Vammaisuus

Eri vammaisuuksien symboleja

Vammaisuus tai vamma muodostuu fyysisen, älyllisen tai psyykkisen vaurion tai heikon terveydentilan aiheuttamista erityistarpeista taikka fyysisistä tai sosiaalisista toimintarajoitteista.

Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että jopa 15 % maailman väestöstä on vammaisia. Nivelrikko on maailman yleisin vammaisuutta aiheuttava sairaus. Useimmat maailman vammaisista elävät köyhyydessä.

Määritelmiä

Vammaisuus on Suomessa käsitteenä uudissana. Sana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain rajattua osaa vammaisia, tarkemmin sanoen niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin muitten ihmisten kaltaiseksi. Vammaisuuden käsite alkoi kuitenkin yleistyä jo 1950-luvulta lähtien. Sana "vamma" oli vanha suomalainen sana, mutta oli 1900-luvun alussa merkinnyt vain tilapäistä vahingoittumista.

Suomen kielessä käsitteeseen "vammainen" liittyy mielikuva fyysisestä vammasta, joten se ei täysin vastaa englanninkielen sanaa disability, joka viittaa toimintavajavuuteen (dis-ability). Kielitoimiston sanakirja määrittelee "vammaisuuden" lähinnä ulkoisen syyn aiheuttamana fyysisenä vauriona: "(vars. ulkoisen syyn aiheuttama) ruumiillinen vahingoittuma, vioittuma, vika" ja lisää sanan kuvaannollisena käyttönä ilmaisun "psyykkinen vamma".

Englanninkielessä käsitteet disability ja impairment tarkoittavat eri asioita. YK:n Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa (2006) käsitteet disability ja impairment on molemmat virallisesti suomennettu samalla käsitteellä "vamma" tai "vammaisuus":

”Vammaisiin henkilöihin [persons with disabilities] kuuluvat ne, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma [impairment], jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”

Vammaissopimuksessa mainittuja esteitä voivat olla esimerkiksi vammaisille soveltumattomat rakennukset, tiedonvälitysmuodot taikka henkilökohtaisen avun tai kohtuullisten mukautusten puuttuminen.

Suomen vammaispalvelulaissa (1987) vammaisella tarkoitetaan henkilöä, jolla ”vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista”.

Brittiläisessä vammaisuuden sosiaalisessa mallissa "vamma" määritellään ympäristön ominaisuuksien avulla. "Vammaisiksi" luokitellaan ne, jotka eivät selviydy ympäristön asettamista vaatimuksista. Vammaisuus ei siten ole yksilön ominaisuus vaan ympäristön fyysisiin esteisiin ja yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin kuuluva ominaisuus. Vammaisuuden tuottaa yksilön voimavarojen ja ympäristön vaatimusten epäsuhtaisuus. Vammaisten (disabled) ihmisten toimintarajoitteiden (disability) katsotaan tällöin johtuvan fyysisistä ympäristötekijöistä ja ihmisten asenteista. Määritelmä on otettu käyttöön joissakin suomalaisissa kaupungeissa. Maailman Terveysjärjestö WHO pitää sitä virheellisenä.

Vammaisuus on kokemus, joka kohtaa jossain määrin jokaista ihmistä, sillä kaikki kokevat toisinaan eriasteisia terveydellisiä toimintarajoituksia.

Vammaisluokitusten historiaa

Syntytapansa ja oireittensa perusteella vammaisuutta voidaan luokitella eri tavalla. Aluksi fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustiloja käsiteltiin erikseen. Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti. Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merki­tyk­sessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suo­messa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuk­sessa sillä tarkoi­tettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta. Vuoden 1918 tapahtumat toivat mukanaan vapaussodan valkoiset sotainvalidit. Heitä varten säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919. Kun­niakkaiden veteraa­nien ei siten tarvinnut turvautua tavalli­seen köy­häinapuun. Talvi- ja jat­kosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henki­löä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotain­validien vähimmäis­toi­meentulo ja kuntoutus. Kansan­talous tarvitsi sotainvalidienkin työ­panosta. Niinpä heille järjestettiin ammat­tikoulutusta, työvälineapua ja työhönsi­joi­tusapua. Oli kuitenkin muitakin henki­löitä, jotka saattoivat vedota työkyvyttömyytensä kunniakkaaseen alkupe­rään. Heitä olivat esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet. Sotain­validit vastusti­vat invalidikäsitteen laajentamista, mutta ennen pitkää siviili-invalidit saivat haluamansa ja heitä varten hyväk­syttiin vuonna 1947 invaliidihuoltolaki.

