Norjan kieli

Norjan kieli
Enemmistökieli   Vähemmistökieli
Oma nimi	norsk
Tiedot
Alue	Norja
Virallinen kieli	Norja
Puhujia	4,8 miljoonaa
Sija	111
Kirjaimisto	latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä	germaaniset kielet skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	no (norja) nb (kirjanorja) nn (uusnorja)
ISO 639-2	nor (norja) nob (kirjanorja) nno (uusnorja)
ISO 639-3	(kirjanorja) NRN (uusnorja) NRR (kirjanorja) NRN (uusnorja)
Ohje
Infobox OK

Norjan kieli on Norjan kuningaskunnan virallinen kieli, joka kuuluu kansankielisessä muodossaan skandinaavisten kielten läntiseen haaraan. Norjassa ei ole yhtä yhtenäistä kirjakieltä, vaan kaksi virallista kielimuotoa, kirjanorja eli bokmål ja uusnorja eli nynorsk. Kielimuodot ovat alkuperältään varsin erilaisia ja eroavat selvästi toisistaan. Niiden kannattajien välillä on esiintynyt aika ajoin katkeriakin kieliriitoja. Yhteensä norjan puhujia on 4,7 miljoonaa, joista 4,6 miljoonaa Norjassa.

Norja luokitellaan historiallisista syistä länsiskandinaaviseksi kieleksi yhdessä islannin ja Färsaarilla puhuttavan fäärin kielen kanssa, jotka muistuttavat muinaisnorjaa, mutta nykyinen norjan kieli poikkeaa kaikissa muodoissaan merkittävästi näistä. Norjan kielessä on sanastossa ja syntaksissa sekä itä- että länsiskandinaavisia piirteitä; uusnorja on länsiskandinaavinen ja kirjanorja itäskandinaavinen muoto. Varsinkin kirjanorja muistuttaa huomattavasti enemmän tanskaa ja ruotsia, jotka karkeasti sanoen muodostavat skandinaavisten kielten itäryhmän. Silmiinpistävin ero on, että norjassa, fäärissä ja islannissa ovat säilyneet alkuperäiset germaaniset diftongit, jotka ruotsissa ja tanskassa joitakin Suomessa puhuttavia ruotsalaismurteita lukuun ottamatta ovat muuttuneet pitkiksi vokaaleiksi: isl. steinn, norj. stein, tansk. ja ruots. sten - ’kivi’.

Norjan kielen historia

Keskiaika

Pääartikkeli: Muinaisnorja

Viikinkiajalla, 800–1300-luvuilla, muinais-skandinaavinen kantakieli eriytyi kahdeksi päähaaraksi, läntiseksi ja itäiseksi. Länsi-skandinaavisten alkumuotoa puhuttiin Norjassa, Islannissa ja Färsaarilla. Sitä kutsutaan norjassa nimellä ’norrønt’, suomessa siitä käytetään rinnakkain nimityksiä muinaisnorja ja muinaisislanti. Norjalaisessa lukiossa opiskellaan yhä muinaisislannin perusteita, jotta norjalaiset osaisivat edes jossain määrin lukea kansallisrunouttaan sen alkuperäisessä muodossa. Muinaisnorja on kuitenkin hyvin erilaista kuin nykyinen norjan kieli; siinä on esimerkiksi neljä sijamuotoa nykyisen kahden sijaan.

Tanska Norjan kirjakielenä

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisnorjan kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli, jota jokainen kirjallisesta kulttuurista osalliseksi pyrkivä norjalainen sai luvan opetella. Myös sivistyneistö pyrki puhumaan norjan sijasta tanskaa, mutta käytännössä 1600–1700-luvulla kehittynyt niin sanottu sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli norjalaisittain äännettyä tanskaa. Se erosi tanskasta esimerkiksi siten, että vokaalienväliset konsonantit vaikkapa sellaisissa sanoissa kuin købe (sama sana kuin ruotsin köpa) eivät norjalaisten suussa yleensä pehmentyneet, vaan jäivät äännettäessä koviksi (sana siis äännettiin useimmiten ikään kuin se olisi kirjoitettu køpe). Toisaalta norjalaisia diftongeja ei sivistyneessä puhekielessä suvaittu ollenkaan, vaan niitä pidettiin rahvaanomaisuuden huippuna.

