisessa manifestissa ilmoitettiin 17. kesäkuuta Suomen liittämisestä Venäjään. Manifestissa luvattiin aiempaa täsmällisemmin pitää voimassa suomalaisten vanhat lait ja oikeudet.[18][19]

Venäjän palveluksessa ollut suomalainen kenraali ja vanha itsenäisyysmies Georg Magnus Sprengtporten ehdotti kesäkuussa 1808 ulkoministeri Nikolai Rumjantseville, että Suomen säätyjen edustajat voitaisiin kutsua Pietariin esittelemään maansa tarpeita. Ehdotuksesta ei ilmennyt, tarkoittiko Sprengtporten säätyjen edustajilla valtiopäiviä vai pienempää lähetystöä.[20] Hän oli jo kevään aikana ehdottanut useasti valtiopäivien (tai maapäivien) kutsumista koolle Turkuun Suomen asioiden järjestämiseksi, mitä Buxhoevdenkin oli aluksi kannattanut, mutta sodan ollessa edelleen kesken Aleksanteri I oli lykännyt asiaa Venäjän sotilasjohdon toiveesta.[18][21] Pietarissa ei ollut edelleenkään kiinnostusta valtiopäiviin, mutta lähetystöä pidettiin hyvänä ajatuksena.[20]

Liitettäessä uusia alueita Venäjän valtakuntaan oli keisarilla tapana vastaanottaa liitetyn alueen asukkaita edustava lähetystö, joka ilmoitti tunnustavansa uuden esivallan ja osoitti alamaisuuttaan keisarille.[22][20]

Lähetyskunnan jäsenten valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georg Magnus Sprengtporten oli Suomen lähetyskunnan aloitteentekijä, hänet nimettiin lähetyskunnan esityksen mukaisesti Aleksanteri I määräyksellä 1. joulukuuta 1808 Suomen kenraalikuvernööriksi kreivin arvossa.

Kenraali Buxhoevdenille ilmoitettiin 21. kesäkuuta 1808, että Pietariin oli lähetettävä Suomen säätyjä edustava lähetyskunta.[23] Käskykirje kehotti valitsemaan lähetyskunnan jäsenet vanhaa valtiopäivätapaa noudattaen.[20] Buxhoevden lähetti 1. heinäkuuta käskyn edustajien valitsemisesta neljän Venäjän hallussa olleen Suomen läänin maaherroille. Läänit olivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Kymenkartanon sekä Vaasan lääni.[22] Kolme päivää myöhemmin hän lähetti vielä erillisen käskyn Suomen piispoille.[24] Jokaisesta läänistä tuli valita yksi aatelin, yksi porvariston ja yksi talonpoikien edustaja sekä lisäksi Turun ja Porvoon hiippakunnista yksi papiston edustaja kummastakin. Kuopion ja Oulun läänit olivat toistaiseksi Ruotsin armeijan hallussa, joten käsky ei aluksi koskenut niitä.[20]

Käytännössä edustajien valinnassa ei voitu noudattaa valtiopäivävaalien tapoja tai niitä koskevia lakeja. Aateliston ja talonpoikien edustajat nimesi kussakin läänissä maaherra säätyjä kuultuaan, papiston edustajat valitsi tuomiokapituli eikä papisto itse ja porvariston edustajien vaalin suorittaneet valitsijamiehet valitsi kunkin kaupungin maistraatti eikä raastuvankokous. Vaalikokouksissa arvosteltiin jyrkästi poikkeavaa valintatapaa ja tähdennettiin, että näin valittavat edustajat eivät voisi käyttää valtiopäivämiesten valtaa.[20] Koska eräissä talvella 1808 annetuissa venäläisten julistuksissa oli luvattu kutsua Suomen säädyt koolle, oletettiin lähetyskunnan nyt korvaavan luvatun säätykokouksen.[19] Oikeat valtiopäivät haluttiin koolle pian.[20] Erityisesti aatelin parissa edustajien valintatapaa pidettiin säädyn oikeuksia loukkaavana, sillä Ruotsin laissa aatelin edustus valtiopäivillä perustui syntyperään ja suvun päämiehen asemaan eikä vaaliin.[7][25]