Invaliidit

Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etui­suuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön yhteiskunta­kelpoisuus. Työikäisiä, mutta omasta syystään työkyvyttömiä henkilöi­tä oli jaottelun mukaan kahdenlaisia. Toiset olivat ennen työky­vyn mene­tystään olleet täysipainoisia yhteiskunnan jäseniä ja ky­keneviä hyödylli­seen työhön. Toiset eivät koskaan olleetkaan "yhteiskuntakel­poisia". Ainoastaan edellisillä oli oikeus nimittää itseään invalideiksi. Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustu­nut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mieli­kuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta. Minna Harjulan (1996) mukaan invaliidit olivat sellaisia vajavaisia, joiden ihmisyyttä ei asetet­tu kyseenalaiseksi. Heidän vammansa oli luonteeltaan ulkoinen ja fyysinen. Viallisuus ei leimannut koko heidän persoonallisuuttaan. Vamma ja henkilö olivat eri asioita. Tyypillisiä invaliideja olivat raa­jainvaliidit, sokeat ja kuuromykät.

Mielisairaat ja vajaamieliset

Erotuksena invaliideista oli toinen vaja­vaisryhmä, jossa henkilö ja vamma olivat kietoutuneet erottamatto­masti yhteen. Heihin liittyi pelokkaita mieliku­via degeneraatiosta, suvun rappeutu­misesta ja moraalittomuu­desta. Vuosisadan alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta levitti rotuhygienialii­ke, joka näki erityisesti vajaamielisyydessä ihmiskun­nan tervettä ruumista uhkaa­van rotumyr­kyn (Harjula, 1996). Rappiota vastaan oli taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mie­lisairai­den ja vajaamielis­ten vammaisuus ilmeni sosiaali­sesti poik­keavana käyttäyty­misenä. Tässä suhteessa he muistuttivat rikolli­sia. Suvun heik­kenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat tylsämieli­syys, mie­lisairaudet, yleensä kaikki syn­nynnäiset vajavuudet sekä ­kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa.

"Vammaisuus"

Fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustilo­ja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi alkoi kehittyä sana "vammaisuus". Tällaisena yhdistävänä yleiskäsitteenä vammaisuus (disability) sai nähtävästi alkunsa Yhdysvaltojen sosiaalivakuutuslainsäädännössä 1930-luvulta alkaen. Lääke­tieteelli­sen värinsä vam­maisuus sai siitä, että lääkärit hyväksyt­tiin ­ammattikunnaksi, joka tieteellisin ja objektiivisin välinein kykeni erotta­maan oikeasti työky­vyttömät niistä, jotka vain teeskentelivät tätä tilaa. Kan­sainvälistä levikkiä disability-käsite sai YK:n kautta. Sitä levittivät Vammais­ten oikeuk­sien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luoki­tusopas.

Suo­messa sana "vammainen" oli yleiskäsittee­nä vielä 1990-luvulla­kin vakiin­tu­maton, koska sillä ei ollut lain­säädän­nöllistä määrit­tely­pohjaa. Päin­vas­toin vammaisia henkilöitä varten oli useita lakeja. Invalidi­huolto­lain tilalle olivat tulleet kansanter­veyslaki (1972), sosiaali­huoltolaki (1982) ja vam­maispalve­lulaki "vaikeavammaisia" henkilöitä varten (1987). Kehitys­vammai­sia varten on säädetty vajaa­mie­lislaki (1958) ja kehitys­vamma­laki (1977) ja mie­lisairaita varten mie­lisairaslaki (1952) ja mie­len­ter­veyslaki (1990). Tilanne on muuttunut vasta 2000-luvulla, jolloin on pyritty yhdistämään palveluja saman lainsäädännön alaiseksi.