Mistä Norjalle oma kieli?

1800-luvun alussa Norja vaihtoi omistajaa: Wienin kongressi, joka Napoleonin sotien jälkeen järjesteli Euroopan karttaa uuteen uskoon, antoi Ruotsille korvaukseksi Norjan, kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Ruotsin hallinnasta Venäjälle. Nyt kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi vilkas keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi (bokmål) vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli (nynorsk). Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan kirjanorjan isä Knud Knudsen. Jälkimmäisen valitsi uusnorjan luoja Ivar Aasen.

Knudsen ja kirjanorja

Knud Knudsen (1812–1895) ja hänen seuraajansa asettuivat kannattamaan esimerkiksi kovia vokaalienvälisiä konsonantteja sekä eräiden taivutuspäätteiden norjalaistamista (esimerkiksi sanan hest ’hevonen’ monikkoon heste piti norjan mukaisesti saada -r loppuun: hester). Myös æ-kirjaimen käyttöä haluttiin vähentää e:n hyväksi, koska tanskalaisten käsitys siitä, missä sanoissa æ:tä kuului käyttää, ei ollut enää missään yhteydessä edes heidän oman kielensä ääntämiseen, saati sitten norjan. Knudsen kutsui kieltä nimellä riksmål eli koko valtakunnan kieli, mutta vuonna 1929 Norjan parlamentti, suurkäräjät, muutti sen nimen muotoon bokmål, kirjakieli. Tuossa vaiheessa se oli jo kokenut useita uudistuksia ja oli selvästi norjalaisempi kuin jo edesmenneen Knudsenin alkuperäinen, vaatimaton ehdotelma.

Ivar Aasen ja uusnorja

Ivar Aasen (1813–1896) lähti siitä, että erillisen norjan kirjakielen pohjana tulisi olla Folkets virkelige Talesprog, kansan tosiasiallinen puhekieli. 1840-luvulla hän matkusti pitkin Norjan maaseutua ja vertaili murteita, niiden sanastoa ja kielioppia. Aasen julkaisi työnsä tuloksista aluksi kieliopin ja sanakirjan ja ryhtyi sitten kehittämään tälle kielelle kirjakielistä normia. Kielen nimeksi tuli aluksi landsmål, maakieli - vasta 1929 suurkäräjät nimesi sen uudelleen nynorskiksi, uusnorjaksi (joskus harhaanjohtavasti suomennettu nykynorjaksi). Maaseudulla se suurimman suosionsa saavuttikin, ja opetuskieleksi se pääsi ensin kansanopistoihin. Uusnorja sai virallisen aseman yhdessä tanskan kanssa 1885, mutta kirjallisuudessa sitä oli alettu käyttää jo 1850-luvulla: esimerkiksi Edvard Griegin kuuluisa laulu Våren - Enno ein gong fekk eg vetren å sjå for våren å røma (”Taas kerran sain nähdä talven pakenevan kevään tieltä”) on sävelletty Aasmund Olavsson Vinjen (1818–1870) uusnorjankieliseen klassikkorunoon.

Aasenin luoman kielimuodon ongelmallinen piirre on, että Aasen katsoi olemassa olevan hyviä ja turmeltuneita murteita. Turmeltuneina hän piti ennen muuta itänorjalaisia murteita, joissa esiintyi hänen mielestään liikaa tanskan vaikutusta. Hän ei myöskään suvainnut niin sanottuja anbeheitelse-sanoja eli sanoja, joissa oli alasaksalaisperäisiä etuliitteitä (kuten an- ja be-) tai johtopäätteitä (kuten -else tai -heit), vaan haki islannista malleja esimerkiksi substantiivien muodostamiselle adjektiiveista. Tästä syystä esimerkiksi ”persoonallisuus”, joka on kirjanorjaksi tanskan ja ruotsin mallin mukaan personlighet, onkin uusnorjaksi suosituksen mukaan personlegdom, vaikka käytännössä myös muotoa personlegheit esiintyy. Vastaavasti esimerkiksi liian tanskalaisena pidetylle sanalle moglegheit ”mahdollisuus” on koetettu tarjoilla islannin mukaista sanaa mogleik (isl. möguleiki), mutta tämä ei ole oikein ottanut tulta.

Kielimuotojen lähentyminen

1900-luvun aikana kirjanorjan ja uusnorjan eroavaisuudet tasoittuivat asteittain. Vuonna 1917 tehtiin suuri oikeinkirjoitusuudistus, jossa kielimuotojen sisäinen valinnaisuus oikeinkirjoituksessa lisääntyi. 1950-luvulla perustettiin kielimuotojen lähentymistä ajavia järjestöjä. 1960-luvulla tehtiin ensimmäinen virallinen ehdotus kielimuotojen yhdistämiseksi, mutta se jäi lähes huomiotta. 1970-luvulta lähtien kielimuotojen yhdistymistä on jälleen jarrutettu ja vuonna 2002 suurkäräjät lakkautti kielimuotojen virallisen lähentymispolitiikan.

Kielimuodot nykyään

Kielimuotojen käyttöaste

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä, kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

Norjan 431 kunnasta 160:ssä on virallisena kielenä kirjanorja, 114:ssä uusnorja ja 157 kuntaa on kielellisesti neutraali.^lähde? Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella.

Noin 86,1 % Norjan peruskoulun oppilaista opiskeli pääasiallisena äidinkielenään kirjanorjaa, 13,9 % uusnorjaa. 11,1 % Norjan asevelvollisista ilmoitti kielimuodokseen uusnorjan vuonna 2005, mikä merkitsi 1,7 % nousua edellisvuodesta.

Noin 89 % norjalaisista tekee veroilmoituksen kirjanorjaksi.^lähde? Vuonna 2003 julkaistuista norjankielisistä kirjoista 9 % oli kirjoitettu uusnorjaksi.^lähde? 89 % prosenttia norjankielisistä sanomalehdistä toimitetaan kirjanorjaksi, 6 % uusnorjaksi ja 5 % molemmilla kielimuodoilla.^lähde?

Kirjanorjan ja uusnorjan vertailua

Kirjanorja ja uusnorja ovat suhteellisen lähellä toisiaan, ja useimmat norjalaiset ymmärtävät vaivatta kumpaakin kielimuotoa. Monet sanat ovat käytössä molemmissa kielimuodoissa, mutta kummassakin on myös omaa sanastoa.

Helpoin tapa tunnistaa tekstistä, kummasta kielimuodosta on kysymys, on katsoa epämääräisiä artikkeleita. Kirjanorjassa ne ovat en, ei ja et, uusnorjassa ein, ei ja eit. Myös monissa muissa sanoissa, joissa kirjanorjassa on e-kirjain, käytetään uusnorjassa diftongia ei, esimerkiksi ”enemmän” = flere (kirjanorja) fleire (uusnorja). Monesti diftongia käytetään silti molemmissa kielimuodoissa, esimerkiksi stein = ”kivi”.

Toinen helposti tunnistettava piirre uusnorjassa on kj-kirjainyhdistelmän ahkerampi käyttö. Pidempää kkj-yhdistelmää käytetään vain uusnorjassa. Esimerkkejä:

• ”ei” = kirjanorjaksi ikke, uusnorjaksi ikkje
• ”kirkko” = kirjanorjaksi kirke, uusnorjaksi kyrkja

Tärkein rakenteellinen ero kielimuotojen välillä liittyy feminiinin asemaan. Molemmissa kielimuodoissa on kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Koska kirjanorja pohjautuu tanskaan, jossa ruotsin tapaan on vain kaksi sukua, on erillisen feminiinin käyttö kirjanorjassakin ailahtelevaa. Kaikki feminiinimuodot voidaan kirjanorjassa kirjoittaa myös maskuliinin tapaan, mutta uusnorjassa tällaista mahdollisuutta ei ole. Esimerkiksi ei lita jente (”pieni tyttö”) voi olla joko kirjanorjaa tai uusnorjaa, mutta muoto en liten jente on mahdollinen vain kirjanorjassa.

Kirjanorjassa on paljon saksalaisperäistä sanastoa, joka uusnorjassa on korvattu omankielisemmillä sanoilla. Tällaisia ovat esimerkiksi monet kirjanorjan het-loppuiset ja an- tai be-alkuiset substantiivit:

• ”totuus” = kirjanorjaksi sannhet, uusnorjaksi sanning
• ”vapaus” = kirjanorjaksi frihet, uusnorjaksi fridom
• ”todennäköisesti” = kirjanorjaksi antakelig, uusnorjaksi truleg
• ”alku” = kirjanorjaksi begynnelse, uusnorjaksi byrjing

Murteiden asema

Kirjakielisten muotojen ohella norjaa puhuvat vaalivat omia murteitaan, ja monista muista maista poiketen murteellista kieltä käytetään usein myös virallisluontoisissa suullisissa puheissa.

Norjan kielen kielioppia

Pääartikkelit: Kirjanorja ja Uusnorja

Norjalaiset aakkoset

Norjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomen aakkosista poikkeava järjestys)

A

B

C

D

E

F

G

H

I

J

K

L

M

N

O

P

Q

R

S

T

U

V

W

X

Y

Z

Æ

Ø

Å

a

b

c

d

e

f

g

h

i

j

k

l

m

n

o

p

q

r

s

t

u

v

w

x

y

z

æ

ø

å

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä tai ääntämystä; esimerkiksi for /for/ on prepositio, fór /fu:r/ imperfektimuoto verbistä fare .

Vokaalit

Useimmissa norjan murteissa esiintyy 18 monoftongia ja kuusi diftongia.

Norjan kielen vokaalit

	etinen				keskinen		takainen
	pyöristämätön		pyöristetty
	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt
suljettu	iː	i	yː	y	ʉː	ʉ	uː	u
puoliavoin	eː	e	øː	ø			ɔː	ɔ
avoin	æː	æ					ɑː	ɑ

Diftongit kirjoitetaan seuraavasti (hakasuluissa suurpiirteinen ääntämisohje):

• ei [äi]
• øy [öi]
• au [äy]
• ai [ai]
• oi [oi]
• ui [yi]

Diftongeista kolme ensimmäistä ovat selvästi tavallisimmat ja pohjautuvat muinaisnorjaan.

Konsonantit

Norjan kielessä on kaksi suomessa epätavallista konsonanttiäännettä:

• Suhu-s (äännetään š) kirjoitetaan

skj, esim. skjorte ’paita’, tai

sk, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. ski hiihtää, tai

sj, esim. sjø, ’meri’;

• Palataalinen frikatiivi (äännetään kuten saksan sanassa ich) kirjoitetaan

kj, esim. kjærlighet ’rakkaus’, tai

k, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. kirke ’kirkko’,

kkj kun äänne on pitkä (esiintyy vain uusnorjassa), esim. ikkje ’ei’.

Joissakin murteissa nämä konsonanttiyhdistelmät äännetään enemmän kirjoitusasun mukaisesti, ja toisaalta murteesta riippuen jotkin konsonantit (varsinkin l ja n) saattavat ääntyä enemmän tai vähemmän palatalisoituneina.

Suomen kielestä poiketen norjan konsonanttien pituudella ei ole morfologista merkitystä.

Intonaatio

Tonelag 1 ja 2 Oslossa

Tonelag 1 ja 2 Bergenissä

Useimmissa norjan murteissa pääpaino voi toteutua kahdella eri intonaatiolla eli ’nuotilla’. Näitä intonaatioita kutsutaan tonelageiksi. Tonelag 2 pohjautuu historiallisesti muinaisnorjan kaksitavuisiin sanoihin, ja sitä käytetään useimmissa monikkomuodoissa, esim. hester, ’hevoset’. Mikäli kuitenkin monikkomuodossa on vokaalinmuunnos (omlyd), käytetään tonelagia 1, johtuen alun perin konsonantittomasta monikkopäätteestä, esim. føtter ’jalat’.