Edustajien valinta suoritettiin Kymenkartanon läänissä jo heinäkuun aikana ja Uudenmaan ja Hämeen läänissä elokuun alussa.[20] Turun ja Porin läänissä se sen sijaan lykkäytyi, sillä kokoontuessaan ensi kerran elokuun alussa läänin aateli kieltäytyi valitsemasta edustajaa vaaditulla tavalla. Buxhoevdenin oli annettava 26. elokuuta uusi määräys, jossa vakuutettiin, että lähetyskunta ei korvaisi valtiopäiviä. Uusi kokous valitsi lopulta 5. syyskuuta Turun läänin aatelin edustajan.[26][27][28] Päätöstä edisti Ruotsin yhä selvempi tappio sodassa.[20] Vaasan läänin edustajat valittiin vasta marraskuussa, ja Oulun lääniin Buxhoevden lähetti kehotuksen edustajien valinnasta vasta joulukuussa.[24] Oulun läänistä ei valittu aatelin edustajaa,[29] ja Kuopion läänistä ei ketään.[30]

Maaherrat ja Buxhoevdenin käyttämät asiantuntijat varmistivat, että lähetyskuntaan tuli valituksi yhteistyökykyisiä ja -haluisia henkilöitä.[7] Lähetyskunnan koko kasvoi alkuaan aiottua suuremmaksi Buxhoevdenin annettua Turun akatemialle ja hovioikeudelle, Porvoon lukiolle sekä Porvoon, Hämeenlinnan ja Tammisaaren kaupungeille oikeuden omaan ylimääräiseen edustajaan, joista tosin Porvoon lukion ja Hämeenlinnan kaupungin edustajat jäivät valitsematta.[31][20] Lähetyskuntaan valittiin kaikkiaan 22 henkeä: neljä aatelista, neljä pappia, seitsemän porvaria, viisi talonpoikaa sekä Turun akatemian ja hovioikeuden edustajat.[32][27] Myöhään valitut Vaasan läänin edustajat kuitenkin saapuivat Pietariin vasta joulun aikaan ja Oulun läänin edustajat tammikuussa 1809, jolloin lähetyskunnan työ oli jo käytännössä päättynyt.[33][30][20]

Buxhoevden määräsi lähetyskuntaan vielä yhdeksi ylimääräiseksi jäseneksi venäläisille myötämielisen teollisuusmiehen Ernst Gustaf von Willebrandin, jota hän kaavaili puheenjohtajaksi. Huonon ranskantaitonsa vuoksi von Willebrand ei kuitenkaan ollut hovikelpoinen, joten puheenjohtajaksi valittiin Turun läänin aatelia edustanut vapaaherra Carl Erik Mannerheim.[20] Hän oli entinen Anjalan liiton jäsen ja myös von Willebrandin vävy. Mannerheim ei ollut alkujaan edes halunnut lähetyskuntaan ja oli arvostellut koko hanketta Turun ensimmäisessä aateliskokouksessa. Hänet oli valittu kieltäytymisyrityksistään huolimatta lääninsä aatelin edustajaksi hänen saatuaan toisessa kokouksessa yhden äänen enemmän kuin von Willebrand.[26][27][25][34] Mannerheim kuitenkin osoittautui lähetyskunnan ainoaksi kyvykkääksi poliitikoksi.[20] Lähetyskunnan taustalla vaikutti myös Sprengtporten, joka ilmeisesti piti sitä maapäivien luontoisena.[21]

Lähetyskunnan matka Pietariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buxhoevdenin Mannerheimille 14. syyskuuta 1808 myöntämä passi.

Buxhoevden määräsi lähetyskunnan lähtemään Pietariin syyskuussa samoihin aikoihin, kun Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion Oravaisten taistelussa. Lähetyskunnan kärkijoukon saapuessa Viipuriin tuli tieto, että Aleksanteri I oli lähtenytkin Erfurtiin Saksaan tapaamaan Ranskan keisari Napoleonia. Tämän kuultuaan pääosa lähetyskunnasta palasi kotiin ja vain muutama jatkoi Pietariin odottamaan keisarin paluuta. Muu lähetystö lähti uudelleen matkaan lokakuun lopussa.[20] Matka Pietariin alkoi 22. lokakuuta 1808 ja perille saavuttiin 25. lokakuuta.[27]

Lähetyskunnan jäsenet saivat tutustua muutaman kuukauden ajan hovin edustajan kanssa Venäjän pääkaupunkiin ja kaikkeen, mitä Venäjällä olisi Suomelle tarjottavana. Kullekin jäsenelle annettiin käyttöönsä kymmenen ruplaa päivässä.[35][36] Pietarin ja Venäjän hovin loisto ja rikkaudet tekivät vaikutuksen muun muassa Mannerheimiin, vaikka hänellä oli kaupunkiin saapuessaan ollut kielteinen näkemys Venäjästä ja venäläisyydestä.[37][25] Ainakin osa lähetyskunnasta asui Nord-hotellissa. Oppaana kaupungilla toimi valtioneuvos Achloppkoff. Suomalaiset tapasivat monia arvohenkilöitä.[38] Eräs näistä oli apulaisulkoministeri Aleksandr Saltykov, joka hoiti ulkoministerin tehtäviä Rumjantsevin poissa ollessa.[36] Erityistä mielenkiintoa herätti tutustuminen keisarinna Elisabetiin, jonka sisar oli Ruotsin kuningatar Fredrika Dorotea, kuningas Kustaa IV Aadolfin puoliso.

