Zbrutš

Zbrutš ukr. Збруч
Näkymä Okopyn kylästä Zbrutšin ja Dnestrin kohtaamispaikalla.
Alkulähde	Štšasnivkan kylä, Ternopilin piiri, Ternopilin alue 49°43′44″N, 26°9′57″E
Laskupaikka	Dnestr 48°32′19″N, 26°26′33″E
Maat	Ukraina
Pituus	247 km
Virtaama	0,57 m³/s
Valuma-alue	3 330, 3 350 tai 3 395 km²
Infobox OK

Zbrutš tai Zbruč (ukr. Збруч) on Dnestrin vasen sivujoki Ternopilin ja Hmelnytskyin alueiden rajalla Länsi-Ukrainassa.

Zbrutš virtaa Podolian ylängöllä noin 247 kilometriä pohjoisesta etelään ja yhdistyy Dnestriin lähellä Okopyn (ukr. Око́пи) kylää Ternopilin alueen Tšortkivin piirissä.

Joen nimi

Joen nimen alkuperä johtunee yläjuoksun soiden murrenimestä, jolloin paikalliset asukkaat kutsuivat ”zbrutšeiksi” soita lähellä Ulanovin kylää Ternopilin alueella. Zbrutšjoki saa alkunsa lähteistä näillä soilla. Toinen versio, että nimi "Zbrutš" juontaa juurensa aikoihin, jolloin joen nimi oli ”Borutš” (ukr. Боруч) ja kun joen ylittäneiltä kysyttiin "...minne olet menossa?" siihen vastattiin "Za Borutš". Nykyisen nimen arvaillaan syntyneen myöhemmin joidenkin kirjainten pois jäädessä tästä vastauksesta. Mm. Valko-Venäjällä Dneprin sivujoen Berezinan yksi haara kantaa nimeä Brutš. Kielitieteilijöiden mukaan kumpikin nimi perustuu tähän valkovenäläiseen sanaan ja se tarkoittaa "virrata” ja ”kiemurrella". Joissakin lähteissä oletetaan nimen johtuvan siitä, että joella veneitä piti kuljettaa hinaamalla tai vetämällä.

Joen ominaisuudet

Zbrutš saa alkunsa lähteistä Avratinskyn ylämaan rinteillä. Zbrutšin yläjuoksun leveys on 5–10 ja alajuoksun 15–20 metriä. Sen enimmäisleveys on 50 metriä alajuoksulla ja keskisyvyys on 1,5–2 metriä. Joen kaltevuus on 0,8 tai 0,9 m/km, keskimääräinen vuotuinen veden virtaus joessa on 7,90 kuutiometriä sekunnissa, virtauksen nopeus on 0,2–0,6 ja keskimääräinen nopeus on 0,57 metriä sekunnissa (m/s). Joki on tunnettu mutkikkaasta uomastaan ja varsin voimakkaasti se mutkittelee alajuoksullansa. Zbrutš saa täydennystä pääasiassa lumien sulamisvesistä ja kesäisin melko yleisistä tulvasateista. Joitakin koskia lukuun ottamatta joki pysyy jäätyneenä tammikuun alusta maaliskuun puoliväliin. Yläjuoksulla Zbrutš virtaa matalassa soisessa maastossa ja sen rannat ovat loivia, mutta sen keskiosa virtaa läpi kanjonimaisen laakson, jossa on jyrkkiä rinteitä ja monia onttoalueita. Lähempänä alajuoksua alkaa olla koskia, saaria ja vanhoja lampia. Tärkeämmät ja pisimmät sivujoet ovat Hnila (58 km pitkä), Bovenets (42 km) ja Hrabarka (32 km). Zbrutš on nykyisin laivoille kulkukelvoton joki.