Merkittäviä muutoksia vammaisuuden tiedostamisessa sai aikaan YK:n julistama Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisvuosikymmen” 1983–1992. YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) käytti jo silloin lähtökohtanaan näkemystä, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välille ei voida vetää. Ihmisen toimintakyky samoin kuin vammaisuus tulisi nähdä erilaisista ulottuvuuksista muodostuvana tilana, jossa on monia eri asteita. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1980 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 täydellisesti ICF-luokitukseksi.

Kritiikkiä

Vammaisuuskäsitteen jatkuva pulmallisuus näkyy siinä, että ihmiset eivät aina osaa tehdä eroa vammai­sen ja sairaan välillä. Käsitettä voi toisaalta pitää ongelmallisena sen takia, että se yhdistää saman yleiskäsitteen alle kovin erilaisia "vammoja". Vammaisuus on oikeutusperuste tiettyi­hin lakisääteisiin palveluihin, mutta edunsaajat eroavat toisistaan suuresti. Lisäksi käsitteellä on lääketie­teellinen ja usein negatiivinen leima. Fyysisesti vammaiset eivät edelleenkään halua tulla yhdistetyksi mielenvammaisiin, joiden sosiaalinen arvostus on alhainen. Eräät vakiintuneet

Fyysisiä vammoja

Liikuntavamma

Liikuntavammaisuutta aiheutuu muun muassa nivelrikon, CP-vamman, lihassairauksien, synnynnäisten raajojen ja tukielinten epämuodostumien, raajan tai raajanosan puutosten, kasvu- ja luutumishäiriöiden, keskushermoston sairauksien, kasvainten, selkäytimen vaurioiden tai lapsuusiän reuman seurauksena. Liikuntavamma voi syntyä myös erilaisten tapaturmien tai pahoinpitelyn seurauksena. Joskus liikuntavamma syntyy kirurgisten toimenpiteiden seurauksena, esimerkiksi jalka tai käsi voidaan joutua amputoimaan, jos siinä olevan sairauden leviäminen muualle kehoon halutaan estää. Liikuntavamma aiheuttaa aina haittaa jokapäiväisessä elämässä rajoittaen tai estäen liikkumista ja itsenäistä toimintaa. Liikuntarajoitteiset tarvitsevat usein liikkumiseen apuvälineitä, kuten pyörätuolia tai rollaattoria ja usein myös avustajia. Tila saattaa olla pysyvä, etenevä, paraneva tai vaihteleva ja sillä on vaikutuksia elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Kuulovamma

Ihmisellä on kuulovika tai kuulovamma silloin, kun hänen kuuloelimensä rakenteessa on vaurio tai kun sen toiminnot ovat häiriintyneet. Kuulovamman aste voi vaihdella lievästä erittäin vaikeaan. Kuurous määritellään kuulovammaksi, joka estää puheen ymmärtämisen kuulon kautta. Kuulovamman voi aiheuttaa onnettomuus, sairaus, voimakkaalle äänelle altistuminen tai perimä.

Näkövamma

Pääartikkeli: Näkövamma

Henkilöä, jolla näkötoiminta tai joku näkemisen osa-alue on heikentynyt niin paljon, että siitä on hänelle merkittävää haittaa jokapäiväisessä elämässä esimerkiksi kotona, harrastusten parissa tai työpaikalla sanotaan näkövammaiseksi. Näkemisen osa-alueista puhuttaessa tarkoitetaan muun muassa näöntarkkuutta ja näkökenttiä, kontrastien erotuskykyä ja värinäköä, silmien adaptaatiota ja akkommodaatiota sekä silmälihasten toimintaa. Lievemmät näkövammat luokitellaan heikkonäköisyydeksi ja vakavammat sokeudeksi. Näkövamma voi olla synnynnäinen taikka sairauden tai tapaturman aiheuttama.

Fyysinen kipu

Kroonista kipua aiheutuu muun muassa nivelrikon, nivelreuman, fibromyalgian, monimuotoisen paikallisen kipuoireyhtymän tai hermovaurion seurauksena.