Lähetyskunnan toiminta Pietarissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvassa; Talvipalatsin pieni valtaistuinsali. Suomalaisten lähettiläiden suorittama aktissa suoritettiin Aleksanteri I valtaistuimen ja tämän keisarillisen valtikan edessä audienssina 30. marraskuuta, (jul. 18. marraskuuta) 1808[39][40]
Venäjän keisari Aleksanteri I.

Työn alku ja keisarin audienssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen lähetyskunnan audienssi 1808

Lähetyskunta kokoontui Pietarissa ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 1808. Puheenjohtaja Mannerheim esitteli tällöin muille jäsenille luonnostelemansa muistion, jossa korostettiin sitä, että lähetyskunta ei voisi toimia valtiopäivien valtuuksin. Lähetyskunnan jäsenet eivät voisi keskustella keisarin kanssa perustuslakien muutoksista eikä heidän tulisi esittää kotiseutujensa erityistoiveita, sillä molemmat asiat kuuluivat valtiopäiville. Lähetyskunta hyväksyi muistion esitettäväksi keisarille.[20] Ainoastaan Porvoon kaupunkia edustanut kauppias Johan Linderth vastusti Mannerheimin näkemystä ja katsoi olevansa laillisesti valittu valtiopäivämies, jolla olisi oikeus tehdä keisarille taloudellisia kysymyksiä koskevia esityksiä Suomen ja kotikaupunkinsa edun nimissä. Jäätyään ilman muiden tukea hän liitti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä.[25][36] Lisäksi Mannerheimin tahdosta päätettiin, että Buxhoevdenin nimeämät ylimääräiset jäsenet eivät osallistuisi lähetyskunnan työhön.[20] Aleksanteri I palasi pääkaupunkiin marraskuun lopussa.[20]

Anitškovin palatsin kabinettisiipi, jossa lähetyskunta tapasi keisarin.

Lähetyskunta tapasi keisarin ensi kerran 30. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 18. marraskuuta) 1808[41]. Audienssi tapahtui Anitškovin palatsin keisarillisessa kabinetissa[41]. Tämä oli valloitetun Suomen asukkaiden ja Venäjän hallitsijan ensimmäinen juhlallinen kohtaaminen.[42] Keisarin ja lähetyskunnan ohella tilaisuudessa olivat läsnä vain Sprengtporten ja Saltykov. Mannerheim piti ranskankielisen puheen, jossa hän muistutti keisarin vakuuttaneen säilyttävänsä Suomen uskonnon, lait sekä vapaudet ja oikeudet.[42][36] Puheessa suomalaisiin viitattiin sanalla nation, ”kansakunta”.[20] Puheen olivat etukäteen tarkastaneet lähetyskunnan muut jäsenet sekä Sprengtporten ja Saltykov, joiden vaatimuksesta siitä oli poistettu maininta Suomen kansan uskollisuudesta entistä hallitustaan kohtaan.[32]

Vastauspuheessaan Aleksanteri I vahvisti lupauksen Suomen uskonnon, lakien ja vapauksien pitämisestä voimassa. Hän korosti erikseen, että Suomen talonpojat eivät joutuisi Venäjän talonpoikien asemaan eli maaorjuuteen.[20][42] Lopuksi keisari keskusteli lyhyesti lähetystön muiden jäsenten kanssa.[42] Virallisen tapaamisen jälkeen lähetyskunta kutsuttiin iltajuhlaan ja päivällisille Talvipalatsiin[41]. Juhlassa suomalaiset saivat istua keisarin pöydän viereisessä pöydässä.[43] Venäläistä hoviväkeä kiinnosti varsinkin suomalaisten talonpoikien läsnäolo ja se, että kaikkien säätyjen edustajat istuivat tasa-arvoisesti saman pöydän ääressä.[37]

Lähetyskunnan muistiot ja keisarin vastaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsehallinnolliset peruskirjat joilla tarkoitetaan lähetyskunnan muistioita (protokollakirjoja), jotka luovutettiin keisarille 17. marrakuuta 1808 toimitetun audienssin yhteydessä, muistion vasemman sivun alalaidassa on jäsenten allekirjoitukset ja kahden puumerkit.[44][12]
Pääartikkeli: Suomen lähetyskunnan esitykset ja kirjeet keisarille

