Guido Deiro

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Guido Deiro
GuidoDeiro1909.jpg
Guido Deiro vuonna 1909
Syntynyt 1. syyskuuta 1886
Kuollut 26. heinäkuuta 1950 (63 vuotta)
Taiteilijanimet Deiro
Kotipaikka Salto Canavese, Piemonte, Italia
Aktiivisena 1903 - 1940-luku
Tyylilajit vaudeville, viihdemusiikki
Ammatit konserttimuusikko, viihdemuusikko
Soittimet harmonikka
Levy-yhtiöt Columbia, Edison

Guido Pietro Deiro, taiteilijanimeltään Deiro, (1. syyskuuta 1886 Salto Canavese, Piemonte, Italia26. heinäkuuta 1950 Loma Linda, Kalifornia, Yhdysvallat) oli italialais-amerikkalainen harmonikkataiteilija ja säveltäjä. Hän oli ensimmäinen suureen suosioon noussut vaudeville-harmonikkamuusikko[1] ja vaikutti merkittävästi pianoharmonikan suosion leviämiseen 1900-luvun alussa Pohjois-Amerikassa ja myöhemmin maailmanlaajuisestikin nuoremman veljensä Pietro Deiron kanssa.[2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guido Deiro syntyi Salto Canavesessa Piemonten alueella. Deiron perhe oli vähävaraista aristokraattista sukua, joka kasvatti elannokseen karjaa, tuotti viiniä ja hedelmiä pienellä maatilallaan sekä piti kauppaa, jossa myytiin tilan tuotteita. Aluetta kutsuttiin nimellä Deiro, ja Guido peri vanhimpana poikana isältään suvussa jo 1400-luvulta saakka olleen kreivin arvonimen.[2] Isä Carloa on kuvattu tyranniksi, joka hallitsi perhettään rautaisella otteella.[3]

Frederico-setä osti yhdeksänvuotiaalle Guidolle ensimmäisen 9-äänisen harmonikan, jossa oli kaksi bassoääntä, huomattuaan tämän lahjakkaaksi ja musikaaliseksi okariinan soittajaksi. Guidon kieltäydyttyä kerran soittamasta sedälleen tämä kuitenkin vihanpuuskassaan särki antamansa soittimen. Carlo-isä osti tapauksen jälkeen Guidolle paremman kaksirivisen diatonisen harmonikan, jossa oli kahdeksan bassoääntä. Guidon piti houkutella väkeä isän kauppaan soittamalla kadulla kaupan oven ulkopuolella, ja saadut tulot piti jakaa isän kanssa.[3] Carlo-isän uhattua naittaa poikansa järjestettyyn avioliittoon tämä karkasi kotoa kohti pohjoista ja alkoi työskennellä Simplonin tunnelityömaalla kärrynkuljettajana. Myöhemmin hän työskenteli rautakaivoksilla Saksalle siihen aikaan kuuluneessa Metzissä ja säästi määrätietoisesti rahaa oman harmonikan hankintaa varten.[2]

Ura ja elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattimuusikoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guido Deiro alkoi soittaa kolmirivistä näppäinharmonikkaa ammattimaisesti vuonna 1903 Metzin tavernoissa.[4] Hän oli veljeksistä ensimmäinen, joka aloitti täysiaikaisen musiikkiammattilaisen uran.[2]

Palveltuaan jonkin aikaa Italian armeijassa Deiro alkoi ottaa tunteja Giovanni Gagliardi -nimiseltä pianistilta ja harmonikansoittajalta.[4] Taitojensa kehittyessä hän onnistui luomaan hyvät suhteet Ranco Vercelli -harmonikanvalmistajaan. Hän esiintyi laajalti Saksassa, Sveitsissä ja Italiassa käyttäen yhtiön soittimia. Guido Deiro tutustui kiertueillaan myös pianoharmonikkaan ja sai Rancon valmistamaan sellaisen instrumentin häntä varten vuonna 1905. Kolmirivisen harmonikkansa hän lahjoitti veljelleen Pietrolle.[2]