Krooninen kipu saattaa heikentää kaikilla elämänalueilla sekä fyysistä, psyykkistä että sosiaalista toimintakykyä. Kroonisen kivun toimintakykyä heikentävä vaikutus voi johtua itse säryn lisäksi kivun väsyttävästä, masentavasta ja hermostuttavasta vaikutuksesta sekä siitä, että kipu vaikeuttaa liikkumista ja häiritsee nukkumista. Kipuun liittyvä epävarmuus ja pelko sekä toimintakyvyn ja itsemääräämisoikeuden menettäminen heikentävät myös kipukroonikon psyykkistä toimintakykyä.

Krooninen kipu saattaa johtaa käytännössä harrastusmahdollisuuksien ja sosiaalisten suhteiden vähenemiseen, työkyvyttömyyteen ja toimeentulon alenemiseen. Krooninen kipu saattaa olla niin voimakasta, että se estää esimerkiksi kotitöiden tekemisen, lasten hoidon ja työelämään osallistumisen. Krooninen kipu saattaa myös estää ihmisen seksuaalisuuden toteutumista ja voimakas kipulääkitys saattaa vaikeuttaa esimerkiksi puheen tuottamista.

Psykiatrisia vammoja

Kognitiiviset häiriöt

Kognitiiviset häiriöt aiheuttavat vaikeuksia esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, muistamisessa ja mieleen painamisessa, toiminnanohjauksessa, aistitoiminnoissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä tai puheen ymmärtämisessä ja prosessoinnissa.

Kognitiiviset häiriöt voivat johtua aivojen vaurioitumisesta onnettomuuden yhteydessä taikka sairauksien, päihteiden, lääkkeiden tai muun kemiallisen altistuksen aikaansaamasta aivovauriosta tai aivotoiminnan häiriöstä. Kognitiivisia häiriöitä aiheuttavat usein sairaudet, joihin liittyy aivojen verenkiertohäiriöitä tai aivokatoa kuten MS-tauti, narkolepsia, krooninen väsymysoireyhtymä,ADHD, autismi, Aspergerin oireyhtymä, Touretten oireyhtymä, dysfasia ja skitsofrenia.

Kehitysvammaisuus

Kognitiiviset häiriöt luokitellaan kehitysvammaisuudeksi silloin, kun on kyse lapsuudesta asti ilmenneistä laaja-alaisista kognitiivisista häiriöistä ja potilaan älykkyysosamäärä on alempi kuin kaksi keskihajonnan mittaa väestön älykkyysjakautuman keskiarvosta. Lisäksi vaaditaan, että henkilöllä on jo kehitysiässä ilmenneitä puutteita adaptiivisissa taidoissa. Ymmärtäminen, oppiminen ja käsitteellinen ajattelu on kehitysvammaisille vaikeampaa kuin muille, minkä vuoksi he eivät aina pysty tulemaan toimeen itsenäisesti. Kehitysvammaisuuteen liittyy myös ongelmia suunnitelmallisuudessa, ennakoinnissa, vuorovaikutuksessa ja motoriikassa. Kehitysvammaisuuden liittännäissairauksiin kuuluu usein motorisia häiriöitä. Kehitysvamma voi olla lievä, keskivaikea, vaikea tai syvä, mikä tarkoittaa suurta vaihtelua toimintakyvyssä lähes itsenäisestä henkilöstä vuodepotilaaseen. Kehitysvammaisuus voi johtua lukuisista syistä. Joka kolmannessa tapauksessa syytä ei tunneta.

Dementia

Dementialla viitataan kehitysiän jälkeen ilmaantuviin kognitiivisiin häiriöihin, jotka ovat niin vakavia, että ne paitsi haittaavat sosiaalista ja ammatillista selviytymistä, alentavat myös kykyä selviytyä normaaleista arjen toiminnoista. Dementiaoireyhtymällä tarkoitetaan älyllisten toimintojen laaja-alaista heikentymistä.

Vammaisuus sosiaalisena ilmiönä

Yhteiskunnallisena ongelmana vammaisuus on liittynyt erityisesti toimeentuloon liittyviin asioihin. Vielä 1800-luvulla työkyvyttömyyteen liittyvä käsitteistö oli eriytymätöntä, ja "vaivaisuus" oli yleistermi, joka tarkoitti eri syistä johtuvaa työkyvyttömyyttä. Henkilön työkykyisyys oli erotteluperuste, jonka nojalla apua pyytävät luokiteltiin aidosti apua tarvit­seviin ja niihin, joita voi epäillä työnteon välttelystä. Apua haluttiin säädellä niin, että se kohdis­tuisi työkyvyt­tömiin eikä pinnareihin. Muita varten avustusjär­jestel­mät sisälsivät tehokkaita pelottei­ta, kuten sulkemisen kurinalaiseen ja mielui­ten raskaaseen työntekoon työlaitoksissa avun saamisen ehtona.