Lähetyskunnan ensimmäinen muistio (protokollakirjan), jossa se kieltäytyi valtiopäivien roolista, toimitettiin Aleksanteri I:lle audienssia seuranneena päivänä, 1. joulukuuta.[20] Samana päivänä Aleksanteri I vahvisti Suomen hallintoa koskevan suunnitelman, joka oli valmisteltu Sprengtportenin, sotaministeri Aleksei Araktšejevin ja kenraali Bogdan von Knorringin muodostamassa komiteassa Sprengtportenin ehdotuksen pohjalta. Komitean esityksestä poiketen keisari määräsi, että Suomen asiat tulisi esitellä hänelle suoraan eikä Venäjän ministerien kautta.[20][45] Päätös muodosti pohjan Suomen itsehallinnon kehitykselle.[20][32] Keisarin määräyksellä perustettiin samalla Suomen kenraalikuvernöörin toimi, johon nimitettiin Sprengtporten, ja lisäksi määrättiin, että valtiopäivät kokoontuisivat seuraavana vuonna Loviisassa ja että niiden yhteydessä Suomen hallitukseksi perustettaisiin Hämeenlinnassa toimiva kenraalikuvernöörin johtama hallituskomitea.[20][45]

Sprengtporten otti joulukuussa 1808 hoitoonsa lähetyskunnan suhteet keisariin.[22] Lähetyskunta sai vastauksen ensimmäiseen muistioonsa 11. joulukuuta,[45] jolloin Sprengtporten ilmoitti Mannerheimille lähettämässään kirjeessä tulevista valtiopäivistä.[9][22] Keisarin päätös valtiopäivistä perustui Sprengtportenin aiempiin ajatuksiin, mutta myös lähetyskunnan päättäväinen toiminta saattoi vauhdittaa sitä.[45] Lisäksi Mannerheimin keskustelut Saltykovin kanssa lienevät vaikuttaneet siihen, että hallituskomiteaa ei toteutettu alun perin suunnitellussa muodossa, jossa sen jäsenet olisivat olleet säätyjen valitsemia.[26]

Lähetyskunnan toivomukset Suomen autonomisen hallintoalueen perustamiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Aleksanteri I hyväksyi lähetyskunnan kieltäytymisen valtiopäivien roolista, sen ei tarvinnut tehdä sellaisia esityksiä, jotka olisivat vaatineet lakien, asetusten tai verotuksen muutoksia.[32] Keisari katsoi lähetyskunnan kuitenkin edustavan Suomea riippumatta siitä miten se oli valittu,[21] ja halusi sen esittävän hänelle ”mitä varmimpia tietoja” Suomen tilanteesta sekä toivomuksia siitä, miten hän voisi keventää suomalaisten taakkaa.[32] Lähetyskunta hyväksyi joulukuun puolivälissä Mannerheimin luonnoksen pohjalta toisen keisarille osoitetun muistion,[9][26][42] jossa esitettiin 17 Suomen tilannetta koskevaa toivetta sekä kiitettiin keisaria valtiopäivien lupaamisesta. Toiveissa mainittiin muun muassa rauhallisten olojen ja laillisuuden takaaminen, suomalaisista koostuvan hallituksen[46] ja rahanvaihtokonttorin perustaminen [47][48], sotavankien palauttaminen sekä sodan aiheuttamien rasitusten keventäminen eri tavoin. Joukossa oli myös melko vähäpätöisiä asioita, kuten vaatimus leivinuunien paremmasta rakentamisesta.[42]

Keisarin vastaukset lähetyskunnan toivelistaan valmisteli Sprengtportenin, Saltykovin ja Araktšejevin muodostama komitea. Vastaukset olivat kaikki myönteisiä, tosin osa toiveista todettiin jo ratkaistuiksi ja loput annettiin joko tulevien valtiopäivien tai kenraalikuvernöörin ratkaistaviksi. Ranskankielisessä vastauskirjelmässä 17 toivetta oli supistettu 15:ksi yhdistämällä eräitä kohtia.[42] Aleksanteri I:n vastaus lähetyskunnan toiseen muistioon on päivätty 31. (19.) joulukuuta,[45] mutta se toimitettiin lähetyskunnalle vasta 7. tammikuuta.[23][9]

Suomen lähetystö suoritti kaikkiaan 250 tervehdys ja neuvottelukäyntiä[39], joista osa toimitettiin lähetystön puheenjohtaja Mannerheimin kautta, lähetystö tapasi Pietarissa myös ulkomaisia diplomaatteja[39].

