Suomen lähetyskunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen lähetyskunta
Lähetyskunnan puhemies, vapaaherra Carl Erik Mannerheim
Lähetyskunnan puhemies, vapaaherra Carl Erik Mannerheim

Vaakuna
Valtio Ruotsin valtakunta, Ruotsin itäiset suomalaiset läänit (Suomen herttuakunta)
Perustettu syyskuussa 1808
Lakkautettu Tammikuussa 1809
Edustus Suomen säädyt. Aateli: Carl Erik Mannerheim, Petter Silfverskiöld, Karl Fredrik Rotkirch, Carl Arvid Krabbe,. Papisto: Fredrik Le Bell, Ivar Wallenius, Nils Johansson Aejmelaeus, Matthias Castrén,. Porvarit; Jean Gabriel Tjaeder, Eric Borgström, Jonas Carlstedt, Johan Linderth, Carl Hultman, Herman Höckert, Carl Magnus Engman,. Talolliset: Bengt Laurikainen, Kustaa Cavén, Jahvetti Kaitala, Pehr Klockars, Matti Pikkarainen.
Kielet suomi, ruotsi, ranska
Kansat Ruotsi-Suomi

Suomen lähetyskunta, ven. Финская делегация 1808[1][2], oli Suomen kaikkia neljää valtionsäätyä edustanut diplomaattinen lähetystö[3][4], jota johti Turun säätykokousesta puhemieheksi[5] valittu vapaaherra Carl Erik Mannerheim[6][7] joiden määrättiin marraskuussa 1808 matkustamaan Suomen vallanneen Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin Suomen sodan aikana[8]. Lähetyskunta neuvotteli osapuolena Venäjän keisarin perustamassa kolmikantaisessa neuvottelu työryhmässä[9], jossa osapuolet esitteli ehdotuksia ja neuvottelivat esitetyistä ehdotuksista Suomen olojen sodan jälkeisen ajan uudishallintoa koskevista valtarakenteista[9]. Lähetyskunta kutsuttiin audienssiin missä suomalaiset vannoivat kunnian osoituksen antamista (ruts: hylling) jolla tarkoittaa lähinnä uskollisuudenvalan antamista seremoniallisessa valtioaktissa eli legitimaatiossa eli ns: laillistamistilaisuudessa[10] minkä yhteydessä lähetyskunta luovutti keisari Aleksanteri I:lle laatimansa esityslistan[11] Suomessa toivotuista toimenpiteistä[12].

Suomen lähetyskunta valmisteli ja esitteli keskeisimmät osat Suomen autonomian syntyyn liittyneistä päätöksistä, koska Porvoon valtiopäivämiehillä ei ollut edes päätösvaltaa Itäisten Ruotsinsuomalaisten maakuntien hallintoalueilla[13][14], sillä näissä lääneissä oli sodanaikana voimassa Ruotsin perustuslait.

Venäläisten viranomaisten käskystä muodostettu lähetyskunta kuitenkin kieltäytyi ottamasta säätyvaltiopäivien roolia, sillä sen jäseniä ei ollut valittu valtiopäivävaaleja koskevien säädösten mukaisella tavalla. Porvoon valtiopäivät[15] päätti lähetyskunnan työn saman vuoden 27. maaliskuuta 1809 valtioaktissa (hylling)[12][14][16][17], mikä tarkoittaa vuoden 1808 protokollakirjojen esitysten lopullista legalisointia[12][10], missä keisari oli manifestissa ilmoittanut "Suomen kuuluvan kansakuntana, kansakuntien joukkoon[18]" ja tästä Suomen säätyjen antaessa julkisen uskollisuudenvalan[15].

Lähetyskunnan esitysten hyväksyminen sai todellisen voimaantulon vasta rauhansopimuksen syntyessä 17. syyskuuta 1809. Lähetyskunnan esitystenmukaisesti jonka työtä jatkettiin 8. elokuuta 1809 perustetussa Suomen hallituskonseljissa.[19][20][21]

Lähetyskunnan koollekutsuja, kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden.

Venäjä valloitti eteläisen Suomen jo Suomen sodan ensimmäisten kuukausien aikana talvella ja keväällä 1808 sekä torjui Ruotsin yrityksen vallata alueet takaisin kesällä ja syksyllä. Syyskuun lopussa solmittiin Lohtajan aselepo ja 19. marraskuuta Olkijoen aselepo, joka jätti käytännössä koko Suomen Venäjälle.[22]

Etelä-Suomen hallinnosta vastasi aluksi miehitysarmeijan ylipäällikkö, kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden. Hän järjesti huhtikuusta 1808 alkaen erityisesti Kaakkois-Suomessa ja läntisellä rannikkoseudulla tilaisuuksia, joissa suomalaiset vannoivat julkisen uskollisuudenvalan Venäjälle. Idässä valalla pyrittiin ehkäisemään levottomuuksia rintaman selustassa, lännessä sillä haluttiin sitoa suomalaisia Venäjään mahdollisten Ruotsin maihinnousujen varalta.[23] Vala oli vapaaehtoinen, ja moni Ruotsin voittoa odottanut suomalainen kieltäytyi siitä, vaikka venäläiset uhkasivat heitä lainsuojattomaksi julistamisella.[24][23] Suurempaa vastarintaa ei kuitenkaan ilmennyt, koska Suomen johtavat henkilöt Turussa vannoivat valan ensimmäisten joukossa.[24]

Keisarillisessa manifestissa ilmoitettiin 17. kesäkuuta Suomen liittämisestä Venäjään. Manifestissa luvattiin aiempaa täsmällisemmin pitää voimassa suomalaisten vanhat lait ja oikeudet.[23][24]

Venäjän palveluksessa ollut suomalainen kenraali ja vanha itsenäisyysmies Georg Magnus Sprengtporten ehdotti kesäkuussa 1808 ulkoministeri Nikolai Rumjantseville, että Suomen säätyjen edustajat voitaisiin kutsua Pietariin esittelemään maansa tarpeita. Ehdotuksesta ei ilmennyt, tarkoittiko Sprengtporten säätyjen edustajilla valtiopäiviä vai pienempää lähetystöä.[25] Hän oli jo kevään aikana ehdottanut useasti valtiopäivien (tai maapäivien) kutsumista koolle Turkuun Suomen asioiden järjestämiseksi, mitä Buxhoevdenkin oli aluksi kannattanut, mutta sodan ollessa edelleen kesken Aleksanteri I oli lykännyt asiaa Venäjän sotilasjohdon toiveesta.[23][26] Pietarissa ei ollut edelleenkään kiinnostusta valtiopäiviin, mutta lähetystöä pidettiin hyvänä ajatuksena.[25]

Liitettäessä uusia alueita Venäjän valtakuntaan oli keisarilla tapana vastaanottaa liitetyn alueen asukkaita edustava lähetystö, joka ilmoitti tunnustavansa uuden esivallan ja osoitti alamaisuuttaan keisarille.[27][25]

Lähetyskunnan jäsenten valinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georg Magnus Sprengtporten oli Suomen lähetyskunnan aloitteentekijä, hänet nimettiin lähetyskunnan esityksen mukaisesti Aleksanteri I määräyksellä 1. joulukuuta 1808 Suomen kenraalikuvernööriksi kreivin arvossa.[28]

Kenraali Buxhoevdenille ilmoitettiin 21. kesäkuuta 1808, että Pietariin oli lähetettävä Suomen säätyjä edustava lähetyskunta.[29] Käskykirje kehotti valitsemaan lähetyskunnan jäsenet vanhaa valtiopäivätapaa noudattaen.[25] Buxhoevden lähetti 1. heinäkuuta käskyn edustajien valitsemisesta neljän Venäjän hallussa olleen Suomen läänin maaherroille. Läänit olivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Kymenkartanon sekä Vaasan lääni.[27] Kolme päivää myöhemmin hän lähetti vielä erillisen käskyn Suomen piispoille.[30] Jokaisesta läänistä tuli valita yksi aatelin, yksi porvariston ja yksi talonpoikien edustaja sekä lisäksi Turun ja Porvoon hiippakunnista yksi papiston edustaja kummastakin. Kuopion ja Oulun läänit olivat toistaiseksi Ruotsin armeijan hallussa, joten käsky ei aluksi koskenut niitä.[25]