Toistuvaan tarveharkintaan perustuvan järjestelmän rinnalle kehit­tyi 1940-luvulta alkaen kansaneläkejärjestelmä, joka takasi säännölli­sen toi­meentulon aluksi työiän ylittäneille ja myöhemmin muillekin työky­vyttömille henkilöille. Eläkejärjestelmän kaltaisen pysyvän avustusmuodon perusteena oli se, että jotkut avustettavat voitiin katsoa pysyvästi työkyvyttömiksi joko iän tai muun syyn nojalla. Tämä muu syy antoi aiheen uusien yleiskäsitteiden synnylle. Niitä olivat vammai­set ja invalidit. Nämä käsitteet ilmestyivät lainsäädäntöön 1900-luvun kuluessa.

Vammaisuuden sosiaalinen malli

Pääartikkeli: Vammaisuuden sosiaalinen malli

Vammaisuuden sosiaalinen malli on brittiläisen vammaistutkimuksen professorin Michael Oliverin nimiin kirjattu ympäristölähtöinen ja radikaali vammaisuuden tulkinta. Sen mukaan vammaisuuden ratkaisevat ja määrittävät yksilön ominaisuuksien sijaan yhteiskunnan rakenteet, käytännöt ja tilanteet. Tämän takia vammaisten kokemat ongelmat ovat yhteiskunnan syytä.

Maailma Terveysjärjestö WHO on torjunut sosiaalisen mallin virheellisenä ja nojautuu sen sijaan "biopsykososiaaliseen vammaisuuden malliin".

Vammaispolitiikka

Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin, mutta lisäksi heillä on oikeus siihen tukeen ja apuun, jota he tarvitsevat toteuttaakseen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Vammaispolitiikkaan kuuluvat erityistoimet, joita yhteiskunta suorittaa vammaisen elämän helpottamiseksi ja mahdollistaakseen vammaisten osallistumisen yhteiskuntaan täysivertaisina jäseninä. Vammaispolitiikkaan voivat kuulua apuvälineiden kehittäminen, asumisen tukeminen, itsenäisen elämän tukeminen, koulutuksen tukeminen ja työelämän tukeminen.

Vammaisten pitkäaikaistyöttömyys lisääntyi Suomessa huomattavasti 2010-luvun aikana. Vuonna 2017 lähes puolet osatyökykyisistä oli ollut työttömänä vähintään vuoden, kun vastaava luku oli kolmannes vuonna 2010.

Historiaa

Antiikin Kreikka ja Rooma

Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä. Sparta tuli tunnetuksi järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta. Kyseisessä kaupunkivaltiossa vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli lailla säädettyä.

Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista. Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle. Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli kykenemätön elämään hyvää elämää, vammainen oli luonnonoikku, jonka oli parempi kuolla kuin elää.

Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, yleisesti vammaiset olivat antiikin yhteiskunnissa hylkiöitä.

Juutalaisuudessa ja kristinuskossa

Vanhassa testamentissa vammaisuutta pidetään synnistä saatuna rangaistuksena. Uudessa testamentissa synnin ja sairauden tai vammaisuuden välinen kytkentä osittain murtuu. Tällöin Raamatussa korostuu armon merkitys. Sairaus tulkittiin yleisesti osaksi kaikkien elämää. Joidenkin sairauden kaltaisen oireiden katsottiin olevan demonien aiheuttamaa. Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa.

Keskiaika

Pääartikkeli: Keskiaika

Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.

Suomi

Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. 1800-luvun lopulla yleistyi ajatus siitä, että vammaisia lapsia on mahdollista opettaa. Taustalla olivat valistuksen ajattelu ihmisten kehittämisestä sekä kristinuskon käsitys ihmisestä arvokkaana Jumalan kuvana. Ihmisen viallisuudella nähtiin olevan jumalallinen tarkoitus, kuten koettelemus, muistutus oman terveyden arvokkuudesta ja Jumalalta saatujen lahjojen oikein käyttämisestä.