Historia

Paikoin melko kapea Zbrutšjoki on tuhatvuotinen raja eri etnisten, kulttuuristen ja valtiollisten muodostelmien välillä. Krevon liitto veti ensimmäisen rajan jokea pitkin vuonna 1385 ja erotti Puolan ja Liettuan hallitsemat alueet. Joki oli vuosina 1772–1917 osa Itävaltaan kuuluneen Lounais-Ukrainan historiallisten Galitsian maakunnan ja Venäjän keisarikunnan välistä rajaa, joka vahvistettiin Puolan ensimmäisessä jaossa 5. elokuuta vuonna 1772. Ensimmäisen maailmansodan aikana valtakuntien välinen etulinja kulki pitkin tätä jokea. Sen jälkeen, kun Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan päättäneessä Riian rauhasopimuksella maaliskuussa vuonna 1921 Länsi-Ukrainan kansantasavallan alueista pääosin luovutettiin Puolalle, Zbrutšista tuli vuosiksi 1921–1939 jälleen maidenvälinen rajajoki. Sen aseman joki menetti syyskuussa 1939, kun Puna-armeija hyökkäsi Puolaan. Nykyisin Zbrutš erottaa kahta Ukrainan aluetta.

Kiovan Venäjän aikoina 800-1100-luvuilla Zbrutš oli varjagien, alueella asuneiden tivertsiläisten ja valkokroaattien toiseksi tärkein kauppareitti Dneprin jälkeen. Zbrutš oli tuolloin yläjuoksullaan valtavampi, joten kauppalaivoja hinattiin Dneprin altaaseen kuuluvaan Horynin joelle, ja sillä tavalla yhdistettiin kaksi tärkeintä purjehduskelpoista jokea. Zbrutšjoen rannoilta on löytynyt merkkejä muinaisten ihmisten asutuksista. Vuosina 1933–1934 Zbrutšin ensimmäisen, Satanivskan vesivoimalan (ukr. Сатанівська ГЕС) rakentamisen yhteydessä löydettiin Rooman keisarin Gordianus III:n aikaisia kolikoita. Samaan aikaan joen pohjasta tuli esille vuosisatoja vedessä olleen satamalaiturin jäänteitä ja raskaita tammihirsipaaluja, jotka vahvistivat vanhan kansan kertoman legendan, että Lazaretskajavuoren lähellä sijaitsi kerran suuri laivalaituri ja Zbrutšjoki oli lähes koko pituudeltaan purjehduskelpoinen. Myös turkkilaisten hyökkääjien käyttämän Volosken reitin läheisyys aiheutti sen, että näille seuduille rakennettiin monia puolustuslinnoituksia.

Zbrutšin pakanajumalanpatsas

Pääartikkeli: Zbrutšin idoli

Bogytin pyhäkkö: idolin ja temppelin sijaintipaikka v. 2008.

Dnestrin yläjuoksulla ja sen sivujokien varrella oli laajalti 10. ja 11. vuosisadalla rakennettuja pakanakulttuuriin liittyviä palvontapaikkoja. Bogyt-vuorella ja tämän ympäriltä joen oikealla rannalla löydettiin itäslaavilaisten pakannallisen jumaluudenopin eli monumenttien kompleksi, jonka temppelin yhteydessä oletettavasti jo 800-luvulla pystytettiin muinaista slaavilaista jumalaa esittävä patsas. Veistos sai sitä käsittelevässä kirjallisuudessa nimeksi Zbrutšin idoli. Tämän ainutlaatuisen kivipatsaan tarkoituksesta, päivämäärästä ja etnisyydestä esitettiin monia ristiriitaisia mielipiteitä, joihin ratkaisun antaa selvitys jumalankuvan tiettyyn kulttuurikerrokseen kuulumisesta. Tällaisen tehtävän työllensä aikoinaan asetti Neuvostoliiton tiedeakatemian arkeologisen instituutin Karpaattien retkikunta suorittaessa vuodesta 1984 lähtien kattavan tutkimuksen alueella.