Käytännössä edustajien valinnassa ei voitu noudattaa valtiopäivävaalien tapoja tai niitä koskevia lakeja. Aateliston ja talonpoikien edustajat nimesi kussakin läänissä maaherra säätyjä kuultuaan, papiston edustajat valitsi tuomiokapituli eikä papisto itse ja porvariston edustajien vaalin suorittaneet valitsijamiehet valitsi kunkin kaupungin maistraatti eikä raastuvankokous. Vaalikokouksissa arvosteltiin jyrkästi poikkeavaa valintatapaa ja tähdennettiin, että näin valittavat edustajat eivät voisi käyttää valtiopäivämiesten valtaa.[25] Koska eräissä talvella 1808 annetuissa venäläisten julistuksissa oli luvattu kutsua Suomen säädyt koolle, oletettiin lähetyskunnan nyt korvaavan luvatun säätykokouksen.[24] Oikeat valtiopäivät haluttiin koolle pian.[25] Erityisesti aatelin parissa edustajien valintatapaa pidettiin säädyn oikeuksia loukkaavana, sillä Ruotsin laissa aatelin edustus valtiopäivillä perustui syntyperään ja suvun päämiehen asemaan eikä vaaliin.[9][31]

Edustajien valinta suoritettiin Kymenkartanon läänissä jo heinäkuun aikana ja Uudenmaan ja Hämeen läänissä elokuun alussa.[25] Turun ja Porin läänissä se sen sijaan lykkäytyi, sillä kokoontuessaan ensi kerran elokuun alussa läänin aateli kieltäytyi valitsemasta edustajaa vaaditulla tavalla. Buxhoevdenin oli annettava 26. elokuuta uusi määräys, jossa vakuutettiin, että lähetyskunta ei korvaisi valtiopäiviä. Uusi kokous valitsi lopulta 5. syyskuuta Turun läänin aatelin edustajan.[32][33][34] Päätöstä edisti Ruotsin yhä selvempi tappio sodassa.[25] Vaasan läänin edustajat valittiin vasta marraskuussa, ja Oulun lääniin Buxhoevden lähetti kehotuksen edustajien valinnasta vasta joulukuussa.[30] Oulun läänistä ei valittu aatelin edustajaa,[35] ja Kuopion läänistä ei ketään.[36]

Maaherrat ja Buxhoevdenin käyttämät asiantuntijat varmistivat, että lähetyskuntaan tuli valituksi yhteistyökykyisiä ja -haluisia henkilöitä.[9] Lähetyskunnan koko kasvoi alkuaan aiottua suuremmaksi Buxhoevdenin annettua Turun akatemialle ja hovioikeudelle, Porvoon lukiolle sekä Porvoon, Hämeenlinnan ja Tammisaaren kaupungeille oikeuden omaan ylimääräiseen edustajaan, joista tosin Porvoon lukion ja Hämeenlinnan kaupungin edustajat jäivät valitsematta.[37][25] Lähetyskuntaan valittiin kaikkiaan 22 henkeä: neljä aatelista, neljä pappia, seitsemän porvaria, viisi talonpoikaa sekä Turun akatemian ja hovioikeuden edustajat.[38][33] Myöhään valitut Vaasan läänin edustajat kuitenkin saapuivat Pietariin vasta joulun aikaan ja Oulun läänin edustajat tammikuussa 1809, jolloin lähetyskunnan työ oli jo käytännössä päättynyt.[39][36][25]

Buxhoevden määräsi lähetyskuntaan vielä yhdeksi ylimääräiseksi jäseneksi venäläisille myötämielisen teollisuusmiehen Ernst Gustaf von Willebrandin, jota hän kaavaili puheenjohtajaksi. Huonon ranskantaitonsa vuoksi von Willebrand ei kuitenkaan ollut hovikelpoinen, joten puheenjohtajaksi valittiin Turun läänin aatelia edustanut vapaaherra Carl Erik Mannerheim.[25] Hän oli entinen Anjalan liiton jäsen ja myös von Willebrandin vävy. Mannerheim ei ollut alkujaan edes halunnut lähetyskuntaan ja oli arvostellut koko hanketta Turun ensimmäisessä aateliskokouksessa. Hänet oli valittu kieltäytymisyrityksistään huolimatta lääninsä aatelin edustajaksi hänen saatuaan toisessa kokouksessa yhden äänen enemmän kuin von Willebrand.[32][33][31][40] Mannerheim kuitenkin osoittautui lähetyskunnan ainoaksi kyvykkääksi poliitikoksi.[25] Lähetyskunnan taustalla vaikutti myös Sprengtporten, joka ilmeisesti piti sitä maapäivien luontoisena.[26]

Lähetyskunnan matka Pietariin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Buxhoevdenin Mannerheimille 14. syyskuuta 1808 myöntämä passi.

Buxhoevden määräsi lähetyskunnan lähtemään Pietariin syyskuussa samoihin aikoihin, kun Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion Oravaisten taistelussa. Lähetyskunnan kärkijoukon saapuessa Viipuriin tuli tieto, että Aleksanteri I oli lähtenytkin Erfurtin kongressiin Saksaan tapaamaan Ranskan keisari Napoleonia. Tämän kuultuaan pääosa lähetyskunnasta palasi kotiin ja vain muutama jatkoi Pietariin odottamaan keisarin paluuta. Muu lähetystö lähti uudelleen matkaan lokakuun lopussa.[25] Matka Pietariin alkoi 22. lokakuuta 1808 ja perille saavuttiin 25. lokakuuta.[33]

Lähetyskunnan jäsenet saivat tutustua muutaman kuukauden ajan hovin edustajan kanssa Venäjän pääkaupunkiin ja kaikkeen, mitä Venäjällä olisi Suomelle tarjottavana. Kullekin jäsenelle annettiin käyttöönsä kymmenen Venäjän ruplaa päivässä.[41][42][43] Pietarin ja Venäjän hovin loisto ja rikkaudet tekivät vaikutuksen muun muassa Mannerheimiin, vaikka hänellä oli kaupunkiin saapuessaan ollut kielteinen näkemys Venäjästä ja venäläisyydestä.[44][31] Ainakin osa lähetyskunnasta asui Nord-hotellissa. Oppaana kaupungilla toimi valtioneuvos Achloppkoff. Suomalaiset tapasivat monia arvohenkilöitä.[45] Eräs näistä oli apulaisulkoministeri Aleksandr Saltykov, joka hoiti ulkoministerin tehtäviä Rumjantsevin poissa ollessa.[43] Erityistä mielenkiintoa herätti tutustuminen keisarinna Elisabetiin, jonka sisar oli Ruotsin kuningatar Fredrika Dorotea, kuningas Kustaa IV Aadolfin puoliso.