1900-luvun alussa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu, jossa koettiin uhaksi ”degeneraatio” eli ”rappeutuminen”: perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen. Tällöin hallitus alkoi nähdä kehitysvammaiset henkilöt ihmisarvottomina ja hyödyttöminä. Hallitus näki laitoshoidon nähtiin välttämättömänä yhteiskunnan suojelemiseksi. Suomessa hyväksyttiin avioliittolaki vuonna 1929, jossa avioesteiksi säädettiin mielisairaus ja ”tylsämielisyys” sekä pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki vuonna 1935. Lakien tavoitteena oli, etteivät yhteiskunnan ei-toivotut yksilöt pystyisi lisääntymään.

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki, joka siviili-invalidien ohella koski yli 90 000:tta sodassa vammautunutta. Lain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle jätettiin mielenvammaiset, kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, joita varten laadittiin omat, vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa. Myöhemmin sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet esikuvana vammaispalvelujen yleisessä kehittämisessä.

Tunnettu suomalainen vammaispoliitikko oli vuonna 2018 kuollut Kalle Könkkölä (vihr.).

Vaikka sanan "invalidi" käyttö on harvinaistunut, Invalidiliitto ei ole muuttanut nimeään.

Vammaisuuden lajeja

• Aistivamma
• Amputaatio
• CP-vamma
• Halvaus
• Kehitysvamma
• Kuulovamma
• Liikuntavamma
• Lyhytkasvuisuus
• Näkövamma
• Mielenterveyden häiriö

Vammaisjärjestöjä

• Autismi- ja Aspergerliitto
• Invalidiliitto
• Kehitysvammaliitto
• Kuurojen Liitto
• Kynnys ry
• Näkövammaisten Keskusliitto
• Sotainvalidien veljesliitto
• Vammaisfoorumi

Katso myös

• Vammaisuuden sosiaalinen malli
• Autistien oikeuksien liike
• Erityisopetus
• Erityispedagogiikka
• Esteettömyys
• Disability Pride
• Vammaisurheilu

Lähteet

• Harjula Minna: Vaillinaisuudella vaivatut : vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Suomen historiallinen seura, 1996. ISBN 951-710-043-4.
• Aila Järvikoski: Vajaakuntoisuudesta elämänhallintaan? Kuntoutuksen viitekehysten ja toimintamallien tarkastelu. Kuntoutussäätiö, 1994. ISBN 951-8957-88-6.
• Lahden kaupungin vammaisneuvoston toiminta 2004. Lahden kaupunki. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 23.7.2007.
• Oliver, Michael: Understanding Disability. Macmillan, 1996. ISBN 0-333-59916-0.
• Oliver, Mike: The social model of disability: thirty years on. Disability & Society, 2013, 28. vsk, nro 7, s. 1024–1026. Artikkelin verkkoversio.
• Saloviita, Timo - Lehtinen, Ulla - Pirttimaa, Raija: Tie auki työelämään. Tuetun työllistymisen käyttäjäkeskeiset työtavat. Kehitysvammaisten Tukiliitto, 1997. Teoksen verkkoversio.
• Vammaispoliittinen ohjelma: 3. Vammaisuus yhteiskunnassa 2005. Tampereen kaupunki. Viitattu 23.7.2007.
• Simo Vehmas: Vammaisuus – johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki: Gaudeamus Kirja Oy. Yliopistokustannus University Press Finland Ltd., 2005. ISBN 951-662-957-1.
• WHO: Disabilities 2007. World Health Organization. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
• WHO: International Classification of Functioning, Disability and Health World Health Organization. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Pelkonen, Marja ym. (toim.): Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri, 1994. ISBN 951-8989-36-2.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vammaisuus Wikimedia Commonsissa

• Kynnys ry
• Inkluusio eli osallistava kasvatus
• Wasserman, David & Asch, Adrienne & Blustein, Jeffrey & Putnam, Daniel: Disability: Definitions, Models, Experience The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Vammaisuuden historia (Arkistoitu – Internet Archive)