Muinaisen soikean Bogytin pyhäkköalueen oletettiin syntyneen 600- tai 500-luvuilla eaa. neljän slaavilaisen, Volynia-slaavien, valkokroaattien, buzaanien ja tivertsiläisten heimokulttuurien risteyksessä. Alue oli leveydeltään noin 100 ja pituudeltaan lännestä itään 300 metriä. Linnakkeeseen ilmeisesti kuuluivat sen juurella löytyneet hautausmaa, uskonnolliset rakennukset, Tripoljen kautiset linnoitukset ja maavallit skyyttien aikakaudelta. Sisäänkäynti sijaitsi Bogytin itärinteessä ja sisällä vallin vieressä oli 10–15 metriä leveä ja 0,5–2 metriä syvä syvennys tai vallihauta, mikä suojeli aluetta "pahoilta hengiltä". Pyhäkköalueelta löydettiin ja tutkittiin tulisijoja ja leivinuuneja, puolikorsuja, uhrikaivoja ja rakennuksia, joihin kirjallisten lähteiden mukaan pakanaslaavit kokoontuivat suorittamaan rituaalejaan. Mittasuhteiltaan merkittävä oli temppeliaukio, joka oli noin 70x50 metriä. Sen keskeinen rakennelma oli alttari, jonka keskellä oli litteiden kivien ympäröimä kuoppa. Tämän syvennyksen koko ja asettelun muodostama kokonaisuus vastasivat Zbrutšin jumalankuvan alaosan mittoja. Silloin havaittuja pyöreitä epäjumalien jalustoja pidettiin tyypillisinä itäslaavilaisille pyhäköille.

Zbrutšin epäjumalanpatsas joutui jokeen todennäköisesti kristinuskon hyväksymisen jälkeen 900-luvun loppupuolen Ukrainassa. Joidenkin lähteiden mukaan pyhäkössä palvominen ja uhraukset alttarin syvennyksissä saattoivat jatkua niin kauan, kun tärkein kunnioitettu jumaluuden kuva pysyi edelleen paikallaan. Joten patsas saatettiin poistaa 1200-luvun puolivälissä. Koska veistos on suhteellisen hyvin säilynyt ja ehjä, voi olettaa, että itse paikallisten pakanien toimesta se kuljetettiin läpi karun maaston ja piilotettiin Zbrutšjoen rantatörmien suojaan lähellä Sokolikha-vuorta noin 2 kilometrin päässä temppelistä. Joissakin lähteissä väitetään, että 1800-luvun puolivälissä samasta Zbrutšjoesta löytyi toinen samanlainen louhittu ja veistetty kivipilari, joka paikallisen juutalais-kristillisen papin määräyksestä kuitenkin hävitettiin. Jäljellä on vain sen jalusta, johon oli kaiverrettu tuhoutuneen veistoksen jalat, ja joka säästyi sen ansiosta, että siihen pystytettiin risti.

Joen ekologia

Zbrutšjoessa on monipuoliset kalojen elinympäristöt ja siinä on pääosin syvää vettä, jossa on lukuisia suuria kuoppia ja esiintyy savensekaista ja silttistä pohjaa. Niissä vesissä on tavattu noin 40 ja kerätty näytteitä kaiken kaikkiaan noin 200:sta eri kalalajista. Kalastuksen harrastajat saavat usein lahnaa, ristikarppeja ja karppeja, haukea, sorvaa, suutaria, särkeä, hopearuutanaa, pasuria, salakkaa, toutainta, töröä, säyneä, mustatäplä- ja jokitokkoja, amurinkatkerokalaa, mutua, joen lietealueilla mutakalaa ja muita särkikaloja, piikkinuoliaisia, monneja, ahvenia ja hitaissa vesissä kiiskiä. Viime vuosikymmenillä on merkittävästi lisääntynyt sekä ruoho- että hopeakarppien määrä. Ekologiset olosuhteet kalojen ja vesieläinten kehitykselle suurimmassa osassa joesta eivät ole erityisen suotuisat. Siihen vaikuttavat nopea virtaus ja veden merkittävä sameus, joka voimakkaimmillaan on tulva-aikoina noin 1,0 kiloa kiinteitä hiukkasia kuutiometriä vettä kohden. Tämä puolestaan ei edistä rannikon kasvillisuuden määrää ja selittää eläinplanktonin huonon kehityksen sekä määrällisesti että laadullisesti. Zbrutšin pohjaeliöstön biomassa hiekka- ja hiekkakivimaata lukuun ottamatta on melko runsasta ja 85 % pohjaeliöstöstä on nilviäisiä.