Kun Aleksanteri I vuodenvaihteen aikoihin määräsi Suomen asioiden esittelijäksi suosikkinsa, valtiosihteeri Mihail Speranskin, tämän apulaiseksi nimettiin suomalainen tuomari Robert Henrik Rehbinder, joka oli valittu lähetyskuntaan Turun hovioikeuden edustajana.[49][20][50]

Lähetyskunnan paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoon valtiopäivien avajaiskuva 27 tai 29. maaliskuuta 1809. Porvoon valtiopäivät[51] järjestettiin lähetyskunnan esityksen mukaisesti Aleksanteri I ilmoituksella 22. maaliskuuta[4][52][53][54] – ja päättäen 19. heinäkuuta 1809.[55] Lähetyskunnasta kymmenen edustajaa oli saapunut valtiopäiville: aatelisto: Carl Erik Mannerheim, Petter Silfverskiöld, Karl Fredrik Rotkirch, Ernst Gustaf von Willebrand, Carl Arvid Krabbe, papisto; Nils Johansson Aejmelaeus, Ivar Wallenius, porvaristo; Eric Borgström, Carl Magnus Engman, ja talollinen; Pehr Klockars.[56][57]
Porvoon valtiopäivät 150 vuotta postimerkki.

Pääotsikko: Porvoon valtiopäivät

Jo aikaisemmin marraskuussa saapuneet lähetyskunnan jäsenet poistuivat Pietarista 10. tammikuuta[39] ja tätä myöhemmin saapuneet palasivat Suomeen vasta tammikuun loppuun mennessä 1809.[19] Sen päättäessä työnsä keisari ilmoitti 1. helmikuuta (19. tammikuuta) kirjeellään valtiopäivien kutsumisesta koolle Porvooseen aiemmin ilmoitetun Loviisan sijaan.[20][22][58] Lähetyskunnan toivemuistiota käytettiin valtiopäivien valmistelutyön pohjana.[20][58] Valtiopäivät kokoontuivat Porvoossa 28. maaliskuuta 1809[58][13]. Virallisesti Suomi liitettiin Venäjään Haminan rauhansopimuksella myöhemmin samana vuonna[4][59][60].

Historiantutkijoiden tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan toimintaa tutkinut suomalainen historioitsija Robert Castrén julkaisi tärkeimmät siihen liittyvät asiakirjat vuonna 1879 ilmestyneen teoksensa Finska deputationen 1808–1809 yhteydessä.[10][23] Hän yritti tuloksetta selvittää, oliko lähetyskunta saanut aikaan päätöksen valtiopäivien järjestämisestä kieltäytyessään itse toimimasta valtiopäivinä.[32] Venäläisen Boris Nolden mukaan lähetyskunnan toiminnassa astui ensimmäisen kerran historian näyttämölle suomalaisten luja oikeustietoisuus.[32]

Professori Osmo Jussila on kutsunut lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n vuorovaikutusta ”perussopimukseksi”, joka loi pohjan Suomen myöhemmälle kehitykselle, sekä ”kapitulaatiosopimukseksi” viitaten sen samankaltaisuuteen suuren Pohjan sodan aikaisen Vironmaan ja Liivinmaan kapitulaation kanssa.[61][23] Venäjän valloittamien Viron- ja Liivinmaan säätyjä edustaneet lähetyskunnat olivat vuonna 1710 käyneet Pietarissa vannomassa keisari Pietari Suurelle uskollisuudenvalan. Näiden lähetystöjen ja keisarin välillä oli tuolloin tehty niin sanottu kapitulaatiosopimus, jossa keisari oli vastannut säätyjen toivomuksiin joko myönteisesti tai kielteisesti samalla menettelyllä kuin Aleksanteri I vastasi Suomen lähetyskunnan toiseen muistioon. Jussilan mukaan lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n kohtaaminen 30. marraskuuta 1808 oli samalla ensimmäinen Suomen Venäjään liittämiseen kuulunut niin sanottu hyllning-tilaisuus[12], jossa alamaiset vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalleen tämän luvatessa säilyttää heidän vanhat oikeutensa. Toinen hyllning tapahtui Jussilan mukaan Porvoon valtiopäivillä.[61]

