Rusakko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rusakko
Lepus europaeus in Köyliö.JPG
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Jäniseläimet Lagomorpha
Heimo: Jänikset Leporidae
Suku: Jänikset Lepus
Laji: europaeus
Kaksiosainen nimi
Lepus europaeus
Pallas, 1778
Levinneisyyskartta
Rusakon levinneisyys, luontainen elinalue punaisella ja siirtoistutusalueet violetilla.
Rusakon levinneisyys, luontainen elinalue punaisella ja siirtoistutusalueet violetilla.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Rusakko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Rusakko Commonsissa

Rusakko (Lepus europaeus, peltojänis) on jäniseläimiin kuuluva laji, joka esiintyy alkuperäisenä Euroopassa ja Aasian länsiosissa. Sitä metsästetään ravinnoksi ja turkkinsa takia. Vuonna 2008 Suomessa metsästettiin noin 86 000 rusakkoa.[2]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rusakko painaa 2,5–7 kilogrammaa. Ruumis on 55–68 cm pitkä ja häntä 8–12,5 cm pitkä. Rusakon selkäpuoli on kellertävän harmaanruskea ja pohjavilla valkea. Sivut, etukaula ja raajat ovat ruosteenkeltaiset tai ruosteenpunaiset. Vatsapuoli on valkea. Häntä on alta valkoinen ja päältä musta.[3] Korvat ovat mustakärkiset ja pitkät, ja ulottuvat kuonon eteen vastakkain käännettynä.[3] Talvipuku vaihtelee melkein kesäpuvun värisestä hopeanharmaaseen.[4] Metsäjänis vaihtaa koko turkkinsa täysvalkoiseen, mutta rusakon talviturkki on vain vähän vaaleampi kuin kesäkarva.[5] Kesäpukuisesta metsäjäniksestä sen erottaa pitemmistä korvista ja kaksivärisestä hännästä, joka on myös pidempi kuin metsäjäniksellä.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rusakon luontainen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan, pois lukien muun muassa pohjoisimmat alueet, sekä alueita Länsi-Aasiasta Kiinaan saakka. Rusakko on alkujaan kotoisin Länsi-Aasian aroilta. Euroopan suurista kasvillisuusvyöhykkeistä rusakko on levinnyt eniten lehtimetsiin, sekametsiin ja aroalueille[6]. Suomeen rusakko on levinnyt kaakosta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Leviämistä edistivät muutamat Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa toteutetut istutukset.[7] Erityisen nopeasti laji runsastui 1910-luvulla, ja 1930-luvulle mennessä se oli levinnyt miltei koko maahan. Kylminä sotatalvina kanta kuitenkin taantui, ja vasta vuosisadan loppupuolella se alkoi runsastua uudelleen. Nykyisin se on levinnyt Suomeen Oulun korkeudelle saakka.[8] Ruotsin rusakkokanta on kokonaan peräisin istutuksista, joita tehtiin Ruotsin ja Tanskan välisessä salmessa olevalle saarelle. Uusille alueille levittyään rusakko on yleensä syrjäyttyänyt alkuperäisen jänislajin, metsäjäniksen.[3]

Rusakko on tulokaslaji myös Isossa-Britanniassa. On arveltu, että jo roomalaiset istuttivat ne Britteinsaarille.[9] Rusakkoja on istutettu riistaeläimeksi myös Euroopan ulkopuolelle: Argentiinaan, Australian Tasmaniaan, Barbadokselle, Brasiliaan, Kanadaan, Chileen, Falklandille, Irlantiin, Uuteen-Seelantiin, Réunionille, Uruguayhin ja Yhdysvaltoihin.[1]

Rusakon tyypillistä elinympäristöä ovat peltoaukeat, kun taas metsäjänis viihtyy nimensä mukaisesti paremmin metsissä.[10]. Nämä kaksi lajia saattavat elää rinta rinnan metsänrajalla. Nykyisin rusakoita tavataan yleisesti myös asuinalueilla.[3] Rusakko karttaa metsiä, mutta suosii etenkin pensaikkoisia viljelyalueita ja kohtalaisen lyhytruohoisia laitumia, joilla ei ole liikaa laiduneläimiä[11].

