Ferdinand Schörner

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keskellä kenraalieversti Schörner, kuva Bulgariasta toukokuulta 1941.

Ferdinand Schörner (12. kesäkuuta 1892 München, Baijeri, Saksan keisarikunta2. heinäkuuta 1973 München, Baijeri, Länsi-Saksa) oli toisen maailmansodan aikaan natsi-Saksan armeijan Wehrmachtin kenraali ja sotamarsalkka (Generalfeldmarschall). Hän aloitti sotilasuransa jo Saksan keisarikunnan armeijassa 1911 ja palveli ensimmäisessä maailmansodassa komppanianpäällikkönä. Jatkosodan aikana vuosina 1942–1943 Schörner komensi saksalaista armeijakuntaa Suomen Petsamossa.

Tausta ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schörner syntyi Münchenissa 1892. Hän opiskeli kieliä yliopistossa tullakseen kieltenopettajaksi, mutta keskeytti opinnot 18-vuotiaana ilmoittautuakseen vapaaehtoisena Baijerin armeijaan. Vapaaehtoisuudessa oli etunsa, kuten palvelusajan lyhennys ja hyvä kohtelu. Lisäksi Schörner saattoi valita aselajinsa ja ilmoittautui jalkaväkeen.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 Schörner oli ylennyt upseeriksi perinteikkäässä kuninkaallisessa Baijerin Leib-jalkaväkirykmentissä.[1] Schörner taisteli yksikkönsä mukana muun muassa Verdunissa Ranskassa, Hermannstadtissa Romaniassa, Tirolissa, Serbiassa ja Isonzojoen taisteluissa Italian rintamalla. Isonzojoella Schörner palveli juuri perustetuissa alppijoukoissa (saks. deutsches Alpenkorps) jotka vastasivat vahvuudeltaan ja varustukseltaan yhtä jääkäridivisioonaa. Caporetton taistelussa syksyllä 1917 luutnantti Schörner kunnostautui ja palkittiin Saksan korkeimmalla kunniamerkillä Pour le Méritellä. Vuonna 1918 hänet ylennettiin yliluutnantiksi.

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Schörner liittyi Franz Ritter von Eppin Freikorps-vapaaehtoiskaartiin. Hän oli mukana tukahduttamassa Freikorpsien ja armeijan kanssa Münchenin kommunistikapinaa 1919. Schörner siirtyi ammattisotilaaksi Baijerin 19. jalkaväkidivisioonaan ja oli tukahduttamassa myös Adolf Hitlerin johtamaa oluttupavallankaappausyritystä 1923, vaikka sympatisoi natseja ja oli itsekin useiden äärioikeistolaisten ja rasististen järjestöjen jäsen.[2] Schörner liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen jo 1920-luvulla.lähde? Hänet lähetettiin opiskelemaan Dresdenin jalkaväen sotilasakatemiaan. Ylennys majuriksi seurasi pian ja Schörner palveli esikuntatehtävissä ja Dresdenin sotilasakatemian luennoitsijana, kunnes sai ylennyksen everstiluutnantiksi ja 98. vuoristojääkärirykmentin komentajuuden 1937. Sotien välisenä aikana Schörner osallistui SS:n aseellisen siiven Waffen-SS:n muokkaamiseen taistelukelpoiseksi osaksi Wehrmachtia.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan syyskuussa 1939. Schörner komentama 98. vuoristojääkärirykmentti kunnostautui erityisesti Lvovin taistelussa. Puolan valtauksen jälkeen Schörner sai vastamuodostetun 6. vuoristojääkäridivisioonan komentajuuden ja hän johti yksikköä Balkanilla. Schörnerin divisioona onnistui valtaamaan Metaxas-linjan Kreikan ja Bulgarian rajalla, jossa kreikkalaiset sotilaat pitivät puoliaan vielä kaksi päivää Kreikan antautumisen jälkeen. Toiminnastaan Kreikan valtaamisessa Schörner palkittiin rautaristin ritariristillä.