Pianoharmonikka saapuu Yhdysvaltojen länsirannikolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietro Deiro muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1907 Cle Elumin kaivoskaupunkiin Washingtonin osavaltioon.[2] Vuonna 1908 tuolloin 22-vuotias Guido lähti myös Yhdysvaltoihin, eräiden lähteiden mukaan Ranco Vercelli -yhtiön kannustamana, jotta hän esittelisi harmonikkamerkkiä Seattlen Alaskan-Yukon-Pacific Exposition -messuilla 1909.[5] Guido Deiro saapui Seattleen syksyllä 1908. Tarina Rancon roolista hänen muutossaan lienee asiaa tutkineen Henry Doktorskin mukaan ylikorostettu, koska hänellä ei ollut oman instrumenttinsa lisäksi mukanaan muita harmonikkoja myytäväksi. Doktorski arveleekin hänen muuttaneen yksinkertaisesti edistääkseen omaa taiteilijanuraansa luvatuksi maaksi koetussa Yhdysvalloissa.[2] Guido Deiron pojan mukaan puolestaan hänellä oli kuitenkin ollut maahan saapuessaan mukana useita instrumentteja, joista yksi oli täytynyt lähettää korjattavaksi San Franciscoon sen vaurioiduttua kuljetuksessa.[6] Joka tapauksessa Deiro tarvitsi töitä välittömästi, koska maailmannäyttelyyn oli vielä kahdeksan kuukautta aikaa. Hän saikin kiinnityksen Jackson Saloonista kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla. Hänen nuorempi veljensä Pietro oli aiemmin saanut kiinnityksen saluunanomistajan toiseen ravintolaan kaupungissa samaan hintaan. Guido Deiro kertoi myös opettaneensa noihin aikoihin veljeään soittamaan pianoharmonikkaa.[2] Pietro Deiro käytti Seattlen aikoina ravintolaesiintymisissään vielä kolmirivistä näppäinharmonikkaansa.[6]

Helmikuussa 1909 Guido Deiro piti Guerrinin harmonikkatehtaan pihalla San Franciscossa ulkoilmakonsertin, jota pidetään monissa lähteissä ensimmäisenä julkisena pianoharmonikkakonserttina Yhdysvalloissa. Deiro oli joutunut lähettämään instrumenttinsa Guerrinille huoltoon sen vaurioiduttua kuljetuksessa ja hän soitti konsertin saatuaan soittimensa kunnostettuna tehtaalta[7]. Deiron pojan mukaan Guido oli kuitenkin lähettänyt veljensä Pietron Seattlesta San Franciscoon viikkoa ennen kokeilemaan, oliko harmonikka tullut kuntoon. Guidon täytyi pysytellä Seattlessa hoitamassa sovitut esiintymisensä.[8] Tässä yhteydessä Pietro Deiro oli esiintynyt kyseisellä pianoharmonikalla eräässä pienessä teatterissa North Beachilla, mihin puolestaan eräät lähteet viittaavat "Yhdysvaltojen ensimmäisenä pianoharmonikkakonserttina". Guido Deiro oli kuitenkin käyttänyt pianoharmonikkaansa kuukausikaupalla jo Seattlen ravintolaesiintymisissään. Pietro Deiroa on siten joissakin lähteissä pidetty ensimmäisenä San Franciscossa esiintyneenä pianoharmonikansoittajana, Guidoa puolestaan koko Yhdysvaltojen ensimmäisenä pianoharmonikkataiteilijana Seattlen esiintymistensä pohjalta.[6] (Biaggio Quattrociocchen kertoman mukaan tosin G. Bartoli -niminen italialaissiirtolainen oli avannut pianoharmonikkakoulun Chicagossa jo vuonna 1904 tai 1905 - joka tapauksessa valokuvadokumenttien pohjalta viimeistään vuonna 1907.[9])