Lähetyskunnan toiminta Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunta kokoontui Pietarissa ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 1808. Puheenjohtaja Mannerheim esitteli tällöin muille jäsenille luonnostelemansa muistion, jossa korostettiin sitä, että lähetyskunta ei voisi toimia valtiopäivien valtuuksin. Lähetyskunnan jäsenet eivät voisi keskustella keisarin kanssa perustuslakien muutoksista eikä heidän tulisi esittää kotiseutujensa erityistoiveita, sillä molemmat asiat kuuluivat valtiopäiville. Lähetyskunta hyväksyi muistion esitettäväksi keisarille.[25] Ainoastaan Porvoon kaupunkia edustanut kauppias Johan Linderth vastusti Mannerheimin näkemystä ja katsoi olevansa laillisesti valittu valtiopäivämies, jolla olisi oikeus tehdä keisarille taloudellisia kysymyksiä koskevia esityksiä Suomen ja kotikaupunkinsa edun nimissä. Jäätyään ilman muiden tukea hän liitti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä.[31][43] Lisäksi Mannerheimin tahdosta päätettiin, että Buxhoevdenin nimeämät ylimääräiset jäsenet eivät osallistuisi lähetyskunnan työhön.[25] Aleksanteri I palasi pääkaupunkiin marraskuun lopussa.[25]

Anitškovin palatsin kabinettisiipi, jossa lähetyskunta tapasi keisarin.

Lähetyskunta tapasi keisarin ensi kerran 30. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 18. marraskuuta) 1808[46]. Audienssi tapahtui Anitškovin palatsin keisarillisessa kabinetissa[46][33]. Tämä oli valloitetun Suomen asukkaiden ja Venäjän hallitsijan ensimmäinen juhlallinen kohtaaminen.[47] Keisarin ja lähetyskunnan ohella tilaisuudessa olivat läsnä vain Sprengtporten ja Saltykov. Mannerheim piti ranskankielisen puheen, jossa hän muistutti keisarin vakuuttaneen säilyttävänsä Suomen uskonnon, lait sekä vapaudet ja oikeudet.[47][43] Puheessa suomalaisiin viitattiin sanalla nation, ”kansakunta”.[25] Puheen olivat etukäteen tarkastaneet lähetyskunnan muut jäsenet sekä Sprengtporten ja Saltykov, joiden vaatimuksesta siitä oli poistettu maininta Suomen kansan uskollisuudesta entistä hallitustaan kohtaan.[38]

Vastauspuheessaan Aleksanteri I vahvisti lupauksen Suomen uskonnon, lakien ja vapauksien pitämisestä voimassa. Hän korosti erikseen, että Suomen talonpojat eivät joutuisi Venäjän talonpoikien asemaan eli maaorjuuteen.[25][47] Lopuksi keisari keskusteli lyhyesti lähetystön muiden jäsenten kanssa.[47] Virallisen tapaamisen jälkeen lähetyskunta kutsuttiin iltajuhlaan ja päivällisille Talvipalatsiin[46]. Juhlassa suomalaiset saivat istua keisarin pöydän viereisessä pöydässä.[48] Venäläistä hoviväkeä kiinnosti varsinkin suomalaisten talonpoikien läsnäolo ja se, että kaikkien säätyjen edustajat istuivat tasa-arvoisesti saman pöydän ääressä.[44]

Venäjän keisari Aleksanteri I.

Lähetyskunnan muistiot ja keisarin vastaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen itsehallinnolliset peruskirjat joilla tarkoitetaan lähetyskunnan muistioita (protokollakirjoja), jotka luovutettiin keisarille 17. marrakuuta 1808 toimitetun audienssin yhteydessä, muistion vasemman sivun alalaidassa on jäsenten allekirjoitukset ja kahden puumerkit.[49][14]

Lähetyskunnan ensimmäinen muistio (protokollakirjan), jossa se kieltäytyi valtiopäivien roolista, toimitettiin Aleksanteri I:lle audienssia seuranneena päivänä, 1. joulukuuta.[25] Samana päivänä Aleksanteri I vahvisti Suomen hallintoa koskevan suunnitelman, joka oli valmisteltu Sprengtportenin, sotaministeri Aleksei Araktšejevin ja kenraali Bogdan von Knorringin muodostamassa komiteassa Sprengtportenin ehdotuksen pohjalta. Komitean esityksestä poiketen keisari määräsi, että Suomen asiat tulisi esitellä hänelle suoraan eikä Venäjän ministerien kautta.[25][50] Päätös muodosti pohjan Suomen itsehallinnon kehitykselle.[25][38] Keisarin määräyksellä perustettiin samalla Suomen kenraalikuvernöörin toimi, johon nimitettiin Sprengtporten, ja lisäksi määrättiin, että valtiopäivät kokoontuisivat seuraavana vuonna Loviisassa ja että niiden yhteydessä Suomen hallitukseksi perustettaisiin Hämeenlinnassa toimiva kenraalikuvernöörin johtama hallituskomitea.[25][50]

Sprengtporten otti joulukuussa 1808 hoitoonsa lähetyskunnan suhteet keisariin.[27] Lähetyskunta sai vastauksen ensimmäiseen muistioonsa 11. joulukuuta,[50] jolloin Sprengtporten ilmoitti Mannerheimille lähettämässään kirjeessä tulevista valtiopäivistä.[11][27] Keisarin päätös valtiopäivistä perustui Sprengtportenin aiempiin ajatuksiin, mutta myös lähetyskunnan päättäväinen toiminta saattoi vauhdittaa sitä.[50] Lisäksi Mannerheimin keskustelut Saltykovin kanssa lienevät vaikuttaneet siihen, että hallituskomiteaa ei toteutettu alun perin suunnitellussa muodossa, jossa sen jäsenet olisivat olleet säätyjen valitsemia.[32]

Lähetyskunnan toivomukset Suomen autonomisen hallintoalueen perustamiseksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Aleksanteri I hyväksyi lähetyskunnan kieltäytymisen valtiopäivien roolista, sen ei tarvinnut tehdä sellaisia esityksiä, jotka olisivat vaatineet lakien, asetusten tai verotuksen muutoksia.[38] Keisari katsoi lähetyskunnan kuitenkin edustavan Suomea riippumatta siitä miten se oli valittu,[26] ja halusi sen esittävän hänelle ”mitä varmimpia tietoja” Suomen tilanteesta sekä toivomuksia siitä, miten hän voisi keventää suomalaisten taakkaa.[38] Lähetyskunta hyväksyi joulukuun puolivälissä Mannerheimin luonnoksen pohjalta toisen keisarille osoitetun muistion,[11][32][47] jossa esitettiin 17 Suomen tilannetta koskevaa toivetta[51] sekä kiitettiin keisaria valtiopäivien lupaamisesta. Toiveissa mainittiin muun muassa rauhallisten olojen ja laillisuuden takaaminen, suomalaisista koostuvan kaksitoista miehisen keskushallinnon ns. hallitustribunaalin joka koostui neljää osastoa edustavasta hallituskomiteasta jolla oli suomessa yleinen hallitusvalta, jonka neljä osastoa olivat sotilaslain, sisäasiain, oikeusasiain ja finanssi- ja kauppaasiain osastot [52][53][54], sekä rahanvaihtokonttorin perustaminen [55][56], sotavankien palauttaminen sekä sodan aiheuttamien rasitusten keventäminen eri tavoin. Joukossa oli myös melko vähäpätöisiä asioita, kuten vaatimus leivinuunien paremmasta rakentamisesta.[47]

Keisarin vastaukset lähetyskunnan toivelistaan valmisteli Sprengtportenin, Saltykovin ja Araktšejevin muodostama komitea. Vastaukset olivat kaikki myönteisiä, tosin osa toiveista todettiin jo ratkaistuiksi ja loput annettiin joko tulevien valtiopäivien tai kenraalikuvernöörin ratkaistaviksi. Ranskankielisessä vastauskirjelmässä 17 toivetta oli supistettu 15:ksi yhdistämällä eräitä kohtia.[51][47] Aleksanteri I:n vastaus lähetyskunnan toiseen muistioon on päivätty 31. (19.) joulukuuta,[50] mutta se toimitettiin lähetyskunnalle vasta 7. tammikuuta.[29][11]

Suomen lähetystö suoritti kaikkiaan 250 tervehdys ja neuvottelukäyntiä[57], joista osa toimitettiin lähetystön puheenjohtaja Mannerheimin kautta, lähetystö tapasi Pietarissa myös ulkomaisia diplomaatteja[57].