Sammakkoeläimistä täällä useimmiten voi havaita erilaisia sammakkolajeja, aitokonnia, lehtisammakoita ja vesiliskoja. Matelijoista tällä joella voidaan tavata rantakäärmeen, euroopansuokilpikonnan ja sisiliskon. Hmelnytskyin alueella pesivistä 280 lintulajista suurinta osaa voi kohdata täällä. Niittyjen, soiden ja vesistöjen lintujen lisäksi voi bongata myös arojen ja peltojen, synantrooppisia ja jopa metsälintuja. Nisäkkäistä ovat yleisiä märillä niityillä asuvat pelto- ja vesimyyrät, hiiret, kärpät ja lumikot. Koska Zbrutš virtaa metsäisellä alueella, jolla hallitsee valkopyökki, tammi ja saarni, menestyvät täällä myös rusakot, ketut, isorotat, tummankarvaiset fretit, vaivaispäästäiset ja kontiaiset.

Joen käyttö

Nykyisin Zbrutšilla ei ole suuria kaupunkeja kuin vain kolme vaatimatonta kaupunkityyppistä piirikeskusta Husjatyn (ukr. Гусятин), Skala-Podilska (ukr. Скала-Подільська) ja Zbrutšjoen oikealla puolella sijaitseva Pidvolotšysk (ukr. Підволочиськ). Vuonna 1856 rautatien rakentamisen myötä viimeksi mainitusta Pidvolotšyskista tuli tärkeä rajapaikka Itävalta-Unkarin ja Venäjän välillä. Zbrutšin viereiset loivat ranta-alueet ovat kynnettyjä viljelymaiksi ja jokivettä käytetään laajalti kasteluun.

Vuonna 1980 vasemman sivujoen Hrabarkan tulvatasangolle perustettiin Manatšynin vesistön suojelualue (ukr. Маначинський заказник). Zbrutšin yläjuoksulla tulva-alue on 0,7–1,2 km leveä ja sen turvevarat ovat merkittäviä, sen vuoksi joen tälle alueelle perustettiin vuonna 1982 noin 36 hehtaarin Avratynin ylämaan vesistön suojelualue (ukr. Авратинський заказник). Vuonna 1990 Ukrainan valtion metsävaravirasto tai -hallitus perusti Medobory-nimisen luonnonsuojelualueen, jonka korkein huippu Zbrutšjoen laakson yläpuolelle 414 metriin yltävä Bohytvuori. Tätä aluetta pidetään ehtymättömänä lääkekasvien aarreaittana. Vuonna 1994 perustettiin pinta-alaltaan 100 hehtaarin Hrabarkivin vesien suojelualue (ukr. Грабарківський гідрологічний заказник). Joidenkin lähteiden mukaan Zbrutšin lampia käytetään kalakasvatukseen ja joella on pieniä vesivoimalaitoksia, kuten Žabynetsin HES (ukr. Жабинецька ГЕС) ja Pjatnytšanyn HES (ukr. П'ятничанська ГЕС) samannimisissä kylissä, lännempänä Bodnarivin HES(ukr. Боднарівська ГЕС) ja Martinkivin HES (ukr. Мартинківська ГЕС).

• 
  Zbrutš Pidvolotšyskin lähistöllä.
• 
• 
  Hrabarkivin vesistösuojelualue Hrabarkajoen tulvatasangolla.
• 
  Medoboryn luonnosuojelualue.
• 
  Husjatynin bernardiiniluostari.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Zbrutš Wikimedia Commonsissa