Vuoden 1910 alkupuolella Guido Deiro alkoi tehdä yhteistyötä Porcini-nimisen laulajan kanssa San Franciscossa. Hänen Pietro-veljensä oli toiminut aiemmin Porcinin säestäjänä, mutta palasi säestäjävaihdoksen jälkeen Seattleen. Porcini ja Guido Deiro esiintyivät nimellä The Milano Duo eri puolilla Kaliforniaa. Saman vuoden toukokuussa Orpheum Vaudeville Circuit -teatteriryhmän agentti värväsi Deiron kiertueelle Salt Lake Cityyn, Spokaneen ja Seattleen. Kesäkuun 15. samana vuonna hän piti vaudeville-soolokonsertin American Theatressa San Franciscossa. Konsertti otsikoitiin nimellä "Deiro: American Premier Piano-Accordionist", ja se oli Deiron omien muistelmien mukaan ensimmäinen kerta, kun pianoharmonikka-sanaa käytettiin julkisesti Yhdysvalloissa.[2]

Vaudeville-kiertuetähti ja säveltäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guido Deirosta tuli välittömästi sensaatio, mihin vaikuttivat Henry Doktorskin mukaan hänen hymynsä, komea esiintymistyylinsä sekä taiteellinen ja virtuoosimainen musikaalisuus siihen saakka suhteellisen tuntemattomalla instrumentilla. Vuonna 1911 Guido Deiro teki ensilevytyksensä Columbia-yhtiölle, mikä teki hänestä ensimmäisen pianoharmonikalla levyttäneen artistin. Samana vuonna syntyi myös hänen tunnetuin sävellyksensä Kismet, josta tuli Broadway-musikaalin teema ja jota käytettiin kahdessa Hollywood-elokuvassa.[4] Vuonna 1913 Guido Deiro esiintyi vaudeville-alan tärkeimpänä estradina pidetyssä New Yorkin Palace-teatterissa. Lehdet kutsuivat häntä "ensimmäiseksi New Yorkin Palacessa esiintyväksi pianoharmonikansoittajaksi".[2] Hänestä tuli vaudeville-alan parhaiten palkattu harmonikansoittaja, kenties parhaiten palkattu muusikko, 1910-luvulla 600 dollarin viikkoansioillaan, joka oli tuona aikana huikea rahasumma.[4]

Keväällä 1922 hänestä tuli ensimmäinen radiossa esiintynyt pianoharmonikansoittaja 8MK-radiolähetyksessä Detroitissa,[2] ja vuonna 1928 valmistui Warner-yhtiön tuottama kuusiminuuttinen Vitaphone-äänielokuva Guido Deiro - The World's Foremost Piano-Accordionist. Kyseisessä elokuvassa Deiro esittää kaksi harmonikkasooloa: Romeo and Juliet ja Drigo's Serenade.[10] Hän esiintyi myös harmonikansoittajana sivuosissa useissa elokuvissa, kuten musikaalissa Shine on Harvest moon ja Carole Lombard-komediassa The Other Man.[4]

Vuosina 1928 ja 1929 Guido Deiro teki kaksi laajaa maailmankiertuetta. Kesällä 1928 hän konsertoi useissa kaupungeissa Australiassa, missä hän teki myös uransa viimeiset levytykset. Paluumatkalla Yhdysvaltoihin hän konsertoi Uudessa-Seelannissa, Samoalla, Fidžisaarilla ja Havaijilla. Seuraavana vuonna hän konsertoi laajalti Englannissa, Manner-Euroopassa ja Lähi-idässä. Hän esiintyi muun muassa Lontoon Palladiumilla. Viimeiseltä maailmankiertueeltaan hän palasi Yhdysvaltoihin vasta vuonna 1930.[4]

Guido Deirolta puuttui muodollinen musiikkikoulutus, minkä johdosta hänen tulkintansa saattoivat erota paljonkin nuottikuvasta. Hänen tulkintakykynsä oli kuitenkin ainutlaatuinen ja korvasi mahdolliset puutteet musiikin teoriassa. Anthony Galla-Rinin mukaan Deiro sai yksinkertaisenkin melodian kuulostamaan äärimmäisen inspiroituneelta: "Hänellä oli miljoonan dollarin kosketus!"[2]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mae West nuottipainoksen "Good-Night, Nurse" kannessa 1912