Kun Aleksanteri I vuodenvaihteen aikoihin määräsi Suomen asioiden esittelijäksi suosikkinsa, valtiosihteeri Mihail Speranskin, tämän apulaiseksi nimettiin suomalainen tuomari Robert Henrik Rehbinder, joka oli valittu lähetyskuntaan Turun hovioikeuden edustajana.[58][25][59]

Lähetyskunnan seitsemäntoistakohtainen esityslista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunta on 30. marraskuuta 1808 tapahtuneen audienssin[60] yhteydessä, sekä 1. joulukuuta 1808 alla mainittujen (17.) esityslistan asiakohdan[51][61] ratifioinnin hetkellä täytynyt toimia säätyjen hallituksena (ns. säätyeduskuntana)[62], tuolloinhan ei varsinaista eduskuntaa suomessa vielä ollut toiminassa, joten säätyjen edustusto oli toimittava valiokuntana[63], Lähetyskunnan keisarillisen valtaisuimen edessä esitetty ranskakielinen puhe[63].

Ranskankielinen puhe keisarin valtaisuimen edessä 30. marraskuuta 1808[63]

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Suurvaltain, kaikkein armollisin keisari!»

(Teidän keisarillinen majesteettinne loistavan istuimen eteen astuu tänään yksi osa armollisesta säätynsä valituista Suomen valiomiehiä, jäseniä vapaasta, maan lakia tottelevasta kansasta, jota on vähemmin tunnettu tunnettavimmista urotöistä, maan on kuulluksi päässyt, kaikkina ajan vaiheina lailliselle esivallallensa osoitetusta uskollisuudesta ja luopumattomuudesta, josta se, ollesansa kuuden vuosisadan alla Ruotsin kansoja yhdistettynä, alati on antanut todistuksia.

Luojan sallimus ja teidän keisarillinen majesteettinne voittavat aseet ovat muuttaneet kohtaloamme ja asettavat eteemme onnen ja etuin uuden näköalan voittosankarin jaloudesta; ja teidän keisarillinen majesteettinne on Suomen asukkaista myös lyötävä uskolliset alamaiset.

Onnellisia olemme saadessa uutena hallitsijanamme kunnioittaa ruhtinasta, jota korkeilla omaisuuksillansa on voittanut Euroopan ihmettelemisen ja monilukuisten alamaisten jakamattoman rakkauden, ja jota nyt myös tavallisella lempeydellänsä ja armolla tahtoo kohdella yhtä voitettua kansaa ja valmistaa sen tulevaista onnea.

Alamaisimmalla tunnollisuudella kansamme omasta ja kotona-olevaisten kansanveljiemme puolesta kiitollisuuden kunnioitusta suitsuvaa uhria teidän keisarillinen majesteettinne eteen siitä armollisesta ja juhlallisesta vakuutuksesta, jonka olette tehneet pysyttäytymisestä uskontunnustuksemme, lakiemme kuin myös kaikkien muiden vapauksien ja oikeuksien nautinnosta, joita kullaki säädyllä on vanhuudesta ollut.

Mutta sodan, tämän kansain vitsauksien pauhatessa ei tämä ole ainoa armo, josta olemme saaneet osoituksia.

Jo on monta raskasta veron maksua helpotettu, levollisuus ja järjestys palautettu, ja rauhallinen kansalainen on nähnyt voivansa käydä elatuskeinoihinsa käsin,, jotka, kovan ilmapiirin alla, ovat hänen toimeentulojensa aivan tarpeellisia.

Lempeydellä ja armolla on teidän keisarillinen majesteettinne vahvistava valtaansa sen kansan yli, jonka aseittenne onni on saanut allenne.

Rakastetun ruhtinaan muisto on säilytettävä aina viimeiseen tulevaisuuteen.

Mahtakoon öljypuun lehti kohta nidottaa sen laakerin ketaan, jota ennalta kaunistaa teidän keisarillinen majesteettinne päälakea, ja mahtakoot Suomen asukkaat teidän keisarillisen majesteettinnen armosta kohta saada maistaa rauhan autuasta hedelmää!

Tällä suoloisella toivotuksella syvimmäistä alamaisuudesta pyytävät valiomiehet saada olla valitut teidän keisarillinen majesteettinnen korkeaan armoon ja suosioon)
Keisarin käskykirje, keisarillinen ilmoitus annettu Sprengtporten toimesta: Pietarissa, Jul. 20. tammikuuta / Greg. 1. Helmikuuta 1809. koskien Porvoon valtiopäivien järjestämistä, Greg. 10. / Jul. 22. maaliskuuta 1809. kirjeen sivut I.[64] ja II.[65]

Jäsenet saivat säätyjen valintamenettelyn yhteydessä mandaatin toimia sopimusosapuolena Pietarissa esittämilleen toiveille. Lähetsykunta ilmoitti vasta 1. joulukuuta 1808 keisarille toimittamassaan memoriaalissa, että lähetyskunta pidättäytyy toimimasta valtionsäätynä[66], sekä kieltäytyy valtiopäivien järjestämisestä Pietarissa, he esittivät memoriaalissaan että valtiopäivät tulisi järjestää Suomessa.[66]

Lähteet:[12][61][51][67]

  1. Ruotsivallan aikaisten perustuslakien (yhdisty- ja vakuutuskirjan,) oikeudet: Aateliston valta- ja omistusoikeuksien pysyttäminen ennallaan, Papiston valtaoikeuksien ja protestanttisen vuoden 1686 kirkkolain pysyttäminen ennallaan, Porvariston valtaoikeuksien pysyttäminen ennallaan, sekä talonpoikaiston maanomistusoikeukeus ja erioikeus eli (talopoikain vapauttava neuvotteluesitys venäläisestä maaorjuus kysymyksestä,) jossa vakuutuksella taattiin talopojolle pysyttää jo voimassa oleva vuoden 1789 perintö- ja omistusoikeus.[68]) pysyttäminen ennallaan Suomen suuriruhtinaskunnassa, (keisari hyväksyi esitykset lähetyskunnan audienssissa)[69][70][71][72]
  2. Väliaikaisen hallituskunnan (Tribunaalin) perustamista koskevat esitykset[73], Hallitusta kokeva perustamisasiakirja vahvistettiin 6/18 elokuuta 1809.[74]
  3. Vaihtokonttori (Depositio, eli Suomen keskuspankki[75]) sekä Venäjän ruplarahan valuuttajärjestelmän käyttöönotto[76]
  4. Valtiopäivät Suomessa (Porvoon valtiopäivät), päätös kaupungista annettiin Keisarin julistuksena (1. helmikuuta 1809), ja avattiin 10/22. maaliskuuta.[64][65][77][78][72]
  5. Rahvaan transportit eli (tavaroiden kuljetusliikenne) suomen sisällä ja sekä suomen ja venäjänvälillä
  6. Venäjän sotaväen aiheuttamat vahingonkorvaukset Suomelle
  7. Rahaston perustaminen sotakorvauksia varten
  8. Ruotsin valtioalaiset virastotalot ja näiden luovuttamisesta koskeva ratkaisu (päätös: olla panematta toimeen), eli hallintorakennukset suomen haltuun, omistukseen ja käyttöön
  9. Ruotsalaiset sotavangit vapautetaan ja päästetään palaamaan kotiin
  10. Majoitus Kaupungit eli (Suomen kaupungit) jätettiin Maistraattien ja Porvariston huostaan
  11. Ruokasuolan puutetta koskeva kysymys
  12. Suomen tullin -rajavartiolaitoksen sekä maarajojen yhdistäminen Venäjän keisarikuntaan joulukuusta 1808[79]. Marraksuussa 1912 perustettiin Suomen ja Venäjän väliltä tullien purkamistoimet ja sen yhteyteen Salaneuvos S. F Weber :in tullikomitea.[80][81][82][83][84][85][86][87]
  13. Venäläisten sotilaiden rajoitettu liikkuminen suomessa sodan päättymisen jälkeen
  14. Yleinen anteeksiantamus kaikille venäläisiä sotilaista auttaneille
  15. Venäjän sotaväen muonituskeskuksia koskeva siirtokysymys eli (sotaväen leivinhuoneet ajettiin kaupungin ulkopuolelle)
  16. Suomen sodana aikana syntyneen nälänhädän hoitaminen
  17. Suomen talousseuraa koskevat kysymykset apurahoista, sekä perunan viljelyksestä

Lähetyskunnan esitykset hyväksyttiin 4/16 tammikuuta 1809.[51]

Esitysten vaikutuksista ja jälkeisiä tapahtumia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lähetyskunnan matkalla (2,5) kuukauden sisällä oli järjestetty neuvotteluja sekä vierailuja yht. 250 käyntiä[88].
  • Talonpoikaiston esityksestä tärkeimmäksi kirjaukseksi nostettiin maaorjuutta koskeva kysymys, sillä ruotsinvallan aikana suomalaiset talonpojat olivat vapaita miehiä. Venäjän valloitettua suomi, muuttui sen myötä Suomen asema suhteessa venäjän lakeihin, asetuksiin ja feodaalijärjestelmään, suomen järjestelmä oli erilainen, ja siksi sitä ei kytketty osaksi venäjän hallintojärjestelmää (pois lukien. talousjärjestelmä). Talonpoikien oikeusasemaa koskeva kysymys oli tärkeä ratkaista hyvissä ajoin jo Pietarissa, sillä Venäjällä oli voimassa maaorjuus.
Lähetyskunnan edustajat lääneittäin: Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Kymenkartanon, Vaasan sekä Oulun lääni.
Venäjän valtakunnan, Suomen Suuriruhtinaskunta, Suomen vaakuna, Haminan rauhan sopimuksen jälkeen.

Karttakuvat ennen Suomen sotaa vuodelta 1776 ja Suomen sodan jälkeen 1812, sekä Suomen lähetyskunnan lääniedustus lääneittäin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän valtakunnan vaakuna, Aleksanteri I kaudella. Suomen sodan aikana, Venäjän valloitettuja Suomen läänejä liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaan, Suomi sai Suomen suuriruhtinaan tittelin ensimmäisen kerran asiakirjoihin ja venäjän karttoihin j: 24. joulukuuta 1808 / g: 5. tammikuuta 1809.[92] Suomen vaakuna lisättiin Venäjän valtakunnan imperialistiseen vaakunaan vasta Haminan rauhan jälkeen.

Lähetyskunnan paluu Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säätytalon päätykolmio on muistona suomen 1809 Porvoon valtiopäivistä[93][94]. Säätytalon kolmiossa keisari Aleksanteri I:n edestä katsottuna oikealla puolella toisena henkilönä lähetyskunnan ainoa edustaja, talonpoika Pehr Klockars[95] joka toimi valtiopäivillä talopoikaissäädyn puhemiehenä.[93][94][96][97]
Porvoon valtiopäivien avajaiskuva 27 tai 29. maaliskuuta 1809. Porvoon valtiopäivät[98] järjestettiin lähetyskunnan esityksen mukaisesti Aleksanteri I ilmoituksella 22. maaliskuuta[99][100][101] ja päättäen 19. heinäkuuta 1809.[102] Lähetyskunnasta neljä edustajaa oli saapunut valtiopäiville: baroni Carl Erik Mannerheim, papit: Nils Johansson Aejmelaeus, Ivar Wallenius ja talollinen Pehr Klockars.[103]
Pääartikkeli: Porvoon valtiopäivät

Jo aikaisemmin marraskuussa saapuneet lähetyskunnan jäsenet poistuivat Pietarista 10. tammikuuta[57] ja tätä myöhemmin saapuneet palasivat Suomeen vasta helmikuun lopuun loppuun mennessä 1809.[24] Sen päättäessä työnsä keisari ilmoitti 1. helmikuuta (19. tammikuuta) kirjeellään valtiopäivien kutsumisesta koolle Porvooseen aiemmin ilmoitetun Loviisan sijaan.[25][27][104] Lähetyskunnan toivemuistiota käytettiin valtiopäivien valmistelutyön pohjana.[25][104] Valtiopäivät avattiin Porvoossa 22. maaliskuuta ja päätettiin 19. heinäkuuta 1809[104][15]. Virallisesti Suomi liitettiin Venäjään Haminan rauhansopimuksella myöhemmin samana vuonna[105][106]. Suomi on katsottu perustettavan Porvoon valtiopäivillä Porvoon tuomiokirkossa 29. maaliskuuta 1809 hallitsijan luettua halltsijavakuutus jossa hän vavisti hallitsijavakuutuksella maan uskonnon ja perustuslait ja asukkaiden muut oikeudet, säädyt tunnustivat tämän jälkeen keisarin Suomen hallitsijaksi ja antoivat keisarille valan. Valtiopäivien päättäjäisissä keisari lausui kuuluisan puheensa, Suomi oli tästä päivästä alkaen korotettu kansakuntana kansakuntien joukkoon.[107]

Historiantutkijoiden tulkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan toimintaa tutkinut suomalainen historioitsija Robert Castrén julkaisi tärkeimmät siihen liittyvät asiakirjat vuonna 1879 ilmestyneen teoksensa Finska deputationen 1808–1809 yhteydessä.[12][29] Hän yritti tuloksetta selvittää, oliko lähetyskunta saanut aikaan päätöksen valtiopäivien järjestämisestä kieltäytyessään itse toimimasta valtiopäivinä.[38] Venäläisen Boris Nolden mukaan lähetyskunnan toiminnassa astui ensimmäisen kerran historian näyttämölle suomalaisten luja oikeustietoisuus.[38]

Professori Osmo Jussila on kutsunut lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n vuorovaikutusta ”perussopimukseksi”, joka loi pohjan Suomen myöhemmälle kehitykselle, sekä ”kapitulaatiosopimukseksi” viitaten sen samankaltaisuuteen suuren Pohjan sodan aikaisen Vironmaan ja Liivinmaan kapitulaation kanssa.[108][29] Venäjän valloittamien Viron- ja Liivinmaan säätyjä edustaneet lähetyskunnat olivat vuonna 1710 käyneet Pietarissa vannomassa keisari Pietari Suurelle uskollisuudenvalan. Näiden lähetystöjen ja keisarin välillä oli tuolloin tehty niin sanottu kapitulaatiosopimus, jossa keisari oli vastannut säätyjen toivomuksiin joko myönteisesti tai kielteisesti samalla menettelyllä kuin Aleksanteri I vastasi Suomen lähetyskunnan toiseen muistioon. Jussilan mukaan lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n kohtaaminen 30. marraskuuta 1808 oli samalla ensimmäinen Suomen Venäjään liittämiseen kuulunut niin sanottu hyllning-tilaisuus[14], jossa alamaiset vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalleen tämän luvatessa säilyttää heidän vanhat oikeutensa. Toinen hyllning tapahtui Jussilan mukaan Porvoon valtiopäivillä.[108]

Jussila katsoo lähetyskunnan toiminnan vaikuttaneen siihen, että Porvoon valtiopäivien suunnittelu ja Suomen hallituskonseljin (myöhempi Suomen senaatti) perustaminen siirtyivät pois Sprengtportenin käsistä, mikä osoittautui Suomen itsehallinnon kehityksen kannalta myönteiseksi kehityskuluksi.[109] C. E. Mannerheim väitti muistelmissaan, että Sprengtporten ei vaikuttanut valtiopäivien koollekutsumiseen eikä hallituskonselji sisältynyt lainkaan tämän suunnitelmiin. Tämän vuoksi osassa myöhempää kirjallisuutta on sekä valtiopäivien koollekutsuminen että hallituskonseljin perustamisen pantu kokonaan Mannerheimin ja lähetyskunnan eikä Sprengtportenin ansioksi.[32]

Tutkija Kati Katajisto[14] on arvellut lähetyskunnan puolustaneen rohkeasti suomalaisten Ruotsin lakeihin perustuvia oikeuksia myös siinä pelossa, että heidät voitaisiin muuten leimata maanpettureiksi, jos Suomi lopulta kuitenkin palautuisi Ruotsille.[31][14]

Lähetyskunnan jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskunnan jäsenet olivat pääosin entisiä valtiopäivämiehiä.

