Aateli

Aatelistoon kuuluva Brandenburgin rajakreivi Joakim II ritarin haarniskassa. Lucas Cranach vanhemman maalaus vuodelta 1520.

Aateli (aatelisto) on eurooppalaiseen sääty-yhteiskuntaan kuuluva käsite. Se tarkoittaa syntyperänsä, maaomistuksensa ja osin myös ansioidensa perusteella etuoikeutettua yhteiskunnan kerrosta, jolla on oma säädynmukainen eetoksensa. Aateliuden kaltaisia ilmiöitä, aristokratiaa, on esiintynyt monissa muissakin kulttuureissa. Keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla aateli oli ennen kaikkea maanomistaja- ja sotilassääty, ja sittemmin myös ylempi virkamiessääty.

Aateli nautti aiemmin lain tai perinnäisoikeuden määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä erioikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen, ja näin syntyi aatelissääty.

Useimmissa maissa aateli on menettänyt valistusajan aatteiden vaikutuksesta erioikeutensa yhteiskunnan siirtyessä monarkiasta demokratiaan. Saksassa muutos tapahtui Weimarin tasavallan myötä 1919, Itävallassa aatelisto menetti etuoikeutensa 1920, Italiassa 1946, Puolassa 1918 (ja uudestaan 1945) ja Venäjällä 1917. Norjassa aatelisto lakkautettiin 1815, ja Tanskan aatelisto menetti erioikeutensa 1849. Tämän jälkeen aateluus on ollut luonteeltaan lähinnä symbolista.

Suomessa ei aatelistoa tasavaltaisesta hallitusmuodosta huolimatta ole lakkautettu, joskin se on menettänyt kaikki erioikeutensa. (Katso Suomen kuningaskuntahanke) Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu aateliskalenterissa. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity Suomen Ritarihuoneeseen. Ruotsissa ja Suomessa aateliston esimies ja puheenjohtaja on ollut maamarsalkka.

Historiallinen aateli Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsissa aatelissääty alkoi muodostua kuningas Maunu Ladonlukon antamasta Alsnön säännöstä (1279/80), joka myönsi henkilökohtaisen rälssin eli verovapauden niille, jotka suorittivat ratsupalvelusta. Näitä nimitettiin vapaamiehiksi eli rälssimiehiksi (ru. frälsemän). Tätä Ruotsin ja Suomen vanhinta aatelia on myöhempinä vuosisatoina kutsuttu nimellä "uradeln" tai "självadeln" – sen edustajilla ei välttämättä ollut nimityskirjettä, vaan asema perustui ratsupalveluun ja ratsumiehen haarniskan, varusteiden ja aseiden kustantamiseen. Nämä varusteet olivat keskiajalla arvokkaita, joten vain harvalla oli varaa tällaiseen. Keskiaikainen rälssiasema oli lähtökohtaisesti henkilökohtainen eikä periytyvä, joskin käytännössä monet suvut kuuluivat rälssiin sukupolvesta toiseen. Jo 1300-luvulla tunnustettiin Ruotsissa/Suomessa rälssiaseman periytyminen .

Käytäntö jatkui Ruotsissa tällaisena aina 1400-luvulle, jolloin Sten Sture vanhempi ja tämän seuraajat alkoivat jakaa "nimitys- eli rälssikirjeitä", yleensä jonkin palveluksen johdosta. Saksankielestä lainattu aateli-käsite tuli Ruotsissa käyttöön vasta 1500-luvulla.

1500-luvulta lähtien rälssiaseman sai pitää perintönä sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran aatelisarvot 1561. Aatelisto sai suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja siitä tuli vaikutusvaltaisin sääty valtiopäivillä.