Guido Deiro oli naimisissa neljästi.[4] Hänet tunnettiin taipumuksistaan joutua hankaluuksiin naissuhteissaan, ja ensimmäinen avioliitto 17-vuotiaan Julia Tatron kanssa[2] vuonna 1913[4] solmittiinkin painostuksen alla[2]: Tatro uhkasi haastaa Deiron oikeuteen raiskauksesta, ellei tämä avioituisi hänen kanssaan. Myöhemmin Deiro pidätettiin Chicagon Palace-teatterissa etsintäkuulutettuna maksamattomista elatusmaksuista.[2]

Toisen avioliittonsa hän solmi vuonna 1914 nuoren vaudeville-tähden ja seksisymbolin Mae Westin kanssa. West ei koskaan julkistanut avioliittoaan Deiron kanssa, mikä johtui mahdollisesti Westin aiempaan avioliittoon liittyneistä epäselvyyksistä. Westin mukaan hänen vanhempansa eivät myöskään katsoneet kovin suopeasti hänen suhdettaan mustasukkaiseen ja kiivasluonteiseen italialaismieheen[4] ja olisivat siksi ylipuhuneet Maen ottamaan etäisyyttä Deiroon. Deiron mukaan puolestaan West olisi ottanut häneltä salaa abortin vuonna 1916. Abortista toipuminen oli kestänyt kuukausia, ja saatuaan asian selville Deiro oli suruissaan etääntynyt henkisesti puolisostaan. Pariskunnan välit kylmenivät 1917, ja aviero sai lainvoiman 1920.[2]

Muut avioliitot olivat Ruby Langin (1920–1927) ja Yvonne Teresa Le Baron de Forrestin (1937–1941) kanssa. Avioliitoista viimeisen aikana syntyi Guido Deiron ainoa lapsi Guido Roberto Deiro (18. helmikuuta 1938) Nevadan Renossa. Pariskunta meni naimisiin Renossa ja muutti sinne, koska de Forrest oli tullut raskaaksi 16-vuotiaana eikä saanut Kalifornian lakien mukaan mennä vielä naimisiin siellä. Avioliittojensa ohella Guido Deiro tunnettiin muutoinkin varsin aktiivisena naistenmiehenä.[4]

1930-luvulla Guido Deiron välit nuorempaan Pietro-veljeen viilenivät Pietron nimettyä julkaisuissaan itsensä ensimmäiseksi pianoharmonikansoittajaksi Yhdysvalloissa ja unohdettua useimmiten mainita Guidon merkityksen asian alkuvaiheissa[5]. Elämänsä loppupuolella veljekset kuitenkin sopivat riitansa tavatessaan syksyllä 1947 Hollywoodissa.[11] Guidon pojan muistelmien mukaan hänen isänsä harmitteli kuitenkin kuolemaansa saakka Pietro-veljen historian uudelleentulkintoja. Guidon kuollessa 1950 Pietro Deiro oli tullut veljeksistä menestyneemmäksi ja tunnetummaksi. Pietrosta käytettiin lisänimeä "The Daddy of the Accordion", ja hän julisti jopa keksineensä pianoharmonikan.[2]

Loppuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaudevillen suosio alkoi laskea 1920-luvun lopulla radion ja elokuvan vallatessa alaa. Vuoden 1929 pörssiromahdus oli niin ikään kova isku viihdeteollisuudelle. Kiertueiden ehtyessä Guido Deiro asettui San Franciscoon, josta käsin hän avasi ketjun harmonikkakouluja pohjois-Kaliforniaan, Nevadaan, Oregoniin ja Washingtonin osavaltioon. Enimmillään hänen nimissään oli parisen tusinaa harmonikkakoulua. Guido Deiro ei kuitenkaan pitänyt opetustyöstä. Hänen opetusliiketoiminnastaan ei siten tullut suurta menestystä, ja harmonikkakoulut jäivät suhteellisen lyhytikäisiksi.[2]

