Lumikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lumikko
Mustela nivalis -British Wildlife Centre-4.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Näätäeläimet Mustelidae
Alaheimo: Mustelinae
Suku: Kärpät Mustela
Laji: nivalis
Kaksiosainen nimi
Mustela nivalis
Linnaeus, 1766
Levinneisyyskartta
Lumikon levinneisyys
Lumikon levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Lumikko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Lumikko Commonsissa

Lumikko (Mustela nivalis) on Euroopan pienin näätäeläin. Pienuus mahdollistaa saalistamisen myyrien lumeen kaivamissa koloissa. Lumikon lähisukulainen on sitä vain vähän isompi kärppä. Lumikosta käytettyjä muita nimityksiä ovat pieni portimo (portimo on kärpän rinnakkaisnimi), talvikko ja nirppa.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lumikko on levittäytynyt koko Eurooppaan Islantia ja Irlantia lukuun ottamatta.[3] Sitä tavataan lisäksi Pohjois-Afrikassa Marokossa sekä Algerian, Tunisian ja Länsi-Saharan pohjoisosissa. Lumikko on tavattu myös suuressa osassa Aasiaa sekä Pohjois-Amerikkaa.[1][4] Myös saarialueilla, etenkin Välimeren alueella, elää lumikkoja, ja laji lienee saapunut niihin ihmisen avustuksella.[3] Lumikkoa on tavattu myös Japanin pohjoisella pääsaarella, Hokkaidōlla.[1][4] Lumikko on Suomessa rauhoitettu.[5]

Vaikka lumikko onkin pienin näätäeläin, ei ole tarkoituksenmukaista esittää sen mittoja ilmoittamatta maantieteellistä esiintymisaluetta. Prosentteina laskettuna yhdenkään toisen eurooppalaisen eläinlajin koko ei vaihtele yhtä paljon. Yksilöt ovat suurimpia etelässä ja pienimpiä pohjoisessa.[3] Pieneen pohjoisen lumikkoon tottunut erehtyykin helposti luulemaan eteläisempää kärpäksi. Suurista kokoeroista huolimatta kumpaakin muotoa pidetään nykyisin vain saman lajin maantieteellisinä rotuina.[3] Ruotsissa raja näiden kahden tyypin välillä on jyrkkä, alueet menevät päällekkäin kapealla alueella Ruotsin suurten järvien tienoilla. Suomessa kaikki lumikot ovat tiettävästi lajin pienempää tyyppiä. Elinpiirin koko vaihtelee saaliin määrän mukaan.[3] Koiraan alue on 0,6–3,0 hehtaaria, naaraan huomattavasti pienempi.

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lumikon koko eri paikoissa[3]
  naaras (mm) koiras (mm) naaras
häntä (mm)
koiras
häntä (mm)
Pohjois-Ruotsi 167–194 172–227 30–60 65–125
Englanti 205–255 215–295 40–75
Kreikka 228–285 263–382 70–88

Pohjoisen pientä eläintä sanotaan pikkulumikoksi (Mustela nivalis nivalis). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä valkoiset. Ruumiin pituus uroksilla on 15–20 cm, naarailla 13–15 cm. Urokset painavat 40–80 g, naaraat 20–40 g. Eteläisen isolumikon (Mustela nivalis vulgaris) selkäpuoli on talvellakin ruskea, kupeiden raja on epämääräisempi, tassujen yläpuoli ruskea ja suupielen takana on ruskea täplä. Ruumiin pituus uroksilla on 21–24 cm, naarailla 16–20cm. Urokset painavat 70–130 g, naaraat 40–75 g. [6]

Elintavat ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. [7] Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on ainoa petoeläin Euroopassa, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.[6]

Ääntelyn voi kuulla vain läheltä. Levoton tai aggressiivinen lumikko sähisee, vikisee tai kirskuu. Kontaktiääni on kehräävä tai värisevä ääni. [7]

Pääravinto vaihtelee alueittain. Etelä-Ruotsissa lumikot syövät ensisijaisesti pelto- ja metsämyyriä. Toisaalla sen pääravintoa voivat olla metsähiiret ja joskus myös kaniinit, linnut sekä lintujen munat. Ruokaa lumikon on syötävä vuorokaudessa kolmannes omasta painostaan ja tämän vuoksi se on aktiivinen ympäri vuorokauden. Myös viljojen jyvät, marjat ja etanat kelpaavat lumikolle. [6]

Kärpän ja lumikon välillä on merkittävä ero myös lisääntymisessä. Alkionkehityksen viivästymistä ei lumikoilla esiinny lainkaan, vaan poikue syntyy 34–37 päivän kantoajan jälkeen. Tämä mahdollistaa myös kärppää nopeamman mukautumisen, mikäli pikkujyrsijäkanta äkillisesti kasvaa. Poikueet, yleensä 3–9 poikasta, syntyvät huhti-kesäkuussa, mutta joskus vielä loppukesällä tai alkusyksyllä.[5] Tällöin kyseessä on kuitenkin vuoden toinen poikue tai saman vuoden nuoren naaraan poikue.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bjärvall, Anders: ”Näätäeläimet”, Euroopan nisäkkäät, s. 169. Tammi, 1996. ISBN 951-31-0700-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Mustela nivalis IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. Lumikko, Nisäkkäät Keskisuomalainen ksml.fi. Keskisuomalainen. Viitattu 8.6.2009.
  3. a b c d e f Bjärvall, Anders; s.169
  4. a b Rangemap of Erminea nivalis iucnredlist.org. IUCN. Viitattu 10.6.2009. (englanniksi)
  5. a b Gerd Mattsson: Lumikko – Metsä vastaa metsavastaa.net. 17.12.2007. Turku: Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio. Viitattu 9.6.2009.
  6. a b c Cajander, Veli-Risto "et al": Maailman luonto: nisäkkäät 2, s. 66. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-35-6503-3.
  7. a b Cajander, Veli-Risto "et al": Maailman luonto: nisäkkäät 2, s. 69. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-35-6503-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]