Jäsenet olivat: [110][6][8][12][24][43][36][111][112]

aateliset
papit
porvarit
talonpojat
muut ylimääräiset edustajat

Jäsenten palkitseminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähetyskunnan mitalien jakotilaisuus toimitettiin Suomen lähetyskunnan edustajille keisarin audienssia edeltävänä päivänä 17. (29.) marraskuuta 1808. Anitškovin keisarillisen palatsin kabinettisiiven juhlasalissa.

Lähetyskuntaan kuuluneet aatelis- ja pappissäädyn edustajat palkittiin venäläisillä ritarikuntien kunniamerkeillä[122], C. E. Mannerheim palkittiin puheenjohtajan tehtävästä Pyhän Annan II lk. ristillä kaulanauhassa, sekä Pyhän Vladimirin III lk. ristillä kaulanauhassa, K. F. Rotkirch, E. G. von Willebrand sai Pyhän Annan I lk. rintatähden[123], sekä Petter Silfverskiöld ja R. H. Rehbinder Pyhän Annan II lk. ristin kaulanauhassa, sekä Karl Arvid Krabbe Pyhän Annan III lk. ritarimerkin, professori G. E. von Haartman ja pappissäädyn edustajat Pyhän Vladimirin IV lk. ritarimerkit[124] ja briljanttiset kantasormukset liuskojen kanssa,[123][125][124] tämän lisäksi jokainen aatelissäädyn jäsen palkittiin 500 dukaatilla.[55][124][123][103][126]

Porvarissäädyn seitsemälle ja talonpoikaissäädyn viidelle edustajalle jaettiin Lähetyskunnan mitalina tunnetut, venäjän keisarillisen ritarikunnan kaulanauhassa kannettavat kultaiset muistomitalit. Kaivertaja Carl Leberechtin suunnittelemat mitalit on päivätty 29. (17.) marraskuuta eli päivää ennen keisarin vastaanottoa. Ne lyötettiin Pietarin rahapajassa keisarin määräyksestä.[126][127] Porvarissäädyn edustajat saivat lisäksi briljanttiset kantasormukset.[55][123]