Deiro jatkoi satunnaisia esiintymisiä vaudeville-näytöksissä ainakin vuoteen 1935 saakka. Toisen maailmansodan aiheuttaman lama-ajan jälkeen hän kuitenkin menetti lopullisesti harmonikkaliikkeensä ja varansa, ei vähiten ylellisen elämäntyylinsä ja leväperäisen rahankäyttönsä vuoksi. Guido Deiro masentui ja sairastui 1947.[4] Vuotta ennen kuolemaansa hän sai hermoromahduksen, joka johtui liiasta työstä ja uupumuksesta. Vain kuukautta ennen Deiron kuolemaa kesällä 1950 hänen kunniakseen ja auttamisekseen järjestettiin konserttitapahtuma Los Angelesissa. Esiintyjinä olivat muun muassa hänen ystävänsä Anthony Galla-Rini, Ernie Felice Quartet, sekä Johnny Kiado ja Tito -kvartetti.[1]

Guido Deiro kuoli sydämen vajaatoimintaan heinäkuussa 1950. Hän kuoli lähes unohdettuna hoitolaitoksessa Kalifornian Loma Lindassa: hautajaisiin osallistui vain kuusi ihmistä.[4] Hänen luonaan oli kuitenkin viimeisinä päivinä kolme läheistä ystävää: Anthony Galla-Rini, Syl Prior ja James Haney.[1] Pietro-velikään ei päässyt hautajaisiin, koska oli samaan aikaan pitkällä laivamatkalla.[4]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansikuva nuottijulkaisusta Kismet vuodelta 1920 (Will Rossiter Edition)

Guido Deiro sävelsi noin viisikymmentä julkaistua teosta: neljätoista marssia, kolmetoista valssia, neljä polkkaa, neljä foxtrotia, kolme tangoa, kolme ragia, kaksi masurkkaa, yhden katrillin ja yhden laajemman teoksen nimeltään Egypto Fantasia. Noin puolet teoksista julkaisi Biaggio Quattrociocche, joka oli Yhdysvaltojen ensimmäisiä harmonikkasävellysten julkaisijoita[1], Steubenvillessa, Ohiossa. Deiro ei itse kirjoittanut ylös sävellyksiään: Biaggio Quattrociocchen mukaan Deirolle oli järjestetty olosuhteet, joissa hän saattoi soitella vapaasti, ja kustantajan henkilökunta nuotinsi uudet julkaistavat sävellykset hänen soittonsa perusteella.[2] Hänellä on myös ainakin neljä levytettyä omaa sävellystä, joita ei ole julkaistu nuottipainoksena.[12]

Deiron sävellyksistä kenties suosituimpia olivat Deiro Rag, joka julkaistiin myös pianosovituksena vuonna 1913 sekä Broadway-musikaali Kismetin teema vuodelta 1911, joka julkaistiin vuonna 1920 Frank Henri Klickmannin sovituksena pianolle ja laulusolistille.[2]

Levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guido Deiro levytti yhteensä 112 sooloteosta[2] vuosina 1911 - 1928[13]. Pääosa levytyksistä on tehty Columbia-yhtiölle, minkä lisäksi hän levytti jonkin verran myös Edison-yhtiöiden fonografisylintereille ja joitakin harvoja levytyksiä muun muassa Standard-, Daimond-, Climax-, Oxford-, Harmony-, Regal- ja Cameo-levymerkeille.[14] Deiron levytykset olivat hyvin suosittuja, ja hän oli pitkään Columbia-yhtiön Italian ja Amerikan äänilevyluetteloiden hallitseva nimi. Esimerkiksi Columbian Italian markkinoille suunnatussa 70-sivuisessa luettelossa vuodelta 1916 Guido Deiron harmonikkalevytyksiä oli 37 kappaletta. Hän säilyi Columbian tärkeimpänä harmonikkataiteilijana 1920-luvun lopulle asti, jolloin pörssiromahdus ja lama romahduttivat levymarkkinat. Viimeiset levytyksensä hän teki Australiassa 1928.[13]