Kustaa II Aadolf perusti vuonna 1625 Ruotsin ritarihuoneen, joka yhdisti aatelissäädyn järjestäytyneeksi kollektiiviksi, ja antoi 1626 ritarihuonejärjestyksen. Tarkoitus oli, että vanhimmat suvut saisivat ensimmäiset järjestysnumerot Ritarihuoneessa, näin tehtiinkin kreivien, vapaaherrojen ja ritareiden osalta, mutta todistusongelmien johdosta kaikkien 92 aatelissuvun numerot arvottiin. Kuningatar Kristiinan aikana Ruotsiin myönnettiin suuri määrä uusia aatelisarvoja. Myös kuningas Kaarle XI aateloi vilkkaasti, sillä hän halusi lujittaa kuninkaan valtaa uusien sukujen avulla, "vanhojen" sukujen kustannuksella.

Aateliset olivat 1600-luvulla velkaantunut väestöryhmä. He saivat helposti velkaa suuria tilojansa vastaan. Myöhemmin 1700-luvulla sallittiin rälssimaan omistus myös talonpojille ja aatelin omaisuutta saattoi esiintyä kauppiailla ja varakkailla talonpojilla.

Aateli Suomessa 1800-luvulta lähtien

Pääartikkeli: Suomen aateli

Ruotsista Suomeen tulleet aatelisarvot periytyvät pääsääntöisesti miespuolisen aatelisen jokaiselle lapselle, mutta naispuolisten aatelisten arvot eivät periydy heidän jälkeläisilleen.

Venäjän ottaessa Suomen valtaansa 1809 säilyivät Ruotsin aikaiset lait muuttumattomina. Vuoden 1723 säätyerioikeudet jäivät voimaan. Jo 1800-luvun lopulla niiden monet tärkeimmät kohdat kumottiin, ja vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa lakkautettiin säätyvaltiopäivät. Merkittäviä poliitikkoja, yliopistomiehiä ja liikemiehiä aateltoitiin kuitenkin 1900-luvulle asti, viimeiset suomenkielisellä nimellä. Vuoden 1919 hallitusmuoto kielsi myöntämästä aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja. Kuitenkin vasta vuonna 1995, kun hallitusmuodon perusoikeussäännökset uudistettiin, kumottiin samalla viimeisetkin vielä muodollisesti voimassa olleet, joskin jo kauan sitä ennen lähes merkityksettömiksi jääneet säätyerioikeudet. Ritarihuonejärjestys (156/1918, muutoksineen 1919) on yhä voimassa oleva laki. Ritarihuonejärjestyksessä on mainittu seuraavat luokat:

• Ruhtinas, arvo on kuitenkin myönnetty vain yhden kerran: kenraalikuvernööri Menschikoffille, jonka sukuhaara on sammunut.
• Kreivi, (elossa olevat sukuhaarat: Creutz, Armfelt, Aminoff, Mannerheim ja Berg)
• Vapaaherra (esim. vapaaherrallinen Mannerheim-suku)
• Ritari (ritariluokka, aatelissuvut numerot 1–73, sulautettiin asemiesluokkaan vuonna 1863)
• Herra (ns. asemiesluokka, ruots. svenneklassen)

Kollektiivia kutsutaan ritarihuonejärjestyksessä ritaristoksi ja aateliksi. Aateliskokouksessa luokkia puhutellaan seuraavasti: Korkeastijalosukuiset Herrat Kreivit ja Vapaaherrat; Jalosukuiset Herrat Ritarit ja Aatelismiehet. Aateliskokous kokoontuu joka kolmas vuosi.

Aateli Ruotsissa 1800-luvulta lähtien

Ruotsin valtiopäivillä aatelisto oli omana säätynään vuoteen 1866, jolloin Ruotsissa siirryttiin kaksikamarijärjestelmään. Tämän jälkeen Ruotsin ritari­huone ei ole enää toiminut valtio­säätynä, mutta sillä on edelleen julkis­oikeudellisen yhteisön asema, josta on säädetty erityisellä Ritari­huone­järjestyksellä. Vuonna 1723 vahvistettu laki aateliston eri­oikeuksista kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2003, mutta jo kauan sitä ennen se oli käytännössä menettänyt kaiken merkityksensä. Samalla säädettiin myös, etteivät muutokset ritari­huone­järjesteykseen enää edellytä Ruotsin hallituksen päätöstä, vaan Ritarihuone voi päättää niistä itse.