Schörner Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan pohjoisimman rintaman joukkojen komentajan Eduard Dietlin siirryttyä esikuntaansa Rovaniemelle Schörner matkusti Petsamoon ja sai 15. tammikuuta 1942 johtoonsa vuoristoarmeijakunta Norjan (Gebirgskorps Norwegen), joka nimettiin loppuvuodesta XIX armeijakunnaksi. Upseeriston keskuudessa Schörneriä arvostettiin taitavana strategina ja miehistö puolestaan piti hänen tavastaan varmistaa paras mahdollinen huolto joukoilleen, mutta ankaruutensa vuoksi häntä on luonnehdittu jopa Saksan armeijan vihatuimmaksi kenraaliksi.[3]

Schörner ei epäröinyt langettaa pikakuolemantuomioita miehilleen ja jopa korkeille upseereilleen. Hän seurasi sotaoikeuksien tuomioita ja kannusti yleisesti ankarimpiin rangaistuksiin. Hänen kerrotaan teloittaneen erään huoltovääpelin ainoastaan siitä syystä ettei tämä ollut kutsunut esimiestään järjestämiinsä juhliin.[3] Syyskuussa 1943 suomalaiset poliisit ottivat kiinni kahdeksan saksalaista sotilasta verekseltään varastamassa siviileiltä perunoita. Pidätyshetkellä aseistettujen saksalaisten ja suomalaispoliisien välillä syntyi tulitaistelu, jossa yksi saksalaisista kuoli, muut vangittiin. Schörner teloitutti kaikki seitsemän sotilasta.[3]

Suomalaisen yhteysupseeri luutnantti Åke Freyn kertoman mukaan muuan saksalainen kapteeni Pasch oli usein lausunut natsijärjestelmää koskevia arvosteluja. Kuultuaan Schörnerin olevan tulossa tapaamaan häntä komentopaikalleen Pasch oli odottanut aikansa hermostuneena, mutta sitten ampunut itsensä ennen kenraalin saapumista.[4]

Petsamon komentajuutensa aikana Schörner oli jatkuvasti ylienerginen ja rauhaton. Osaltaan syynä oli metamfetamiinin käyttö. Saksalaisjoukoille valmistettiin pervitiini-nimistä piristettä, jota Schörner käytti jatkuvasti.[5][3]

Kansallissosialistisen aatteen mukaisesti Schörner kielsi jumalanpalvelusten pidon joukoiltaan, mikä vaikutti miehistön mielialaan negatiivisesti.[6] Hän neuvoi miehiään lukemaan intiaanikirjoja sotataitoja oppiakseen. Schörner harrasti urheilua ja pelasi käsipalloa joka päivä. Berliinin radion lähettämiä jalkapallo-otteluita kuunteli koko esikunta yhdessä.

Aseveljistä Schörner käytti ajoittain halveksivaa ilmausta ”Finnenlümmeln” (suom. suomalaislaiskurit).[7] Itsetietoisen Schörnerin toimet aiheuttivat konflikteja suomalaisviranomaisten kanssa. Schörner muun muassa jouduttuaan omalla autollaan ajamaan kapealla tiellä suomalaiskuorma-auton takana, ammuskeli ilmaan ja lopulta pidätti autossaolijat, joista toinen oli Petsamon nimismies. Tämä ja muut omavaltaisuudet aiheuttivat närää suomalaisen siviilihallinnon kanssa, erityisesti suhteissa Lapin maaherra Kaarlo Hillilään. Suomalaisten yhteysupseerien kanssa välit olivat hyvät: Schörner järjesti paljon yhteisiä illanviettoja ja esikunnan taisteluharjoituksia.[3]

Schörnerin johtamat joukot eivät saavuttaneet tavoitettaan Murmanskin valtaamista, vaikka hänen lausahduksensa ”Arktis ist nichts” (”arktisuus ei merkitse mitään”) oli tarkoitettu kannustamaan saksalaisia sotilaita napapiirin karuissa oloissa. Ennen lähtöään hänen kerrotaan sanoneen: ”Dietlistä puhutaan, Rommelista on puhuttu ja minusta tullaan puhumaan”.[8]

Itärintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schörner (oikealla) tutkimassa rintamatilannetta kenraali Otto Wöhlerin kanssa Romaniassa huhtikuussa 1944.

Lokakuussa 1943 Schörner siirrettiin Saksan itärintamalle johtamaan XXXX panssariarmeijakuntaa, jota hän komensi tammikuuhun 1944 asti. Maaliskuussa Schörner ylennettiin kenraalieverstiksi, ja hän sai komentoonsa armeijaryhmä A:n ja toukokuusta armeijaryhmä Etelä-Ukrainaa. Wehrmacht oli perääntymässä ja alkuun Schörner uskoi olevan mahdollista pitää Sevastopol saksalaisten hallussa pitkään, vaikka Krim menetettäisiin. Hän vaihtoi kuitenkin mielipidettään ja sai Hitlerin suostuteltua määräämään vetäytymisen Mustanmeren satamasta. Vetäytyminen tapahtui liian myöhään ja saksalais-romanialainen 17. armeija kärsi sen vuoksi suuria tappioita. Useat armeijan sotilaista kuolivat tai vangittiin, kun he odottivat evakuointia sataman laitureilla. Keväällä 1944 onnistuneiden puolustustaistelujen ansiosta Schörner onnistui kuitenkin vakiinnuttamaan eteläisen rintaman Romaniassa.