Jussila katsoo lähetyskunnan toiminnan vaikuttaneen siihen, että Porvoon valtiopäivien suunnittelu ja Suomen hallituskonseljin (myöhempi Suomen senaatti) perustaminen siirtyivät pois Sprengtportenin käsistä, mikä osoittautui Suomen itsehallinnon kehityksen kannalta myönteiseksi kehityskuluksi.[62] C. E. Mannerheim väitti muistelmissaan, että Sprengtporten ei vaikuttanut valtiopäivien koollekutsumiseen eikä hallituskonselji sisältynyt lainkaan tämän suunnitelmiin. Tämän vuoksi osassa myöhempää kirjallisuutta on sekä valtiopäivien koollekutsuminen että hallituskonseljin perustamisen pantu kokonaan Mannerheimin ja lähetyskunnan eikä Sprengtportenin ansioksi.[26]

Tutkija Kati Katajisto[12] on arvellut lähetyskunnan puolustaneen rohkeasti suomalaisten Ruotsin lakeihin perustuvia oikeuksia myös siinä pelossa, että heidät voitaisiin muuten leimata maanpettureiksi, jos Suomi lopulta kuitenkin palautuisi Ruotsille.[25][12]

Lähetyskunnan jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan jäsenet olivat pääosin entisiä valtiopäivämiehiä.

Jäsenet olivat: [5][6][10][19][36][30][63][64]

aateliset
papit
porvarit
talonpojat
muut ylimääräiset edustajat

Jäsenten palkitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan mitalien jakotilaisuus toimitettiin Suomen lähetyskunnan edustajille keisarin audienssia edeltävänä päivänä 17. marraskuuta 1808. Anitškovin keisarillisen palatsin kabinettisiiven juhlasalissa.

Lähetyskuntaan kuuluneet aatelis- ja pappissäädyn edustajat palkittiin venäläisillä kunniamerkeillä.[65][40] C. E. Mannerheim sai Pyhän Annan I luokan rintatähden ja Pyhän Vladimirin III luokan kaulanauhassa kannettavan ritarimerkin, E. G. von Willebrand Pyhän Annan I luokan ritarimerkin sekä professori G. E. von Haartman ja pappissäädyn edustajat Pyhän Vladimirin IV luokan ritarimerkit ja briljanttiset kantasormukset liuskojen kanssa.[66]