Kun Ruotsin uusi hallitus­muoto tuli voimaan vuonna 1975, kuningas menetti oikeutensa myöntää uusia aatelis­arvoja. Sitä ennenkään tätä oikeutta ei ollut enää vuosi­kymmeniin käytetty, vaan viimeinen Ruotsissa aateloitu henkilö oli tutkimusmatkailija Sven Hedin vuonna 1902. Ruotsin ritarihuoneeseen on kuitenkin introdusoitu joitain sukuja aina 1900-luvun loppuun saakka muinoin myönnetyn aatelisarvon perusteella.

Aatelisarvoiksi vakiintuivat Ruotsissa:

• Herttua (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vain hallitsijan lähisukulaisia)
• Kreivi
• Vapaaherra eli paroni
• Ritari, käytössä keskiajasta lähtien, sen merkitys on vaihdellut, sulautettiin 1800-luvun puolivälissä herrainluokkaan.
• Herra, tittelitön aatelismies, jota kutsuttiin "herraksi"

Aateli Venäjällä

Venäjällä oli käytössä seuraavat arvot:

• Ruhtinas
• Kreivi
• Paroni
• Vanha aateli, pajarit
• Herra, tittelitön periytyvä aateli
• Herra, tittelitön henkilökohtainen, ei periytyvä aateli

Kreivin ja paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari Suuren aikana. Paronin arvonimi jaettiin myös menestyville liikemiehille. Vanha aateli piti paroneita hieman alempiarvoisina. Tsaariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kuin Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka oli henkilökohtainen tai perinnöllinen.

Ranska

Aateliston katsotaan syntyneen Ranskassa. Kaarle Suuren ajalla ritaristosta ja korkeista sotilasvirkamiehistä, jotka olivat perinteisesti vanhojen feodaaliperheiden jäseniä, muodostuivat ensimmäiset varsinaiset aateliset suvut nk. vanha aateli (ransk. ancienne noblesse). Aateliston katsotaan alkujaan syntyneen kuningasvallan vahvistamiseksi sekä maa-ja aluehallinnon järjestämiseksi valtakunnan alueella. Mm. markiisin (ransk. marquis, latin. marchis) arvo on peräisin Kaarle Suuren hallinnon ajoilta. Varhaiskeskiajan feodaaliylimysten ja myöhemmin aateliston johtamat ristiretket saivat alkunsa Ranskasta ja vahvistivat osaltaan varhaisaateliston asemaa läänitysten ja korkeiden virkanimitysten johdosta. Ranskan hovin etiketti on käytössä Euroopan muissa hoveissa. Aateliston kieli on ollut Euroopan hoveissa ranskan kieli.

Ranskassa aatelisto samoin kuin papisto menetti kaikki erioikeutensa kansalliskokouksen 4. elokuuta 1789 tekemällä päätöksellä.

Aatelisto Englannissa

Pääartikkeli: Britannian aateliset

Englannissa on ylhäisaateliin (nobility, peers) kuuluvilla eli herttuoilla, markiiseilla, jaarleilla (kreiveillä), varakreiveillä (viscount) ja paroneilla päärinarvo. Tämän mukana heillä oli vuoden 1999 reformiin saakka oikeus istua ylähuoneen, House of Lords jäseninä. Tämä arvo ja siihen kuuluva maaomaisuus menee perintönä ainoastaan vanhimmalle pojalle. Alhaisaateli (gentry) käsittää baronetit ja ritarit (knights), jotka käyttävät arvonimeä Sir ristimänimen edellä.

Aatelisto ei Manner-Euroopan tapaan muodosta erillistä tarkasti rajattua säätyä, vaan aatelisarvo on vain suvun päämiehellä.

Katso myös

• Rälssi
• Suomen aateliset

Aiheesta muualla

• Ritarihuone
• Aateliskalenterissa julkaistut suvut