Heinäkuussa hänestä tuli Pohjoisen armeijaryhmän komentaja. Armeijaryhmä nimettiin myöhemmin armeijaryhmä Kuurinmaaksi. Tässä toimessa Schörner toimi tammikuuhun 1945, jolloin hänestä tehtiin Keskustan armeijaryhmän komentaja. Armeijaryhmä puolusti Tšekkoslovakiaa ja Oderjoen pohjoista aluetta. Schörnerin uskollinen palvelus ja lojaalius natsipuolueelle teki vaikutuksen Joseph Goebbelsiin, jonka maalis-huhtikuun ajan päiväkirjoista löytyy monta Schörneriä ylistävää kohtaa. Alle kuukautta ennen tappiota, 4. huhtikuuta 1945, Schörner ylennettiin sotamarsalkaksi. Hän oli viimeinen Wehrmachtin kenraali, joka sai marsalkanarvon natsi-Saksan aikana. Ylennystä seurasi nimitys Saksan armeijan päälliköksi Hitlerin testamentissa. Tässä asemassa Schörner toimi nimellisesti, kunnes kolmas valtakunta antautui 8. toukokuuta 1945. Todellisuudessa Schörnerillä ei ollut johdettavanaan enää muita joukkoja kuin oma armeijaryhmänsä eikä hänellä ehtinyt olla vaikutusta sotatapahtumiin.

Pääesikunnan komentaja kenraali Alfred Jodl neuvotteli antautumisesta 7. toukokuuta. Pääesikunta ei ollut kuullut saarretusta Schörneristä toukokuun 2. jälkeen. Tuolloin hän oli ilmoittanut yrittävänsä taistella tiensä läpi puna-armeijan rintaman päästäkseen antautumaan amerikkalaisille. 8. toukokuuta pääesikunnan lähettinä toiminut eversti saatettiin yhdysvaltalaisten linjojen läpi tapaamaan Schörneriä, joka oli määrännyt joukkonsa antautumaan mutta ei ollut kyennyt takaamaan käskyn toteutusta kaikkialla.lähde? Toukokuun 9. päivänä Schörner hylkäsi joukkonsa ja pakeni siviiliasuisena lentokoneella länsiliittoutuneiden luo välttääkseen joutumasta puna-armeijan vangiksi. Yhdysvaltalaiset luovuttivat hänet kuitenkin neuvostoarmeijalle.[9]

Osa Keskisestä armeijaryhmästä jatkoi taisteluja, kunnes puna-armeijan ylivoima pysäytti kaiken vastustuksen. Armeijaryhmä oli viimeinen taisteluja jatkanut divisioonaa suurempi yksikkö, ja antautui vasta 11. toukokuuta 1945.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät Schörnerin elokuussa 1951 syytettynä ”osallisuudesta entisen Saksan armeijan johtamiseen, joka aktiivisesti kävi rikollista sotaa Neuvostoliittoa vastaan rikkoen kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia”. Helmikuussa 1952 Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotatuomioistuin tuomitsi hänet 25 vuodeksi vankeuteen. Tuomio puolitettiin kuitenkin saman vuoden huhtikuussa. Vuonna 1954 hänet siirrettiin Saksan demokraattisen tasavallan hallinnolle. Itäsaksalaiset päästivät Schörnerin lähtemään Länsi-Saksaan 1958, jossa hänet pidätettiin syytettynä laittomista kuolemantuomioista, joita hän oli sodan aikana määrännyt saksalaisille pakenemisesta syytetyille sotilaille. Hänet tuomittiin neljäksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, josta hänet vapautettiin 1963. Tämän jälkeen Schörner eli julkisuudesta sivussa Münchenissä, kunnes kuoli 81-vuotiaana vuonna 1973.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alftan, Robert (toim.): Aseveljet. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30421-2.
  • Knopp, Guido: Wehrmacht — Hitlerin armeija. Bookwell Oy, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9.
  • Paasilinna, Erno: Jatkosota. Teoksessa "Petsamo - Suomen itäinen käsivarsi", toim. Joni Skiftesvik. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 9789510345061.
  • Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. saks. Königlich Bayerisches Infanterie-Leib-Regiment
  2. Snyder s. 313
  3. a b c d e Paasilinna 2008, s. 410-413
  4. Alftan s. 65-66
  5. Alftan s. 32
  6. Alftan s. 70-72
  7. Alftan s. 66
  8. Alftan s. 73
  9. Knapp 2012 s. 326-327

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]