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rusakkonaaras voi saada samana kesänä jopa neljä poikuetta.[10] Yleensä poikueita on kolme, ja yhdessä poikueessa 2-4 poikasta.[9]

Kiima-aikana rusakkourokset kilpailevat oikeudesta pariutua naaraan kanssa, joka on vain muutamien tuntien ajan hedelmällinen. Naaras on urosta kookkaampi ja se puolustautuu ja saattaa pahoinpidellä liian innokasta kosijaa. Naaraan tiineys kestää noin 42 vuorokautta. Poikaset näkevät heti ja ovat karvapeitteisiä. Kukin niistä hakeutuu omaan piiloonsa tiheän kasvillisuuden sekaan, jotta petoeläimet eivät saisi niitä kerralla kiinni montaa.[3] Emo käy imettämässä niitä vain kerran vuorokaudessa[3] noin kahden viikon ajan. Imetyshetken ajaksi emo kutsuu kaikki poikaset luokseen, minkä jälkeen ne taas palaavat kukin omaan piilopaikkaansa.[3]

Juokseva rusakko.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehittyneen ruoansulatusjärjestelmänsä avulla rusakko pystyy ottamaan talteen suurimman osan ruohon ja vastaavan kasviaineksen sisältämistä ravintoaineista. Sille kelpaavat hyvin monet kasvit, joten ravinto ei mainittavammin rajoita rusakon esiintymistä. Silti rusakko on metsäjänistä nirsompi kasvien ravintopitoisuuden suhteen. Rusakko syö lähinnä erilaisia heinämäisiä ja ruohomaisia[11] vihreitä kasveja[12]. Etenkin apilat ja heinät ovat mieluisia[13]. Tällöin rusakko syö mm juurikkaita, vehnää[14] ja perunoita[11]. Metsäjänisten tavallinen ruoka puuravinto mm. koivun ja pajun oksat on rusakoilla harvinaista, lähinnä talven hätäravintoa[15]. Rusakko selviytyy talvesta napostelemalla silmuja ja nuorten puiden kuorta, jotka ovat ravintona tavallisesti huonompaa kuin ruohokasvit. Puista rusakko syö usein jalopuita, ja mm. omenapuiden kuorta.

Lisäksi rusakot vierailevat lintujen ruokintapaikoilla herkuttelemassa kauroilla ja auringonkukansiemenillä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Smith, A.T. & Johnston, C.H.: Lepus europaeus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 2.7.2014. (englanniksi)
  2. Metsästystilastot RKTL
  3. a b c d e f g Helminen, Matti: Kesy jänis. Suomen Luonto, 2010, nro 8, s. 78. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  4. Lauri Siivonen: Pohjolan nisäkkäät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01443-9.
  5. 2. Talveen valmistautuminen, eläimet Pohjoinen Luonto
  6. Euroopan nisäkkäät, Anders BrärvallTammi 2003, 2. painos isbn 951-31-2736-2, s 70
  7. Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 5. Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
  8. Jänislajit Metsästys, Kalastus.
  9. a b ARKive
  10. a b Rusakko Keskisuomalainen.
  11. a b c Bjärvall 1983, s 68
  12. Suomen eläimet 1, Ilkka Koivisto ..., 7. painos, Weilin+Göös 1983, painettu Weilin+Göös Wspoo 1987, ISBN 951-35-2730-1, ISBN 951-35-2729-8 koko teos, s 184
  13. Rusakko (Lepus europaeus) Luonnossa.net sivusto
  14. Koivisto 1983, s 183
  15. Koivisto 1983, s 184

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]