Porvarissäädyn kuudelle ja talonpoikaissäädyn viidelle edustajalle jaettiin Lähetyskunnan mitalina tunnettu kultainen muistomitali kaulassa kannettavaksi. Kaivertaja Carl Leberechtin suunnittelemat mitalit on päivätty 29. (17.) marraskuuta eli päivää ennen keisarin vastaanottoa. Ne lyötettiin Pietarin rahapajassa keisarin määräyksestä.[65][67] Porvarissäädyn edustajat saivat lisäksi briljanttiset kantasormukset, sekä lisäksi säätyjen jäsenet palkittiin 500 dukaatilla [47][40].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Suomen lähetyskunta Digilehdet Vaasa 1939. Viitattu 27.1.2023.
  2. ↑ lähettikunta – Sanat sanat.csc.fi. Viitattu 18.2.2023.
  3. ↑ lähettiläs. Wikisanakirja, 28.4.2021. Artikkelin verkkoversio. fi
  4. ↑ a b c d Porvoon valtiopäiväin valmisteluajoilta digi.kansalliskirjasto.fi. 25.1.1916. Uusi Suometar no 23, s. 4-5. Viitattu 4.9.2023.
  5. ↑ a b BLF www.blf.fi. Viitattu 24.10.2022.
  6. ↑ a b 31.10.1939 Vaasa no 294, s. 4 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.1.2023.
  7. ↑ a b c d Antti Kuusterä & Juha Tarkka: Suomen Pankki 200 vuotta I: Keisarin kassasta keskuspankiksi, s. 27–28. Otava, Helsinki 2011. Teoksen verkkoversio
  8. ↑ a b Akti – Arkistowiki wiki.narc.fi. Viitattu 8.1.2023.
  9. ↑ a b c d Pietarissa/I S:t Petersburg (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  10. ↑ a b c d e Robert Castrén: Finska deputationen 1808-1809. G.W. Edlund, 1879. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.1.2023). sv
  11. ↑ Annikki Harjumäki: Demokratisoitumiskehitys, Tampereen, Oulun, ja Kuopion, porvarissäädyn valtiopäivävaalien kautta tarkasteltuna (pdf) Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. 2018. (s. 25-27). Viitattu 3.11.2022.
  12. ↑ a b c d e f Kati Katajisto: Isämaamme keisari eliitin kansallisen identiteetin murros ja suomalaisen isänmaan rakentuminen autonomian ajan alussa (pdf) (s. 92-99) 31.5.2008. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 3.11.2022.
  13. ↑ a b c Acta historica Fennica: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja (pdf) (1809 (s. 344-345)) 1912. Kustavi Grontenfelt. ”Hallitsijan vakuutus Porvoossa” Viitattu 3.11.2022.
  14. ↑ Suomen "valtion" synty :: Dokumentit :: Historiakone :: Julkaisut :: Agricola - Suomen historiaverkko agricolaverkko.fi. Arkistoitu 24.1.2022. Viitattu 8.1.2023.
  15. ↑ Porvoo 1809 tiedekirja.fi. Viitattu 8.1.2023. (englanniksi)
  16. ↑ Keisari Aleksanteri I:n 1809 hallitsijanvakuutus ja muistomitali histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  17. ↑ Tommila 2008, s. 34–36, 38–40.
  18. ↑ a b c d Tommila 2008, s. 48–49, 51–53.
  19. ↑ a b c d e f Rauhoituspolitiikka (Arkistoitu – Internet Archive). Historiakone, Agricolaverkko. Viitattu 21.3.2022.
  20. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Tommila 2008, s. 54–58.
  21. ↑ a b c Jussila 2004, s. 54.
  22. ↑ a b c d e Tandelfelt 2009, s. 28–31.
  23. ↑ a b c d Suomen lähetyskunta 1808-09 (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  24. ↑ a b Lähetyskunnan synty/Deputationens tillkomst (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  25. ↑ a b c d e Kati Katajisto: Isänmaamme keisari: Eliitin kansallisen identiteetin murros ja suomalaisen isänmaan rakentuminen autonomian ajan alussa, s. 88–96. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 2008.
  26. ↑ a b c d e Markku Tyynilä: Mannerheim, Carl Erik (1759 - 1837) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997 (päivitetty 12.10.2006). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  27. ↑ a b c d Risto Volanen: Ensimmäinen Mannerheim, kapinallinen ja pääministeri (Arkistoitu – Internet Archive) Risto Volasen kotisivu 21.9.2015. Viitattu 21.3.2022.
  28. ↑ Nordisk familjebok (1881), p. 1341–1342 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  29. ↑ Castrén 1879, s. 40–41.
  30. ↑ a b c Tietosanakirja (1917), p. 246 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  31. ↑ Castrén 1879, s. 17, 38–39.
  32. ↑ a b c d e f g Jussila 2004, s. 56–58.
  33. ↑ Castrén 1879, s. 63–64.
  34. ↑ Castrén 1879, s. 30, 73.
  35. ↑ Raimo Savolainen: Tukholman vallanvaihdoksen näyttämöllä Teoksesta Sivistyksen voimalla: J. V. Snellmanin elämä (2006), J. V. Snellmanin kootut teokset. Viitattu 21.3.2022.
  36. ↑ a b c d e Hugo Schulman: Striden om Finland 1808-1809 (1909), s. 374–378 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  37. ↑ a b Max Engman: Pitkät jäähyväiset: Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 216–217. WSOY, Helsinki 2009.
  38. ↑ Pia Puntanen: Mikkelin mies autonomiaa rakentamassa Länsi-Savo 2008 (documentcloud.adobe.com). Viitattu 21.3.2022.
  39. ↑ a b c d 8.4.1939 Savon Sanomat no 41, s. 11 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 18.10.2022.
  40. ↑ a b c Suomen historiallinen seura XXV: Arkisto (pdf) (s.156) Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto Doria. 1915. Suomalaisen kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö. Viitattu 22.10.2022.
  41. ↑ a b c Sakari Yrjö-Koskinen: 577 (Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar) runeberg.org. 1874. Viitattu 18.10.2022. (ruotsiksi)
  42. ↑ a b c d e f g Jussila 2004, s. 60–64.
  43. ↑ Jussila 2004, s. 56.
  44. ↑ Wayback Machine web.archive.org. 9.1.2022. Viitattu 18.10.2022.
  45. ↑ a b c d e Jussila 2004, s. 65–66, 68.
  46. ↑ K. W. Rauhala: Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina 1808-1817 (pdf) Helsinki. 1910. Suomen historiallinen seura. Viitattu 21.10.2022.
  47. ↑ a b Sakari Yrjö-Koskinen: 580 (Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar) runeberg.org. 1874. Viitattu 18.10.2022. (ruotsiksi)
  48. ↑ 12.12.1911 Karjala no 288, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 20.10.2022.
  49. ↑ Jussila 2004, s. 88–89.
  50. ↑ Tuomari Rehbinder vaikutti Viipurin läänin ja Helsingin historiaan Lakimiesuutiset 7.1.2014. Viitattu 21.3.2022.
  51. ↑ 907-908 (Pieni Tietosanakirja / III. Masku - Sanomalehti) runeberg.org. Viitattu 14.2.2023.
  52. ↑ Hugo Schulman: 378 (Striden om Finland 1808-1809) runeberg.org. 1909. Viitattu 14.2.2023. (ruotsiksi)
  53. ↑ maaliskuuta 1899 Kyläkirjaston Kuvalehti no 3, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 14.2.2023.
  54. ↑ 28.3.1909 Helsingin Sanomat no 72, s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 14.2.2023.
  55. ↑ Porvoon valtiopäivät 25.3.-19.7.1809 | Eduskunnan kirjasto web.archive.org. 4.1.2009. Viitattu 14.2.2023.
  56. ↑ Alex Snellman: Emanuel Thelningin maapäivämaalaus ja Porvoon tapahtumat Suomen Museo 2007, s. 65–80. Merkkivuosi 1809 -sivusto. (pdf) (Lähetyskunnan jäsenet valtiopäivillä s.79) web.archive.org. Viitattu 17.5.2014..
  57. ↑ Porvoon maapäivät, hallitsijavakuutus tuomiokirkossa 29. 3. 1809 | Hakutulokset | Finna.fi www.finna.fi. Viitattu 24.8.2023.
  58. ↑ a b c Kuvien esikatselu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia astia.narc.fi. Viitattu 22.10.2022.
  59. ↑ Suomen ja Ruotsin rajankäyntivaltuuskunnat: Suomen - Ruotsin rajankäynti ( (Ote rauhansopimuksesta (s. 2)) maanmittauslaitos.fi. 2006. Viitattu 3.11.2022.
  60. ↑ Haminan rauhansopimus :: 1809 :: :: Historiakone :: Julkaisut :: Agricola - Suomen historiaverkko agricolaverkko.fi. Arkistoitu 3.11.2022. Viitattu 3.11.2022.
  61. ↑ a b Jussila 2004, s. 31, 36–37, 61, 69.
  62. ↑ Jussila 2004, s. 68.
  63. ↑ Castrén 1879, s. 50, 73–84. Google Books (ruotsiksi)
  64. ↑ Yrjö Koskinen: Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar (1874), s. 576–577 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  65. ↑ a b Tuukka Talvio: Mitalit ja mitalitaide, s. 42. Museovirasto, Helsinki 2007.
  66. ↑ Lähetyskunnan palkiseminen (s. 9) digi.kansalliskirjasto.fi. 31.12.1900. Lukutupa no 22-26. ”Kunniamerkkejä, sormuksia, y. m armonosoituksia debutatsioonin jäsenille” Viitattu 4.1.2023.
  67. ↑ H. J. Boström: Suomen muistorahat II: tapahtuma- ja juhlamitalit (1936), s. 22, 113–114 (documentcloud.adobe.com). Viitattu 21.3.2022.
  68. ↑ 27.3.1909 Vaasa no 34 B, s. 1 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.
  69. ↑ 9.11.1900 Pohjola no 25, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.
  70. ↑ 25.1.1916 Uusi Suometar no 23, s. 4 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskirjaston digitoitu aineisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sota
Taistelut

