Lapuan taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lapuan taistelu
Osa Suomen sotaa
Päivämäärä:

14. heinäkuuta 1808

Paikka:

Lapua, Suomi

Lopputulos:

Ruotsin voitto

Osapuolet

Flag of Sweden.svg Ruotsi

Flag of Russia.svg Venäjä

Komentajat

Carl Johan Adlercreutz

Nikolai Nikolajevitš Rajevski

Vahvuudet

4 700

4 100

Tappiot

161 (kaatuneita, haavottuneita ja vankeja)

150 (kaatuneita ja haavottuneita)[1]

Lapuan taistelu oli Suomen sodan ensimmäinen varsinainen kenttätaistelu. Kun Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808, suomalaisten ylipäällikkö Klingspor katsoi parhaaksi perääntyä joukkoineen yhä pohjoisemmaksi. Vasta alkukesän aikana Suomen armeija eteni takaisin etelää kohti. Lapua oli tärkeä risteyskohta, ja siellä liikkui kevättalvesta alkaen sekä suomalaisiaselvennä että venäläisiä joukkoja. Heinäkuussa pataljoona savolaisia otti paikkakunnan haltuunsa, mutta jo seuraavana päivänä, 8.7., kenraali Nikolai Nikolajevitš Rajevskin johtamat venäläiset miehittivät Lapuan ensimmäisessä Lapuan taistelussa.

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen, ”varsinainen” Lapuan taistelu käytiin 14. heinäkuuta, jolloin eversti Carl Johan Adlercreutzin johtamat suomalaiset joukot lähtivät aamulla Kauhavalta Lapuaa kohti. Koko matkan ajan käydyt taistelut venäläisten etujoukkoja vastaan hidastivat kulkua niin paljon, että vasta n. klo 16 aikaan suomalaiset seisoivat Lapuaa pohjoispuolelta reunustavalla Ritamäen harjanteella.

Koska venäläiset odottivat Kuortaneen suunnasta muonakuormastoja ja vahvistusjoukkoja, Rajevski halusi suojella sekä Kuortaneen että Vaasan teitä. Niinpä hän oli asettanut miehensä Lapuanjoen pohjoisrannalle 3½ km leveäksi rintamaksi. Venäläisten puolustukselle asetelma oli hankala, mutta suomalaisten silmissä se näytti uhkaavalta. Niinpä Adlercreutz luuli (tai ainakin raportissaan mainitsi) joutuneensa taistelemaan ylivoimaa vastaan, vaikka itse asiassa suomalaisia oli 600 miestä enemmän.

Osa venäläisistä piileskeli Ritamäen alla levittäytyvässä ruispellossa ja ampui sieltä suomalaisia, joiden olisi pitänyt ylittää aukea päästäkseen Isoonkylään eli kirkonkylään. Myös Liuhtarin kylään sijoitettu venäläinen tykistö osallistui tulitukseen. Rajevski oli jo etukäteen parannellut perääntymistietä Kuortaneelle päin, mutta tämä tärkeä rintaman oikea siipi oli jäänyt venäläisten heikoimmaksi kohdaksi. Adlercreutz ei silti antanut lupaa saarrostusliikkeen tekemiseen Kuortaneentien katkaisemiseksi. Hän halusi hyökätä lineaaritaktiikan sääntöjen mukaisesti avoimella kentällä, joten von Döbelnin joukot lähetettiin tykistön suojaamana kohti Isoakylää.[2]

Tästä alkaen Lapuan taistelua ei voi pitää sodanjohdolle erityisen kunniakkaana. Yhä kiihtyvän tulituksen vuoksi Georg Carl von Döbelnin miesten käskettiin pysähtyä, ja kapteeni Brakelin komppania komennettiin ajamaan venäläiset ruispellosta. Hetken kuluttua heidätkin pysäytettiin, sillä tuli viesti venäläisistä Alapään kylässä, suomalaisten selustassa. Tieto oli perätön, mutta se esti Adlercreutzia suunnitelmansa mukaan hyökkäämästä yhtä aikaa sekä venäläisten rintaman keskustaan että oikeaa siipeä vastaan, sillä Liuhtariin tarkoitetut joukot lähetettiin Alapäähän.

Döbelnin hyökkäämässä ollut prikaati oli jätetty tuleen makaamaan. Aikansa odotettuaan rykmentin nuoret upseerit päättivät voivansa yhtä hyvin kuolla ”lähempänä vihollista kuin täällä ojissa” ja lähtivät luvatta hyökkäykseen. Tämän nähdessään von Döbeln antoi muodollisen hyökkäyskäskyn — hänkin ilman Adlercreutzin lupaa. Venäläinen tykistö ehti ampua vain kerran, kun porilaiset jo olivat Isossakylässä. ”Onpa paha, että nuo hullut pääsivät irti”, huudahti Adlercreutz, joka oli menettänyt taistelun johdon.lähde?

Porilaiset ajoivat vihollista takaa molemmin puolin jokea, mutta nämä pystyivät ryhmittymään Liuhtarin edustalla ja vetäytymään sieltä hyvässä järjestyksessä Kuortanetta kohti. Estääkseen suomalaisten saarrostusliikkeen joen yli venäläiset sytyttivät palamaan Liuhtarin sillan. Tuli levisi sieltä läheisen tervasataman tynnyreihin, ja tuuli painoi liekit Liuhtarin kylään, joka paloi lähes kokonaan. Tulipalo pakotti suomalaiset kiertämään kylän ja antoi venäläisille lisäaikaa vetäytymiseen.

Jälkiarviointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voitto oli avannut Suomen armeijalle tien etelään, mutta ylipäällikkö Klingspor menetti tämän etulyöntiaseman pitämällä joukkonsa Lapualla peräti kuukauden ajan. Niinpä Lapuan taistelu ei saanut niinkään sotilaallista merkitystä, vaan siitä tuli lähinnä psykologinen voitto. Venäläiset joutuivat kuitenkin luopumaan Perhosta ja Alavudesta, sillä he pelkäsivät jäävänsä kahden tulen väliin. Klingpor keskittyi häiritsemään lähialueen venäläisryhmittymien huoltokuljetuksia ja siirsi painopisteensä kohti Kauhajokea ja Lapväärttiä. [3]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun muistopäivää, Lapuan Päivää, vietetään kuitenkin edelleen Lapualla kotiseutujuhlana. Ruotsin kruununprinsessa Victoria sai voittoa tarkoittavan nimensä, koska on syntynyt Lapuan taistelun vuosipäivänä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lappalainen, Wolke, Pylkkänen: Suomen sodan historia 1808–1809. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura / Karttakeskus, 2008 (suom.kiel.). ISBN 978-951-593-197-9.
  • Ikola, Kaisa: "Ol' ihanan Lapuan päivän pää". Ilkka, 14. heinäkuuta 2008, nro 189, s. 20. Seinäjoki:

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen sodan historia 1808 - 1809, s.255.
  2. Suomen sodan historia 1808 - 1809, s. 28
  3. Suomen sodan historia 1808 - 1809, s.156.
  4. Ikola, Kaisa: "Ol' ihanan Lapuan päivän pää". Ilkka, 14. heinäkuuta 2008, nro 189, s. 20. Seinäjoki: