Tämä on hyvä artikkeli.

Harmonikka

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 30. maaliskuuta 2008 kello 01.20 käyttäjän Tetopa (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Harmonikka
[[Tiedosto:Tiedosto:KnopAccordeon.jpg|250px|]]
Soitinryhmä vapaalehdykkäsoitin, kosketinsoitin
Alkuperämaa / ‑alue Eurooppa, 1820-luku
Soittimen ääniala vaihtelee soitintyypistä riippuen, enimmillään noin seitsemän oktaavia
Liittyvä musiikin tyylilaji taidemusiikki, kansanmusiikki, viihdemusiikki, folkmusiikki, nykyisin kaikki tyylilajit
Samankaltaisia soittimia bandoneon, concertina, harmoni, huuliharppu

Harmonikka on yhteinen nimitys näppäin- tai kosketinsormiolla ja palkeella varustetuille keveille, kannettaville vapaalehdykkäkielisille kosketinsoittimille.[1] Se tunnetaan myös monilla lempinimillä, kuten haitari, hanuri, sirmakka, sirnakka, taljankka, kurttu, köyhän urut, ryppy, vetopeli ja pirunkeuhko.[2]

Toimintaperiaate

Vapaalehdykkä- kieli, joka värähtelee ilmavirtauksen voimasta
Pianoharmonikansoittaja

Harmonikka on monimutkainen mekaaninen laite, joka perustuu vapaasti värähteleviin eli vapaalehdykkäkieliin[1] ja koostuu karkeasti ottaen kolmesta perusosasta, jotka ovat palje, diskanttipuoli ja bassopuoli. Harmonikoissa voi olla useita äänikertoja, joiden käyttöä voidaan joissakin malleissa varioida rekistereillä, joita kutsutaan myös koplareiksi[3].

Kielet, äänikerrat ja rekisterit

Ääni syntyy vapaasti värähtelevissä vapaalehdykkäkielissä. Teräksiset kielet kiinnitetään kielilaattaan, vastakkaisille puolille kieliaukkojen päälle. Aukot on suljettu toiselle puolelle kiinnitetyllä nahkaventtiilillä. Kukin kielilaatta puolestaan kiinnitetään joko ruuvaamalla tai mehiläisvahan avulla kielipenkissä olevan äänikammion päälle. Palkeella tuotetaan ilmaa ääniaukkoihin, jotka avataan näppäimillä ja ilma saa kielen värähtelemään.[1] Kielilaatat on kiinnitetty kielipenkkeihin, joissa kielet ja kieliaukot on asetettu oikeaan kohtaan koskettimella painettavien venttiililäppien suhteen. Koskettimen painallus avaa venttiilin ja päästää ilmaa paljetta käytettäessä kyseisellä korkeudella soiviin kieliin.[4]

Samanäänisissä harmonikoissa saman kielilaatan molemmilla kielillä on sama säveltaso, jolloin kosketinta painaessa tulee palkeen käyttösuunnasta riippumatta sama ääni, kun taas vaihtoäänisissä instrumenteissa samasta näppäimestä kuuluu eri ääni riippuen siitä, vedetäänkö vai työnnetäänkö paljetta. Monissa malleissa yhdestä näppäimestä saadaan soimaan samanaikaisesti useita kieliä, jotka eroavat toisistaan oktaavialaltaan tai soinniltaan. Sulkulevyjä käyttällä, koplareilla eli rekistereillä, saadaan kytketyksi soimaan haluttu kielisarja eri äänikertoja.[1] 8-jalkaiset perusäänikerrat soivat nimensä mukaan kirjoitetulta korkeudelta, piccolo-äänikerta soi 8-jalkaista perusäänikertaa oktaavin ylempää, ja 16-jalkainen alaäänikerta soi 8-jalkaista äänikertaa oktaavia alempaa. Casotto-harmonikassa 16-jalkainen äänikerta ja toinen peruskorkeudelta soiva 8-jalkainen äänikerta soivat casotto-kammion kautta, jolloin kyseisiin ääniin tulee pehmeä sävy, ja kaksi muuta äänikertaa, piccolo ja toinen perusäänikerta, soivat suoraan.[2] Musette-harmonikan (jota käytetään erityisesti ranskalaisessa chanson-musiikissa) äänikerrat on viritetty toisiinsa nähden hieman eri taajuuksille, jolloin instrumentti soi tarkoituksellisesti aavistuksen epävireisesti.

Palje

Harmonikan palje valmistetaan erityispahvista ja palkeen kulmat vahvistetaan tavallisesti kulmaraudoilla. Palkeessa on tavallisesti 18–20 poimua. Harmonikan ääni syntyy paljetta vetämällä ja työntämällä, jolloin ilma virtaa harmonikan kielissä, joihin ilma puolestaan ohjautuu näppäimiä painelemalla. Palkeella myös säädellään äänen voimakkuutta ja tuodaan soittoon muutoinkin dynamiikkaa. Paljetekniikkaa voidaan verrata laulajien hengitystekniikkaan ja viulistien jousitekniikkaan[2] ja palkeen käyttö onkin haastava, sekä rajoittava että mahdollisuuksia luova, tekijä instrumentin taitamisessa [3]. Palkeella on iso merkitys fraseerauksessa ja yleisesti käytetty erikoistehoste, paljetremolo, tuotetaan nopeilla pienillä edestakaisilla palkeen liikkeillä[1].

Diskanttipuoli

Suomalaisissa viisirivisissä näppäinharmonikoissa tyypillisesti käytetty diskanttipuolen G-sormiojärjestelmä.
Kaksirivinen harmonikka
Viisirivisen näppäinharmonikan C-diskanttisormiojärjestelmä
Viisirivisen näppäinharmonikan B-diskanttisormiojärjestelmä

Harmonikan diskanttipuolta soitetaan tavallisimmin oikealla kädellä ja siinä voi olla joko piano- tai näppäinkoskettimet. Näppäinkoskettimistolla varustettuja harmonikkoja voi olla yksi-, kaksi- tai monirivisiä (tavallisimmin viisirivisiä).

1-rivisen harmonikan diskanttisormiossa on useimmiten kymmenen duuriasteikolle viritettyä kosketinta. Paljetta työnnettäessä saadaan asteikon 1., 3. ja 5. sävel, vedettäessä muut. 2-riviseen harmonikkaan on yhdistetty kaksi 1-rivisen riviä, jotka ovat useimmiten kvartin etäisyydellä toisistaan. Suomalaisissa instrumenteissa ulkorivi on tavallisimmin G-duuriviritteinen, sisärivi C-duuriviritteinen.[1]

Monirivisissä kromaattisissa näppäinharmonikoissa diskanttisormio muodostuu kolmesta perusrivistä, jotka muodostuvat päällekkäisistä pienistä tersseistä ja perusrivit ovat puolen sävelaskelen päässä toisistaan. 4- ja 5-rivisissä harmonikoissa on kaksinkertaistettu yksi tai kaksi perusriviä, jotka eivät siis kasvata soittimen äänialaa, mutta auttavat sormituksen suunnittelua. Näppäimistön organisointi ja rivien keskinäinen järjestys vaihtelee eri maissa neljän eri päätyypin mukaan. Pääasiassa Suomessa on käytössä italialaiseen C-järjestelmään pohjautuva sormiojärjestelmä, jossa C on keskirivillä.[1] Tätä myös G-järjestelmäksi kutsuttua tapaa ei juurikaan käytetä Suomen ulkopuolella[4]. Italiassa, Ruotsissa[5] ja Pohjois-Amerikassa enimmäkseen käytössä olevassa C-järjestelmässä C-kielen näppäinrivi on saanut oman apurivin uloimmaksi, D-kielen sisältämän rivin jäädessä nyt ilman apuriviä.

B-järjestelmässä, joka tunnetaan myös "norjalaisena järjestelmänä"[5], C on G-järjestelmän tavoin keskirivillä, mutta kaksi muuta perusriviä ovat vaihtaneet paikkaa. B-järjestelmää käytetään eniten muun muassa Saksassa ja Venäjällä. Neljäntenä päätyyppinä tunnetaan vielä niin sanottu "käänteinen" B-järjestelmä, joka ei ole kuitenkaan kovin laajalti levinnyt. Myös muun tyyppisiä näppäinjärjestelmiä, jotka ovat jopa yhdistäneet diatonisia ja kromaattisia koskettimistoja, on kokeiltu, mutta ne ovat jääneet harvinaisuuksiksi. Tunnetuimpia lienee esimerkiksi Paul von Jankon pianokoskettimistoon pohjautuva John Reutherin kehittämä versio.[4]

Monirivisissä näppäinharmonikoissa palkeen käyttösuunta ei vaikuta äänenkorkeuteen ja näppäimistö toimii aina kromaattisesti[2]. Enimmillään harmonikan ääniala voi olla noin seitsemän oktaavia, kun eri äänikerrat otetaan käyttöön, näppäinsormion laajuuden sinänsä ollessa maksimissaan noin viisi oktaavia[1].

Pianoharmonikassa puolestaan diskanttipuolen koskettimisto on järjestetty pianonkoskettimistoa muistuttavaksi, vaikkakin soittoasento on pianoon verrattuna täysin erilainen. Täysikokoisen, useampirivisen näppäinharmonikan diskanttipuolelle mahtuu tyypillisesti enemmän koskettimistoa kuin pianoharmonikkaan[2]. Pianoharmonikan koskettimiston laajuus onkin yleisimmillään noin 3½ oktaavia. Pianoharmonikkaa soitetaan eniten Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Itä-Euroopassa[1].

Bassopuoli

Yksi- ja kaksirivisten näppäinharmonikkojen bassopuolella on tavallisesti vain vähän perusbassoääniä ja sointuja.[2] Esimerkiksi 1-rivisen harmonikan bassopuolella on useimmiten vain kaksi näppäintä, yksi perus- ja yksi sointubasso, jolloin paljetta työnnettäessä saadaan I asteen ja vedettäessä V asteen sointu. 2-rivisissä on kahdentyyppistä järjestelmää, tasabasso ja ristibasso. Tasabassossa on neljä perusbassonäppäintä ja 4 sointunäppäintä, sointuvalikoiman kattaessa tyypillisesti I, V, IV, II, VI ja rinnakkaismollin V asteen soinnut. Samanäänisellä ristibassolla varustetuissa 2-rivisissä perus- ja sointubassot on järjestetty riveittäin standardibassojärjestelmää muistuttavalla tavalla.[1]

Standardibassokoskettimisto, perusbassorivit lähimpänä paljetta

Monirivisten ja pianoharmonikkojen bassopuoli voi tavallisesti olla ns. standardi- tai melodiabassojärjestelmän mukaisesti organisoitu. Standardibassojärjestelmässä tyypillisimmin kaksi paljetta lähinnä olevaa bassokosketinriviä ovat matalien perusbassoäänien soittamista varten. Neljä ulommaista riviä puolestaan ovat sointubassorivejä. Kolmas rivi palkeesta päin koostuu eri sävellajien duurisoinnuista, neljäs rivi mollisoinnuista, viides rivi septimisoinnuista ja kuudes rivi vähennetyistä soinnuista, jolloin kyseisen sävellajin perusbassoääni on samalla horisontaalisella korkeudella palkeesta katsoen toisella rivillä.[2] Perusbassoja käytetään pääasiassa soinnun pohjasävelen ja terssin korostukseen säestettäessä ja perusbassonäppäintä painettaessa soi tavallisesti useita samannimisiä säveliä eri oktaavialoissa. Sointubassonäppäin puolestaan avaa yleensä kolme äänikammiota kahdesta ylimmästä äänikerrasta asianosaisen soinnun aikaansaamiseksi, näppäimen varteen kiinnitettyjen läppien avulla[1]. Koska soittaja ei yleensä näe bassopuolelle, ovat perusbassoäänet Ab, C ja E toisella rivillä palkeesta katsoen yleensä merkityt esimerkiksi pienellä muovihelmellä tai kololla, josta ne erottuvat vasemman käden sormille tuntoaistilla.

Melodiabassojärjestelmää tarvitaan polyfonisen ja atonaalisen musiikin soittamiseen, koska standardibasso tukee pääosin vain tonaalisten melodioitten säestystä.[1] Melodiabassojärjestelmässä bassopuolen äänet on organisoitu peilikuvaksi monirivisen näppäinharmonikan diskanttinäppäimistöstä, myös pianoharmonikkojen ollessa kyseessä. Mekaniikasta riippuen standardi- ja melodiabassojärjestelmä voi olla myös rakennettu samaan harmonikkaan, jolloin erityisellä vaihtajakytkimellä valitaan haluttu järjestelmä käyttöön. Myös melodiabassoharmonikassa kaksi palkeenpuoleisinta, sisintä, bassoriviä ovat tavallisesti standardibassojärjestelmän perusbassorivien kaltaiset[2].

Harmonikanvalmistus

Osat

Harmonikka koostuu sadoista puu-, metalli-, muovi- ja muistakin materiaaleista tehdyistä osista. Soittimen kehys, tukirakenteet ja kielipenkit tehdään yleensä kevyestä lehtipuusta, esimerkiksi haavasta. Palkeet tehdään vankasta manillapahvista. Palkeiden kääntökohtiin käytetään nahkaa ja niiden ulkokulmat vahvistetaan metallilla. Soittimelle ulkonäön antava häkki voidaan tehdä metallista tai muovista. Siihen kiinnitetään yleensä valmistajan logo ja se on rei'itetty äänenkulun maksimoimiseksi.[6]

Tekeillä oleva palje

Kielet ovat yleensä lämpökäsiteltyä terästä, jotka on kiinnitetty alumiinisiin kielilaattoihin. Ilmankulutuksen minimoimiseksi kielissä on myös nahkaisia tai muovisia läppiä. Bassokoskettimiston varret ja rekisterien ohjausmekanismit ovat myös metallisia. Harmonikan remmit, jotka soittaja pujottaa olkapäilleen ovat yleensä vahvaa nahkaa, kuten myös vasemman käden remmi, joka mahdollistaa palkeen liikuttelun. Nahkaiset tai muoviset tiivisteet ja vaha minimoivat ilmankulutusta myös liitoskohdissa. Näppäimet ja rekisterien kosketusosat ovat yleensä muovisia.[6]

Valmistusprosessi

Harmonikan vaatimien monien erityyppisten osien ja materiaalien vuoksi sen valmistusprosessia ei voitane koskaan täysin automatisoida. Kaikkien harmonikkojen kokoaminen vaatii aina suuren määrän käsityötä. Prosessi koostuu yksittäisten osien valmistamisesta, suurempien osakokonaisuuksien kokoamisesta, koko harmonikan kokoamisesta ja lopullisesta koristelusta ja pakkaamisesta.[6]

Yksittäisten osien valmistuksessa eri valmistajat vaihtelevasti joko ostavat niitä erikoistuneemmilta valmistajilta tai tekevät ne itse. Puuosien valmistus on pitkälle koneistettua ja erilaisten puutyökoneiden käyttö mahdollistaa osien tarkat mitat ja tehokkaan tuotannon. Muoviosat valmistetaan tarkoitukseen valmistetuissa muoteissa, johon sula muovimateriaali ruiskutetaan ja aineen jäähdyttyä osat ovat valmiita. Metalliosien valmistus vaatii useita vaiheita. Metalli pitää sulattaa ja osat saavat muotonsa erilaisissa muoteissa jäähtyessään. Metalliset kielten vapaalehdykkäosat lämpökäsitellään, jotta ne tulevat joustavammiksi, lujemmiksi, eivätkä murru helposti.[6]

Kielten kokoamisessa vapaalehdykät ruuvataan tai vahataan kielilaattoihin, joissa on kaksi aukkoa. Vapaalehdykkä kiinnitetään aukon molemmille puolille ja aukko varustetaan nahkaisella tai muovisella venttiilillä. Kielilaatat kiinnitetään edelleen puisiin kielipenkkeihin, jotka asennetaan asianmukaisesti instrumentin diskantti- ja bassopuolille. Näppäin- ja rekisterimekanismit, joilla ilmankulkua kielipenkkeihin ja kieliin ohjataan, kiinnitetään soittimen tukirakenteisiin.[6]

Palkeiden tuotanto on tyypillisesti ulkoistettu siihen erikoistuneille valmistajille. Palkeet taivutellaan vahvasta pahvista ja varustetaan nahka- ja metalliosilla kulmissa. Diskantti- ja bassopuolet kiinnitetään palkeeseen ja tiivistetään yleensä vahalla ilmavuotojen ehkäisemiseksi. Lopuksi soitin maalataan, siihen kiinnitetään häkki valmistajan logon kera, ja soitin on valmis.[6]

Bassopuolen kosketinvarsistoa ja mekanismeja
Pianoharmonikan diskanttipuoli ilman häkkiä

Soitinta kokoavat käsityöläiset toimivat koko ajan myös laadunvalvojina, erottaen heikkolaatuiset osat silmämääräisesti yleensä prosessin aikana. Osia tuottavilla alihankkijoilla on yleensä omat laadunvarmistusprosessinsa.[6]

Tulevaisuudessa odotetaan yhä keveämpiä harmonikkamalleja, joissa soittaja kykenee jopa itse vaikuttamaan äänen korkeuteen kunkin kielen osalta entistä yksinkertaisemmin. Soittimen käsittelyominaisuudet paranevat myös jatkuvasti osien ja tekniikan kehittyessä.[6]

Harmonikanvalmistajat

Harmonikkoja valmistetaan nykyisin eri puolella maailmaa eri muodoissaan useissa kymmenissä harmonikkatehtaissa. Monet valmistajat tekevät harmonikkoja ja harmonikanosia eri nimillä eri maiden maahantuojien luomille tuotemerkeille. Esimerkiksi Suomessa myytävät Lasse Pihlajamaa -harmonikat ovat italialaisen Pigini-harmonikkatehtaan valmistamia.[7]

Useita harmonikanvalmistajia voidaan löytää ainakin Italiasta, Saksasta, Venäjältä, Ranskasta ja Kiinasta. Pisimmälle kehitetyiksi länsimaisiksi näppäinharmonikoiksi on mainittu Italialaisen Pigini-tehtaan Mythos- ja Super Bayan -mallit ja saksalaisen Hohnerin Gola- ja Morino-merkit. Arvostetuin venäläinen Bajan-harmonikkamalli lienee Jupiter.[4] Näiden lisäksi soittimia valmistetaan ainakin myös Alankomaissa, Belgiassa, Britanniassa, Irlannissa, Itävallassa ja Sveitsissä. Myös muissa maissa, kuten Suomessa, on pieniä määriä erityyppisiä harmonikkoja käsityönä valmistavia ja korjaavia käsityöammattilaisia.[8]

Historia

Alkuvaiheet

Harmonikan kehittyminen nykymuotoonsa on ollut monien 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kehitettyjen vapaalehdykkäkielisten soitinrakennelmien summa.[9] Perusajatuksen uskotaan pohjautuvan kiinalaisiin suu-urkuihin, maailman ensimmäiseen vapaalehdykkäsoittimeen, joka levisi Eurooppaan 1600-luvun jälkeen.[10] Johann Wilde teki esityksillään suu-urut suosituksi Pietarin seurapiireissä 1740-luvun puolivälissä, mikä inspiroi vapaalehdykkäsoittimien kehitystä 1770-luvulta 1790-luvulle osaltaan harmonikkaa ja harmonia muistuttavien soitinten suuntaan.[11][9] Henry Doktorskin mukaan tiedemies ja fyysikko Christian Kratzenstein oli kuullut Wilden suu-urkusoittoa Pietarissa ja hän kehitteli sen innoittamana laitetta puheen keinotekoisen tuottamisen tutkimustaan varten 1770. Laite tuotti viisi puheääntä muistuttavaa vokaaliääntä.[9] Kehittelyn yhteydessä keksitty vapaalehdykkäkielen urkupilliin yhdistävä periaate oli pitkään käytössä myös urkurakennuksessa. Laitteessa käytetyt vapaalehdykkäkielet myös poikkesivat kiinalaisista suu-uruista rakenteellisilta ja akustisilta ominaisuuksiltaan[12]. Kratzensteinin apuna kokeessa oli tšekkiläinen urkurakentaja Franz Kirsnik[12], joka kehitti ajatusta eteenpäin lisäämällä vapaalehdykkäkieliin oikealle kädelle koskettimiston ja vasemmalla kädellä käytettävän palkeen. Instrumentti tuli tunnetuksi Kirsnikin harmonica -nimellä.[9] Toisissa lähteissä puolestaan kerrotaan, ettei kiinalaisilla suu-uruilla olisi ollut yhteyttä Kratzensteinin ja Kirsnikin kehittämiin ja Euroopassa sittemmin levinneisiin vapaalehdykkäkielten rakennusperiaatteisiin juuri suu-uruissa käytetyistä vapaalehdyköistä huomattavasti poikkeavien rakenteellisten ja akustisten erojen vuoksi. Joka tapauksessa juuri heidän kehittämänsä vapaalehdykkäkielten rakenne tuli perustaksi huuliharpuissa, concertinoissa ja harmonikoissa käytettäviin kieliin, koska kielet eivät enää tarvinneet isokokoisia putkia tai muita resonoivia apurakenteita äänen tuottamiseksi vaan ääni saatiin syntymään huomattavasti pienemmissäkin rakenteissa.[12]

Eräissä lähteissä yhtenä harmonikan mahdollisena esimuotona pidetään myös keskiaikaista portatiivia[13], eli kanto-urkuja, jossa soittaja käytti oikealla kädellään koskettimistoa ja vasemmalla kädellään soittimen takaseinään kiinnitettyä kiilapaljetta.[14]

Lukuisissa lähteissä mainitaan saksalaisen Christian Buschmannin kehittäneen ja patentoineen ensimmäisen harmonikan varsinaisena esiasteena pidetyn soittimen, Handaeolinen, Berliinissä vuonna 1822[2]. Laajalti maailmalla levinnyt tieto pohjautuu Buschmannin oman jälkeläisen, Heinrich Buschmannin, Saksassa vuonna 1938 julkaisemaan ja Hohnerin kustantamaan kirjaan. Kuitenkaan tuosta harmonikan esiasteesta ole jäänyt jälkipolville kovinkaan luotettavaa dokumentaatiota eikä esimerkkikappaleita.[15] Buschmannin handaeoline lienee joka tapauksessa ollut 15 vapaalehdykkäkielestä koostuva varsin yksinkertainen rakennelma, jossa alun perin ilma kieliin puhallettiin suulla, myöhemmin palkeella, ja joka oli suunniteltu apuvälineeksi urkujen virittämiseen.[9] Vuonna 1824 Anton Reinlein sai Wienissä patentin ilmeisesti palkeilla käytettyyn vapaalehdykkäsoittimeen "kiinalaistyyppisen huuliharpun" parannuksena.[15]

Englantilaisen concertinan kehittäjä sir Charles Wheatstone (1802–1875)

Sir Charles Wheatstone kehitti harmonikan kielten kehitykseen paljon vaikuttaneen ja melodiabassoharmonikan esimuotona pidetyn concertinan Englannissa 1820-luvun puolivälin jälkeen. Alun perin Wheatstone kutsui kehittämäänsä instrumenttia nimellä Symphonium[15] vuonna 1825. Siinä oli 12 nappulaa kummallekin kädelle ja soittaja puhalsi siihen ilmaa itse suustaan. Wheatstone lisäsi Symphoniumiin palkeen 1827 ja alkoi myöhemmin kutsua soitinta concertinaksi. Varhaiset kuvat concertinasta ovat symphoniumin patenttihakemuksessa vuodelta 1829, mutta varsinaisen concertinan Wheatstone patentoi kehiteltyään sitä huomattavasti eteenpäin vasta vuonna 1844.[9]

Concertina vuodelta 1886

Wieniläinen Cyril Demian sai patentin kehittämälleen diatoniselle accordionille, jossa oli viisi kosketinta, 23. toukokuuta 1829 ja hän kehitteli myös muita muotoja soittimesta eteenpäin[2]. Demianin kehittämä soitin on säilynyt Wienin teknisessä museossa. Soittimessa oli kaksi koskettimilla toimivaa huuliharppua varustettuna palkeella. Vasemmalla kädellä paineltavaksi tarkoitetut nappulat tuottivat sointuja, josta nimi accordion on peräisin.[9] Saksalainen soitinrakentaja Carl Friedrich Uhlig kehitti konzertinaa Demianin accordioniin pohjautuen, ilmeisesti Wheatstoneen verrattuna itsenäisesti 1830-luvulla[16].

Pääartikkeli: Concertina

1850-luvulle tultaessa Concertina oli saavuttanut suuren suosion seurapiireissä ja sille sävellettiin taidemusiikkia. Concertinan "taiteellisena huippuna" pidetään saksalaisen Bernhard Moliquen (1802-1869) teoksia, esimerkiksi Kuusi karakteristista kappaletta op. 61 concertinalle ja pianolle. Kuitenkin concertinan suosio haihtui hienostopiireissä pianon kehittyessä instrumenttina vuosisadan loppua kohden.[2] Erityisesti saksalaisen concertina-version pohjalta kehittyi kuitenkin edelleen bandoneon, joka saavutti merkittävän roolin argentiinalaisessa tangomusiikissa ja sen pohjalta kehittyneessä taidemusiikissa 1900-luvulla.[17]

Pääartikkeli: Bandoneon

Tekniikka kehittyy länsimaissa...

Varhainen Flutina-harmonikka Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta
Kaksirivinen saksalainen 1900-luvun alusta

Muidenkin harmonikan varhaisten versioiden kaupallinen valmistus ja myynti alkoi levitä nopeasti 1830-luvulta lähtien. Valmistajat markkinoivat soittimiaan eri nimillä, kuten handharmonika välttääkseen patenttiongelmia. Soittimia alettiin myydä ympäri maailmaa, muun muassa Yhdysvalloissa.[18]

Demianin harmonikasta kehitetyt uudet soitinversiot alkoivat saada jalansijaa eri puolilla maailmaa kansansoittimena.[2] Vuonna 1834 Demian kehitti poikiensa kanssa harmonikkaa siten, että diskanttipuoli laajeni kaksiriviseksi kromaattisine "apunuotteineen" ja vasemmalle kädelle lisättiin myös kromaattinen bassorivi sointujen lisäksi. Jo vuonna 1830 Charles Buffet kopioi Demianin soittimia Belgiassa ja J.-B-N. Fourneux ja M. Busson puolestaan Pariisissa. Näissä versioissa oli 10-12 diskanttikosketinta ja kaksi bassokosketinta ruusupuisessa kotelossa.[4] Vuonna 1833 saksalainen C. W. Meisel toi Brunnswickin markkinoilta löytämänsä W. Thien Wienissä valmistaman harmonikan Klingenthaliin. Muutamaa vuotta myöhemmin Charles Messner puolestaan alkoi valmistaa huuliharppuja Trossingenissa, josta paikkakunnan harmonikanvalmistus alkoi kehittyä.[19] Vuonna 1838 itävaltalainen Matthäus Bauer keksi kielipenkin, jossa oli useita yksittäisiä vapaalehdykkäkammioita, jotka olivat avoimia toiselta puolelta ja jotka kyettiin sulkemaan kosketinvarren päässä olleella läpällä.[4]

Ensimmäisen kromaattisen näppäinharmonikan valmisti wieniläinen muusikko Franz Walther 1850. Soittimessa oli aluksi 46 diskanttikosketinta (myöhemmin 52), jotka oli järjestetty kolmeen riviin. Kullakin rivillä sävelkorkeus oli pienen terssin etäisyydellä toisistaan, ja kukin rivi oli puolen sävelaskelen päässä toisesta rivistä. Bassopuolella oli aluksi kahdeksan (myöhemmin 12) diatonista nappulaa, joista puolet olivat perusbassoääniä ja toinen puoli kaksiäänisiä sointuja.[4]

Näppäinharmonikan kehittymisen ohella myös pianoharmonikka alkoi kehityskulkunsa 1800-luvun puolivälissä, eri lähteiden mukaan sekä Ranskassa että Itävallassa. Ranskalaisen Philippe Joseph Boutonin kerrotaan patentoineen pianokoskettimistoisen harmonikan Pariisissa jo 1852[20]. Toisten lähteiden mukaan kolmioktaavisen pianokoskettimilla varustetun harmonikan olisi rakentanut ensimmäisenä Matthäus Bauer Wienissä 1854[2][4], kun taas M. Busson -niminen pariisilainen harmonikanrakentaja puolestaan olisi esitellyt oman versionsa 1855[4]. Samoihin aikoihin alkoi myös vakiintua harmonikan soittotapa, jossa diskanttikoskettimia painetaan oikealla kädellä ja bassokoskettimia vasemmalla, kun paljetta liikutetaan lineaarisesti vasemmalla kädellä.

1862 yksin Klingenthalissa, Saksassa, oli jo 20 eri harmonikanvalmistajaa[19]. Italiassa Paolo Soprani alkoi rakentaa aluksi diatonisia näppäinharmonikkoja Castelfidardon kaupungissa 1860-luvulla, josta kehittyi myöhemmin eräs teollisen harmonikantuotannon maailmanlaajuisista keskuspaikoista. Muita tärkeitä harmonikantuotannon ja -kehityksen keskuksia olivat Stradella Lombardiassa ja Vercelli Piemontessa. Mariano Dallapè aloitti harmonikanvalmistuksen Stradellassa 1876, kehittäen Boutonin pianoharmonikkaa eteenpäin. Vercellissä puolestaan muun muassa Mattia Berardi ja Rancon perheyritys kehittivät näppäinharmonikkoja.[21] Vuonna 1880 Tessio Jovani rakensi jo pianoharmonikkoja, joissa oli 64 bassopuolen näppäintä (perus- ja sointubassot yhteensä) Stradellassa. Dallapèn yritys rakensi vuonna 1890 de luxe -pianoharmonikkoja, joissa oli jo kolmen oktaavin verran diskanttiääniä ja 112 bassonäppäintä.[20]

Varhainen G. Galleazzin San Franciscossa valmistama näppäinharmonikka
Italialainen Mariano Dallapè & Figlio -pianoharmonikka

1800-luvun lopussa pitkälti stradellalaisten pianoharmonikkojen pohjalta kehittynyt standardibassojärjestelmä yhdessä monirivisen näppäinharmonikan ja pianoharmonikan kehittymisen kanssa monipuolisti harmonikkaa viihdesoittimena. Harmonikka oli kuitenkin enimmäkseen kansanmusiikin ja yksinkertaisen tanssimusiikin soitin ja standardibassojärjestelmä rajoitti musiikillisia mahdollisuuksia.[2]

Ensimmäisenä melodiabassoharmonikan ajatuksen tallensi Rosario Spadaro Sisilian Cataniassa 1890[21]. Toisten lähteiden mukaan ensimmäiset kromaattiset melodiabassoharmonikat kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Ranskassa[2]. Melodiabassoharmonikoista kehittyi erilaisia teknisiä versioita ja sormiojärjestelmiä ja ne alkoivat yleistyä 1950-luvun loppua kohden. Eräissä versioissa standardibassojärjestelmän lisäksi lisättiin erikseen kolme melodiabassoriviä peilikuvana diskanttipuolen kolmesta perusrivistä. Pian tämän jälkeen alkoivat yleistyä harmonikkamallit, joissa erillisellä vaihtajakytkimellä pystyttiin vaihtamaan melodiabasso standardibassojärjestelmään samoja koskettimia hyväksikäyttäen.[22]

...ja Itä-Euroopassa

Venäjällä harmonikan kehitys jatkui 1830-luvulla Ivan Sizovin hankittua käsintehdyn varhaisen harmonikan Nižni Novgorodin markkinoilta, minkä jälkeen hän päätti perustaa oman harmonikkapajan. 1840-luvulla Timofei Vorontsov perusti maan ensimmäisen harmonikkatehtaan Tulaan, joka valmisti jopa 10 000 instrumenttia vuosittain. Harmonikasta kehittyi elimellinen osa venäläistä kansankulttuuria.[23]

Venäläisen garmonikan soittaja

Ensimmäiset Tulan harmonikkatehtaan instrumentit olivat yksirivisiä, yksi rivi kummallekin kädelle. Ne muistuttivat tavallaan erittäin pieniä concertinoja ja viehättivät yleisöä kovalla ja terävällä äänellään. Instrumenttien musiikillinen anti jäi vielä vaatimattomaksi. Tulan harmonikkojen pohjalta kehitettyjen saratovilaisten soittimien erityispiirteenä olivat soittimeen kiinnitetyt pienet kellot, jotka antoivat instrumentille omintakeisen soinnin. Nekin saavuttivat huomattavaa suosiota. Soittimen kehitys jatkui edelleen Vjatkassa, jossa harmonikanvalmistajat lisäsivät äänialaa molemmille käsille. Pian soittimesta kehitettiin myös erikoisia muotoja, joissa saattoi olla jopa kaksi metriä pitkät palkeet, joihin soittaja pystyi kääriytymään. Seuraava askel kehityksessä olivat Euroopasta omaksutut kaksiriviset harmonikat, jotka olivat edelleen diatonisia esikuviensa mukaisesti. Varhaiset venäläiset harmonikkatyypit ovat nykyisin harvinaisuuksia, eivätkä ne enää ole järin laajalti käytössä.[23] Soitinrakentaja Nikolai Beloborodov alkoi rakentaa Tulassa 1870-luvulla ensimmäisiä venäläisiä kolmirivisiä kromaattisia näppäinharmonikkoja.[11]

Pääartikkeli: Bajan-harmonikka

Nykyisin korkeatasoisin ja kansainvälisesti erittäin arvostettu venäläinen harmonikkatyyppi on niin sanottu bajan-harmonikka, joka on saanut nimensä kuuluisan venäläisen bardi Boyanin mukaan[23]. Soittimen kehityskaari oli pitkään lähes täysin eristyksissä länsimaisten näppäinharmonikkojen kehityksestä.[4] Bajan-nimitys harmonikasta löytyy julisteista ja ilmoituksista vuodelta 1891, mihin saakka harmonikkaa oli Venäjällä kutsuttu enimmäkseen nimellä garmonika. Ensimmäiset kromaattiset bajan-harmonikat kehitti soitinrakentaja Pjotr Sterligov. Soitin saavutti pitkälle kehittyneen muotonsa vain kymmenessä vuodessa 1905–1915 ja tämän kauden viimeisimpiä malleja käytetään yhä soittimen tehdastuotannon esikuvana. Soitinta teki tunnetuksi erityisesti harmonikkavirtuoosi Yakov Orlansky-Titarenko.[23] Bajan-harmonikat poikkeavat jonkin verran sekä soinnillisesti että rakenteellisesti länsimaisista näppäinharmonikoista.[11] Soitinta kehitti toisen maailmansodan jälkeen eteenpäin erityisesti Moskovan kokeellinen soitinlaboratorio, tuottaen erittäin korkealaatuisia, joskin suurikokoisia ja painavia, instrumentteja. Myöhemmin venäläiset bajan-kehittäjät ovat tehneet yhteistyötä myös länsimaisten harmonikanvalmistajien, kuten italialaisen Piginin, kanssa kehittäen korkeatasoisia konserttinäppäinharmonikkoja eteenpäin.[4]

Harmonikkamusiikin kehitys

Harmonikansoittaja New Orleansissa 1800-luvun puolivälissä.

Harmonikan teknisen kehityksen myötä soitinta alettiin ottaa yhä laajemmalti käyttöön etenkin kansanmusiikissa ja tanssimusiikissa eri puolilla maailmaa 1800-luvun puolivälistä lähtien. Italialaisten konservatorioiden kehittämisestä 1870-luvulla vastanneen Giuseppe Verdin kerrotaan ehdottaneen harmonikan sisällyttämistä maansa konservatorioiden opinto-ohjelmiin jo tuolloin maassa levinneen soittimen suosion ja valmistuksen myötä.[21]

Ensimmäisinä harmonikkalevytyksinä pidetään skotlantilaisen Peter Wyperin vuonna 1903 hankkimalla omalla laitteistollaan levyttämiä vahasylinterilevytyksiä[20]. Wyperin instrumentti oli 21-näppäiminen kaksirivinen diatoninen harmonikka, jota kutsuttiin melodeoniksi. Erikoista oli, että jokainen levy oli ainutkertainen, eli hän levytti jokaisen myymänsä yksittäisen levyn erikseen, koska ei osannut massatuottaa niitä.[24] Yhdysvaltalainen John Kimmel levytti ensimmäiset kaupalliset, yksinkertaista tanssimusiikkia sisältäneet, harmonikkalevytykset New Yorkissa noin 1904–1906[24], muun muassa Edison-levy-yhtiölle 1906 tallennetun American Cake Walkin[20].

Yhdysvalloissa varsinkin pianoharmonikan ja harmonikkamusiikin suosio alkoi toden teolla 1910-luvulla italialais-amerikkalaisten Deiron veljesten (Guido Deiro ja Pietro Deiro) valtaisan vaudeville-menestyksen myötä. Heidän kauttaan myös Italiassa valmistetut pianoharmonikkamallit saivat jalansijaa Yhdysvalloissa. Sitä ennen Yhdysvalloissa oli käytetty lähinnä 1-3-rivisiä diatonisia näppäinharmonikkoja, joita tilattiin Sears Roebuckin postimyyntiluettelosta.[20] Lähteistä riippuen joko Guido tai Pietro Deiroa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä ammattimaisena pianoharmonikansoittajana[25]. Guido, veljeksistä ensimmäisenä, saavutti huomattavaa julkisuutta 1910 ja hän oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen radiossa esiintynyt pianoharmonikansoittaja, mikä tapahtui Yhdysvaltojen ensimmäisen kaupallisen radioaseman 8MK:n kautta vuoden 1921 ja kesäkuun 1922 välillä[20]. Deiron veljekset ja (näppäinharmonikkaa soittanut) Pietro Frosini, kehittivät harmonikkamusiikkia merkittävästi monipuolisemmaksi, jopa virtuoosimaiseksi, viihdemusiikiksi.[2][20] Bassopuolen käyttäminen oli kuitenkin yhä selkeästi pelkästään säestävässä, rytmittävässä osassa. Heidän teoksensa levisivät harmonikansoittajien käyttöön ympäri maailmaa.[2]

Ruotsin "harmonikkakuningas" Carl Jularbo (1893–1966) 1920-luvulla

Deiron veljesten ja Frosinin aikaansaamien kansainvälisten vaikutteiden lisäksi harmonikkamusiikki nousi suosioon paikallisten artistien voimin eri maissa. Esimerkiksi Ruotsin "harmonikkakuninkaaksi"[26] mainittu Carl Jularbo kiersi konsertoiden Ruotsia ja Norjaa jo vuodesta 1900 lähtien ja levytti 1 577 gramofonilevyä. Hän oli aikansa suosituin muusikko maassaan[27] jopa huolimatta puutteellisesta nuotinlukutaidostaan.[28] Ranskalaisen musette-harmonikkamusiikin katsotaan saaneen alkunsa 1905, ranskalaisen kabareen keulahahmo Bouscatelin palkattua harmonikansoittaja Charles Pegurin orkesterinsa pysyväksi jäseneksi.[29] Louisianassa puolestaan C- ja D-viritteiset diatoniset harmonikat nousivat suureen suosioon ja merkittävään osaan cajun-väestön omintakeisen musiikkityylin kehittymisessä 1920-luvulla[18].

Kansan keskuudessa pidetty harmonikkamusiikki kohtasi kautta vuosikymmenten vastustusta ns. "korkeakulttuurin" taholta. Jo vuonna 1843 Frederic Chopin kirjoitti concertinasta: "Kun olin soittanut... esiteltiin eräänlainen harmonikka (niin sanottu consertina). Yksi skottilainen rouva esitti sillä mitä kamalimpia kappaleita... Vaikuttaa siltä, että jokainen niistä naisista oli täysin hullu. Mitä kummallista väkeä? Jumala auttakoon heitä!" Hector Berlioz oli puolestaan myönteisempi pitäen instrumentin ääntä muun muassa harppuun ja pianoon hyvin sulautuvana.[2] Ruotsissa 1900-luvun alkupuolella säveltäjä Hugo Alfvén kehotti "polkemaan harmonikat palasiksi"[27].

Saksassa konserttiharmonikkamusiikin historia alkoi 1927, jolloin säveltäjä Hugo Herrmann sävelsi seitsemän pientä karaktäärikappaletta, Sieben neue Spielmusiken, silloin toki vielä standardibassoharmonikalle.[2] Neuvostoliitossa bajan-harmonikka saavutti jo 1900-luvun alussa merkittävän aseman kansanmusiikin ohella myös konsertti- ja taidemusiikissa. Ensimmäisenä konservatoriona harmonikkamusiikkia alkoi opettaa Kiovan konservatorio 1927 ja vuonna 1937 säveltäjät Rubtsov ja Sotnikov kirjoittivat bajanille kaksi konserttoa.[11]

Länsimaissa harmonikkamusiikin taiteellinen taso ja monipuolisuus alkoi kehittyä, kun melodiabassoharmonikkoja alettiin kehitellä teknisesti 1950-luvun alusta lähtien ja soitinta alettiin opettaa musiikkiopistoissa ja korkeakouluissa 1960-luvulla[2]. Vuonna 1935 perustettu ja toisen maailmansodan jälkeen 1948 uudelleen elvytetty Kansainvälinen Harmonikkaliitto alkoi järjestää vuosittain arvostettuja kansainvälisiä Coupe Mondiale -kilpailuja, jotka osaltaan vaikuttivat korkeatasoisen harmonikkamusiikin leviämiseen.[30]

Pohjoismaissa konserttiharmonikan korkeakoulutuksen pioneeri oli tanskalainen Mogens Ellegaard. Hän oivalsi vuonna 1952, nähtyään David Anghazin soittavan melodiabassoharmonikalla Bachia Coupe Mondiale -kilpailussa Hollannissa, että soittimella olisi taidemusiikissa tulevaisuutta ainoastaan polyfonisena instrumenttina[31]. Saatuaan käyttöönsä melodiabassoharmonikan hän alkoi kutsua instrumenttiaan accordeoniksi (erotukseksi tanskankielisestä kansanomaisesta trekkspill eli vetopeli-nimikkeestä). Hänen yhteistyönsä tanskalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten eturivin nykysäveltäjien kanssa tuotti kolmen vuosikymmenen aikana yli 150 konserttiharmonikkasävellystä, joita hän kantaesitti ahkerasti. Harmonikka hyväksyttiin instrumentiksi Kööpenhaminan Kuninkaalliseen Konservatorioon vuonna 1970, johtajana Ellegaard, ensin pedagogiselle linjalle, ja vuodesta 1977 lähtien myös solistilinjalle. Hän alkoi välittömästi ja systemaattisesti kouluttaa uusia soittimen pedagogeja.[2] Ellegaardin oppilaita olivat monet omissa maissaan sittemmin merkittävät etulinjan harmonikkapedagogit, kuten ruotsalainen Lars Holm, saksalainen Hugo Noth[2] ja suomalainen Matti Rantanen[32].

Sofija Gubaidulina (s.1931), bajan-harmonikalle merkittävää taidemusiikkia tehnyt säveltäjä.

Venäjällä suurimmat bajan-mallit alettiin varustaa melodiabassovaihtajalla perus-sointubassojärjestelmän lisäksi 1960-luvun aikana, länsimaisten melodiabassoharmonikkojen tavoin. Monet merkittävistä maan nykyaikaisen taidemusiikin säveltäjistä, kuten Sofia Gubaidulina ja Vladislav Zolotarjov, alkoivat säveltää sille omistettua taidemusiikkia. Neuvostoliittolaiset konserttiharmonikkataiturit osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin vuodesta 1966 lähtien kahmien lähes poikkeuksetta kärkisijat.[11]

1970-luvulla, melodiabassoharmonikan mahdollisuuksien myötä, konserttimusiikki harmonikankin osalta alkoi etääntyä duuri-mollitonaliteetista eri puolilla maailmaa. Vasemman käden soittokuviot nousivat uuteen merkitykseen sävelteoksissa ja vasemman käden tekniikka parani konserttiharmonikansoittajilla huomattavasti. Samoihin aikoihin harmonikan korkeakouluopetus taidesoittimena sai jalansijaa. 1980-luvulla instrumentti oli vakiinnuttanut asemansa ja monissa maissa alkoi olla jo useita päteviä instrumentin pedagogeja.[2]

Nykyisin harmonikalla soitetaan perinteisen kansan- ja viihdemusiikin lisäksi kaikenlaista musiikkia, kuten taidemusiikkia, nykymusiikkia, jazzia ja jopa metallimusiikkia. Harmonikkaopinnoissa voi monissa maissa edetä aina akateemiseen ylempään loppututkintoon asti.

Harmonikan historia Suomessa

Suomeen ensimmäiset 1- ja 2-riviset harmonikat tulivat sekä idästä että lännestä 1800-luvun puolivälissä ja niistä tuli nopeasti suosittuja kansansoittimia. 1900-luvun alussa harmonikka oli lähes kokonaan tanssi- ja pelimannimusiikin soitin. Soittimella oli hyvin "maallinen" ja rahvaanomainen maine, eikä sitä hyväksytty vaikkapa kirkkoihin. 1900-luvun alussa moniriviset ja isokokoisemmat harmonikat alkoivat vallata alaa. Kiinnostus 1- ja 2-rivisiin on kuitenkin elpynyt 1970-luvulta lähtien. 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia yksi- ja kaksirivisen harmonikan soittajia olivat Iisakki Myllymäki, Aapeli Hautanen, Tauno Aho, Veikko Turja, Tauno Krossi, Teppo Välimäki, Veli-Matti Järvenpää sekä Jaana Rinta-Ruona.[1]

1920-luvun alussa Jussi Homan ja Leander Norrback olivat ensimmäisiä suomalaisia harmonikansoittajia, jotka alkoivat lisätä ohjelmistoonsa salonkimusiikkia, alkusoittoja ja virtuoosikappaleita, omaksuen vaikutteita muun muassa Frosinilta ja Deirolta[1]. Suomessa ensimmäisiä harmonikkaan positiivisemmin suhtautuneita musiikkioppineita oli Heikki Klemetti, joka erityisesti Leander Norrbackin soittoa kuultuaan alkoi pitää harmonikkaa vaikkapa viuluun ja pianoon verrattavissa olevana soittimena.[33] Harmonikan "kulta-aikaa" oli 1930-1950-luku, jolloin instrumentilla oli keskeinen rooli melkein kaikessa suomalaisessa tanssi- ja viihdemusiikissa. Kultakauden tärkeimpiä nimiä olivat Viljo Vesterinen, Toivo Manninen, Onni Laihanen, Paul Norrback ja Lasse Pihlajamaa.[1]

Kouvolan 6-rivinen Casotto-harmonikka vuodelta 1983

Suomessa alettiin myös valmistaa harmonikkoja 1930-luvulla, kun siihen asti oli käytetty lähinnä saksalaisia ja italialaisia tuonti-instrumentteja. Kouvolan harmonikkatehdas toimi vuosina 1932–1995. Viipurissa puolestaan aloitti Nestori Kukkolan omistama harmonikkatehdas 1930-luvun alusta vuoteen 1939 jatkaen sodan jälkeen toimintaansa Lahdessa 1950-luvun puoliväliin. Kurikassa toimi Samuli Elomaan omistama Kurikan soitintupa samaten 1930-luvulta pitkälti 1960-luvulle saakka.[34] Vuoden 1995 jälkeen, Kouvolan Harmonikka Oy:n lopetettua, ei Suomessa eikä koko Pohjoismaissa ole enää ollut teollista harmonikanvalmistusta.[35] Käsityönä vähärivisiä harmonikkoja Suomessa tekevät edelleen muun muassa cajun-harmonikkoihin erikoistunut Jarkko Helin Tampereella[36] sekä Matti Luukisen työtä jatkava kaksirivisten tekijä Aaro Luukinen Sallassa.[8][37] Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa voi suorittaa jopa kolmivuotisen artesaanitutkinnon harmonikanrakennuksessa.[38]

1960-luvulta alkaen harmonikka alkoi profiloitua myös Suomessa taidesoittimena. Suomen ensimmäinen melodiabassoharmonikalle erityisesti sävelletty teos oli Matti Murron Meditaatio 1975.[39] Suomalaista nykymusiikkia harmonikalle ovat säveltäneet myös muun muassa Kalevi Aho, Per-Henrik Nordgren, Jukka Tiensuu ja Heikki Valpola[1]. Musiikkiopistotasolla Imatran musiikki-instituutti aloitti ensimmäisenä Suomessa harmonikansoittajien koulutuksen.[40] Harmonikan korkeakoulutus alkoi ensimmäisenä Jyväskylän Konservatoriossa 1974 Alpo Pohjan johdolla. Vuonna 1977 soittimen opetus aloitettiin myös Sibelius-Akatemiassa, jolloin harmonikkaluokan johtajaksi tuli Matti Rantanen[41]. 1900-luvun lopun tärkeimpinä suomalaisina harmonikkataiteilijoina on mainittu yllä olevien nimien lisäksi muun muassa Veikko Ahvenainen, Aaro Kurkela, Taito Vainio, Merja Ikkelä, Maria Kalaniemi, Mika Väyrynen, Heidi Velamo sekä Marjut Tynkkynen.[1].

Kimmo Pohjonen (s. 1964) esiintyy Samuli Kosmisen kanssa Helsingissä 2005

2000-luvulla harmonikansoitto Suomessa on monipuolistunut entisestään ja Suomi saanut myös kansainvälistä tunnustusta harmonikkamaailmassa. Kimmo Mattila valittiin 2006 Kansainvälisen harmonikkaliiton pääsihteeriksi[42] ja Ikaalisista tuli liiton kansainvälinen päämaja Wienin jälkeen[43]. 2000-luvun alussa näkyviä harmonikkataiteilijoita ovat olleet muun muassa Eurovision laulukilpailulähetyksen show'ssa Helsingissä 2007 esiin nostettu Johanna Juhola sekä kansainvälistä uraa luonut Kimmo Pohjonen.[44]

Audio

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Suuri Musiikkitietosanakirja 2 C-Ha, s. 258-260. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1990. ISBN 951-35-4726-4.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Velli Mõtt: Harmonikka - kansanviihdyttäjästä konserttiharmonikaksi (pdf) (Opinnäytetyö) toukokuu 2007. Helsinki: Stadia, Helsingin ammattikorkeakoulu. Viitattu 11. syyskuuta 2007.
  3. ↑ a b Matti Rantanen ja Alpo Pohja: Harmonikansoitto musiikkiopistoissa. Peruskurssi 1. Vantaa: Intermusica-Interdidacta Oy, 1979.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Stanley Sadie (toim.): Accordion THE NEW GROVE DICTIONARY OF MUSIC AND MUSICIANS (Second edition). 2001. MacMillan. Viitattu 23. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  5. ↑ a b Ottar E. Akre: Lærebok for Accordion (Trekkspill) 2 del. Stockholm: Tonika as/Ahlins musikförlag. (norjaksi)
  6. ↑ a b c d e f g h Perry Romanowski: Accordion How Products are Made?. 2007. Advameg Inc. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  7. ↑ Lasse Pihlajamaa Special harmonikat www.lassepihlajamaa.fi. Lasse Pihlajamaa Oy. Viitattu 22. maaliskuuta 2008.
  8. ↑ a b Jeroen Nijhof: Manufacturers and Brands www.accordionlinks.com. 2007. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g Henry Doktorski: Birth of the Accordion 1998. The Classical Free-Reed, Inc.. Viitattu 21. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  10. ↑ Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 104. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
  11. ↑ a b c d e Henry Doktorski: The Classical Bayan www.ksanti.net/free-reed/history. 1998. Viitattu 21. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  12. ↑ a b c Christian Ahrens: Free Reed The Organ: An Encyclopedia (toim. Douglas Earl Bush, Richard Kassel). 2005. Routledge. Viitattu 24. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  13. ↑ The Accordion and Its History www.accordions.com. Viitattu 20. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  14. ↑ Suuri Musiikkitietosanakirja 5 O-See, s. 100. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1991. ISBN 951-35-4729-9.
  15. ↑ a b c P.Missin: Who invented the harmonica? patmissin.com. 2007. Viitattu 21. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  16. ↑ Kimmo Mattila ja Minna Plihtari: Vanhan hanurin tarina. Hanuri-lehti, 2008, 36. vsk, nro 1, s. 17. Suomen harmonikkaliitto.
  17. ↑ Henry Doktorski: The Classical Bandoneon www.ksanti.net/free-reed/history/. 1998. Viitattu 21. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  18. ↑ a b Malcom R. Corneaux: Inroduction and Use of Accordions in Cajun Music Louisiana Folklore Miscellany. 1999. Louisiana Division of the Arts. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  19. ↑ a b HISTORY OF THE ACCORDION IN GERMANY www.accordions.com. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d e f g Henry Doktorski: "Who Was First?" The Free-Reed Journal. marraskuu 2004. Viitattu 15. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  21. ↑ a b c Beniamino Bugiolacchi: Castelfidardo: international centre of Accordion production in Italy www.accordions.com. Viitattu 23. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  22. ↑ Dan Lindgren: Free Bass Systems Compared Nydana's Accordion Resources. 26. tammikuuta 2004. Viitattu 23. tammikuuta 2008. (englanniksi)
  23. ↑ a b c d Bayan, a Russian Folk Music Instrument Russia InfoCentre. 2. elokuuta 2007. Viitattu 20. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  24. ↑ a b Keith Chandler: Early Recordings of Traditional Dance Music: Peter and Daniel Wyper.Champion Melodeon Players of Scotland Musical Traditions Web Services. Viitattu 15. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  25. ↑ tuntematon: Who was first? Accordion News. elokuu 1935. Viitattu 10. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  26. ↑ Suuri Musiikkitietosanakirja 3 He-Kuud, s. 134. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1990. ISBN 951-35-4727-2.
  27. ↑ a b Boken om Calle Jularbo lokaltidningen.net. 16. toukokuuta 2005. Arvika. Viitattu 12. maaliskuuta 2008. (ruotsiksi)
  28. ↑ Carl Jularbo Museum www.avesta.se. Avesta kommun. Viitattu 12. maaliskuuta 2008. (ruotsiksi)
  29. ↑ News - History of the Musette Daddy Squeeze Music. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
  30. ↑ Accordions worldwide: History of the CIA www.accordions.com. 2007. Ikaalinen, Finland: CIA. Viitattu 6. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  31. ↑ Owen Murray: Reflections on his life and achievements www.accordions.com. 2005. Viitattu 10. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  32. ↑ Sibelius-Akatemia: Sibelius-Akatemian opettajamatrikkeli 2000. Sibelius-Akatemia. Viitattu 11. syyskuuta 2007.
  33. ↑ Harri Blomberg: Tre generationer spelmän i Mörtmark sydaby.eget.net. Viitattu 9. lokakuuta 2007. (ruotsiksi)
  34. ↑ Markku Kääriäinen: Harmonikan kehitysvaiheita 1999. Internetix. Viitattu 10. lokakuuta 2008.
  35. ↑ Kauppalehti: Harmonikkatehdas lopettaa tuotantonsa Kouvolassa. Virhe: Lehtiviitemallineessa julkaisuparametri on pakollinen. [ Ohje ], 10. lokakuuta 1995. Kauppalehti Oy. Artikkelin verkkoversio.
  36. ↑ Accordion Helin accordion-helin.com. Viitattu 22. maaliskuuta 2008.
  37. ↑ Aaro Luukinen: M. Luukinen Salla mluukinen.com. Viitattu 22. maaliskuuta 2008.
  38. ↑ Harmonikanrakennus ikata.lpkky.fi. Länsi-Pirkanmaan koulutuskyntayhtymä. Viitattu 22. maaliskuuta 2008.
  39. ↑ Markku Kääriäinen: Meditaatio harmonikalle (1975) oppimateriaalit.internetix.fi. 1999. Internetix. Viitattu 6. lokakuuta 2007.
  40. ↑ Seppo Äikäs: Harmonikka Imatran seudun musiikki-instituutti. Viitattu 22. maaliskuuta 2008.
  41. ↑ Eeva Järvenpää: Siriuksen seinät raikuivat Makasiinikadun maestron harmonikan tahdissa Hs.fi. 10. helmikuuta 2007. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 11. syyskuuta 2007.
  42. ↑ Finland Convention Bureau: MeetInFinland (pdf) (Uutiskirje) 2006. FCB. Viitattu 22. syyskuuta 2007.
  43. ↑ Leena Kallio: Haitari niin haikeesti soi Lalli, Viikkosanomalehti. 2007. Lalli. Viitattu 22. syyskuuta 2007.
  44. ↑ Tero Salonen: Duo Milla Viljamaa & Johanna Juhola: Mi Retorno album review (englanninkielinen käännös artikkelista) Aamuposti. 29. kesäkuuta 2007. Viitattu 22. maaliskuuta 2008. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta harmonikka.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Harmonikka&oldid=4550765”