Tonelag on luonteeltaan fonologinen niin sanotusti suprasegmentaalinen foneemi, koska se saattaa vaikuttaa sanan merkitykseen. Esimerkiksi sanat være ’olla’ ja været ’sää’ äännetään muuten samalla tavalla, mutta edellisessä käytetään tonelagia 2, jälkimmäisessä tonelagia 1. Joissakin murteissa tämä ero ei kuitenkaan ole kuultavissa.

Morfologia

Substantiivit

Norjan kielen substantiivit taipuvat kahdessa luvussa, yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hunkjønn) ja neutriin (intetkjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Monet sanat ovat norjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim. ruotsin ett krig on norjaksi en krig, ja ruotsin en människa on norjaksi et/eit menneske.

Adjektiivit

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan, paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten ’pieni’, m liten - f lita - n lite.

Verbit

Norjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le ’nauraa’ > lo ’nauroi’). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa.

Muut sanaluokat

Muita norjan kielen sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. ’minun’, m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa, nominatiivissa (esim. jeg /jæɪ̯/ ’minä’ kirjanorjaksi) ja akkusatiivissa (esim. meg /mæɪ̯/ ’minut’,’minua’).

Kielinäyte

Kirjanorja

»Alle mennesker er født frie og med samme menneskeverd og menneskerettigheter. De er utstyrt med fornuft og samvittighet og bør handle mot hverandre i brorskapets ånd.»

Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»

(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla)

Uusnorja

»Alle menneske er fødde til fridom og med same menneskeverd og menneskerettar. Dei har fått fornuft og samvit og skal leve med kvarandre som brør.»

Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»

(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla)

Kielenhuolto

Vierassanojen norjalaistaminen

Norjan kielessä on runsaasti vierassanoja esimerkiksi englannista ja ranskasta, mutta pyrkimys löytää omankielisiä muotoja vierassanoille on Norjassa vahvempi kuin Ruotsissa, ja viime aikoina osin jopa vahvempi kuin Suomessa. (Sitä vastoin tanskalaisten katsotaan olevan avoimempia vierassanoille.)^lähde?

Yksi tapa norjalaistaa vierassanoja on muuttaa kirjoitusasua norjalaisemmaksi (norvagisering). Tämä periaate on ollut käytössä vuodesta 1862.^lähde? Esimerkiksi ranskan sana chauffeur (kuljettaja) kirjoitetaan norjassa sjåfør. Toinen tapa on keksiä kokonaan omankielisiä uudissanoja (fornorsking). Esimerkiksi world wide web (WWW) on norjannettu verdensveven ja airbag (turvatyyny) norjannettu kollisjonspute.

Suomen kieltä muistuttava piirre norjassa on vierasperäisten konsonanttien c, q, w, x ja z sekä vierasperäisen -tion-kirjainyhdistelmän välttäminen; esimerkiksi keskusta kirjoitetaan norjaksi sentrum (ruots. centrum), faksi kirjoitetaan faks (ruots. fax), lukusana kuusi seks (ruots. sex), joulukuu desember (ruots. december), asema stasjon (ruotsiksi station) ja kansallinen nasjonal (ruots. national).

Paikannimet

Suomalaisista paikannimistä suositetaan norjan kielessä käytettäväksi virallista ruotsinkielistä muotoa, jos sellainen on (esimerkiksi Helsingfors eikä ”Helsinki”).

Aiheesta muualla

Wikipedia

Kirjanorjankielinen Wikipedia, vapaa tietosanakirja

Wikipedia

Uusnorjankielinen Wikipedia, vapaa tietosanakirja

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Norjan kieli Wikimedia Commonsissa

• Wikikirjastossa on aihe: Norjan kieli
• Norjan kielen alkeet (englanniksi)