  1. [https://runivers.ru/bookreader/book10044/#page/2/mode/1up Покорение Финляндии. Опыт описания по неизданным источникам, Suomeksi: Suomen valtuuskunnat 1788 ja 1808 ja pyrkimykset ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus osana Venäjää] runivers.ru. Viitattu 20.6.2024.
  2. Тимченко К.в: Финские делегации 1788 и 1808 годов и попытки решения политического будущего Финляндии в составе России. Suomeksi: Suomen valtuuskunnat 1788 ja 1808 ja pyrkimykset ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus osana Venäjää. Вестник Рязанского государственного университета им. С. А. Есенина, 2016, nro 4 (53), s. 36–43. ISSN 0869-6446. Artikkelin verkkoversio.
  3. lähettikunta – Sanat sanat.csc.fi. Viitattu 18.2.2023.
  4. deputaatio - Koko artikkeli - Vanhan kirjasuomen sanakirja deputaatio - Koko artikkeli - Vanhan kirjasuomen sanakirja. Viitattu 22.7.2024.
  5. a b marraskuuta 1872 Kirjallinen Kuukauslehti no 10-11, s. 16 digi.kansalliskirjasto.fi. ”Suora lainaus: Lähetyskunnan jäsenet olivat: Turun läänistä: virasta eronnut majuri vapaaherra Kaarlo Erik Mannerheim, jonka Buxhoevden oli määrännyt lähetyskunnan esimieheksi eli puhemieheksi, pitämään puhetta keisarille esitys = tilasta.” Viitattu 18.7.2024.
  6. a b MANNERHEIM, Carl Erik
(1759–1837)
 www.blf.fi. ”C. E. Mannerheim osallistui Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen hallinnon perustamiseen ja oli siten yksi Suomen uuden valtion perustajista.” Viitattu 24.10.2022.
  7. Etusivu kansallisbiografia.fi. ”Vapaaherra, sittemmin kreivi C. E. Mannerheim kuului niihin Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosien valtiomiehiin, joita voi hyvällä syyllä luonnehtia "Suomen valtion" perustajiksi.” Viitattu 17.2.2024.
  8. a b 31.10.1939 Vaasa no 294, s. 4 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.1.2023.
  9. a b c d Antti Kuusterä & Juha Tarkka: Suomen Pankki 200 vuotta I: Keisarin kassasta keskuspankiksi, s. 27–28. Otava, Helsinki 2011. Teoksen verkkoversio
  10. a b Akti – Arkistowiki wiki.narc.fi. Viitattu 8.1.2023.
  11. a b c d Pietarissa/I S:t Petersburg (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  12. a b c d e f Robert Castrén: Finska deputationen 1808-1809. G.W. Edlund, 1879. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.1.2023). sv
  13. Annikki Harjumäki: Demokratisoitumiskehitys, Tampereen, Oulun, ja Kuopion, porvarissäädyn valtiopäivävaalien kautta tarkasteltuna (pdf) Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. 2018. (s. 25-27). Viitattu 3.11.2022.
  14. a b c d e f Kati Katajisto: Isämaamme keisari eliitin kansallisen identiteetin murros ja suomalaisen isänmaan rakentuminen autonomian ajan alussa (pdf) (s. 92-99) 31.5.2008. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 3.11.2022.
  15. a b c Acta historica Fennica: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja (pdf) (1809 (s. 344-345)) 1912. Kustavi Grontenfelt. ”Hallitsijan vakuutus Porvoossa” Viitattu 3.11.2022.
  16. Suomen "valtion" synty :: Dokumentit :: Historiakone :: Julkaisut :: Agricola - Suomen historiaverkko agricolaverkko.fi. Arkistoitu 24.1.2022. Viitattu 8.1.2023.
  17. Porvoo 1809 tiedekirja.fi. Viitattu 8.1.2023. (englanniksi)
  18. Keisari Aleksanteri I:n 1809 hallitsijanvakuutus ja muistomitali histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  19. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 135 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 3.1.2024.
  20. 29.10.1908 Suomalainen Kansa no 250, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 6.1.2024.
  21. 19.8.1909 Karjalan Sanomat no 91, s. 2 (Kotimaisen hallituksen muistopäivä.) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 6.1.2024.
  22. Tommila 2008, s. 34–36, 38–40.
  23. a b c d Tommila 2008, s. 48–49, 51–53.
  24. a b c d e f Rauhoituspolitiikka (Arkistoitu – Internet Archive). Historiakone, Agricolaverkko. Viitattu 21.3.2022.
  25. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Tommila 2008, s. 54–58.
  26. a b c Jussila 2004, s. 54.
  27. a b c d e Tandelfelt 2009, s. 28–31.
  28. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 128 digi.kansalliskirjasto.fi. ””Näin tapahtui keisarin, Aleksanteri I:sen, itsensä tahdosta. Hyväksyessään muuten komitean ehdotuksen marrask. 19/joulukuun 1 p:nä 1808 keisari jätti vavistamatta kohdan, jossa määrättiin ministerien velvollisuudeksi esitellä Suomenkin asiat, merkiten omakätisesti ehdotukseen, että kaikki Suomen asiat olivat hänelle suoraan esitettävät. 2) Tällöin keisari toi ensikerran ilmi tahtonsa pitää Suomen hallinnon riippumattomana Venäjän hallinnosta. Samana päivänä, kuin väliaikaisen hallituksen ja kenraalikuvernöörin viran asettamista koskeva ehdotus sai vahvistuksen, ilmoitettiin Sprengtportenille keisarin allekirjoittamalla kirjeellä, rttä hänelle oli annettu ylin siviilihallinto (Civila Hufvud Styrelsen) Suomessa ja että hänen ensimmäisenä johtosääntönään oli oleva hyväksytty komitean laatima ehdotus väliaikaisesta hallituksen järjestämisestä” Viitattu 18.7.2024.
  29. a b c d Suomen lähetyskunta 1808-09 (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  30. a b Lähetyskunnan synty/Deputationens tillkomst (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitoksen verkkonäyttely. Viitattu 21.3.2022.
  31. a b c d e Kati Katajisto: Isänmaamme keisari: Eliitin kansallisen identiteetin murros ja suomalaisen isänmaan rakentuminen autonomian ajan alussa, s. 88–96. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 2008.
  32. a b c d e Markku Tyynilä: Mannerheim, Carl Erik (1759 - 1837) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997 (päivitetty 12.10.2006). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  33. a b c d e Risto Volanen: Ensimmäinen Mannerheim, kapinallinen ja pääministeri (Arkistoitu – Internet Archive) Risto Volasen kotisivu 21.9.2015. Viitattu 21.3.2022.
  34. Nordisk familjebok (1881), p. 1341–1342 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  35. Castrén 1879, s. 40–41.
  36. a b c Tietosanakirja (1917), p. 246 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  37. Castrén 1879, s. 17, 38–39.
  38. a b c d e f g Jussila 2004, s. 56–58.
  39. Castrén 1879, s. 63–64.
  40. Castrén 1879, s. 30, 73.
  41. 1911 Historiallinen Aikakauskirja no 1, s. 16 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 13.2.2024.
  42. Raimo Savolainen: Tukholman vallanvaihdoksen näyttämöllä Teoksesta Sivistyksen voimalla: J. V. Snellmanin elämä (2006), J. V. Snellmanin kootut teokset. Viitattu 21.3.2022.
  43. a b c d e Hugo Schulman: Striden om Finland 1808-1809 (1909), s. 374–378 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  44. a b Max Engman: Pitkät jäähyväiset: Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 216–217. WSOY, Helsinki 2009.
  45. Pia Puntanen: Mikkelin mies autonomiaa rakentamassa Länsi-Savo 2008 (documentcloud.adobe.com). Viitattu 21.3.2022.
  46. a b c Sakari Yrjö-Koskinen: 577 (Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar) runeberg.org. 1874. Viitattu 18.10.2022. (ruotsiksi)
  47. a b c d e f g Jussila 2004, s. 60–64.
  48. Jussila 2004, s. 56.
  49. Wayback Machine web.archive.org. 9.1.2022. Viitattu 18.10.2022.
  50. a b c d e Jussila 2004, s. 65–66, 68.
  51. a b c d e marraskuuta 1872 Kirjallinen Kuukauslehti no 10-11, s. 17 (lähetyskunnan alamaiset toiveet ja pyyteet 17 pytäleestä joihin keisarillinen vastaus sai tammikuukuussa 4/16 p. 1809) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 1.2.2024.
  52. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 124 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.10.2023.
  53. K. W. Rauhala: Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina 1808-1817 (pdf) Helsinki. 1910. Suomen historiallinen seura. Viitattu 21.10.2022.
  54. Mikkelin mies autonomiaa rakentamassa, lehtiartikkeli Länsi-Savo 1809 Geni.com. Viitattu 23.10.2023.
  55. a b c Sakari Yrjö-Koskinen: 580 (Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar) runeberg.org. 1874. Viitattu 18.10.2022. (ruotsiksi)
  56. 12.12.1911 Karjala no 288, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 20.10.2022.
  57. a b c 8.4.1939 Savon Sanomat no 41, s. 11 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 18.10.2022.
  58. Jussila 2004, s. 88–89.
  59. Tuomari Rehbinder vaikutti Viipurin läänin ja Helsingin historiaan Juristiuutiset 7.1.2014. Viitattu 21.3.2022.
  60. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 186 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.2.2024.
  61. a b 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 193 (Suomen lähetyskunnan 17 kohtainen esityslista (sivut. 79-82) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 7.2.2024. ruotsinkielinen
  62. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 134 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.2.2024.
  63. a b c 13.9.1861 Suometar no 37, s. 2 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.2.2024.
  64. a b Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (Suomen lähetyskunta Pietarissa 1808 (kokoelma) > AINEISTO > 2 Keisarin käskykirje valtiopäivien pitämisestä Porvoossa, 20.1./1.2., 20.1./1.2. (1809-1809): Tiedosto 1) astia.narc.fi. Viitattu 3.2.2024.
  65. a b c Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (Suomen lähetyskunta Pietarissa 1808 (kokoelma) > AINEISTO > 2 Keisarin käskykirje valtiopäivien pitämisestä Porvoossa, 20.1./1.2., 20.1./1.2. (1809-1809): Tiedosto 2) astia.narc.fi. Viitattu 3.2.2024.
  66. a b 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 135 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.2.2024.
  67. 1898 Förhandlingar och uppsatser. 11 : 1897., s. 261 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 7.2.2024.