Harmonikansoiton oppikirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Guido Deiro: Guido Deiro's Royal Method for the Piano-Accordion. (Kaksiosainen). Altoona, PA: Nicomede Music, 1936. [15][2]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peter Muir on kuvannut Guido Deiron ja hänen veljensä Pietron merkitystä huomattavaksi eritoten pianoharmonikan tekemisessä suosituksi instrumentiksi 1900-luvun alun populaarikulttuurissa. Veljesten levytykset ja vaudeville-kiertueet olivat erittäin suosittuja, ja he olivat suhteellisen tunnettuja aikansa kuuluisuuksia.[2] Jopa Pietro Frosini siirtyi käyttämään pianoharmonikan näköistä näppäimistöä ystävänsä Guido Deiron vaikutuksesta, mikä kertoo pianosormioisen harmonikan asemasta Yhdysvalloissa tuohon aikaan.[1][16]

Guido Deiron poika Guido Roberto Deiro lahjoitti isänsä merkittävän jäämistön City University of New Yorkin vapaalehdykkäinstrumenttien tutkimuskeskuksen kokoelmiin vuonna 2001. Hänen käyttämiään harmonikkoja on lahjoitettu Wisconsinin Superiorissa sijaitsevaan A World of Accordions Museumin kokoelmiin.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Ronald Flynn, Edward Chavez, Edwin Davison: The Golden Age of Accordion. San Antonio, TX: Burke Publishing Company, 1992. ISBN 0962589918. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Henry Doktorski: The Brothers Deiro and their Accordions. Oakdale PA: The Classical Free-Reed, Inc., 2005. (englanniksi)
  3. a b Henry Doktorski: Guido Deiro. First Accordion. guidodeiro.com. 2007. Viitattu 17. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m Henry Doktorski: Guido Deiro 1886-1950 http://guidodeiro.com/. 2007. Viitattu 17. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  5. a b Henry Doktorski: "Who Was First?" The Free-Reed Journal. marraskuu 2004. Viitattu 15. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  6. a b c Guido Roberto Deiro: Guido Deiro: Who was first? www.guidodeiro.com. heinäkuu 2001. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  7. tuntematon: Who was first? Accordion News. elokuu 1935. Viitattu 10. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  8. Guerrinilla ei noihin aikoihin ollut kokemusta pianoharmonikoista, ja tehdas oli lähettänyt soittimen jo kertaalleen toimimattomana takaisin Seattleen. Tästä johtuen Guido halusi lähettää Pietron varmistamaan korjauksen onnistumisen.
  9. Ronald Flynn, Edward Chavez, Edwin Davison: The Golden Age of Accordion, s. 28-29. Flynn: Biaggio Quattrociocche: Early Accordion Music Publisher and John Barsuglia: Early Accordion Teacher. San Antonio, TX: Burke Publishing Company, 1992. ISBN 0962589918. (englanniksi)
  10. Guido Roberto Deiro: Guido Deiro: Vitaphone Sound Film www.guidodeiro.com. Viitattu 11.9.2010.
  11. Pietro Deiro: About Guido Deiro guidodeiro.com. (englanniksi)
  12. Guido Roberto Deiro: Guido Deiro: Original Compositions www.guidodeiro.com. Viitattu 11.9.2010. (englanniksi)
  13. a b Guido Roberto Deiro: Guido Deiro:Recordings www.guidodeiro.com. Viitattu 11.9.2010.
  14. Guido Roberto Deiro: Guido Deiro: Discography www.guidodeiro.com. Viitattu 11.9.2010.
  15. Royal Method for Piano Accordion, Vol 1 www.guidodeiro.com. Viitattu 11.9.2010.
  16. Frosinin käyttämässä harmonikan diskanttisormiossa kolmas näppäinrivi oli toteutettu näyttämään valkoisilta pianokoskettimilta. Mustat pianokoskettimet eivät soineet lainkaan, vaan ne oli lisätty pelkästään näön vuoksi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]