Ahvenanmaan kansannousu • Ahvenanmaan valtaus • Alavuden taistelu • Aron kahakka • Gotlannin miehitys • Helsinginrannan maihinnousu • Hörneforsin taistelu • Jauhiaisen salmen taistelu • Juuttaan taistelu • Jynkän taistelu • Kalmalahden taistelu • Kanttin kapina • Karstulan taistelu • Kauhajoen kapina • Kauhajoen taistelu • Kokkonevan taistelu • Koljonvirran taistelu • Kuopion valtaus • Lapuan taistelu • Lemun taistelu • Lintulahden taistelu • Nummijärven taistelu • Oravaisten taistelu • Palvan meritaistelu • Parjakannevan taistelu • Pitsundin taistelu • Pulkkilan taistelu • Pyhäjoen taistelu • Pälkjärven taistelu • Revonlahden taistelu • Rothin ja Spoofin sissiretki • Ruonan taistelu • Samelinlakson taistelu • Sandön taistelu • Siikajoen taistelu • Svartholman piiritys • Toivalan taistelu • Uumajan valtaus • Vaasan taistelu • Venäläiskivi • Viaporin piiritys • Vornan taistelu

Muuta

Haminan rauha • Kainuun sopimus • kansannousut • Lohtajan aselepo • Olkijoen aselepo • Ruotsin vallankaappaus 1809 • Suomen lähetyskunta

Auktoriteettitunnisteet: Henkilöt Muokkaa Wikidatassa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_lähetyskunta&oldid=21801118”