  68. 19.3.1939 Pohjolan Sanomat no 65, s. 4 (Talopoikain keisarissakäynti v. 1808) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 5.2.2024.
  69. Robert Castrén: Finska deputationen 1808-1809. G.W. Edlund, 1879. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.1.2023). sv
  70. 4.6.1937 Uusi Suomi no 147, s. 16 (Suomalaiset mannerheimit) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 5.2.2024.
  71. 21.3.1939 Karjalan Ääni no 33, s. 3 (Talonpoikain keisarissakäynti v. 1808) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 5.2.2024.
  72. a b 1.2.1887 Lappeenrannan Uutiset no 9, s. 1 (Päivämuistumia, Tammikuu, Helmikuu) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 5.2.2024.
  73. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 8.2.2024.
  74. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 169 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 8.2.2024.
  75. 12.12.1911 Karjala no 288, s. 3 (Suomen Pankin synty ja vaiheet) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 3.2.2024.
  76. Ruplista markkoihin – Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898, Julkaisu: Suomen Pankki (pdf) Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2018. Edita Publishing Oy. Viitattu 6.2.2024.
  77. 1910 Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina ..., s. 137 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 8.2.2024.
  78. a b toukokuuta 1889 Valvoja no 5, s. 39 (Suomi suurpolitiikan hampaissa) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 3.2.2024.
  79. Tullitoiminnan alku Tullimuseo. Viitattu 3.2.2024.
  80. 4.4.1913 Turun Sanomat no 2483, s. 2 (Weberin komitea) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.2.2024.
  81. 23.3.1913 Karjala no 68, s. 3 (Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.2.2024.
  82. a b 4.12.1912 Uusi Aura no 281, s. 2 (Kysymys suomen yhdistymisestä keisarikunnan tullipiiriin) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 1.2.2024.
  83. 5.12.1912 Aamulehti no 282, s. 6 digi.kansalliskirjasto.fi. ”Venäjän Vientikamari ja suomea koskevat vilja- ja tullikysymykset” Viitattu 3.2.2024.
  84. 5.12.1912 Wiipuri no 282, s. 2 (Suomen tullikysymys ja venäjän ministerineuvosto) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 3.2.2024.
  85. 18.2.1912 Karjala no 40, s. 3 (Suomen tullilaitos satavuotias) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.2.2024.
  86. 1.4.1913 Vaasa no 38, s. 3 (Tullikysymys.) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.2.2024.
  87. 2.11.1912 Satakunta no 124, s. 2 (Suomen tullilaitoksen hävityssuunnitelma) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.2.2024.
  88. 19.3.1939 Pohjolan Sanomat no 65, s. 4 (Talonpoikain keisarissa käynti 1808) digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 1.2.2024.
  89. Miten vanha on Suomi? – Svinhuvfud (Päiviö Tommila: Autonomian perustus laskettiin 1. joulukuuta 1808) itsenaisyys100.fi.) itsenaisyys100.fi. ”Suomen asemaa ei vielä määritelty tarkemmin joulukuussa 1808. Suomen sota jatkui vielä. Keisari sisällytti Suomen suuriruhtinaan arvonimiinsä 5.1.1809, mutta kyseessä oli vielä vallatun alueen sisällyttäminen osaksi keisarin hallitsemaa imperiumia. Myöhemmin 1800-luvulla Suomen erityisasemasta kertoi se, että keisarin lyhyessä titulatuurissa mainittiin Venäjän lisäksi vain Puola ja Suomi.” Viitattu 1.2.2024.
  90. Seikko Eskola: Suomen valtion aamunkoitto. Kanava. -, 2009, s. 368–369. ISSN 0355-0303. Artikkelin verkkoversio.
  91. Päiviö Tommila: Suomen autonomian synty 1808-1819. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-5323-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.2.2024).
  92. a b 25.1.1916 Uusi Suometar no 23, s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. ”Venäjän jouluaattona, 24 p:nä joulukuuta (v. l.) 1808 ilmeistyi venäjälle ukaasi jossa aleksanteri ilmoitti siitä päivästä ottaneensa arvonimen Suomen suuriruhtinas. ja kun sitten valtiopäiväkutsumus julkaistiin, niin siinä Aleksanteri ensikerran puhuttelee suomen kansaa Suomen suuriruhtinaana.” Viitattu 20.7.2024.
  93. a b huhtikuuta 1893 Kyläkirjaston Kuvalehti no 4, s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.1.2024.
  94. a b 28.3.1909 Helsingin Sanomat no 72, s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.1.2024.
  95. joulukuuta 1899 Kyläkirjaston Kuvalehti no 12, s. 11 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.1.2024.
  96. 10.12.1904 Helsingin Kaiku no 49-50, s. 41 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.1.2024.
  97. 28.3.1909 Uusi Suometar no 72, s. 7 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.1.2024.
  98. 907-908 (Pieni Tietosanakirja / III. Masku - Sanomalehti) runeberg.org. Viitattu 14.2.2023.
  99. Hugo Schulman: 378 (Striden om Finland 1808-1809) runeberg.org. 1909. Viitattu 14.2.2023. (ruotsiksi)
  100. maaliskuuta 1899 Kyläkirjaston Kuvalehti no 3, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 14.2.2023.
  101. 28.3.1909 Helsingin Sanomat no 72, s. 5 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 14.2.2023.
  102. Porvoon valtiopäivät 25.3.-19.7.1809 | Eduskunnan kirjasto web.archive.org. 4.1.2009. Viitattu 14.2.2023.
  103. a b Alex Snellman: Emanuel Thelningin maapäivämaalaus ja Porvoon tapahtumat Suomen Museo 2007, s. 65–80. Merkkivuosi 1809 -sivusto. (pdf) (Lähetyskunnan jäsenet valtiopäivillä s.79) web.archive.org. Viitattu 17.5.2014..
  104. a b c Kuvien esikatselu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia astia.narc.fi. Viitattu 22.10.2022.
  105. Suomen ja Ruotsin rajankäyntivaltuuskunnat: Suomen - Ruotsin rajankäynti ( (Ote rauhansopimuksesta (s. 2)) maanmittauslaitos.fi. 2006. Viitattu 3.11.2022.
  106. Haminan rauhansopimus :: 1809 :: :: Historiakone :: Julkaisut :: Agricola - Suomen historiaverkko agricolaverkko.fi. Arkistoitu 3.11.2022. Viitattu 3.11.2022.
  107. 907-908 (Pieni Tietosanakirja / III. Masku - Sanomalehti) runeberg.org. Viitattu 13.5.2024.
  108. a b Jussila 2004, s. 31, 36–37, 61, 69.
  109. Jussila 2004, s. 68.
  110. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 176 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 8.1.2024.
  111. Castrén 1879, s. 50, 73–84. Google Books (ruotsiksi)
  112. Yrjö Koskinen: Finlands historia från den äldsta tiden intill våra dagar (1874), s. 576–577 Runeberg.org. Viitattu 21.3.2022.
  113. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 252 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  114. a b c 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 254 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  115. a b 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 256 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  116. a b c d e 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 251 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  117. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 246 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  118. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 255 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  119. a b c 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 247 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  120. a b 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 250 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  121. 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 249 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 23.2.2024.
  122. Suomen valloitus. Osa II - lue ilmaiseksi verkossa , kirjoittanut Caesar Filippovich Ordin. Kaikki varajäsenet, lukuun ottamatta edellä selitettyä sisältöä, saivat anteliaita palkintoja. Paroni Willebrantille myönnettiin 1. luokan Annan tähti ja nauha ja 500 chervonetia. Paroni Mannerheim sai saman 2. luokan ritarikunnan timanteilla ja 500 kultarahalla. Muut aateliset, Rothkirch, Silfverskiöld, Krabbe ja Rehbinder, saivat samanasteisen Annan ristin, mutta ilman timantteja, ja kukin myös viisisataa chervonetia. Rehtori Hartmann ja kirkonmiehet Lebell, Wallenius, Aejmelaeus ja Castrén palkittiin 4. luokan Pyhän Vladimirin ritarikunnan ritarimerkillä ja timanttisormuksella ja sormuksen salakirjoituksilla, kukin hintaan 1 000–1 500 ruplaa. Kauppiaille ja heidän varajäsenille, joita oli seitsemän, annettiin kultamitalit kaulaan, sinisillä Pyhän Andreaksen nauhoilla ja timanttirenkaalla ilman salausta hintaan 600–700 ruplaa. Heille tehty puku annettiin lainaksi heidän heidän käyttöön. Mitalit on tehty erityisesti tätä tilaisuutta varten; ne kuvaavat: toisella puolella on keisari Aleksanterin muotokuva; Toisaalta on venäjänkielinen kirjoitus: "Suomen edustajille marraskuun 17 päivänä 1808 — s.o. päivänä, jolloin suurin osa heistä esiteltiin tsaarille.. Viitattu 9.5.2024.
  123. a b c d Suomen historiallinen seura XXV: Arkisto (pdf) (s.156) Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto Doria. 1915. Suomalaisen kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö. Viitattu 22.10.2022.
  124. a b c 1922 Förhandlingar och uppsatser. 35, 1921., s. 205 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 10.2.2024.
  125. Lähetyskunnan palkiseminen (s. 9) digi.kansalliskirjasto.fi. 31.12.1900. Lukutupa no 22-26. ”Kunniamerkkejä, sormuksia, y. m armonosoituksia debutatsioonin jäsenille” Viitattu 4.1.2023.
  126. a b Tuukka Talvio: Mitalit ja mitalitaide, s. 42. Museovirasto, Helsinki 2007.
  127. H. J. Boström: Suomen muistorahat II: tapahtuma- ja juhlamitalit (1936), s. 22, 113–114 (documentcloud.adobe.com). Viitattu 21.3.2022.
  128. Aimo Halila: Suomen lähetyskunta 1808-1809. Valvoja. -, 1958, s. 173–177. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskirjaston digitoitu aineisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]